Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

YK-joukkojen piiritys Kongossa

Yhtäkkiä alkoi kuulua konekiväärisarjoja ja yli 1 000 raskaasti aseistautunutta sotilasta hyökkäsi irlantilaisten YK-joukkojen asemiin Jadotvillessä. Rauhanturvaajia oli vain 156. Edessä oli viiden päivän helvetti.

Irlantilainen Patrick Quinlan järkyttyi saapuessaan 4. syyskuuta 1961 pieneen YK:n tukikohtaan Kongon Katangan maakunnassa.

Se koostui muutamasta rapistuneen näköisestä tiilirakennuksesta, eikä sen ympärillä ollut muuria eikä edes piikkilanka-aitaa.

Se olisi kuitenkin 42-vuotiaan irlantilaisen komentajan ja YK-joukkojen asemapaikka YK:n rauhanturvaoperaatiossa sisällissodan ravistelemassa Kongossa.

”Ei hyvältä näytä. Parasta alkaa vahvistaa puolustusta mitä pikimmiten”, Quinlan totesi yhdelle upseereistaan.

Tukikohtaan saattoi hyökätä helposti kaikista suunnista, ja Quinlan tiesi, että tilanne voisi muuttua kriittiseksi milloin tahansa.

Kongo oli itsenäistynyt Belgiasta hieman yli vuosi aiemmin, ja siitä lähtien maassa oli riehunut sisällissota, minkä vuoksi YK oli lähettänyt maahan rauhanturvajoukkoja.

Eteläinen Katangan maakunta oli irrottautunut muusta maasta presidentti Moïse Tšomben johdolla.

”Joka ainoa tämän komppanian mies alkaa nyt kaivaa taisteluhautoja.”
Komentaja Patrick Quinlan.

Katangassa oli runsaasti arvokkaita luonnonvaroja, kuten kobolttia, kuparia, uraania, timantteja ja kultaa, joita Tšombe ei halunnut jakaa muiden kanssa.

Presidenttiä tukivat belgialaiset kaivosyhtiöt, jotka kaivoivat jalometalleja ja -kiviä maasta.

Voidakseen jatkaa tuottoisaa toimintaansa ne suostuivat rahoittamaan ja tukemaan Tšomben armeijaa muun muassa eurooppalaisilla palkkasotilailla.

”Joka ainoa tämän komppanian mies alkaa nyt kaivaa taisteluhautoja”, Quinlan käski 155:tä sotilastaan.

Kalpeat irlantilaiset kävivät hehkuvan auringon paahteessa kuivan punaisen maaperän kimppuun hakuin ja lapioin. Kun työ oli yhdeksän päivän kuluttua valmis, miehet tunsivat olonsa hieman varmemmiksi.

Heillä oli kuitenkin paha aavistus tulevasta. Näytti siltä, että heitä vahdittiin: tukikohdan pohjoispuolen norsunheinissä ja etelän kukkuloilla näkyi liikettä, ja välillä esiin pistivät tarkkailevat kasvot.

Belgian siirtomaahallinto lähti Kongosta vuonna 1960, minkä jälkeen maassa puhkesi sisällissota.

Tulitus keskeytti aamuhartauden

Keskiviikko 13.9.1961 kello 7.30: YK-joukot olivat olleet tukikohdassa 9 päivää. Paikalliset olivat pystyttäneet ympäristöön kylttejä, joissa luki ”Go home!” – ”Painukaa kotiin!”

Kersantti Wally Hegarty laski Carl Gustaf -konepistoolinsa maahan ennen kuin teki ristinmerkin ja nosti katseensa kohti komppanian pappia.

29-vuotias Hegarty oli katolinen, kuten useimmat irlantilaiset. Koska hänellä ei ollut sinä aamuna vahtivuoroa, hän oli päättänyt osallistua aamuhartauteen.

Komppanian pappi aloitti hartaushetken suuren puisen ristin edessä. Se oli ainoa, mikä paljasti pienen neliskanttisen hiekka-aukion leirin keskellä hoitavan kirkon virkaa.

Univormupukuinen seurakunta risti kätensä ja sulki silmänsä rukoillakseen. Silloin kova, säksättävä ääni havahdutti sotilaat: heitä tulitettiin konekivääreillä!

Miehet vilkaisivat toisiaan nopeasti ja juoksivat sitten kiireesti aseidensa luo. Sotilaat olivat odottaneet ja pelänneet hyökkäystä jo muutaman päivän, ja nyt heidän pelkonsa oli ilmeisesti käynyt toteen.

”Miehittäkää taisteluhaudat!” upseerit huusivat. Hegarty heittäytyi kaivantoon.

Muutamassa hetkessä kaikki olivat puolustusasemissa, ja irlantilaiset suuntasivat hiekkasäkkien takaa, talojen katoilta ja taisteluhaudoista aseensa kohti kapinajohtaja Moïse Tšomben armeijan afrikkalaisia sotilaita.

Tšomben sotilaat olivat tulleet paikalle tukikohdan luoteispuolen avoimen maaston kautta nelivetoisilla autoilla, hypänneet autojensa taakse suojaan ja alkaneet ampua.

Vihollissotilaat tulittivat tukikohtaa myös sen pohjoispuolella olevasta norsunheinätiheiköstä. Tukikohdasta alettiin ampua vastatulta.

Laukaukset osuivat hyökkääjien autojen metalliin, ja vihollisen ampumat luodit porautuivat tukikohtaa suojaaviin hiekkasäkkeihin.

Vajaan viidentoista minuutin taistelun jälkeen hyökkääjät luovuttivat ja ajoivat pois täyttä vauhtia – todennäköisesti he olivat yllättyneet siitä, miten hyvin varautuneita YK-joukot olivat olleet iskuun.

Hegarty katseli tovereineen, miten vihollinen katosi kaukaisuuteen pölypilvi perässään. Kaikki miehet jäivät kuitenkin asemiinsa, ja aamiainen nautittiin sinä aamuna ampumahaudoissa ja katoilla.

Koska aamuhartaus oli keskeytynyt, pappi kiersi asemasta toiseen siunaamassa joukkoja sotilaiden nauttiessa aamuteetään.

”Raskaat konekiväärimme torjuivat vihollisen hyökkäykset ja tappoivat kranaatinheittimien miehistöä”
Kapteeni Liam Donnelly.

Valmistautuminen uuteen hyökkäykseen

Keskiviikko kello 9: Quinlan oli ilmoittanut hyökkäyksestä radiolla YK:n komentokeskukseen Elisabethvilleen. ”Puolustautukaa kaikin voimin”, sieltä vastattiin.

Tilanne huolestutti Patrick Quinlania. Hänen komppaniansa oli eristyksissä, ja lähimmät YK-joukot olivat 130 kilometrin päässä Elisabethvillessä. Tie sinne kulki vihollisen hallussa olevan Lufirajoen sillan kautta.

Quinlan arvioi, että hänen joukoillaan oli ruokaa ja ammuksia kahdeksi kolmeksi päiväksi. Quinlan määräsi heti hyökkäyksen jälkeen miehet täyttämään tukikohdan vesisäiliöt.

Juuri kun viimeinen säiliö oli täyttymässä, vesiputket alkoivat nitistä ja natista ja vedentulo lakkasi. Vihollinen oli sulkenut vesihanat.

Pian Quinlan sai lisää huolestuttavia uutisia: kapteeni Liam Donnelly ilmoitti, että vihollinen oli asettunut asemiin kaikkialle ympäristöön, niin pusikkoon kuin tukikohdan eteläpuolella olevalle kukkulallekin.

Ensimmäiseksi irlantilaiset kaivoivat ampumahautoja tukikohdan ympärille.

© History of War

Vihollinen hyökkäsi jälleen

Keskiviikko kello 11.40: Uutta hyökkäystä oli odotettu aamusta lähtien, ja kapteeni Liam Donnelly oli osastonsa kranaatinheitinasemassa.

Katangalaissotilaiden ja valkoisten palkkasotilaiden uusi hyökkäys alkoi 11.40 raskaiden aseiden tulituksella. YK-rauhanturvaajien leiriin satoi kranaatteja, ja konekiväärit ja konetykit ampuivat heitä joka puolelta.

Pensaista juoksi afrikkalaisia sotilaita kohti tukikohtaa, mutta kapteeni Donnelly miehineen pysyi levollisena. He tähtäsivät rauhassa ja ampuivat sitten kohti rynnistäviä sotilaita, jotka kaatuivat yksi toisensa jälkeen norsunheinään.

Kapteeni Donnelly tiesi, että heidän oli yritettävä vaientaa vihollisen konekiväärit ja kranaatinheittimet, ja alkoi tulittaa omalla kranaatinheittimellään.

”Lähettäkää vahvistuksia. Mahdollisimman pian.”
Komentaja Patrick Quinlan.

Ensimmäiset neljä kranaattia osuivat maaliinsa ja tuhosivat useita afrikkalaisten raskaista aseista.

Yksi Donnellyn kranaateista putosi ammusvarastoon rintaman taakse. Varasto räjähti tulimereksi, joka ei laantunut ennen kuin myöhään illalla.

Donnellyn kranaatinheitin ja tukikohdan konekiväärit onnistuivat yhteistoimin pitämään vihollisen toistaiseksi loitolla.

”Raskaat konekiväärimme torjuivat vihollisen hyökkäykset ja tappoivat kranaatinheittimien miehistöä, joka pakeni asemistaan ristitulemme vuoksi”, Donnelly kirjoitti.

Hän saattoi tyytyväisenä todeta, että vihollisen lähin asema oli vielä noin 400 metrin päässä tukikohdasta.

Irlantilaiset kuitenkin tiesivät, että tämä oli vasta alkua, ja siksi komentaja Quinlan lähetti kello 13.15 Elisabethvilleen pyynnön saada vahvistuksia mahdollisimman nopeasti.

YK:n johto kuuli hyökkäyksestä

Keskiviikko kello 17.00: YK:n pääsihteeri, ruotsalainen Dag Hammarskjöld, oli lähtenyt järjestön päämajasta New Yorkista ja lentänyt Kongoon.

Kongon pääkaupunkiin Leopoldvilleen saapunut Hammarskjöld ei ollut tyytyväinen kuulemaansa:

Neljä tuntia ennen kapinajohtaja Tšomben joukkojen hyökkäystä YK-tukikohtaan Jadotvillessä YK-joukot olivat hyökänneet Tšomben joukkojen kimppuun Elisabethvillessä.

56-vuotias pääsihteeri tiesi, että tukikohdan piiritys oli presidentin vastaus hyökkäykseen ja että jos hän halusi pelastaa Quinlanin joukot, hänen piti toimia nopeasti.

Apujoukot kokivat ankaraa vastarintaa

Keskiviikko kello 18.00: John Kanen johtama iskuryhmä ”Force Kane” lähti Elisabethvillestä kohti Jadotvilleä irlantilaisten avuksi.

”Force Kane” nostatti jälkeensä punaisen pölypilven ajaessaan kohti Lufiran siltaa. Saattueeseen kuului neljä panssaroitua ajoneuvoa ja viisi sotilaita kuljettavaa kuorma-autoa.

Aurinko oli laskemassa, kun komentaja John Kane ohjasi joukkonsa tien sivuun parin kilometrin päässä betonisillasta, jonka yli heidän oli päästävä.

Kane tiesi ennalta, että Tšomben valkoiset palkkasotilaat olivat linnoittaneet sillan. Nyt hän näki, että sillalle oli tuotu puskutraktori, rautapalkkeja, suuria tukkeja sekä muita raskaita esteitä.

Kane tiesi miestensä olevan uuvuksissa, sillä he olivat jo aiemmin päivällä osallistuneet YK:n hyökkäykseen Elisabethvillessä. Kaikki vaikuttivat kuitenkin vielä innokkailta rientämään tovereidensa avuksi.

”Tajusin, että minuun oli osunut, ja häivyin paikalta kuin rasvattu salama.”
Kersantti Wally Hegarty.

Hieman kello 19:n jälkeen ensimmäinen panssariajoneuvo ajoi sillalle ja lakaisi ensimmäiset esteet sivuun, ja Kanen toiveikkuus oli jo alkanut herätä, kun auto törmäsi kivillä täytettyyn tynnyriin.

Kuljettaja peruutti, mutta osui seuraavaksi betonilla täytettyyn tervatynnyriin. Auto jäi jumiin raskaiden esteiden väliin, ja samassa sitä kohti alettiin ampua.

”Meidän on siirrettävä esteet”, auton konekivääriampuja huusi ja hyppäsi sitten empimättä toisen sotilaan kanssa sillalle.

He saivat kuin saivatkin tervatynnyrin pois tieltä ja pääsivät takaisin autoon vahingoittumatta. Kuljettaja alkoi peruuttaa täyttä vauhtia, ja he onnistuivat ajamaan pois sillalta.

Ankarasta tulituksesta huolimatta myös muut YK-ajoneuvot pääsivät pakenemaan paikalta.

Seuraavana päivänä Kane yritti uudelleen ylittää siltaa, mutta sillan puolustus piti jälleen vankkumatta. Komentaja joutui palaamaan miehineen takaisin Elisabethvilleen vihaisena ja turhautuneena.

Sisällissodan aikana ihmisiä hakattiin hengiltä.

© Imageselect

Siirtomaasta veriseksi diktatuuriksi

Belgia vetäytyi Kongosta vuonna 1960 ja myönsi maalle itsenäisyyden. Kongolaiset toivoivat saavansa vihdoin demokratian ja vapauden, mutta maa ajautui sisällissotaan ja valtaan nousi julma diktaattori.

  • KESÄKUU 1960: Levottomuudet alkoivat

    Kongon itsenäisyysliikkeiden kapinointi siirtomaaisäntä Belgiaa vastaan vuonna 1959 johti maan itsenäistymiseen 30. kesäkuuta 1960.

    Uuden valtion nimeksi tuli Kongon tasavalta. Maa oli kuitenkin edelleen poliittisesti jakautunut, ja muutaman päivän päästä armeija nousi kapinaan.

    Lisäksi keskenään kilpailevat heimot alkoivat taistella vallasta.

  • HEINÄKUU 1960: Katanga irrottautui

    Tilanne muuttui entistä kaoottisemmaksi, kun runsaista luonnonvaroistaan tunnettu Katangan maakunta julistautui itsenäiseksi liikemies Moïse Tšomben johdolla.

    Tšombella oli tukenaan belgialaisia kaivosyhtiöitä, jotka eivät halunneet Katangassa olevien kaivostensa suurten tuottojen päätyvän valtion kassaan.

    Kaivosyhtiöt rahoittivat Tšomben armeijaa, johon kuului muun muassa valkoisia palkkasotilaita.

  • SYYSKUU 1960: YK puuttui asiaan

    Monet Kongon belgialaiset ja muut eurooppalaiset asukkaat pakenivat levottomuuksia, ja syyskuussa 1960 YK lähetti Kongoon kansainvälisiä rauhanturvajoukkoja.

    Niiden tehtävänä oli yrittää pysäyttää sisällissota ja suojella vielä maassa olevia valkoisia siviilejä.

  • ELOKUU 1961: Tilanne karkasi käsistä

    YK-joukkojen tulo ei rauhoittanut tilannetta, vaan Kongo jakaantui, ja kesällä 1961 neljä osapuolta taisteli siellä keskenään vallasta.

    Kun YK yritti pakottaa valkoiset palkkasotilaat pois Kongosta, Tšomben armeijan ja YK-joukkojen välille syttyi taisteluja Katangassa.

  • TAMMIKUU 1963: Tšomben joukot kukistettiin

    YK-joukot kukistivat Tšomben joukot Katangassa vuoden 1963 alussa. Seuraavana vuonna YK-joukot lähtivät maasta ja niin sanottu Kongon kriisi päättyi.

    Maa yhdistyi jälleen yhtenäiseksi Kongoksi vuonna 1965. Armeijan päällikkö Mobutu Sese Seko otti samana vuonna vallan sotilasvallankaappauksen avulla.

    Seuraavat 32 vuotta hän hallitsi Zaireksi nimeämäänsä maata julmana diktaattorina, joka ryösti kansaa ja haali itselleen valtavat rikkaudet.

Taivaalle ilmaantui hävittäjä

Torstai 14. syyskuuta kello 15.45: Quinlanin joukot olivat valppaina, sillä vihollinen oli tehnyt päivän aikana useita hyökkäyksiä.

Quinlan otti pettyneenä vastaan uutisen Kanen joukkojen epäonnistumisesta sillalla.

Hänen omat joukkonsa pitivät vielä sitkeästi pintansa, ja ne olivat onnistuneet tuhoamaan lisää pensaikkoon kätkettyjä kranaatinheittimiä, mutta tukikohdan omat kranaatit ja konekiväärien ammukset hupenivat huolestuttavaa vauhtia.

Pian komentaja sai vielä lisää murehdittavaa, kun ilmassa kuului jylisevä ääni: se osoittautui vihollisen Fouga-suihkuhävittäjäksi. Kapinallinen Katangan tasavalta oli juuri saanut kolme uunituoretta hävittäjää tehtaasta Ranskasta.

Irlantilaiset kyyristyivät ampumahautoihinsa tai heittäytyivät hiekkasäkkikasojen taakse suojaan, kun hävittäjän konekiväärit alkoivat tulittaa. Sitten kone katosi, mutta vain hetkeksi.

”Suihkuhävittäjä pommittaa ja tuhoaa asemiamme. Pyydämme vahvistuksia.”
Komentaja Patrick Quinlan.

Palattuaan Fouga ensin kierteli tukikohdan yllä kunnes se suuntasi kohti niin sanottua Red Housea. Se oli sotilaiden nimitys tukikohdan korkeimmalle rakennukselle, jota käytettiin konekivääriasemana ja tähystystornina.

Fouga pudotti kaksi pommia. Ensimmäinen osui Red Houseen, josta lensi tiiliä ympäri tukikohtaa.

Hetken päästä toinen pommi osui Purfina Garageksi kutsuttuun rakennukseen, entiseen huoltoasemaan, jossa Quinlan oli aiemmin pitänyt päämajaansa. Pommit vaurioittivat pahoin molempia rakennuksia.

Hyökkäyksessä haavoittui kuitenkin vain kaksi irlantilaista, sillä Quinlan oli kaikeksi onneksi juuri sinä aamuna käskenyt miehensä pois suojattomilta katoilta ja siirtänyt päämajansa ja radiolaitteet.

Hän ilmoitti tapahtumien saamasta käänteestä Elisabethvilleen:

”Suihkuhävittäjä pommittaa ja tuhoaa asemiamme. Pyydämme vahvistuksia.”

Kersantti sai osuman

Torstai kello 19.00: Pimeän tultua Fouga-hävittäjä jätti lopulta irlantilaissotilaat rauhaan.

Tukikohdan vesisäiliö oli tyhjenemässä hyvää vauhtia, huomasi kersantti Wally Hegarty uskaltauduttuaan pimeään iltaan hakemaan vettä itselleen ja tovereilleen.

Päivällä lämpöä oli auringossa yli 40 astetta, ja sotilaiden oli tärkeää juoda paljon.

Myös ruuan riittäminen aiheutti huolta, sillä varastoja ei ollut ehditty täyttää ennen piiritystä. Kenttäkokki teki niin sanottua Jadotville-muhennosta ”koirankekseiksi” kutsutusta kenttämuonasta, säilykelihasta ja pavuista.

Muhennos tarjoiltiin suolatabletin kera. Hegarty oli palaamassa ampumahautoihin vesikanistereineen, kun hän kuuli vihollisen laukaisevan kaksi kranaattia.

Kersantti ei siitä vielä suuremmin hätkähtänyt, sillä periaatteessa kranaatit saattoivat osua minne tahansa. Hän kuitenkin hyppäsi läheiseen poteroon ja odotti.

Muutaman sekunnin päästä maa tärähteli ja Hegartyn päälle lensi maata, kun kranaatti iskeytyi vain noin 20 metrin päähän. Silloin Hegarty ymmärsi olevansa pulassa ja yritti hätäisesti kaivautua syvemmälle maahan.

”Kill! Kill! Kill! Choppy-chop, choppy-chop”
Kongolaiset sotilaat

Toinen kranaatti iskeytyi vain kymmenen metrin päähän.

”Tajusin, että minuun oli osunut, ja häivyin paikalta kuin rasvattu salama”, Hegarty muisteli myöhemmin.

Sekavana kersantti lähti ensin vihollisen suuntaan ja lysähti hetken harhailtuaan lopulta maahan lähelle YK-sotilaiden ulointa ampumahautaa. Toinen YK-sotilas sai vihollisen kiivaassa tulituksessa hädin tuskin raahattua Hegartyn tukikohtaan paikattavaksi.

Sotilaslääkäri poisti Hegartyn jalasta ja takapuolesta kranaatinsirpaleita, sitoi haavat ja antoi sitten kersantille morfiinipistoksen kipuja lievittämään.

Lääkäri vakuutti Hegartylle, että kaikki oli hyvin eikä hengenvaaraa ollut, ja puoli vuorokautta levättyään Hegarty olikin jälleen jaloillaan. Jo perjantaina iltapäivällä hän vaati päästä takaisin taisteluun.

Silloin valkoiset palkkasotilaat ja afrikkalaisjoukot olivat edenneet jo parinsadan metrin päähän YK-tukikohdasta.

Myöhään illalla Hegarty kuuli huutoja, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiitään pitkin. Afrikkalaiset huusivat pelotteluhuutoja saadakseen vihollisen paniikkiin: ”Kill! Kill! Kill! Choppy-chop, choppy-chop!”

© Shutterstock

Isku irlantilaisia vastaan oli kosto YK:n hyökkäyksestä

YK oli yrittänyt tuoda järjestystä Katangaan aina siitä lähtien, kun maakunta oli irrottautunut muusta Kongosta kesällä 1960.

Neuvottelut presidentti Moïse Tšomben kanssa eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta.

Syyskuussa 1961 YK ryhtyi järeämpiin toimiin ja yritti vallata Katangan pääkaupungin Elisabethvillen saadakseen siten maakunnan hallintaansa.

YK-sotilaat ja katangalaiset taistelivat verisesti kaupungin kaduilla. Yli 30 eurooppalaista kuoli ja useita siviilejä menehtyi.

Elisabethvillen tapahtumat antoivat presidentti Tšombelle tekosyyn hyökätä irlantilaisen YK-komppanian kimppuun Jadotvillen kaupungin laitamilla.

John Kane lähti uuteen yritykseen

Lauantai 16. syyskuuta klo 00.15: Tieto Jadotvillen tapahtumista oli saapunut perjantaina Elisabethvilleen, missä Kanen joukot olivat.

John Kane oli valmis lähtemään vielä uuteen yritykseen pelastamaan Jadotvillessä olevia irlantilaisia. Tällä kerralla hän sai komentoonsa kaksi YK-komppaniaa, joiden avulla hänen piti yrittää uudelleen Lufiran sillan valtausta.

Quinlanin viimeisen ilmoituksen mukaan tukikohtaa piiritti noin 2 000 sotilasta ja tukikohdalta olivat ammukset loppumassa. Aikaa ei ollut hukattavana. 16 bussia oli valmiina viemään Kanen miehet määränpäähänsä, ja tukenaan niillä oli panssariajoneuvoja.

”Olemme nyt lähdössä”, Kane ilmoitti lyhyesti Jadotvilleen kello 00.33.

© Keystone Press / Imageselect

Tšombe käytti palkkasotilaita

Moïse Tšombe teki yhteistyötä belgialaisten kaivosyhtiöiden kanssa varmistaakseen Katangan luonnonvarojen hallinnan.

Kaivosyhtiöt esimerkiksi rahoittivat 500 palkkasotilaan joukot, jotka käytännössä toimivat upseereina Katangan armeijassa.

Palkkasotilaihin kuului muun muassa eteläafrikkalaisia, brittejä ja ranskalaisia, joista moni oli hankkinut taistelukokemusta muukalaislegioonassa.

Helikopteri toi pilaantunutta vettä

Lauantai kello 9.28: YK-helikopteri oli lähetetty viemään ammuksia ja vettä Jadotvillen tukikohdassa saarroksissa oleville sotilaille.

Roottorien äänestä ei voinut erehtyä. Wally Hegarty tovereineen oli jo odottanut helikopteria ja oli valmiina puolustamaan sitä.

Helikopteri kierteli ensin korkealla ilmassa, mutta kun se alkoi laskeutua, piirittäjät avasivat tulen sitä kohti kivääreillä, konepistooleilla ja konekivääreillä.

”Näyttää siltä, että voimme vihdoin päästä yhteisymmärrykseen.”
Dag Hammarskjöld

Irlantilaiset yrittivät parhaansa mukaan antaa helikopterille tulitukea, mutta Hegarty näki, että se sai useita osumia. Siitä huolimatta helikopterin norjalainen kuljettaja onnistui tuomaan helikopterin sille merkittyyn paikkaan.

Hegarty ja muut ryntäsivät purkamaan arvokasta lastia. Riemu kuitenkin sammui pian, sillä suuri osa helikopterin mukanaan tuomista ammuksista oli väärää kaliiperia ja sen tuomat 380 litraa vettä oli juomakelvotonta.

Vesi oli kaadettu bensakanistereihin, joita ei ollut kunnolla puhdistettu. Hegarty ei ollut uskoa näkemäänsä:

”Lentäjät olivat siis vaarantaneet henkensä tuodakseen meille täydennyksiä, jotka osoittautuivat neljäksi kanisteriksi saastunutta vettä, 260:ksi 84 mm:n kranaatiksi ja pinoksi kirjeitä. Heidän matkansa oli aivan turha.”

Tehokas puolustus piti vihollisen loitolla

YK-komentaja Patrick Quinlanin nopean toiminnan ansiosta hänen joukkonsa pitivät pintansa useita päiviä vahvempaa vihollista vastaan.

Konekivääri niitti vihollisjoukkoja

Irlantilaisten 1. joukkuetta johti luutnantti Joseph Leech. Joukkue puolusti tukikohdan koillisosaa, jonne vihollinen pääasiassa hyökkäsi.

Raskas konekivääri kattoi sekä ampumahaudan edessä olevat pensaikot sekä Elisabethvillestä tulevan tien.

Kranaatinheittimet

Kapteeni Liam Donnellyn johtama joukkue valvoi tukikohdan Jadotvillen tien pohjoispuolen avointa maastoa.

Yksikön kolme 60 mm:n kranaatinheitintä tekivät pahaa jälkeä vihollisen joukoissa.

Radio oli keskellä

Komentaja Patrick Quinlanin päämaja oli puolustusasemien keskellä, ja hän piti sieltä yhteyttä Elisabethvillen YK-tukikohtaan.

Hävittäjä pommitti tukikohtaa

Tukikohdan lounaisosan puolustus oli luutnantti Thomas Quinlanin 2. joukkueen harteilla. Tällä lohkolla olivat tukikohdan korkeimmat rakennukset, joista irlantilaisilla oli hyvä näkyvyys ympäristöön.

Katoilla vahtia pitivät kevyesti aseistetut ryhmät. Asemista kuitenkin luovuttiin, sillä ne olivat liian haavoittuvia, etenkin Fouga-hävittäjän hyökkäyksille.

Helikopteri toi täydennyksiä

Luutnantti Noel Carey johti 3. joukkuetta. Ryhmä piti silmällä etelän kukkuloita. Lisäksi sen alueella oli väliaikainen helikopterien laskeutumispaikka, jota käytettiin vain kerran helikopterin tuodessa tukikohtaan lisäammuksia ja vettä.

Panssariajoneuvot tien tukkeena

Alueen läpi vievän tien molemmissa päissä oli esteenä panssariajoneuvo, jossa oli aseistuksena raskas konekivääri. Lisäksi sisääntuloja valvoi kaksi 84 mm:n panssarintorjuntasinkoa.

Kanen joukot epäonnistuivat jälleen

Lauantai kello 10.00: Lufiran sillalle matkalla ollut ”Force Kane” oli saanut kiusakseen vihollisen hävittäjän.

John Kane ei pitänyt näkemästään. Katangan armeija oli vahvistanut Lufiran puolustusta entisestään, ja ylänkö sillan takana kuhisi sotilaita. Jo kun Kane lähetti tiedustelijaryhmän edellään, alkoi ankara tulitus.

Tulituksessa kuoli kolme ja haavoittui viisi YK-sotilasta. Kanen joukot avasivat kranaattitulen vihollisen asemiin, mutta sillä ei tuntunut olevan suurtakaan vaikutusta. Lisäksi Fouga-hävittäjä oli YK-sotilaiden kimpussa.

Myöhään iltapäivällä Elisabethvillestä annettiin vetäytymiskäsky, ja Kane joutui jälleen keskeyttämään tehtävän.

Irlantilaisten pelastaminen oli nyt YK:n johdon harteilla.

© John Frost Newspapers / Imageselect

Pääsihteerin kuolema askarruttaa

Uutinen Dag Hammarskjöldin kuolemasta syyskuussa 1961 tuli YK-maille järkytyksenä. Spekulaatiot siitä, oliko kyseessäonnettomuus vai murhattiinko pääsihteeri, käynnistyivät välittömästi.

”Elisabethvillessä kukaan ei uskonut lentokoneen putoamisen olleen onnettomuus”, Katangassa ollut YK:n edustaja kirjoitti. Tutkimuskomitea tuli vuonna 1961 siihen tulokseen, että turma johtui lentäjän virheestä.

Tutkimuksissa saatiin myös viitteitä laiteviasta: koneen korkeusmittari näytti 37 metriä vikaan. Kaikki eivät kuitenkaan ole tätä nielleet, ja moni on epäillyt presidentti Moïse Tšomben olleen onnettomuuden takana.

Vuonna 2017 YK:n tutkimusryhmä esitti, että koneen putoaminen ”saattoi johtua ulkoisesta hyökkäyksestä”. Arvio perustui muun muassa uuteen silminnäkijälausuntoon.

Mm. tanskalainen Mads Brügger tutkii salaliittoteoriaa elokuvassaan Cold Case Hammarskjöld vuodelta 2017.

Pääsihteeri pohjusti neuvotteluja

Sunnuntai 17. syyskuuta kello 5.00: YK:n ruotsalainen pääsihteeri Dag Hammarskjöld oli ollut Leopoldvillessä yhteydessä presidentti Moïse Tšomben esikuntaan ja saanut järjestetyksi tapaamisen Katangan presidentin kanssa.

Dag Hammarskjöld sai heti aamusta hyviä uutisia: näytti siltä, että kapinallisen maakunnan presidentti oli viimein suostuvainen tapaamaan YK:n edustajan.

Hammarskjöldin avustaja kertoi Tšomben hyväksyneen ehdotuksen miesten tapaamisesta puolueettomalla maaperällä Pohjois-Rhodesiassa (nykyinen Sambia).

”Näyttää siltä, että voimme vihdoin päästä yhteisymmärrykseen”, Hammarskjöld kirjoitti päiväkirjaansa.

Pääsihteerin lento sovittiin lähteväksi illalla – mutta Quinlanin pulassa olevat joukot eivät voineet odottaa niin kauan.

Todistajan mukaan koneessa näkyi liekkejä ennen putoamista.

© MPI / Getty Images

Komentaja Quinlan pelasti miehensä

Klo 17: Jadotvillen tukikohdassa vihollinen oli edennyt jo 50 metrin päähän irlantilaisten asemista. Irlantilaisten rauhanturvaajien tappio näytti vääjäämättömältä.

Irlantilainen YK-komppania oli taistellut jo viisi vuorokautta urheasti ylivoimaista vihollista vastaan, mutta uupumus alkoi päästä voitolle. Miehillä oli valvomisesta mustat renkaat silmien ympärillä, ja juomavesitankit olivat tyhjentyneet.

Lisäksi raskaiden konekiväärien ammuksetkin alkoivat loppua. Oli aika lopettaa turha taistelu. Quinlan oli sopinut tapaamisen vihollisen kanssa ja ajoi kapteeni Liam Donnellyn kanssa lyhyen matkan Jadotvillen keskustaan.

Jeeppi pysähtyi hotellin eteen, ja hotellissa irlantilaiset tapasivat Katangan sisäministerin Godefroid Munongon, suurikokoisen afrikkalaisen, jonka piilotti silmänsä tummien aurinkolasien taakse.

”Välitön antautuminen”, Munongo ilmoitti vaatimuksensa heti, kun osapuolet olivat kätelleet ja asettuneet neuvottelupöydän ääreen.

Quinlan ymmärsi, että hän ei voinut muuta kuin suostua. Munongo lupasi taata irlantilaisten turvallisuuden ja surmata jokaisen, joka taittaisi hiuksenkaan YK-sotilaan päästä. Antautumisasiakirja laadittiin ja allekirjoitettiin nopeasti.

Quinlan sai sopimukseen lisättyä lausekkeen, jonka mukaan komppania antautui ainoastaan siksi, että he olivat maassa rauhanturvatehtävissä ja että taistelujen jatkuminen ”johtaisi vain enempiin afrikkalaisten ja irlantilaisten kuolemiin”.

© Pictorial Press Ltd / Imageselect

Belgian kuningas terrorisoi Kongoa

Sisällissodat ovat ravistelleet Kongoa siitä asti, kun se itsenäistyi vuonna 1960. Levottomuuksien juuret juontuvat aina 1800-luvulta, jolloin Belgian kuningas orjuutti maata.

Kun Leopold II nousi Belgian kuninkaaksi vuonna 1865, hänellä oli suuria suunnitelmia: hän halusi tehdä maastaan suurvallan, ja siihen tarvittiin siirtomaita.

Leopold lähetti tutkimusmatkailija Henry Stanleyn 1879 Keski-Afrikkaan viemään Kongojokea pitkin paikallisille ”ystävyyssopimuksia”, jotka nämä allekirjoittivat pahaa aavistamatta.

Käytännössä sopimukset tarkoittivat, että maan alkuperäisväestö luovutti Leopoldille maansa ja antoi tälle luvan käyttää kansaa pakkotyöläisinä.

Leopold ryhtyi heti toimeen: Maa jaettiin alueisiin, joiden piti tuottaa tietty kiintiö norsunluuta, kuparia ja raakakumia. Alueita johtivat valkoihoiset virkamiehet, jotka saivat palkkansa vain, jos kiintiö täyttyi.

Seuraukset olivat järkyttävät. Jos paikalliset pakkotyöläiset eivät kyenneet täyttämään kiintiöitä, heitä rangaistiin esimerkiksi katkaisemalla käsi, mitä teki kiintiön saavuttamisesta entistä vaikeampaa.

Kuningas yritti lahjomalla pitää hirmuteot salassa, mutta vuonna 1904 ne paljastettiin brittiläisessä raportissa. Seurasi skandaali, ja Belgian valtio otti Kongon haltuunsa.

Tuolloin Leopoldin vallan alla oli kuollut jopa 20–25 miljoonaa kongolaista ja vanha afrikkalainen heimoyhteiskunta oli tuhoutunut lopullisesti.

Hammarskjöldin kuolema

Maanantai 18. syyskuuta klo 00.10: Dag Hammarskjöld oli lentänyt noin viisi tuntia DC-6-lentokoneella kohti Rhodesiaa.

Pohjois-Rhodesian yllä kuului kova pamahdus, ja sitten SE-BDY-matkustajakone syöksyi maahan. Koneesta lensi palavia osia joka puolelle, ja kaikki sen kyydissä olleet kuolivat. 16:sta matkustajasta 15 paloi turmassa pahoin.

Vain yksi kuolleista ei saanut palovammoja – 56-vuotias valkoinen mies, joka lojui onnettomuuspaikalla erillään muista.

Myöhemmin samana päivänä paikalle saapunut pelastusryhmä tunnisti miehen Dag Hammarskjöldiksi.

Kongolaisten piti esimerkiksi kerätä tietty määrä raakakumia, ja jolleivät he siihen pystyneet, he saattoivat menettää kätensä.

© Alamy / Imageselect

Irlantilaiset antautuivat taistelutta

Kello 8.00: Quinlan ja hänen 155 miestään eivät olleet vielä kuulleet Dag Hammarskjöldin kuolemasta.

Kiväärit oli pinottu punaiselle hiekalle ja Quinlanin 155 sotilasta seisoivat rivissä, kun vihollinen marssi vangitsemaan heidät.

Viiden vuorokauden painajainen oli viimein päättynyt, ja Quinlan oli miehistään ylpeä. ”Irlanti ei olisi voinut kasvattaa parempia poikia”, hän sanoi.

Mobutu Sese Seko otti vallan 5 vuoden sisällissodan jälkeen.

© Imageselect

Jälkikirjoitus:

Tšombe vapautti irlantilaiset viiden viikon kuluttua Katangan ja YK:n välisen aselevon astuessa voimaan.

Aselepo ei kestänyt kauan. Vaikka Hammarskjöldin kuolemaa ei virallisesti todettu attentaatiksi, YK puuttui sen jälkeen Kongon tilanteeseen aggressiivisemmin.

Tšomben joukot murskattiin vuonna 1963, ja presidentti pakeni. Hän kuoli kuusi vuotta myöhemmin maanpaossa Algeriassa.

Moni syytti Quinlanin komppaniaa antautumisen jälkeen pelkureiksi, ja Jadotvillen tapahtumista vaiettiin. Vasta vuonna 2005 irlantilaissotilaat palkittiin urheudestaan mitaleilla.

Lue myös:

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota