On 25. kesäkuuta 1950, ja Soulin ulkopuolella Etelä-Korean toinen divisioona kokee täyden tappion Pohjois-Korean armeijaa (KPA) vastaan, joka on ylittänyt rajan yön aikana voimalla. Divisioonan piti vahvistaa Etelä-Korean riittämättömiä joukkoja, jotka jo olivat pääkaupungin pohjoispuolella, mutta ne eivät koskaan ehtineet järjestäytyä, kun KPA alkoi laukoa 150 venäläisellä tankillaan.
Pohjoiskorealaiset pääsevät helposti jatkamaan etenemistä illalla 26. kesäkuuta. Seuraavana päivänä Etelä-Korean sotajohto siirtää varoittamatta päämajansa Soulin eteläpuolelle ja hylkää viimeiset joukkonsa pääkaupungin pohjoispuolella. Näiden paetessa Souliin paniikki iskee siviileihin ja sotilaisiin.
Etelä-Korean presidentti Syngman Rhee on jo tuolloin pakenemassa etelään. Soulin jakavan Han-joen suurin silta räjäytetään, jottei KPA pääse etenemään sitä pitkin. Satoja pakolaisia kuolee räjähdyksessä, ja lukemattomia sotilaita ja siviilejä jää joen pohjoispuolelle. Kun Pohjois-Korean sotilaat saapuvat Souliin aamunkoitteessa, useimmat kaupungin puolustajista ovat paenneet kohti etelää.
Kim Il-Sung Manchuriassa
Japani oli käytännössä miehittänyt Korean 1910. Vuonna 1931 Japani hyökkäsi Koillis-Kiinassa sijaitsevaan Mantsuriaan. Pohjois-Korean armeija koottiin joukoista, jotka taistelivat Mantsuriassa. Miljoonat korealaiset olivat paenneet sinne Japanin hirmutekoja. Suuri osa sissejä, jotka taistelivat Kiinan kommunistisen puolueen puolella Mantsuriassa, oli korealaisia. Jo 1936 Kim Il-Sung, josta myöhemmin tuli Pohjois-Korean diktaattori, johti useita kiinalaisia komentajia alaisuudessaan. Mutta sota kävi kalliiksi; vuosina 1931–40 sodassa Japania vastaan sai surmansa yli 200 000 kapinallista. Kim toteutti lisäksi totalitarismia, jonka alaisuudessa olevilla alueilla ei sallittu minkäänlaista oppositiota.
Samalla kun Kiinassa korealaisten pakolaisten ja sissien keskuudessa nationalistinen anti-japanilainen mielipide sai yhä paremmin jalansijaa, japanilaisrahoilla oltiin luomassa urbaania keskiluokkaa Korean eteläosissa. Monet intellektuellit, joista myöhemmin tuli johtajia ja upseereja uudessa Etelä-Koreassa, olivat yhteistyössä Japanin miehitysjoukkojen kanssa Kimin sissejä vastaan.
USA ja Neuvostoliitto jakoivat Korean
Ennen Japanin hyökkäystä Pearl Harboriin 1941 Yhdysvallat ei juuri kyseenalaistanut Japanin miehitystä Koreassa. Hyökkäyksen jälkeen amerikkalaiset kuitenkin suunnittelivat valikoitujen poliitikkojen avulla valtaavansa kokonaan tai osittain Korean, kun Japani nyt oli kukistettu. Sodan lopulla 1945 kansallismielinen poliitikko Syngman Rhee, joka oli viettänyt 35 vuotta maanpaossa Yhdysvalloissa, lennätettiin Souliin amerikkalaiskenraali Douglas MacArthurin koneella. Samalla neuvostoarmeija marssi Pjongjangiin ja miehitti Pohjois-Korean.
Neuvostoliitto ja Yhdysvallat sopivat yhteisesti hallinnoivansa maata, kunnes itsenäisessä Koreassa voitaisiin järjestää vapaat vaalit. Käytännössä molemmat suurvallat kuitenkin pysyttelivät toistensa selän takana, ja 1946 Korea jaettiin pitkin 38. leveyspiiriä.
Syngman Rhee Etelä-Korean johtoon
Pohjoisessa boikotoitiin vaaleja, jotka YK päätti pidettäviksi 1948, ja samana vuonna julistettiin kaksi itsenäistä valtiota – Etelä-ja Pohjois-Korea. Johtajina olivat presidentit Syngman Rhee ja Kim Il-Sung, jota Neuvostoliiton miehitysjoukot tukivat hänen autettuaan Kiinan kommunistista puoluetta Japanin sodassa.
Rheellä oli Lounais-Koreassa ongelmia heti alkuun, sillä alueen talonpojat eivät pitäneet hallinnon yhteyksistä Japaniin ja Yhdysvaltoihin. Ensimmäiset kapinat puhkesivat marraskuussa 1946, ja Jejun saarella puhkesi suoranainen sisällissota, jossa neljännes saaren väestöstä kuoli. Etelän levottomuuksilla Rhee saitenkin USA:n vakuutettua siitä, että maassa tarvittiin voimakas armeija.
Kesällä 1949 Etelä-Koreassa oli koulutettu 100 000 sotilasta, mutta Yhdysvallat varoi silti antamasta heille raskaampia aseita. Rhee nimittäin halusi koko Korean, ja USA halusi välttää levottomuuksia rajalla.
Rajataistelut 1949
Jo toukokuussa 1949 Etelä-Korea sai kuitenkin aikaan ensimmäiset merkittävät taistelut rajalla, ja samana kesänä Etelä-Korea lähti Pohjois-Korean vesille ja pommitti yhtä satamista. KPA:n vastaisku jäi tekemättä, sillä kymmeniä tuhansia sotilaita oli edelleen Kiinassa, jossa he olivat taistelleet Mao Zedongin puolella sisällissodassa vuodesta 1947.
1949, sodan alkaessa laantua Kiinassa, 50 000 kokenutta sotilasta palasi Pohjois-Koreaan. Tilanne 38. leveyspiirillä kiristyi entisestään, ja enemmän ja laajempia välikohtauksia tapahtui molemmin puolin. Syngman Rhee yritti useita kertoja saada Trumanin tukemaan hyökkäystä Pohjois-Koreaan. USA suostui apuun kuitenkin vain jos pohjoihen hyökkäisi ilman provokaatiota.
Samaan aikaan Kim Il-Sung halusi kärsimättömästi hyökätä Etelä-Koreaan ja kävi usein salaa Moskovassa ja Pekingissä. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin luopui alun perin negatiivisesta asenteestaan keväällä 1950 ja lupasi materiaala ja neuvonantajia.
Sota puhkeaa
Yöllä 25. kesäkuuta 1950 KPA kävi hyökkäykseen väitettyään eteläkorealaisten vallanneen erään kaupungin rajan pohjoispuolella. Juuri tätä iskua ei voitu vahvistaa, mutta molemmat puolet olivat ylittäneet rajan useita kertoja kuluneen vuoden aikana. Sotaa pidettiin molemmin puolin väistämättömänä, mutta pohjoinen iski ensin.
Sodan syttyessä molempien maiden armeijat olivat suunnilleen saman kokoisia, mutta Pohjois-Korean KPA:lla oli etua Kiinassa saadusta taistelukokemuksesta, kuten myös Neuvostoliiton 150:stä T-34-tankista, jotka toimivat keihäänkärkenä marssilla kohti Soulia. Kaupunki murtui vain kolmessa päivässä, ja romahdus pakotti Yhdysvallat toimimaan nopeasti.
YK tuki Etelä-Koreaa
Ulkoministeri Dean Acheson laati Korealle suunnitelman, jonka presidentti Truman hyväksyi, ennen kuin asia oli otettu esille Pentagonissa, kongressissa tai YK:ssa. Koska Neuvostoliitto boikotoi turvallisuusneuvoston kokouksia, USA onnistui saamaan neuvoston mukaan päätökseen, jonka mukaan Etelä-Korealle annettaisiin sotilaallista apua.
Pian amerikkalaiskomentaja Japanissa, kenraali Douglas MacArthur, alkoi siirtää joukkoja Koreaan.
Valloitettuaan Soulin KPA lepuutti joukkojaan lähes viikon. Se antoi MacArthurille aikaa järjestää puolustus Etelä-Koreassa. Mutta kun KPA alkoikin liikkua, amerikkalaiset ahdettiin nöyryyttävien tappioiden jälkeen vielä etelämmäs. Tämä siitäkin huolimatta, että etelällä oli määrällinen ylivoima: heinäkuun lopulla KPA:lla oli noin 70 000 sotilasta rintamalla, kun etelällä oli 92 000, joista lähes puolet oli amerikkalaisia. Tämä johtui Yhdysvaltain osalta aliarvioimisesta ja silkasta rasismista.
Työnnettiin lähes mereen
Sodan alussa MacArthur sanoi voivansa järjestää tilanteen "toinen käsi selän taakse sidottuna." Kenraali sai kuitenkin arvioida asenteensa uudelleen. Pian hän lähetti Washingtoniin sähkeen, jossa hän pyysi nopeasti lisää joukkoja.
Heinäkuun lopulla KPA oli nimittäin melkein ajanut vihollisensa mereen. Taisteluita käytiin enää kaakkoisrannalla, pienellä alueella Busanissa, jossa Yhdysvaltain dominoimat YK-joukot sinnittelivät vaivoin, vaikka heillä oli ilmaherruus ja viisi kertaa enemmän tankkeja kuin KPA:lla.
Siviilit pakenevat pommitetusta Inchonin kaupungista, kun amerikkalaiset ovat käyneet hyökkäykseen syyskuussa 1950.
Sodankäynti oli täysin erilaista kuin toisen maailmansodan taisteluissa, joissa USA oli äskettäin voittanut sekä Saksan että Japanin. Etelä-Koreassa amerikkalaisjoukkoja uhkasivat jatkuvasti soluttautuneet sissit, joita oli vaikea tunnistaa. Niiden torjumiseksi poltettiin tai ilmapommitettiin kokonaisia kyläkuntia. Sadattuhannet eteläkorealaiset siviilit siirrettiin Busanin läheisille saarille, eikä heidän annettu palata koteihinsa.
Maihinnousu Inchonissa
Syyskuun puolivälissä MacArthur laski maihin lähellä Soulia yli 70 000 sotilasta. 270 amerikkalaislaivaa käytti hyväkseen vuorovettä Inchonin satamassa, jonka KPA oli unohtanut miinoittaa. Kim Il-Sung ei ollut varautunut näin laajaan amerikkalaisten maihinnousuun. Vain 2 000 sotilasta oli määrätty suojelemaan Soulia, joka siksi murtui viikkoa myöhemmin. YK-joukot etenivät pohjoiseen, ja pohjoiskorealaiset vetäytyivät. Amerikkalaisvahvistuksia saatiin samalla laskettua maihin.
Kun KPA:n joukot olivat vetäytyneet 38. leveyspiirin pohjoispuolelle, USA olisi voinut jäädä Pohjois- ja Etelä-Korean rajalle. Truman näki nyt mahdollisuutensa ajaa kommunistit kokonaan Pohjois-Koreasta, ja jatkoi YK:n mandaattia rikkoen rajan yli. USA:n tiedustelupalvelu arvioi, etteivät Neuvostoliiton tai Kiinan armeijat ryhtyisi sotaan.
Kiina sotaan
Totuus oli, että Mao Zedong oli elokuun alusta saakka harkinnut lähtevänsä sotaan. Amerikkalaisten noustua maihin Inchonissa oli vain ajan kysymys, milloin Kiina sekaantuisi taisteluun. 30. syyskuuta Mao kertoi Stalinille päättäneensä lähettää sotaan ainakin kaksitoista jalkaväkidivisioonaa "vapaaehtoiseksi armeijaksi."
- 23. marraskuuta 1950 amerikkalaiset pitivät tauon etenemisessä nauttiakseen kentällä kiitospäivän illallisen perinteisine kalkkunoineen ja kurpitsapiiraineen. Seuraavana päivänä marssi jatkui, ja parissa päivässä päästiin Kiinan rajajoelle lähes ilman vastarintaa.
Pian kävi ilmi, että se mikä oli näyttänyt KPA:n epätoivoiselta pakenemiselta, olikin pikemminkin strateginen perääntyminen. Kiinan joukot olivat nimittäin kerääntyneet vuorille ja metsiin amerikkalaisten ympärille. Lenkkitossuissaan ja vain viljaa ruokanaan he kestivät 20 pakkasasteen lämpötilan, jotta vihollinen ei havaitsisi heitä liian varhain.
MacArthur vaati pommituksia
Kun YK-joukot olivat mahdollisimman hajallaan, pohjoinen kävi vastaiskuun. Amerikkalaiset suljettiin pieniin taskuihin, joita määrällisesti ylivoimaiset joukot hajottivat. Kaksi päivää myöhemmin YK:n armeija pakeni, ja kahden viikon kuluttua pohjoiskorealaiset olivat Kiinan avulla ajaneet pois kaikki viholliset alueeltaan. Tammikuun alussa he valtasivat takaisin Soulin.
MacArthur raportoi kiihtyneenä, että hän ilman sodanjulistusta oli saanut ”koko Kiinan" vastaansa ja vaati, että "jokainen laitos, tehdas, kaupunki ja kylä" Pohjois-Korean tuhansien hehtaarien alueella piti pommittaa. USA:n ilmavoimat tehostivat pommituksia edelleen. Lopulta 90 prosenttia Pohjois-Korean kaupungeista oli tuhottu.
YK-joukot lähtivät mukaan, ja pian maaliskuussa 1951 Soulin omistaja vaihtui jälleen. Seuraavassa kuussa nujerrettiin suuri kiinalaishyökkäys, kunnes rintama vakiintui kevään aikana.
Uhkasi ydinaseilla
Heinäkuussa 1951 alkoivat rauhanneuvottelut, joissa vaikein kysymys oli suuri sotavankien määrä. USA halusi antaa vangeille ”vapauden valita", ja suurin osa heistä ei palannut pohjoiseen kostotoimien pelossa.
Etelä- Korean viranomaiset epäröivät vastaanottaa omia sotavankejaan, jotka olivat usein joutuneet alttiiksi poliittiselle indoktrinaatiolle Pohjois-Koreassa.
Taistelut jatkuivat koko rauhanneuvottelujen ajan, ja Stalinin kuoleman jälkeen maaliskuussa 1953 ilmasotaa lisättiin Amerikan uuden presidentin, Ike Eisenhowerin, käskystä. Myös amerikkalaisten esittämä ydinaseuhkailu oli yhä äänekkäämpää. Tämä vaikutti siihen, että sotavankitilanteen umpikuja selvitettiin samana keväänä. Ennen sopimuksen laadintaa amerikkalaiset pommittivat padot, joista kolme neljäsosaa Pohjois-Korean pelloista sai veden. Samaan aikaan Kiina käynnisti kaksi suurta hyökkäystä, joissa menetettiin lukemattomia ihmishenkiä, vaikka aselepo oli lähellä.
Siviilien massamurha
Korean sotaa leimasivat laajat julmuudet siviilejä kohtaan. Vähän ennen pääkaupungin toista valtaamista Etelä-Korean joukot hakivat pois tuhansia miehiä, naisia ja lapsia Soulin vankiloista ja pakottivat heidät kaivamaan omat hautansa ennen teloitusta. Pari kertaa YK-joukot estivät siviilien joukkomurhia. Mutta useammin katseltiin sivusta, kuten kesällä 1950 Daejeonissa, jossa turvallisuuspoliisi kolmessa päivässä teurasti yli 7 000 siviiliä.
Mielivaltaiset teloitukset saivat tukea Yhdysvaltain suurlähettiläs John Mucciolta, joka piti niitä välttämättöminä, jotta "Pohjois-Korean kommunistinen puolue saadaan kokonaan kitkettyä pois”. Julmuudet olivat niin laajalle levinneitä, että USA:n armeija tammikuusta 1951 lähtien esti amerikkalaistoimittajia raportoimasta niistä.
Neljä miljoonaa kuollutta korealaista
Eräs Etelä-Korean komissio arvioi muutama vuosi sitten kommunismin vastaisten miliisiryhmien tappaneen yli 100 000 siviiliä sodan aikana. Pohjois-Korea puolestaan ei edes tee tiliä menneisyydestään. Vaikka sotavankeja ei pohjoisessa ollut niin paljon, monet USA:n sotilaat teloitettiin vankeudessa. Kohtalo odotti myös useita siviilejä, jotka eivät tukeneet KPA:n joukkoja.
Lähes neljä miljoonaa korealaista kuoli sodan aikana, mikä on enemmän kuin japanilaisia kuoli toisessa maailmansodassa. USA:n kuolonuhrien määrä oli 36 940 plus 3 094 sotilasta muista YK-joukoista. Noin 900 000 kiinalaisen uskotaan kuolleen taisteluissa.
Tulitauko 38. leveyspiirillä
- 27. heinäkuuta 1953 Pohjois-Korea, Kiina ja YK:n joukot allekirjoittivat tulitaukosopimuksen. Mukana oli silti vain kolme neljästä, sillä Syngman Rhee kieltäytyi hyväksymästä Korean jakoa. Hän ei kuitenkaan voinut sotia omin päin, joten osapuolet sopivat tulitauosta 38. leveyspiirillä, jossa Neuvostoliitto ja USA olivat jakaneet Korean alun perin toisen maailmansodan jälkeen.
Raja on voimassa yhä, eikä kumpikaan Korea ole vielä solminut rauhaa.