Suomen sisällissota – punaisten ja valkoisten verinen yhteenotto
Venäjän vallankumous avasi 100 vuotta sitten tien Suomen itsenäisyydelle. Mutta maa oli tuskin itsenäistynyt, kun sosiaaliset ja poliittiset riidat jakoivat kansan veriseen sisällissotaan.
Punaisten kasarmi palaa Helsingissä.
Pian kello kahden jälkeen yöllä 3. huhtikuuta 1918 valkoiset tykit avaavat tulen Tampereella. Myrskyisä pommitus repii taloja maan tasalle, ja tulipalot leviävät pitkin kaupunkia. Yötaivaalla loimottavien liekkien loisteessa valkoiset lähtevät ratkaisevaan hyökkäykseen punaisten linnaketta vastaan.
Punakaartit, jotka ovat sodan kahden ensimmäisen kuukauden aikana lähinnä vetäytyneet, ovat nyt selkä seinää vasten. Vakuuttuneina siitä, että suurin osa heistä joka tapauksessa kuolee joko taisteluissa tai valkoisten teloitusryhmien edessä, he käyvät kiivaaseen vastarintaan. He eivät luota valkoisten lentolehtisiin:
"Tampereen asukkaille ja joukoille! Vastustus on toivoton. Nostakaa valkoinen lippu ja antautukaa. Kylliksi on kansalaisverta vuodatettu. Me emme tapa niin kuin punaiset vankejamme. Lähettäkää edustajanne valkoisen lipun kanssa.
MANNERHEIM"
Katutaisteluja Tampereella
Seuraavina päivinä taistelut etenevät kadulta toiselle ja talosta taloon yhä rikkiammutummassa kaupungissa. Ankarissa katutaisteluissa on vaikea saada selvää, missä on vihollinen ja missä omat. Erehtyminen tietää monelle kuolemaa.
Viimeiset taistelut käydään keskustassa raatihuoneella, jonne monet punakaartilaiset ovat linnoittautuneet. He antautuvat vasta kun valkoiset tuovat tykit esiin ampuakseen talon maan tasalle.
Aamulla 6. huhtikuuta punaiset antautuvat. Päätös tietää kuolemantuomiota monille punaisten johtajille ja punaisten puolella taistelleille venäläissotilaille.
Tampereen taistelun päätös ratkaisee koko sisällissodan. Vain muutamaa kuukautta aiemmin itsenäiseksi julistautuneesta Suomesta tulee valkoinen ja porvarillinen.
Punaisia naisvankeja Lahdessa 1918.
Hämmennys seurasi Nikolai II:n vallasta luopumista
Ensimmäinen maailmansota vaikutti aluksi positiivisesti talouteen Suomessa, joka oli vuodesta 1809 asti ollut venäläinen suuriruhtinaskunta. Teollisuus palveli Venäjän armeijaa, ja suuret linnoitusprojektit loivat työpaikkoja. Mutta sodan jatkuessa pula ruoasta kasvoi samalla kun hinnat nousivat yhä korkeammiksi. Venäjällä tyytymättömys kasvoi niin suureksi, että tsaari Nikolai II joutui luopumaan vallasta helmikuussa 1917.
Nyt oli epäselvää, kenellä Suomessa oli viime kädessä valta. Porvarilliset puolueet sanoivat, että valta kuului Venäjän tilapäiselle hallitukselle Petrogradissa, kun taas sosiaalidemokraattien mielestä valta oli siirtynyt Suomen eduskunnalle – jossa heillä oli enemmistö. Kummassakin leirissä toivottiin, että tilannetta voisi hyödyntää hankkimalla Suomelle entistä itsenäisempi asema. Kesällä eduskunta sääti sosiaalidemokraattisen enemmistön tuella lain, joka antoi eduskunnalle ylimmän vallan kaikissa asioissa ulko- ja puolustuspolitiikkaa lukuunottamatta.
Venäjän vallankumous
Petrogradin hallitus kieltäytyi hyväksymästä lakia ja hajotti eduskunnan. Uusissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistön, mikä herätti vasemmistolaisesti ajattelevien joukossa suurta tyytymättömyyttä: heidän mukaansa puolue oli manipuloitu pois vallasta.
Kun bolsevikit marraskuussa kaatoivat Venäjän väliaikaisen hallituksen, porvarillisen senaatin (hallituksen) päätavoitteeksi tuli vapauttaa Suomi vallankumouksellisesta Venäjästä.
Suomi itsenäistyi
Marraskuun 15. päivänä eduskunta hyväksyi uuden lain, jossa se julistautui maan korkeimman vallan haltijaksi. Laki oli käytännössä itsenäisyysjulistus, ja 6. joulukuuta 1917 eduskunnan porvarillinen enemmistö hyväksyi Svinhufvudin senaatin ehdotuksen julistaa Suomi itsenäiseksi valtioksi.
Nopeasti kasvava työväenluokka oli vuosisadan vaihteesta lähtien vaatinut muutoksia maan nykyiseen vallanjakoon. Vuoteen 1906 asti väestön enemmistöltä oli puuttunut äänioikeus. Vaatimukset demokratiaan, yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja suomen kielen parempaan asemaan voimistuivat. Kaikki olivat samaa mieltä ainoastaan Venäjän ylivallan vastustamisesta.
Punaisia sotilaita yllään niin siviilivaatteita kuin univormua.
Ilman yhteistä vihollista yhteiskunnalliset ongelmat nousivat yhä erottavammiksi. Maailmansota ja vallankumous Venäjällä lisäsivät työttömyyttä, ruokapulaa ja hintojen nousua Suomessakin. Yhteiskunnan railot laajenivat ja työväenliike kasvoi entistä vahvaäänisemmäksi.
Punakaartit ja suojeluskunnat
Mielenosoitukset, lakot ja torikokoukset sekä maassa olleet kymmenet tuhannet venäläissotilaat herättivät porvarillisessa Suomessa yhä suurempaa pelkoa siitä, että Venäjän vallankumous voisi kohta levitä myös meidän maahamme.
Järjestyksen ylläpitämiseksi erilaiset ryhmät alkoivat nyt perustaa omia joukkojaan. Porvaristo perusti suojeluskuntia, työväestö punakaarteja. Näiden väliset jännitteet alkoivat leimahdella. Lakkoja järjestettiin koko ajan enemmän, ja poliittinen tilanne muuttui entistä epävakaammaksi.
Yleislakko radikalisoi punaisia
Marraskuussa järjestetty yleislakko radikalisoi vasemmiston äärilaitaa entisestään. Lakkoviikon aikana punakaartit ja venäläiset sotilaat suorittivat kolmisenkymmentä poliittista murhaa. Radikaalit ja vallankumoukselliset voimat alkoivat saada myös sosiaalidemokraattisesta puolueesta yhä vahvemman otteen.
Kun Petrogradin bolsevikkihallitus vuoden alussa tunnusti Suomen itsenäisyyden, valkoisille tuli entistä tärkeämmäksi saada Venäjän joukot pois maasta ennen kuin ne liittyisivät punaisiin. Suojeluskunnista koottiin hallitukselle armeija, jonka johtoon kutsuttiin kenraali Gustaf Mannerheim.
Sisällissota syttyi
Tässä vaiheessa ei ollut enää tilaa kompromisseille. Jokainen poliittinen ja sotilaallinen toimi johti välittömään vastareaktioon vastapuolelta. Myöhään illalla 26. tammikuuta sytytettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin. Se oli merkki siitä, että vallankumous oli alkanut. Kansanvaltuuskunta kaappasi vallan, ja porvarillinen senaatti lähti pakoon Vaasaan.
Saksan Itämeren-divisioona oli hyvin varustettu ja kokenut taisteluja itärintamalla.
Taistelut puhkesivat Viipurissa, ja suojeluskunnat suorittivat Pohjanmaalla ensimmäisen sotilasoperaationsa riisumalla venäläiset joukot aseista. Tammikuun 28. päivänä 1918 suomalaiset kävivät sotaan toisiaan vastaan.
Amatöörien sotaa
Armeijat kasattiin nopeasti, ja ne koostuivat alussa lähes yksinomaan kouluttamattomista sotilaista. Asevelvollisuus oli lakkautettu 1902, ja molemmilla osapuolilla oli hyvin vähän sotilaskoulutusta saaneita miehiä. Niin suojeluskunnat kuin punakaartit olivat myös vahvasti sidoksissa kotipaikkakuntiinsa.
Niiden varsinaisena tehtävänä oli pitää yllä järjestys omalla paikkakunnalla, minkä johdosta etenkin punaisella puolella oli haluttomuutta osallistua taisteluihin muualla maassa. Molemmat osapuolet oli myös aseistettu ja varustettu huonosti. Useimmat taistelivat omissa vaatteissaan punainen tai valkoinen side olkavartensa ympärillä.
Punaisten puolella oli pulaa myös pätevistä johtajista. Monet valkoisista upseereista olivat palvelleet Venäjän armeijassa, mutta punaisten joukossa ei juuri ollut sotilaskoulutettua päällystöä. Tasoerosta tuli vielä suurempi, kun jääkärit helmikuun lopulla saapuivat valkoisten avuksi.
Yleinen asevelvollisuus valkoisessa Suomessa
Samoihin aikoihin valkoinen Suomi otti käyttöön yleisen asevelvollisuuden, mikä nosti koulutustasoa, mutta ennen kaikkea auttoi tiukentamaan valkoisten sotilaskuria. Punaisilla taas oli kurista puutetta. Upseerit valittiin äänestämällä, ja heidän oli vaikea saada tahtonsa läpi. Vaikka taisteluihin osallistui venäläisiä upseereita ja sotilaita, heistä ei ollut punaisille suurempaa apua. Sodan alussa kummallakin osapuolella oli noin 70 000 miestä – punaisten joukossa taisteli muutama sata naistakin. Jo ensimmäisinä päivinä muodostui selkeä rajalinja valkoisen Pohjois-Suomen ja punaisen Etelä-Suomen välille. Sodan ensimmäisessä vaiheessa punaiset yrittivät menestyksettä työntää rintamaa pohjoisemmaksi. Suurella osalla joukoista oli myös täysi työ taistella suojeluskuntia vastaan, joita oli sodan alkaessa jo valmiiksi pitkin poikin punaista Suomea.
Valkoisten komentaja Gustaf Mannerheim.
Rintamalinja: punaiset etelässä, valkoiset pohjoisessa
Nämä taistelut sitoivat suuren osan punaisten iskuvoimasta ja antoivat Mannerheimille aikaa järjestää armeijansa entistä paremmin. Maaliskuussa 1918 valkoiset aloittivat suurhyökkäyksen.
Kävi nopeasti selväksi, että punaiset eivät pystyneet tarjoamaan kovinkaan järjestäytynyttä vastarintaa. Lyhyiden yhteenottojen jälkeen he vetäytyivät takaisin ja valkoiset pystyivät työntymään eteenpäin.
Mannerheimin vastaisku
Valkoisella puolella ei käytännössä otetty vankeja. Antautuneet punaiset teloitettiin usein paikan päällä. Määräys oli annettu valkoisten päämajasta. Lisäksi suojeluskunnat oli jo alusta asti kannustettu taistelemaan sillä asenteella, että kyse oli vapaussodasta, jota käydään bolsevikkista Venäjää ja sosialistisia maanpettureita vastaan. Valkoinen propaganda nosti myös kernaasti esille väkivallanteot, joihin punainen puoli syyllistyi – usein groteskisti liioitellen.
Valkoisten voitonparaati Helsingissä.
Loppunäytös Tampereella
Propaganda ja sotavankien armoton kohtelu sai monet punaiset pakenemaan pää kolmantena jalkana heidän vahvimpaan linnakkeeseensa, Tampereelle. Kun valkoiset saavuttivat kaupungin, he kohtasivat fanaattista vastarintaa. Jos antautuminen tarkoitti kuolemaa, yhtä hyvin voisi taistella loppuun asti, ajattelivat saarretut punaiset.
Ensimmäinen hyökkäys Tampereen esikaupunkeihin torstaina 28. maaliskuuta koitui valkoisille hyvin veriseksi. Hyökkäys epäonnistui osittain siksi, että se toteutettiin ilman riittävää tykistötukea. Niinpä toinen hyökkäys aloitettiin intensiivisellä tykistökeskityksellä. Sen ja paremman kurin ansiosta valkoiset onnistuivat tunkeutumaan kaupunkiin.
Tampereella taisteltiin ankarasti lähes jokaisesta kadusta ja rakennuksesta. Punaiset antautuivat vasta 6. huhtikuuta aamulla. Tuolloin oli kaatunut noin 2 000 niistä lähes 3 000 sotilaasta, jotka olivat osallistuneet Pohjoismaiden siihenastisen historian suurimpaan taisteluun.