”Älä koskaan häiritse vihollistasi, kun hän on tekemässä virheen.” Napoleon Bonaparten väitetään sanoneen näin vuonna 1805, mutta toteamus on pätenyt taistelukentillä tuhansia vuosia.
Harvat kenraalit ovat yhtä taitavia strategisia neroja kuin Napoleon, ja historia tuntee lukemattomia esimerkkejä siitä, miten huono strategia ja kaoottinen johtaminen ovat kääntäneet varman voiton veriseksi tappioksi. HISTORIA esittelee seuraavassa seitsemän sotahistorian pahimpiin kuuluvaa katastrofia.
Punaisen kallion meritaistelu, 208 jaa.
Sotapäällikkö Cao Caon tappiota kuvataan muun muassa 1300-luvulla kirjoitetussa ”Tarina kolmesta kuningaskunnasta” -romaanissa.
Sotapäällikkö kytki laivansa yhteen ketjuilla
Kiinalainen sotapäällikkö Cao Cao suunnitteli vuonna 208 jaa. hyökkäystä Etelä-Kiinaan mahtavalla 230 000 miehen armeijallaan. Vastapuolella, paikallisten hallitsijoiden liittoumalla, oli vain 50 000 sotilasta.
Hyökätäkseen Cao Caon piti purjehtia Jangtsejokea pitkin sadoilla aluksillaan. Hänen sotilaansa olivat kuitenkin merimiehinä kokemattomia, joten lievittääkseen heidän pelkoaan ja estääkseen meritautia Cao Cao päätti kytkeä laivansa yhteen kettingeillä.
Kun mahtava laivasto purjehti joelle, se kohtasi vihollisen upseerin, joka ilmoitti haluavansa vaihtaa puolta. Cao Caolle se sopi hyvin – etenkin kun hän kuuli, että upseerilla oli kymmenen sotalaivaa. Kun nuo kymmenen alusta sitten lähestyivät Cao Caon laivoja, ne syttyivät palamaan, ja Cao Cao tajusi tulleensa huijatuksi.
Hänen kettingeillä yhteen sidotut laivansa eivät päässeet pakoon, ja palavat laivat sytyttivät pian hänen laivastonsa tuleen. Alus toisensa jälkeen paloi poroksi ja valtaosa Cao Caon armeijasta tuhoutui.
Hattinin taistelu, 1187
Hattinin taistelussa kuoli satoja temppeliritareita, ja Saladin pystyi valloittamaan Jerusalemin.
Janoiset ristiritarit unohtivat veden
Kesällä 1187 noin 40 000 sotilaan muslimiarmeija piiritti sulttaani Saladinin johdolla Tiberiaan kaupunkia nykyisen Israelin alueella. Ristiretkeläisten päälliköt päättivät, että kristittyjen 20 000 miehen armeija pysyisi Tiberiaan linnoituksessa pakottaakseen Saladinin hyökkäämään.
Temppeliritarien suurmestari piti kuitenkin päätöstä pelkurimaisena ja taivutteli Jerusalemin kuninkaan Guy de Lusignanin määräämään ritariarmeijan hyökkäämään muslimeja vastaan.
Juuri sitä Saladin oli toivonut. Hänen jousimiehensä hyökkäsivät lakkaamatta paahtavassa auringossa marssivien ritarien kimppuun hidastaen näiden matkaa ja estäen näitä perääntymästä. Ritariarmeijan piti päästä aiotulle taistelupaikalle vuorokaudessa, mutta sen sijaan se joutui leiriytymään yöksi – ilman vettä.
Seuraavana aamuna kristityt marssivat kohti Hattinin kaupunkia hakemaan vettä, mutta Saladin määräsi jousimiehensä ampumaan heitä nuolilla. Hän antoi myös sytyttää pensaita palamaan niin, että tienoon peitti sankka savu.
Ristiretkeläisarmeija joutui saarroksiin, ja vain harvat onnistuivat pakenemaan. Loput tapettiin tai otettiin vangiksi.
Crécyn taistelu, 1346
Englantilaisten pitkäjouset osoittivat Crécyn taistelussa tappavan tehonsa jopa haarniskoituja ritareita vastaan.
Kärsimättömät ritarit kävivät omien kimppuun
Englannin armeija odotti Ranskan kuninkaan joukkoja Crécyssä. Kun Ranskan Filip VI:n armeija saapui sinne 26. elokuuta 1346, oli jo ilta ja aivan liian myöhäistä aloittaa taistelu. Filipin ritarit olivat kuitenkin malttamattomia kohtaamaan alivoimaiset englantilaiset.
Niinpä ranskalaiset hyökkäsivät ennen kuin koko armeija oli ehtinyt paikalle, ja seurauksena oli täydellinen kaaos.
Ensin taisteluun lähetettiin Ranskan varsijousimiehet. He olivat luulleet, että taistelu alkaisi vasta seuraavana päivänä, joten he olivat jättäneet kilpensä varustekuormaan.
Englannin pitkäjouset niittivät suojattomia varsijousimiehiä kuin heinää, ja kun nämä pakenivat, ranskalaiset ritarit hyökkäsivät – eivät englantilaisten vaan pelkureina pitämiensä pakenevien maanmiestensä kimppuun. Kaiken lisäksi rankkasade oli pehmittänyt taistelukentän, ja ranskalaisritarien ratsut juuttuivat kiinni liejuun – englantilaisten nuolien sataessa heidän niskaansa.
Taistelusta kehkeytyi verilöyly, jossa kuoli yli 1 500 ranskalaista aatelismiestä.
Karánsebesin taistelu, 1788
Husaarit tunnettiin urheudestaan ja hillittömästä elämäntavastaan, johon liittyi usein runsas alkoholinkäyttö.
Itävallan armeija kukisti itse itsensä
Vuonna 1788 Itävallan keisari Joosef II soti sadantuhannen sotilaan armeijalla ottomaaneja vastaan. 21. syyskuuta itävaltalaiset leiriytyivät Timișjoelle nykyisen Romanian alueelle, ja husaarit lähetettiin tiedustelemaan vihollisen liikkeitä.
Husaarit eivät nähneet vihollista, mutta sen sijaan he löysivät alkoholia. Kun itävaltalainen jalkaväkiyksikkö saapui paikalle ja vaati osansa viinasta, husaarit kieltäytyivät ja seurauksena oli ammuskelua.
Kahakan aikana osa sotilaista alkoi huutaa ”Turkkilaisia!”, mikä sai husaarit hätääntymään. He kiiruhtivat takaisin leiriin – oma yhä ampuva jalkaväki kannoillaan.
Leirissä olleet sotilaat luulivat pimeyden vuoksi tulijoita ottomaaneiksi ja alkoivat hekin ampua silmittömästi. Saksankieliset upseerit yrittivät rauhoittaa tilanteen huutamalla ”Halt!” eli ”Lopettakaa!”, mutta koska monet Itävallan sotilaat olivat kotoisin Unkarista ja Kroatiasta, he eivät osannut saksaa ja luulivat vihollisen huutavan Allahia.
Taistelu laantui muutaman tunnin kuluttua, mutta tappiot olivat niin suuret, että Joosef II määräsi joukkonsa perääntymään.
Kraatterin taistelu, 1864
Kenraali Ledlie lähetti sotilaansa mutaiseen miinakuoppaan, jonne nämä jäivät loukkuun vihollisen armoille.
Rasismi johti valkoihoisten sotilaiden kuolemaan
USA:n pohjoisvaltioiden kenraalin Ulysses S. Grantin suunnitelma hyökätä etelävaltioiden vankasti linnoitettuun Petersburgiin Yhdysvaltojen sisällissodassa vaikutti varmalta. Pioneerijoukot olivat kaivautuneet kaupungin puolustusrakennelmien alle ja sijoittaneet sinne miinan, jonka räjäyttämästä aukosta hyökkääjien piti tunkeutua läpi. Mustaihoisista sotilaista koottu divisioona oli koulutettu hyökkäämään ensimmäisenä.
Edellisenä iltana Grant päätti kuitenkin vaihtaa mustaihoisten divisioonan arvalla valittuun valkoihoisten divisioonaan. ”Arpaonni” suosi kenraali James H. Ledlieä ja hänen 9. divisioonaansa.
Ledlie ei ohjeistanut joukkojaan hyökkäyksen suhteen vaan alkoi ryypätä rankasti. Kun miina seuraavana aamuna räjähti, Ledlien sotilaat ryntäsivät suoran miinan synnyttämään kuoppaan sen sijaan, että olisivat kiertäneet sen.
He jäivät loukkuun jyrkkäseinämäiseen kraatteriin, jonne tungeksi jatkuvasti lisää miehiä, ja etelävaltioiden sotilaat ampuivat heitä kraatterin reunalta.
Lähes 4 000 pohjoisvaltioiden sotilasta kuoli turhaan hyökkäyksessä, johon myös Ledlien sotilasura päättyi.
Operaatio Compass, 1940–1941
Rodolfo Graziani oli fanaattinen fasisti ja ainoa italialainen sotamarsalkka, joka taisteli saksalaisten puolella Saksan valloitettua Italian vuonna 1943.
Ylpeä kenraali oli varma voitosta
Joulukuussa 1940 Italia hyökkäsi Britannian hallinnoimaan Egyptiin. Sotamarsalkka Rodolfo Grazianin komentamiin hyökkäysjoukkoihin kuului 150 000 sotilasta, 600 panssarivaunua ja 1 600 tykkiä, kun taas briteillä oli vain 36 000 sotilasta, 275 panssarivaunua ja 120 tykkiä. Graziani ei kuitenkaan ollut varmistanut armeijansa huoltoyhteyksiä, ja lisäksi hän levitti joukkonsa aivan liian laajalle. Sitten britit iskivät.
He olivat ottaneet oppia saksalaisista, jotka olivat valloittaneet Ranskan salamasodalla muutama kuukausi aiemmin, ja iskivät yllättäen muutamiin strategisiin solmukohtiin. Panssarivaunut tekivät aukkoja Grazianin linjoihin, ja jalkaväki murtautui aukoista läpi. Parissa päivässä valtaosa Italian joukoista oli joutunut saarroksiin, ja loput pakenivat kaaoksessa Pohjois-Afrikan halki britit kannoillaan.
Noin 36 000 miehen vahvuinen brittiarmeija eteni lopulta yli 800 kilometriä ja otti vangiksi noin 130 000 italialaissotilasta. Brittien tappiot jäivät 1 900 mieheen.
Dien Bien Phun taistelu, 1954
Vietnamilaississit vangitsivat lähes 12 000 ranskalaissotilasta, joista yli puolet kuoli vankileireillä.
Ranskalaisten täydellinen suunnitelma – vihollisen kannalta
Ranskan Indokiinan siirtomaajoukkojen komentaja kenraali Henri Navarre sai vuonna 1954 loistoidean. Ranskalaiset olivat kahdeksan vuotta yrittäneet kukistaa Viet Minh -kapinallisia, jotka halusivat vapauttaa Vietnamin Ranskan vallasta.
Viet Minh -taistelijat olivat sissisodan mestareita, mutta Navarre päätti pakottaa heidät avoimeen taisteluun. Ilmoittamatta aikeestaan armeijan ylimmälle johdolle Navarre määräsi joukkonsa rakentamaan asemia Dien Bien Phun lähelle. Hän järkeili, että siten hän pystyisi uhkaamaan sissien huoltoreittejä ja pakottamaan nämä hyökkäämään.
Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon Dien Bien Phun sijaintia laakson pohjalla. Vietnamilaiset sijoittivat tykkejä laaksoa ympäröivien kukkuloiden rinteille ja tulittivat sieltä ranskalaisia.
Viikkoja kestäneen tulituksen jälkeen sissit rynnäköivät ranskalaisten asemiin. Ranskalaisten viimeinen viesti Dien Bien Phusta kuului: ”Vihollinen on vallannut asemamme. Räjäytämme kaiken. Eläköön Ranska!”
Lähes kaksituhatta ranskalaista kuoli ja 11 721 otettiin vangiksi.