Lützenin palavien talojen savu roikkui raskaana taistelukentän yllä kylän laidalla Etelä-Saksassa. Kuningas Kustaa II Aadolf oli menettämässä otteen taisteluista.
Kuninkaan protestanttinen armeija oli hyökännyt 6. marraskuuta 1632 katolisen sotapäällikön Albrecht von Wallensteinin joukkoja vastaan. Tavoitteena oli ajaa katoliset pois talvehtimispaikastaan läheisestä Leipzigin kaupungista.
Yhden aikaan iltapäivällä taistelut velloivat jo sumun ja savun seassa ajoittaisen ristitulen halkomana kaaoksena. Wallenstein onnistui kaiken keskellä hidastamaan ruotsalaisten etenemistä ja vakauttamaan oman linjansa.
”Monet joutuivat armottomien suomalaisten kylmäverisesti tappamiksi.” James Turner, skotlantilainen palkkasotilas kolmikymmenvuotisessa sodassa
Taistelun ratkaisu oli täpärällä, ja Kustaa päätti tarttua itse toimeen. Hän otti komentoonsa ryhmän ratsuväkeä pakottaakseen katoliset vetäytymään. Kustaa sai kuitenkin pian vihollisen ammuksista osuman ja putosi hevosensa selästä.
Huhu kuninkaan kuolemasta kiiri kentällä, mutta Torsten Stålhandske ei antanut sen haitata keskittymistään. Hän johti suomalaista ratsuväen komppaniaa, joka kuului Ruotsin armeijan eliittiyksiköihin.
Oli kuningas kuollut tai ei, Stålhandskella ja hänen suomalaisilla sotilaillaan ei ollut aikomustakaan luovuttaa.
Naapurit puhuivat vierasta kieltä
Lützenin taistelu oli yksi suurimmista kolmikymmenvuotisessa sodassa (1618–1648), Euroopan protestanttien ja katolisten välisessä pitkässä ja verisessä konfliktissa, joka jätti tuhoisat jäljet suureen osaan nykyistä Saksaa.
Ruotsi oli sodan alussa suhteellisen vähäpätöinen maa kaukana pohjoisessa, mutta protestanttisessa maassa eläteltiin haaveita suurvalta-asemasta. Maan armeija koostui ruotsalaisten ja palkkasotilaiden lisäksi suomalaisista sotilaista, jotka osoittautuivat ratkaisevan tärkeiksi maan sotamenestyksen kannalta.
Ruotsin ja Suomen välinen yhteys juontui kaukaa historiasta. Jo noin vuonna 100 roomalainen historioitsija Tacitus mainitsi nykyisen Suomen alueella fennien kansan, joka oli monien tutkijoiden mukaan nykyisten suomalaisten esivanhempia.
Vuosina 400–800 suomalaiset kohtasivat uuden kansan, kun Ruotsista saapuneet, outoa kieltä puhuneet kauppiaat nousivat maihin Suomen länsirannikolla.
Ruotsalaiset lähtivät ristiretkille Suomeen
1150-luku: Legenda kertoo hyökkäyksestä
Legendan mukaan ruotsalaisten ensimmäinen ristiretki Suomeen tehtiin kuningas Eerik Pyhän hallitessa 1150-luvulla. Historioitsijoiden mukaan legenda kattaa tosiasiassa kuitenkin useita ristiretkiä Ruotsista Suomeen.
Noin 1239: Jaarli valloitti Suomen
Mahtimies Birger-jaarli teki ristiretken Suomeen, missä hän rankaisi Hämeen asukkaita näiden solmittua liiton Venäjän Novgorodin kanssa. Birger-jaarli rakennutti myös alueelle tukikohdan, Hämeen linnan.
1293: Länsi-Karjalasta tuli ruotsalainen
Uusi ruotsalaisten ristiretkeläisten armeija eteni itään ja valloitti vuonna 1293 Karjalan alueen. Ruotsalaiset rakensivat Viipurin linnan ja ottivat vallan Karjalan länsiosassa.
Toisin kuin ruotsalaisten muinaispohjoismainen kieli, suomi ei kuulunut indoeurooppalaiseen kielikuntaan vaan suomalais-ugrilaisiin kieliin, joihin lukeutuvat myös saami, eesti ja unkari.
Kielimuurista huolimatta kansat alkoivat käydä keskenään kauppaa Pohjanlahden yli, ja samalla suomen kieleen alettiin omaksua sanoja ruotsista – tätä kautta suomeen tuli muun muassa sana kuningas.
Suomalaisilla ei ollut tuolloin omaa, koko kansaa johtavaa ja yhdistävää kuningasta. Viikinkiajalla maa oli sen sijaan jaettu useiden eri heimojen kesken. Nämä hallitsivat viljelyskelpoisimpia alueita, etenkin maan lounaisosassa ja rannikoilla.
Suomi liitettiin Ruotsiin
Suomalaiset heimopäälliköt tekivät yhteistyötä vauraiden ruotsalaisten kanssa, ja 1100-luvulta alkaen pitkin Suomen rannikkoa alkoi nousta ruotsalaista asutusta. Asutusalueita perustivat maanviljelijät, jotka lähtivät kotimaansa tiheään asutuilta seuduilta itään etsimään väljempiä alueita viljeltäväksi.
Suomalaiset eivät olleet kristittyjä, ja Ruotsin kuninkaat käyttivät pakanuutta verukkeena maan valtaamiseen. Aatelismies Birger-jaarlin ristiretken aikana vuosina 1248–1250 kristinusko ja kruunu valtasivat alaa Suomessa, ja 1300-luvun alussa tuhansien järvien maa oli jo osa Ruotsia.
”Ruotsalaiset taistelevat viimeiseen suomalaiseen!” Sanonta Ruotsin armeijasta
Hallitakseen Itämaaksi kutsumaansa aluetta Ruotsin kuningas rakennutti linnat Turkuun, Hämeenlinnaan ja Viipuriin. Ruotsalaiset asettuivat maan hallintoon ja alkoivat periä suomalaisilta veroa. Valtakunnan itäraja turvattiin vuonna 1323 Novgorodin kanssa solmitulla Pähkinäsaaren rauhalla.
Vaikka valtaosa Suomesta oli harvaan asuttua, siitä tuli tärkeä osa Ruotsin valtakuntaa. Maahan muodostui suomenruotsalainen aatelisto, ja Turku oli heti pääkaupungin Tukholman jälkeen valtakunnan suurin kaupunki.
Joka neljäs asukas oli suomalainen
Ruotsin reformaation jälkeen vuonna 1544 Kustaa Vaasa kiristi otettaan Suomesta. Vuonna 1550 hän perusti Helsingin Pohjanlahden ja Länsi-Euroopan välisen kaupan keskukseksi.
Niin Helsinki kuin Suomikin kasvoivat, ja vuonna 1570 Suomen väkiluku oli jo noin 300 000 – noin neljäsosa valtakunnan 1,2 miljoonasta asukkaasta.
Sotilaallista valtaansa vahvistaakseen Kustaa Vaasa perusti talonpoikaisarmeijan, joka vannoi valansa suoraan kuninkaalle. 1550-luvun puolivälissä Venäjän kanssa käytyjen rajasotien myötä kuningas perusti vastaavan suomalaisen talonpoikaisarmeijan.
Vaikka rauha solmittiin vuonna 1557, ryöstely rajan yli jatkui.
Kustaa Vaasan seuraajien aikana Ruotsin suurvaltahaaveet yltyivät. Kolmikymmenvuotisessa sodassa ruotsalaiset astuivatkin maailmanpolitiikan näyttämölle, kun Kustaa II Aadolf nousi vuonna 1630 armeijansa kanssa maihin Pohjois-Saksassa.
Historioitsijat arvioivat, että vuonna 1632 Ruotsin armeijassa palveli noin 3 000 suomalaista. Kustaa Aadolf oli vetänyt suomalaiset mukaan veriseen uskontaisteluun protestanttien puolelle.
Suomalaisten hermot pitivät
Suomalaiset sotilaat osoittautuivat nopeasti kruunulle korvaamattomiksi. Koska Venäjän rajan tuntumassa kahakoitiin toistuvasti, suomalaiset olivat tottuneet olemaan varuillaan, ja he osasivat pitää taisteluiden tuoksinassa päänsä kylmänä. Tämän pani merkille Saksassa myös skotlantilainen palkkasotilas James Turner:
”Monet joutuivat armottomien suomalaisten kylmäverisesti tappamiksi.”
Etenkin suomalaiset ratsuväen sotilaat, hakkapeliitat, olivat omaa luokkaansa. Nimitys juontui sotilaiden taisteluhuudosta ”Hakkaa päälle!”.
Hakkapeliitta-sotilasta käytettiin 1940-luvulla kansallissymbolina postimerkissä.
Hakkapeliittojen nopeat, hyvin koulutetut hevoset eivät arkailleet rynnistää vihollista kohti. Muutaman metrin etäisyydellä ratsumiehet vetivät pistoolinsa esiin ja ampuivat ja kävivät sitten haavoittamansa vihollisen kimppuun miekoin.
Kovapintaisista suomalaissotilaista kehkeytyi jopa vieläkin kuultu sanonta:
”Ruotsalaiset taistelevat viimeiseen suomalaiseen asti!”
Suomalaiset olivat ratkaisevassa asemassa etenkin Lützenin taistelussa vuonna 1632. Keskeiseksi hahmoksi nousi Suomessa syntynyt everstiluutnantti Torsten Stålhandske, joka johti yhtä kuninkaan kolmesta suomalaisesta ratsuväen rykmentistä.
Stålhandske oli Lützenin sankari
Kustaa II Aadolf oli edennyt voitosta voittoon noustuaan kaksi vuotta aiemmin maihin Pohjois-Saksassa. Marraskuun 6. päivänä 1632 hän kävi taisteluun Lützenissä. Aamukymmeneltä kuninkaan miehet hyökkäsivät sotapäällikkö Albrecht von Wallensteinin johtamia katolisten joukkoja vastaan.
Aikalaiskertomusten mukaan kuningas antoi Stålhandskelle henkilökohtaisen määräyksen iskeä Wallensteinin eliittijoukkoja, mustiin pukeutuneita kyrassieerejä, vastaan.
”Iskekää kunnolla mustien tovereiden kimppuun, sillä he ovat ne miehet, jotka kaatavat meidät.”
Kun Wallensteinin apurit sytyttivät Lützenin taloja tuleen, jotta niistä ei olisi iloa Kustaa Aadolfille, Stålhandske ratsasti taistelukentälle 500 hakkapeliitan ryhmän kärjessä.
Stålhandske ajoi ensin Wallensteinin vasemman sivustan etujoukot pakosalle, minkä jälkeen hän hyökkäsi kyrassieerien kimppuun. Suomalaisten raju isku ajoi Wallensteinin eliittijoukot perääntymään pitkälle taakse.
Suomalaisten sotaonni kuitenkin kääntyi pian, kun katolinen sotapäällikkö Gottfried Heinrich Graf zu Pappenheim toi Wallensteinille vahvistuksia puolenpäivän aikaan.
Pappenheim johti miehensä suomalaisia vastaan, mutta Stålhandsken hakkapeliittojen kannoilla seuranneet muskettisoturit surmasivat hänet. Pappenheimin kuolema synnytti paniikkia armottomia suomalaisia pelästyneiden katolisten sotilaiden keskuudessa.
Suomalaiset ratsuväen sotilaat olivat ratkaisevassa asemassa tärkeässä Lützenin taistelussa vuonna 1632.
Toisaalla taistelukentällä ruotsalaisten sotaonni oli kääntymässä, ja Kustaa II Aadolf kaatui. Kun Stålhanske kuuli uutisen, hän raivasi tiensä vihollisarmeijan läpi kaatuneen kuninkaan luo. Sitten hän otti jälleen rykmenttinsä komentoonsa ja jatkoi taistelua.
Stålhandsken peräänantamattomuus ja suomalaisen ratsuväen taistelutahto valoivat voimaa ruotsalaisjoukkoihin, jotka kuninkaansa kuolemasta huolimatta saivat luotua painetta katolisten rintamiin. Lopulta Wallenstein luovutti ja määräsi miehensä vetäytymään taistelukentältä. Myöhemmin katoliset lähtivät myös Leipzigistä.
Taistelussa oli kuollut 11 000 sotilasta, heidän joukossaan Kustaa II Aadolf, mutta päivä oli silti ruotsalaisten – ja heidän oli voitostaan kiittäminen Stålhandskea ja tämän suomalaissotilaita.
Ruotsin armeija ei kyennyt puolustamaan Suomea venäläisten hyökättyä vuonna 1808.
Venäjä valloitti Suomen
Venäjä ja Ruotsi olivat jakaneet itäisen, suomenkielisen Karjalan alueen keskiajalta asti. Napoleonin sodat tarjosivat kuitenkin tsaarille tilaisuuden valloittaa koko Suomi.
Napoleonin sotien aikana venäläiset solmivat vuonna 1807 rauhansopimuksen Ranskan ja Preussin kanssa. Sopimus antoi tsaari Aleksanteri I:lle vapaat kädet hyökätä Suomeen, jossa venäläiset olivat yrittäneet useasti saada jalansijaan vuodesta 1555 asti.
Helmikuussa 1808 Venäjän armeija valtasi Suomen. Ruotsin valtakunnan sotilailla oli suuria vaikeuksia puolustautua runsaslukuisia venäläisjoukkoja vastaan, ja useista pienistä voitoista huolimatta Viaporin linnoituksen Helsingin edustalla oli antauduttava toukokuussa 1808.
Kun venäläiset olivat vuonna 1809 vallanneet Ahvenanmaan ja uhkasivat jo Ruotsia, tsaari saattoi sanella rauhansopimuksen ehdot. Haminan rauhassa 17. syyskuuta 1809 Ruotsin ja Venäjän välinen raja piirrettiin uudelleen.
Ruotsin oli luovutettava koko Suomi, jolloin valtakunta menetti noin kolmasosan pinta-alastaan ja neljäsosan väestöstään. Suomi joutui tämän jälkeen Venäjän vallan alle.
Venäläiset romuttivat yhteistyön
Kolmikymmenvuotisen sodan päätyttyä vuonna 1648 Ruotsi sai merkittäviä alueita Pohjois-Saksasta, ja maa hallitsi lähes täysin itäistä Itämerta. Ruotsi oli nyt eurooppalainen suurvalta, mutta ongelmia oli jo tulossa.
1700-luvulla Venäjän uhka kasvoi, ja kun tsaari Aleksanteri I hyökkäsi Suomeen vuonna 1808, sekä suomalaiset että ruotsalaiset olivat voimattomia.
Torsten Stålhandsken sanotaan saaneen lisänimensä puristettuaan vangitun upseerin kättä niin lujasti, että tämän kynsien alta valui verta.
Vuonna 1809 Ruotsin ja Venäjän välinen raja piirrettiin uudelleen, ja suomalaiset joutuivat Venäjän vallan alle.
Venäjän romahdettua ensimmäisessä maailmansodassa suomalaiset julistautuivat itsenäisiksi ja irtautuivat Venäjän rautaisesta otteesta. Suomen ja Ruotsin lämpimät välit naapurimaina ovat syventyneet nyttemmin entisestään, kun vanha vihollinen Venäjä on tuonut niitä entistä tiiviimmin yhteen.