Kreikan pääministeri Georgios Papandreou lähestyi Falironlahtea Ateenan kaakkoispuolella auringon laskiessa 17. lokakuuta 1944.
Hän seisoi panssariristeilijä Averofin kannella ja silmäili rannikkoa helpotuksen ja huolen sekaisin tuntein.
Papandreou oli elänyt kuukausia maanpaossa Kairossa, ja nyt hän palasi Ateenaan osana Britannian pääministerin Winston Churchillin suunnitelmaa, jolla Kreikan piti päästä taas jaloilleen kolmen vuoden saksalaismiehityksen jälkeen.
Papandreoua ja Kreikan hallitusta saattoi vaikuttava määrä Churchillin lähettämiä liittoutuneiden sotalaivoja.
Papandreou tiesi, että vaikka voitto miehittäjistä oli varmistettu, rauhaan oli vielä matkaa. Nyt hänen olisi yhdistettävä lukemattomat poliittiset ryhmät, jotka olivat miehitysaikana taistelleet natseja – ja toisiaan – vastaan.
”Eläköön Churchill, Roosevelt ja Stalin! Eläköön meidät vapauttaneet brittisotilaat!” Juhlivat kreikkalaiset, 1944
Papandreou iloitsi kuitenkin siitä, että hän sai taas astua oman maansa kamaralle ja riemuita sen vapautumisesta yhdessä maanmiestensä kanssa.
Seuraavana päivänä Papandreou ajoi Ateenaan täydessä univormussa 10 000 brittisotilaan ja tankkien saattelemana.
”Eläköön Churchill, Roosevelt ja Stalin! Eläköön meidät vapauttaneet brittisotilaat!” huusivat kreikkalaiset, jotka heiluttelivat katujen varsilla ja parvekkeilla riemuiten Britannian, Neuvostoliiton ja Kreikan lippuja. I
Ihmiset syleilivät ja suutelivat brittisotilaita, heittelivät kukkia panssarivaunujen ylle ja lauloivat ja tanssivat kaduilla.
Papandreou saapui Ateenan keskusaukiolle Sýntagmalle parlamenttitalon eteen. Pian hänen äänensä jo kaikui aukiolle pystytetyistä kaiuttimista:
”Rakkaat maanmieheni. Missään muualla miehitetyssä Euroopassa ei ole ollut niin laajaa vastarintaa kuin täällä Kreikassa.”
Yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin, ja Papandreou huokaisi helpotuksesta. Onni jäi kuitenkin lyhyeksi.
Ei kulunut kuin kuusi viikkoa, kun rinta rinnan saksalaisia vastaan sotineet britit ja kreikkalaiset kommunistit käänsivät aseensa toisiaan kohti ja Ateenan kaduilla puhkesi tuhansia kuolonuhreja vaatinut kaupunkisota.
Tuhannet kreikkalaiset olivat 18. lokakuuta 1944 kokoontuneet tervehtimään vapauttajiaan ja kuulemaan uuden pääministerin Georgios Papandreoun puhetta.
Sisäiset jännitteet uhkasivat rauhaa
Saksalaiset olivat miehittäneet Kreikkaa reilun kolmen vuoden ajan vuoteen 1944. Georgios Papandreou palasi heidän jäljiltään riutuvaan maahan.
1 700 kylää oli raunioitunut maan tasalle, kansaa uhkasi laajalti nälänhätä, ja lukemattomat sillat, rautatiet ja maantiet olivat tuhoutuneet räjähdyksissä taistelussa saksalaisia vastaan.
Eniten tuoretta pääministeriä kuitenkin huolettivat Kreikan eri vastarintaryhmittymien väliset jännitteet.
Päällisin puolin Kreikan vastarintaliike oli ollut yksi tehokkaimmista toisessa maailmansodassa, ja se oli pannut hanakasti kampoihin natsien miehitysvallalle.
Kreikassa vastarinta ei kuitenkaan ollut yhtenäinen joukko, vaan natseja vastaan nousi niin kommunisteja kuin militantteja oikeistonationalistejakin.
Sodan edetessä erot alkoivat korostua, ja pian eri ryhmittymät taistelivat natsien lisäksi myös toisiaan vastaan. Kun yhteinen vihollinen oli saatu ajettua maasta, jännitteet kiristyivät entisestään.
Kolmannes Kreikan naisistakin oli mukana vastarintataistelussa.
Partisaanit ajoivat italialaiset vuoristosta
Toinen maailmansota laajeni Kreikkaan, kun Italia tunkeutui maahan lokakuussa 1940. Huhtikuussa 1941 Italia miehitti maan saksalaisten avulla.
Miehitysjoukot joutuivat pian kärsimään lukemattomista brittien tukeman vastarintaliikkeen sabotaasi-iskuista. Pääosassa Kreikan vastarinnassa olivat kommunistit, mutta siihen liittyi ihmisiä kaikista poliittisista suuntauksista.
Vastarinta oli myös tehokasta. Maanalainen armeija ELAS onnistui esimerkiksi ajamaan italialaiset Pohjois-Kreikan vuoristoalueelta kesäkuussa 1943, vaikka partisaaneja oli vain 250 ja italialaisia sotilaita 5 500.
Kreikan vastarintaliike oli yksi sodan laajimmista: 7,5 miljoonan asukkaan Kreikassa siihen kuului sodan lopussa lähes 1,5 miljoonaa aseistettua jäsentä.
Churchill tuki Kreikan oikeistoa
Britannia oli ollut Kreikan läheisin liittolainen taistelussa Saksaa vastaan. Kreikan tulevaisuus kiinnosti Churchilliä henkilökohtaisesti muun muassa siksi, että Kreikan kuningas Yrjö II, joka oli joutunut maanpakoon saksalaisten hyökättyä, oli hänen hyvä ystävänsä.
Vaikka Churchill arvosti kreikkalaisten aktiivista vastarintataistelua, hän oli myös huolissaan monista sen elementeistä.
Kreikan vastarintaliikettä hallitsivat kansallinen vapautusrintama EAM ja sen sotilaallinen haara Kreikan kansan vapautusarmeija ELAS, joiden kummankin taustalla oli Kreikan kommunistinen puolue KKE.
Kommunisteilla oli kansan keskuudessa laaja kannatus, mutta Churchill ei halunnut vasemmiston ottavan valtaa Kreikassa, sillä hän pelkäsi maan päätyvän sitä kautta Neuvostoliiton käsiin.
Churchill oli jo vuonna 1943 yrittänyt heikentää kommunistien asemaa luomalla heille vahvan konservatiivisen vaihtoehdon.
Oikeistolainen militantti Organisation X piti kommunisteja natsejakin suurempana uhkana, ja Churchill oli solminut liiton ryhmän johtajan Georgios Grivasin kanssa.
Grivas keräsi brittien tuella oikeistolaisia taisteluun vastarintaliikkeen vasemmistosiipeä vastaan.
Hän myös rekrytoi Organisation X:ään jäseniä kreikkalaisten upseerien sekä miehittäjävallan kanssa yhteistyötä tekevien pahamaineisten turvallisuuspataljoonien keskuudesta.
Vasemmistovastaisen toiminnan laajenemisesta huolimatta Organisation X ei onnistunut uhmaamaan kommunistien johtoasemaa miehityksen aikana.
Suunnitelma epäonnistui
Onnistuneen vastarintataistelun myötä kommunistit olivat erittäin lähellä ottaa vallan Kreikan vapautuksen jälkeen.
Churchill ei missään nimessä halunnut käyvän niin, ja hän toivoi sosiaalidemokraattisen Papandreoun toimivan eri ryhmien välillä ja yhdistävän hajaantuneen Kreikan mahdollisimman pian.
Papandreou oli juristi ja kokenut poliitikko, joka oli toiminut lähes 30-vuotisen uransa aikana sekä kuvernöörinä että ministerinä – ja hän halusi pitää kommunistit poissa vallankahvasta vähintään yhtä kovasti kuin Churchill.
Pääministerinä Papandreou toimi täsmälleen Churchillin toiveiden mukaisesti. Voitonpuheessaan Ateenassa hän puhutteli harkitusti kaikkia kreikkalaisia yhtenä yhtenäisenä ja voitokkaana kansana.
”Suurin ja mahtavin Ateenassa koskaan järjestetty mielenosoitus” KKE:n kuvaus mielenosoituksesta 3. joulukuuta 1944
Hän purki pakolaishallituksen ja muodosti uuden koalitiohallituksen, jossa oli edustajia natseja vastaan taistelleista eri ryhmistä.
Jännitteet eivät kuitenkaan kadonneet, päinvastoin. Vastarintataistelua johtaneet kommunistit eivät mielestään saaneet riittävästi vaikutusvaltaa uudessa hallituksessa, ja suuri osa kansasta oli heidän kanssaan samaa mieltä.
Churchill tiesi, että jos ryhmittymät päätyisivät aseelliseen taisteluun, todennäköinen voittaja olisi vasemmisto.
Estääkseen sen Churchill sai brittien Ateenan-joukkojen komentajan, kenraaliluutnantti Ronald Scobien, antamaan 1. joulukuuta 1944 määräyksen, jonka mukaan kaikkien KKE:n, ELASin ja EAMin jäsenten oli luovutettava aseensa viimeistään 10. joulukuuta.
Kommunistit raivostuivat. He tunsivat, että heidät oli petetty ja että heihin ei luotettu, ja he kieltäytyivät tottelemasta. He vetäytyivät hallituksesta, vaativat Papandreoun eroa ja kehottivat kansalaisia yleislakkoon.
He myös kutsuivat koolle mielenosoituksen parlamenttitalon eteen Sýntagma-aukiolle – samaan paikkaan, jossa Papandreou oli kuusi viikkoa aiemmin pitänyt voitonpuheensa juhliville kreikkalaisille.
Muun muassa kreikkalaiset poliisit tappoivat useita siviilejä suurmielenosoituksessa 3. joulukuuta. Siitä käynnistyi verinen kaupunkisota.
Mielenosoitus muuttui veriseksi
Aurinkoinen päivä 3. joulukuuta 1944 loi ihanteelliset olosuhteet tilaisuudelle, joka olisi kommunistien mukaan ”suurin ja mahtavin Ateenassa koskaan järjestetty mielenosoitus”.
Papandreou oli paniikin partaalla. Mielenosoitus oli yritetty kieltää edellisenä iltana, mutta tuhannet kreikkalaiset olivat silloin olleet jo matkalla Sýntagmalle.
Ihmisiä saapui maaseudulta EAMin linja-autoilla, ja osa tuli paikalle kävellen. Ateenassa kaikuivat aamusta alkaen iskulauseet ja protestilaulut, joissa yleisimmin vaadittiin Papandreoun eroa.
Yksi tulijoista oli 19-vuotias Mikis Theodorákis, joka oli sodan aikana liittynyt KKE:hen ja ELASiin ja taistellut aktiivisesti natseja vastaan.
Hän lauloi ja kulki puoluetovereidensa kanssa hitaasti ensimmäisten joukossa kohti parlamenttirakennusta.
Saksalaisten lähdettyä Theodorákis oli haudannut aseensa vanhempiensa puutarhaan, ja hän odotti rauhallista mielenosoitusta.
Se tekisi hallitukselle selväksi, kuinka laaja tuki natseja vastaan taistelleilla kommunisteilla kansan keskuudessa oli.
Yhdentoista maissa Ateenan keskustan kaduilla vaelsi jo 200 000 mielenosoittajan ihmisjoukko.
Parlamenttitalon lähellä sitä vastassa oli kuitenkin täydessä taisteluvalmiudessa olevia poliiseja ja brittisotilaita, jotka sulkivat tien.
Virkavallan ja mielenosoittajien törmäys aiheutti ihmisissä epävarmuutta, ja paine oli niin suuri, että Theodorákis ja muut ensimmäiset mielenosoittajat pääsivät tunkeutumaan tiesulusta läpi jännityksestä lamaantuneiden poliisien ohi.
Silloin paikalle ryntäsi sotilasunivormuun pukeutunut mies, joka huusi: ”Ampukaa ne paskiaiset!” Silloin alkoi paukkua.
Ihmiset kirkuivat, ja Theodorákis heittäytyi maahan luotien viuhuessa. Vilkaistessaan ylös hän näki poliisien ampuvan väkijoukkoon parlamenttitalon katolta.
Ihmiset pakenivat paniikissa joka suuntaan. Savu sumensi ilman, eikä Theodorákis enää nähnyt, mitä tapahtui.
Sitten laukaukset loppuivat. Pian Theodorákis erotti edessään ruumiita ja haavoittuneita, jotka huusivat verissään asvaltilla.
Hän ryntäsi pois aukiolta, missä ihmiset yrittivät vetää haavoittuneita turvaan, ja säntäsi poliisiasemalle.
Asema oli kuitenkin täynnä taisteluvalmiita poliiseja ja brittisotilaita, ja Theodorákis jähmettyi törmätessään suoraan häntä osoittaviin aseiden piippuihin. Kauhukseen hän näki samalla, että aukiolle saapui lisää ihmisiä.
Mielenosoitusjoukko oli niin valtava, että tuhannet kauempana marssineetihmiset eivät tienneet mitään aukiolla alkaneesta verilöylystä vaan kaikenikäisiä ihmisiä vyöryi edelleen aukiolle marssilauluja laulaen.
Silloin poliisit ja brittisotilaat avasivat uudestaan tulen. Theodorákis pakeni luoteja sivukadulle mutta päätyi epäonnekseen kahden brittisotilaan käsiin.
Pahoinpideltynä ja järkyttyneenä Theodorákis hoippui lopulta kotiin. Hänen mielessään oli vain yksi ajatus – kosto – ja hän kaivoi aseensa ylös puutarhasta.
Matkallaan takaisin Sýntagmalle hän näki muidenkin saaneen saman ajatuksen, sillä kaikkialla näkyi siviilejä aseet kädessä.
Laukausten äänet kajahtelivat kaupungilla, ja aukio parlamenttitalon edessä oli muuttunut sotatantereeksi. Dekemvriana eli ”joulukuun tapahtumat” oli alkanut.
Nuoresta kommunistista tuli maailmankuulu säveltäjä
19-vuotias Mikis Theodorákis oli todistamassa Syntagma-aukion veristä taistelua ja viattomien mielenosoittajien ampumista 3. joulukuuta 1944.
Fanaattisena kommunistina Theodorákis jatkoi taistelua kansan itsenäisen päätöksenteko-oikeuden puolesta vielä Kreikan sisällissodan alettua vuonna 1946.
Sisällisodan aikana Kreikan nationalistihallinto pidätti hänet ja lähetti hänet pahamaineiselle Makrónisoksen vankisaarelle Egeanmerellä. Siellä häntä kidutettiin, ja hänet jopa haudattiin kahdesti elävältä.
Theodorákis selvisi kuitenkin sisällissodasta hengissä, ja sen jälkeen hänestä tuli kuuluisa säveltäjä. Hän on säveltänyt musiikin esimerkiksi elokuvaan Kerro minulle, Zorbas vuodelta 1964, jonka tunnuskappaleesta on sittemmin tullut koko kreikkalaisen kulttuurin vahva symboli.
Oikeisto iski surukulkueeseen
Rauhalliseksi tarkoitettu mielenosoitus oli johtanut ainakin 28 ihmisen kuolemaan ja yli kahdensadan haavoittumiseen.
Levottomuuksien keskellä briteillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin julistaa Ateenaan sotilaallinen poikkeustila.
Brittien komentaja Scobie antoi liimata julistusta kaikkialle ympäri Ateenaa, joka kärvisteli nyt kommunistien julistaman yleislakon kourissa.
Virastot olivat tyhjillään, julkinen liikenne seisoi ja tehtaat, kaupat ja pankit oli suljettu. Kaupunki ei silti ollut autio, vaan siellä liikkui ihmisiä ja kaduilla pamahteli laukauksia.
Äärioikeistolainen Organisation X asettui hallitukselle uskollisen EDESin kanssa Omónoia-aukiolle odottamaan edellispäivän mielenosoituksen uhrien muistoksi järjestettyä kulkuetta.
Tuhannet surijat heiluttivat uhrien verisiä vaatteita aseistautuneiden ELAS-joukkojen suojellessa kulkuetta. Kun surukulkue saapui Omónoia-aukiolle, Organisation X:n ja EDESin jäsenet alkoivat ampua väkijoukkoon.
ELAS-taistelijat vastasivat tuleen, ihmiset alkoivat ryntäillä paniikissa ympäriinsä ja tilanne riistäytyi hetkessä täysin käsistä. Kun ammuskelu vaimeni, 40 ihmistä oli kuollut ja 70 oli loukkaantunut.
”Lähtökohtamme on Ateenassa kuten kaikkialla muuallakin ’ei rauhaa ilman voittoa’.” Winston Churchill, 1944.
Samaan aikaan kävi ilmi, että ELAS puolestaan oli päivän kuluessa vallannut 22 poliisiasemaa, mikä oli myös vaatinut kuolonuhreja.
Väkivaltaisuuksia ei silti edes yritetty lopettaa. Churchill päinvastoin lähetti Scobielle 5. joulukuuta viestin:
”Jos kuka tahansa aseistettu mies asettuu Ateenassa viranomaisia vastaan, älkää epäröikö ampua. Parasta olisi, jos verenvuodatusta voitaisiin välttää, mutta jos se on tarpeen, sitä ei pidä kavahtaa.”
Churchill ei myöskään suostunut kauhistuneen Papandreoun eroon. ”Pidä huoli, että Papandreou hoitaa velvollisuutensa”, Churchill komensi Britannian Ateenan-suurlähettilästä.
”Jos hän yrittää laistaa, hänet on pantava lukkojen taakse niin kauaksi aikaa, että hän tulee järkiinsä.”
Käsin kirjoitettu sopimus määritti, että britit saivat Kreikassa lähes täyden määräysvallan.
Stalin jätti Kreikan kommunistit yksin
Kreikan kommunistit odottivat saavansa apua Neuvostoliitosta, mutta kun taistelut puhkesivat Ateenan kaduilla joulukuussa 1944, ei Stalinilta yllättäen tullutkaan heille tukea.
Stalinin passiivisuuden syy Kreikan suhteen oli Churchillin ja Stalinin muutama kuukausi aiemmin tekemä salainen sopimus, jossa Churchill ja Stalin sopivat Britannian ja Neuvostoliiton välisestä prosentuaalisesta etupiirijaosta Bulgariassa, Unkarissa, Romaniassa, Jugoslaviassa ja Kreikassa.
Churchill halusi kaikin keinoin estää Kreikan kommunisteja pääsemästä valtaan, ja siksi hän oli valmis antamaan Neuvostoliitolle hallinnan useimmissa Itä-Euroopan maissa, kunhan Britannia saisi päättää Kreikan asioista. Sopimus siis esti Neuvostoliittoa auttamasta kommunisteja Kreikassa.
Kukaan muu ei sodan aikana tiennyt Churchillin ja Stalinin henkilökohtaisesti tekemästä sopimuksesta, joka julkistettiin vasta vuonna 1953. Silloin Churchill itse sanoi sen olleen ”röyhkeä”.
Britit iskivät yliopistolle
Scobiella oli 11 500 Kreikan hallituksen sotilasta, 4 500 brittisotilasta, 70 panssarivaunua ja 68 panssaroitua ajoneuvoa. Ne kaikki komennettiin tukahduttamaan pieninkin vastarinta kovalla kädellä kuin sodassa.
Brittisotilaat, jotka tunsivat kreikkalaisten kohtelevan heitä epäoikeudenmukaisesti heidän autettuaan näitä taistelussa natseja vastaan, eivät epäröineet totella määräystä.
Jo samana iltapäivänä brittisotilaita tunkeutui panssarivaunulla rautaportin läpi polytekniselle yliopistolle, jonne joukko ELASia kannattavia opiskelijoita oli linnoittautunut.
Sotilaat purkautuivat panssarivaunusta, ryntäsivät sisälle ja ampuivat kaikkea ja kaikkia, myös aseistautumattomia opiskelijoita.
Britanniassa brittisotilaiden armoton toiminta Ateenassa sai aikaan vastalauseiden vyöryn. Esimerkiksi sanomalehti The Times kirjoitti:
”Epämiellyttävä totuus on, että aseistetut brittijoukot, joiden alkuperäinen tehtävä oli estää verenvuodatusta, ovat nyt erottamattomasti osallisina kreikkalaisessa sisällissodassa.”
Oppositiopuolue Labour ilmaisi julkisesti syvän epäluottamuksensa hallituksen toimintaan tilanteessa ja kävi asiasta kiivassanaista keskustelua Britannian alahuoneessa 8. joulukuuta.
Churchill pysyi kuitenkin tiukkana. Hän oli päättänyt, että demokratia voittaisi Kreikassa – ja se olisi mahdollista vain, jos kommunistit nujerrettaisiin.
”Lähtökohtamme on Ateenassa kuten kaikkialla muuallakin ’ei rauhaa ilman voittoa’”, Churchill totesi.
Churchillin ollessa ristitulessa Lontoossa taistelut aaltoilivat Ateenan kaduilla. Kukaan ei voinut tuntea oloaan turvalliseksi missään, sillä tulitus saattoi yhtäkkiä alkaa missä tahansa.
Panssarivaunut ajoivat Ateenan kaduilla etsimässä kommunistiryhmiä.
Britannia moninkertaisti joukkonsa
Ensimmäisten viikkojen aikana kommunisteilla oli yliote. ELASin vastarinta-armeija taisteli hallituksen joukkoja, brittejä ja oikeistoryhmäläisiä vastaan.
Myös tuhannet EAMin jäsenet osallistuivat taisteluihin tai toimivat esimerkiksi tiedustelijoina ja muonittajina.
ELAS sai nopeasti mobilisoitua 12 000 partisaanisodan veteraania, jotka olivat vasta vajaa pari kuukautta aiemmin taistelleet vuorilla saksalaisia miehittäjiä vastaan.
ELASin sotilaat olivat tottuneet toimimaan säännöistä piittaamatta, ja britit saivat pian karvaasti kokea, mitä kaikkea kreikkalaiset olivat oppineet sotiessaan natseja vastaan.
Moni ELASin sotilas ei esimerkiksi käyttänyt univormua, ja siviilivaatteiset tarkka-ampujat napsivat brittejä talojen katoilta ja katosivat sitten jälkiä jättämättä asuntojen sokkeloihin.
Kauniit nuoret naiset huhuilivat brittisotilaiden perään parvekkeilta, ja kun sotilaat kiinnittivät huomionsa naisiin, naisten helmojen takana piileskelleillä ELASin tarkka-ampujilla oli helppo työ ampua heitä.
Kenraaliluutnantti Scobie ymmärsi pian, että kommunisteja ei noin vain nujerrettaisikaan.
”Nykyisissä olosuhteissa joukkomme eivät pysty ottamaan Ateenaa haltuunsa. Meidän on pommitettava asuttuja alueita, vaikka se aiheuttaa siviilitappioita”, Scobie raportoi Britannian hallitukselle.
Scobie varmisti Ateenan keskustan hallinnan pysymisen briteillä muun muassa pudottamalla laskuvarjojoukkoja tärkeisiin solmukohtiin.
Hän asetti joukkoja myös Akropoliskukkulan huipulle, mistä oli parhaat näkymät kaupungin ylle ja mistä saattoi seurata ELASin joukkojen liikkeitä.
Muutoin kaupunki oli kuitenkin kommunistien käsissä, samoin kuin satamakaupunki Pireus ja suuri joukko Ateenan esikaupunkeja.
- joulukuuta kommunistit lähettivät kenraaliluutnantti Scobielle pyynnön tulitauosta. He tekivät viestissään selväksi, että heidän ensisijainen vastustajansa oli Kreikan hallitus ja että jos hallituksen joukot hajotettaisiin, ELAS vetäytyisi Ateenasta.
Scobie oli kuitenkin saanut Churchilliltä selvät ohjeet: ”Tärkein tavoite on voittaa EAM. Taistelujen lopettaminen on toissijaista.”
Aselepoa ei siis syntynyt, vaan Churchill päinvastoin lähetti Ateenaan lisää sotilaita, aseita ja lentokoneita. 16. joulukuuta Kreikassa oli jo 80 000 brittisotilasta.
Kommunistit jäivät alakynteen
Väkivaltaiset taistelut jatkuivat, ja kaikki Ateenan kadut olivat mahdollisia kuolemanloukkoja.
Myös siviilit, jotka yrittivät pysyä kiistojen ulkopuolella, olivat kovilla. Yleislakko jatkui edelleen, joten sähkön, kaasun ja veden toimitukset olivat poikki, ja nälkä ja taudit levisivät kansan keskuudessa.
ELAS teki päivittäin ratsioita alueillaan Ateenassa, ja jos jonkun havaittiin piilottelevan hallituksen sotilaita, brittejä tai EDESin tai Organisation X:n jäseniä, se tiesi kidutusta ja kuolemaa.
Epäinhimilliset olot koettelivat myös kommunisteja. Ruoka ja aseet kävivät vähiin vahvistuneiden brittien yhä kovenevassa paineessa. ELAS oli tottunut sissisotaan, ja sen raskainta aseistusta olivat 81 kranaatinheitintä ja 57 panssarintorjuntakivääriä.
Nyt sillä oli kuitenkin vastassaan Britannian armeija, eikä sillä ollut juurikaan keinoja esimerkiksi lentokoneita vastaan.
Brittien Spitfire- ja Beaufighter-hävittäjät tekivät täsmäiskuja viestintälinjoihin ja linnoitettuihin asemiin, ja Wellington-pommittajat tuhosivat kommunistien miehittämiä rakennuksia.
Britit toteuttivat joulukuun tapahtumien aikana kaikkiaan 1 600 taistelutoimenpidettä. Ratkaisevan tärkeitä briteille olivat lukuisat Sherman-panssarivaunut.
Ne olivat korvaamattomia katutaisteluissa, ja usein jo pelkkä niiden näkeminen sai partisaanit lähtemään pakosalle ennen kuin taistelu oli alkanutkaan.
Jouluaaton lähestyessä sotaonni oli toden teolla kääntynyt kommunisteja vastaan. He menettivät keskimäärin 54 miestä joka kerta, kun he yrittivät ottaa jonkin kadun haltuunsa, eikä heillä ollut kauan varaa sellaisiin tappioihin.
- joulukuuta alkoi olla selvää, että ELASin partisaaniarmeijasta ei ollut vastusta brittijoukoille, mutta kommunistit eivät antautuneet.
Kenraaliluutnantti Ronald Scobie oli tyytyväinen brittien voittoon Ateenassa.
Kompromissi ei kelvannut
Lontoossa ihmeteltiin Britannian roolia Ateenan kriisissä: Eurooppa soti yhä natsi-Saksaa vastaan, ja silti Britannialla oli kymmeniätuhansia sotilaita Kreikassa, joka ei enää ollut edes miehitetty!
Poliittiset paineet Churchilliä kohtaan kasvoivat uhkaavasti, ja 25. joulukuuta 1944 hänen oli pakko matkustaa Ateenaan jouduttamaan ratkaisun löytymistä Kreikan tilanteeseen.
Churchill saapui aamulla 26. joulukuuta 1944 Pireuksen satamakaupunkiin tykkien ja konekiväärien jylistessä.
Matka oli vaarallinen, mutta Churchillin valtasi optimismi hänen seuratessaan laiturilta, kuinka neljä brittiläistä Beaufighteria kierteli Ateenan yllä, teki syöksyjä ja laukaisi rakettinsa.
Hän myös tapasi kaikkialla Ateenassa brittisotilaita, jotka tukivat täysin hänen tavoitettaan nujertaa kommunistit ja olivat raivoissaan brittilehdistössä saamastaan arvostelusta.
Rauhanneuvottelut käytiin Grande Bretagne -hotellissa muutaman petrolilampun valossa. Paikalla oli edustajia kaikista kreikkalaisista puolueista sekä EAMista ja ELASista.
Pian kävi kuitenkin selväksi, että yksikään osapuolista ei ollut valmis kompromissiin. Britannian edustajat vaativat, että kommunistit laskevat aseensa ja lähtevät Ateenasta, kun taas KKE, EAM ja ELAS vaativat kommunisteille valta-asemaa Kreikan uudessa hallituksessa.
Kahden päivän neuvottelujen jälkeen Churchillin oli palattava kotiin tyhjin käsin. Hän luotti kuitenkin siihen, että voitto tulisi pian.
Britannian pommitukset tuhosivat suuria osia Ateenaa.
Yhdysvallat tuomitsi Churchillin toimet
”Kuinka ihmeessä britit keksivät jotain sellaista!” puuskahti Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt kuullessaan Ateenan verisistä kamppailuista.
Churchillin oli turha toivoa Yhdysvalloilta tukea toimilleen Kreikassa. Yhdysvaltain ulkoministeriö päinvastoin julisti 5. joulukuuta 1944 tuomitsevansa brittien toimet Ateenassa.
Yhdysvaltain hallitus ei ollut huolissaan vasemmiston etenemisestä Kreikassa, koska se tiesi Kreikan kommunistien olevan pitkälti riippumattomia Stalinista ja laski heidän olevan valmiita yhteistyöhön länsimaiden kanssa.
Yhdysvallat ei ryhtynyt toimiin joulukuun tapahtumien tiimoilta, mutta se toi useaan otteeseen selvästi esille näkemyksen, jonka mukaan kreikkalaisten pitäisi itse ratkaista tilanne maassaan ilman brittien sekaantumista asiaan.
Tuhansia ihmisiä kuoli
Kommunistit yrittivät yhä pitää yllä uskoa voittoon, mutta brittijoukkojen 3. tammikuuta 1945 tekemän ankaran hyökkäyksen jälkeen heidän oli pakko hyväksyä tappionsa ja luopua asemistaan Ateenasta.
Vetäytyessään kaupungista kommunistit ottivat mukaansa 15 000 vankia, pääasiassa kommunistien vastaisia ryhmiä tukevia siviilejä.
Tarkoitus oli hyödyntää näitä panttivankeina rauhanneuvotteluissa, mutta vangeista 4 000 kuoli teloituksissa, nälkään tai uupumukseen, ennen kuin rauha koitti.
Rauhansopimus allekirjoitettiin 12. helmikuuta. Sen mukaan joukot laskisivat aseensa, parlamenttivaalit järjestettäisiin pikaisesti, poliittiset rikolliset armahdettaisiin ja sananvapaus palautettaisiin.
Kaksi päivää myöhemmin Churchill lensi jälleen Ateenaan. Hän piti parlamentin edustalla voitonpuheensa 25 000 paikalle saapuneelle kreikkalaiselle.
”Päivät valkenevat ja pimeys katoaa. Maatanne odottaa loistava tulevaisuus. Olen ylpeä Britannian armeijasta, joka on puolustanut tätä kuolematonta kaupunkia väkivaltaa vastaan. Kreikan kansan vapaus, onni ja hyvinvointi on meille Britanniassa tärkeää”, Churchill korosti.
Seuraavana päivänä Churchill lensi Egyptiin. Kreikka oli kärsinyt 33 päivää kestävistä verisistä levottomuuksista, 17 000 ihmistä oli kuollut, ja maa oli hajaantuneempi kuin koskaan aiemmin.
Vuonna 1946 jännitteet johtivat kolme vuotta kestäneeseen sisällissotaan, jossa Mikis Theodorákis ja muut kommunistit joutuivat jälleen taistelemaan oikeudestaan osallistua päätöksentekoon.
Theodorákis jäi vangiksi, ja häntä kidutettiin, mutta hän selvisi sodasta. Hänestä tuli myöhemmin kansainvälisesti tunnustettu säveltäjä, ja hän sävelsi muun muassa musiikin vuoden 1964 elokuvaan Kerro minulle, Zorbas.
Kommunistit laskivat aseensa tammikuussa 1945, minkä jälkeen heitä alettiin vainota julmasti.
Valkoinen terrori johti pian sisällissotaan
Kun taistelut lopulta päättyivät, Kreikan yhteiskunnan toivottiin vihdoin vakautuvan. Rauha jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, ja pian Kreikan kommunistit huomasivat elävänsä keskellä painajaista.
Várkizan sopimus päätti virallisesti joulukuun tapahtumat alkuvuodesta 1945, ja sen piti taata Kreikan demokraattinen jälleenrakentaminen.
33 päivää kestäneet veriset levottomuudet olivat kuitenkin jättäneet syviä haavoja sodan runtelemaan kansaan, eikä sopimuksesta pidetty kiinni.
Sopimuksen pykälistä huolimatta Kreikan hallitus ei armahtanut poliittisia vankeja eikä järjestänyt demokraattisia vaaleja.
Maassa levisi niin kutsuttu valkoinen terrori, kun kommunisteja ja muita vasemmistolaisia alettiin pidättää, pahoinpidellä ja murhata.
Militanttiin Organisation X:ään liittyi valtavasti uusia jäseniä, ja sen jäsenmäärä oli vuonna 1946 noin 200 000.
Kreikkalaisten keskuudessa alettiin vähitellen ajatella, että yhteistyö saksalaisten kanssa sodan aikana oli merkki ”kansallisesta ajattelusta” ja että vastarintaliikkeen jäsenet – ja heidän perheenjäsenensä – olivat rosvoja ja terroristeja.
Vainoista vastasi pitkälti Organisation X, mutta hallitus ei tehnyt mitään pysäyttääkseen niitä.
Yksi vainojen brutaaleimpia muotoja oli järjestelmä, jossa sai palkkioksi käteistä rahaa, jos toi santarmeille tappamansa ELASin jäsenen irti leikatun pään.
Maailmalle levinneet kuvat miehistä kuljettamassa irti leikattuja päitä herättivät suurta pahennusta.
Marraskuussa 1945 Kreikan vankiloissa oli 18 000 ihmistä osallisuudesta vastarintaliikkeeseen. Monet lähetettiin kidutettavaksi keskitysleireille Kreikan saarille. Lisäksi jopa noin 80 000 ihmisestä oli annettu pidätysmääräys.
Vuonna 1946 tilanne kärjistyi niin, että Kreikassa puhkesi kolme vuotta kestänyt sisällissota. Se vaati 50 000 ihmisen hengen ja ajoi lukemattomia ihmisiä kodeistaan.
Kommunisteille annettiin ensimmäistä kertaa virallisesti tunnustusta heidän panoksestaan toisen maailmansodan aikana vasta 1980-luvulla, kun pääministerinä oli Andreas Papandreou, Georgios Papandreoun poika.
