Avovaunut vierivät pitkin Belfastin pääkatua High Streetia. Vaunuissa istuivat Britannian hallitsija Yrjö V ja hänen vaimonsa Mary. He vilkuttivat tuhansille katsojille, jotka 22. kesäkuuta 1921 olivat saapuneet toivottamaan heidät tervetulleiksi.
Ensimmäistä kertaa 20 vuoteen kaupunkiin oli saatu kuninkaallisia vieraita. Harvinainen tilaisuus näkyi kaikkialla kaupungissa. Katujen reunoilla liehui Britannian lippuja, ja jalkakäytävät ja lyhtypylväät oli maalattu maan kansallisväreillä punaisella, valkoisella ja sinisellä.
Brittiviranomaiset tiesivät, että juhlatunnelma oli silti hyvin hauras. Yli tuhat sotilasta ja poliisia oli sijoitettu vaunujen määränpäähään eli Belfastin kaupungintalolle johtavan reitin varrelle. Järjestysvallan näkyvä läsnäolo kertoi konfliktista, joka oli kytenyt Belfastissa ja Irlannissa ensimmäisen maailmansodan päättymisestä asti.
Alle kuukausi kuningas Yrjö V:n ja kuningatar Maryn vierailusta Belfastissa puhkesi verisiä taisteluja katolisten ja protestanttien välillä.
Sen jälkeen kun Irlannin itsenäistymistä ajanut Sinn Féin -puolue oli voittanut kaksi kolmasosaa Irlannin paikoista Britannian alahuoneen vaaleissa 14. joulukuuta 1918, kaikkialla Irlannissa oli alettu taistella Britannian herruudesta vapautumisen puolesta. Tasavaltalaiset, jotka olivat katolisia, halusivat irtautua Britanniasta ja tehdä Irlannista itsenäisen.
Kun konfliktille olivat Dublinissa ja Etelä-Irlannissa ominaisia taistelut katolisen sissiarmeijan IRA:n (Irish Republican Army) ja brittiarmeijan välillä, niin pääosin protestanttisessa Pohjois-Irlannissa ja Belfastissa kyse oli useimmiten kyse katolisten ja protestanttien yhteenotoista. Protestantit kutsuivat itseään ”unionisteiksi”, ja he halusivat jäädä osaksi brittihallintoa. Katoliset, jotka tunnettiin ”nationalisteina”, taistelivat vapaan ja yhtenäisen Irlannin puolesta.
Tähän poliittiseen ampiaispesään Yrjö V pisti päänsä, kun hän asettui Belfastin kaupungintalon eteen ja lausui yleisölle:
”Puhun suoraan sydämestäni, kun sanon, että toivon hartaasti tämänpäiväisen vierailuni Irlannissa olevan ensimmäinen askel kohti sen (Irlannin, toim. huom.) kansan keskuudessa vallitsevien ristiriitojen päättymistä rotuun ja uskontoon katsomatta. Toivon, että voin vedota kaikkiin teihin irlantilaisiin ja saada teidät ojentamaan sovinnon käden. Ja että pystytte antamaan anteeksi ja unohtamaan ja aloittamaan yhdessä uuden rauhan ajan maassa, jota rakastatte.”
”Poliisit autossa ovat kännissä, ja he ovat riehuneet useissa taloissa.” IRA:n jäsen J. Burns Belfastin poliisista illalla, jolloin levottomuuksia puhkesi.
Unionistit iloitsivat puheesta, mutta nationalistit olivat tyytymättömiä. Katolinen The Irish News totesi pääkirjoituksessaan seuraavana päivänä:
”Saattoi suorastaan aistia Britannian pääministerin Lloyd Georgen juonikkaan käden ohjailleen kynää jokaisen lauseen kohdalla.”
Silti IRA:n esikuntapäällikkö Richard Mulcahy suostui tapaamaan Irlannin brittiarmeijan ylikomentajan kenraali Sir Nevil Macreadyn allekirjoittaakseen aseleposopimuksen lauantaina 9. heinäkuuta 1921. Sopimus merkitsi, että unionistit ja nationalistit laskisivat aseensa ja maassa puolitoista vuotta riehunut vapaussota loppuisi. Sen jälkeen voisivat alkaa neuvottelut Irlannin tulevaisuudesta ja mahdollisesta itsenäisyydestä.
Aselevon oli määrä virallisesti astua voimaan vasta kaksi päivää myöhemmin, maanantaina 11. heinäkuuta kello 12, eivätkä osapuolet olleet valmiita laskemaan aseita ennen aikojaan. Pian Belfastissa puhkesivatkin rajut levottomuudet: väkivalta, tuhopoltot ja murhat.
Poliisijoukko tihutöissä
Belfast, lauantaina 9. heinäkuuta, klo 23.30: Belfastin länsiosassa sijaitsi kaupungin suurin katolisten asuinalue. Brittimieliset poliisivoimat Royal Irish Constabulary (RIC) suuntasivat sinne. Poliisit ahdistelivat katolisia ja tekivät kotietsintöjä löytääkseen IRA:n jäseniä.
Charles Dunne painoi kaasua ja ohjasi panssaroidun poliisiauton Raglan Streetille. Hänen takanaan istuivat kollegat Thomas Conlon ja Edward Hogan, jotka hänen itsensä tavoin työskentelivät RIC:ssä vapaaehtoisina. Heidän kasvonsa oli mustattu, mikä oli merkki siitä, että he kuuluivat RIC:n tarkastajan John Nixonin joukkoihin, jotka kahinoivat jatkuvasti kaupungin IRA:n jäsenten kanssa.
Belfastin poliisi partioi usein kaduilla panssaroiduilla miehistönkuljetusvaunuilla.
Charles Dunne oli kahden kollegansa kanssa juopotellut koko illan, ja miehet olivat tehneet useita kotietsintöjä katolisella asuinalueella etsiessään IRA:n sabotöörejä. Nyt he olivat Belfastin sissiarmeijan ison kalan, Frank Crummeyn, jäljillä. Hän oli IRA:n jopa tuhannesta aseistautuneesta miehestä koostuvan Belfastin prikaatiksi kutsutun osaston tiedustelupäällikkö. Crummey asui Raglan Streetin rakennuksessa numero 59, ja Dunne RIC-kavereineen oli matkalla nyt juuri sinne.
Arthur Balfour oli hyvin vaikutusvaltainen poliitikko, joka toimi vuosina 1902–1905 Britannian pääministerinä.
Ystävällisyys taivuttaisi brittien puolelle
Miljoonalainojen ja itsehallinnon laajentamisen piti saada irlantilaiset luopumaan itsenäisyyshaaveista, mutta ensimmäinen maailmansota sotki suunnitelmat.
”Murskaa vaatimukset irlantilaisten itsehallinnosta ystävällisyydellä.” Tällainen oli brittiläisen Irlannin asioiden pääsihteerin Arthur Balfourin poliittinen strategia 1800-luvun lopulla.
Britannia oli hallinnut Irlantia vuodesta 1801, mutta vuosisadan lopulla kansa nousi useasti vaatimaan itsenäisyyttä.
Balfourin taktiikka perustui siihen, että maassa toteutettiin joukko poliittisia ja taloudellisia reformeja, joiden oli määrä saada irlantilaiset unohtamaan riippumattomuusvaatimuksensa. Muun muassa irlantilaisille vuokraviljelijöille annettiin mahdollisuus lainata 33 miljoonan punnan rahastosta varoja tilansa lunastamiseen.
Vuonna 1898 brittiparlamentti höllensi vielä lisää ohjia, kun se hyväksyi lain Irlannin paikallisesta itsehallinnosta. Jälleen toiveissa oli, että se hillitsisi nationalistien vaatimuksia vihreän saaren itsenäistymisestä.
Ensimmäinen maailmansota heitti briteille kapuloita rattaisiin: Irlannin katoliset raivostuivat brittien langettamasta pakollisesta asevelvollisuudesta sodan viimeisenä vuonna. Sodan jälkeen valtaosa väestöstä vaati Irlannille itsenäisyyttä.
IRA oli varuillaan
Raglan Street, Belfast, lauantaina, klo 23.50: Aselepo otettiin Belfastissa vastaan sekavin tuntein. 3. toukokuuta samana vuonna Irlanti oli jaettu virallisesti pohjoiseen ja eteläiseen osaan, ja kaupungin katoliset pelkäsivät, että heidän osansa jäisi pysyvästi osaksi Britanniaa.
Kattiloiden kansien rytmikkäiden lyöntien ääni kimpoili Raglan Streetillä seinästä toiseen, ja punainen taskulamppu välkkyi illan pimeydessä. Kumpikin oli IRA:n merkkejä, jotka varoittivat, että vihollisen ajoneuvo lähestyi.
Sean Montgomery puristi kivääriään kävellessään kadulla yhdessä 13 muun IRA:n jäsenen kanssa. He kaikki toimivat ”Active Service Unitissa” eli ASU:ssa, joka oli pieni 32 miehen osasto. ASU partioi Belfastin länsiosissa iltaisin, jolloin brittien irlantilaiset apurit tunnetusti ahdistelivat katolisia.
”Jos törmäätte John Nixonin murhasakkiin, älkää ottako vankeja!” Roger McCorley, Belfastin IRA-johtaja
Nuori IRA:n jäsen J. Burns juoksi Raglan Streetiä alas kohti ryhmäänsä. Hän oli pitänyt silmällä RIC:n miehistönkuljetusvaunua, joka iltaisin usein kierteli katolisia kortteleita. Hieman hengästyneenä Burns raportoi ryhmälle:
”Poliisit autossa ovat kännissä, ja he ovat riehuneet useissa taloissa. He ovat mustanneet kasvonsa.”
Sean Montgomery tunsi vihan alkavan kiehua suonissaan. Mustatut kasvot olivat unionistien pelättyjen ”murhasakkien” tunnusmerkki. Niitä johti RIC:n päällystöön kuuluva John Dixon, joka oli aiemmin samana vuonna tunkeutunut erääseen taloon ja tappanut kolme katolista tasavallan kannattajaa.
Yhdessä muiden IRA:n jäsenten kanssa Sean Montgomery jäi odottelemaan Raglan Streetin sivukadulle. Kun RIC:n vaunu oli muutaman metrin päässä, IRA-osaston johtaja kapteeni Flynn antoi merkin avata tulen. Montgomery otti panssaroidun auton tähtäimeensä.
Britit nujersivat irlantilaisten kapinan Dublinissa pääsiäisenä 1916.
Irlantilaiset taistelivat itsenäisyydestä
Irlannin itsenäistymistaistelu alkoi pääsiäisenä 1916 Dublinissa epäonnistuneesta kapinasta.
Noin 1 200 irlantilaista nationalistia valtasi 24. huhtikuuta 1916 (toisena pääsiäispäivänä) Dublinin pääpostin ja muita keskeisiä rakennuksia. Kapinalliset tavoittelivat itsenäistä Irlannin tasavaltaa, mutta Britannia lähetti kaupunkiin yli 10 000 sotilasta. Kapina lyötiin kuudessa päivässä, ja sen jälkeen britit teloittivat 15 kapinajohtajaa.
Teloitukset vain vahvistivat nationalismia, ja vuoden 1918 vaaleissa tasavaltalaispuolue Sinn Féin voitti Irlannin 105 paikasta brittiparlamentissa 73. Tammikuussa 1919 Sinn Féin julisti Irlannin tasavallaksi, mutta brittihallitus ei suostunut tunnustamaan sitä. Vasta kahden ja puolen vuoden sodan jälkeen Irlanti sai itsenäisyyden Pohjois-Irlantia lukuun ottamatta.
Väijytyshyökkäys sytytti kipinän
Raglan Street, sunnuntaina 10. heinäkuuta, klo 00.05: Vaikka aselevon oli määrä astua virallisesti voimaan vasta maanantaina puolenpäivän aikaan, taistelut olivat lakanneet valtaosassa saarta. Belfastin kaduilla sota kuitenkin jatkui.
Luodit viuhuivat ilmassa, kun Sean Montgomery ja kolme muuta ASU:n sotilasta puikkelehtivat aukoista, joita IRA oli puhkonut pihoja ympäröiviin muureihin pystyäkseen liikkumaan nopeammin. He aikoivat yllättää poliisiauton takaapäin Raglan Streetin toiselta puolelta. Kun Sean Montgomery aseveljineen lähestyi poliisiautoa, he kuulivat yllättäen irlantilaisella aksentilla huudon:
”Seis! Kädet ylös!”
RIC:n poliisit olivat astuneet autosta, ja yksi heistä oli huomannut Montgomeryn ryhmän. Montgomery katsoi Jack Donaghya, joka oli heistä neljästä liipasinherkin. Donaghy tähtäsi puoliautomaattisella käsiaseellaan, Mauser C96:lla, jota kutsuttiin nimellä ”Peter the Painter” (painter = maalari, toim. huom.), ja laukaisi.
Veriset taistelut alkoivat, kun IRA:n jäsen Jack Donaghy ampui poliisin kuoliaaksi Mauser C96 -aseellaan.
Kaikki kolme poliisia olivat kaatuneet Donaghyn laukaistua aseensa. Montgomery kiiruhti kaatuneiden luo. Hän totesi, että kaksi heistä oli haavoittunut vakavasti, ja kolmas, Thomas Conlon, oli kuollut niille sijoilleen kaulaan osuneesta luodista.
Montgomery pakeni paikalta sydän kurkussa. Kaukaa hän kuuli brittien RIC:n poliisiautojen sireenien vain voimistuvan. Kaikki neljä ASU:n miestä pääsivät poistumaan paikalta ja piiloutuivat erääseen taloon Raglan Streetiltä erkanevalla Albert Streetillä.
Ensimmäinen yhteenotto unionistien kanssa oli voitettu, mutta Montgomery tiesi, että taistelu oli vasta alkanut.
Aivomassaa jalkakäytävällä
Raglan Street, Belfast, sunnuntaiaamu: Kostoksi yön kohtalokkaasta väijytyksestä Belfastissa RIC:n joukot valmistautuivat hyökkäämään IRA:n joukkojen ja niiden katolisilla asuinalueilla elävien kannattajien kimppuun.
20-vuotias Roger McCorley, joka toimi yhden katolisten ASU:n joukon johtajana, oli itse todennut viime aikoina väelleen toistuvasti:
”Jos törmäätte John Nixonin murhasakkiin, älkää ottako vankeja!”
Nyt IRA:n Belfastin prikaatin pienen ryhmän nuori johtaja seisoi itse Raglan Streetillä ja näki, mitä hänen käskynsä oli saanut aikaan muutamia tunteja aiemmin. Jalkakäytävä oli tumma kuivuneesta verestä, ja sinne oli levinnyt myös tapetun RIC:n poliisin, Thomas Conlonin, kallon paloja ja aivomassaa.
”Olet tappanut mieheni!” Vaimo poliisille, joka ampui hänen aseettoman puolisonsa.
Roger McCorleyä näky ei juuri liikuttanut. Murhat ja verenvuodatus olivat arkipäivää nuorelle nousevalle IRA:n jäsenelle. Vain kuukausi aiemmin hän oli itse ampunut kuoliaaksi yhden John Nixonin kuuluisan ”murhasakin” jäsenen.
McCorley ei pitänyt syntinä tai rikoksena lähettää aseistautuneita unionisteja hautaan. Niin kauan kuin McCorley muisti, hän oli taistellut irrottaakseen Irlannin Britannian siirtomaavallan otteesta, ja hän oli ollut itsenäistymistä ajavan Sinn Féinin jäsen jo 11-vuotiaasta. Hän oli kasvanut perheessä, jonka vanhemmat olivat vannoutuneita tasavallan kannattajia. Heidän suurin unelmansa oli, että heidän poikansa vartuttuaan taistelisi Irlannin itsenäisyyden puolesta.
McCorley ei aavistanut, että unionistit suunnittelivat suurta kostoiskua, joka oli suunnattu kaupungin katolista vähemmistöä vastaan.
Raitiovaunu jäi keskelle hyökkäystä
Falls Road, Belfast, sunnuntaiaamupäivä: RIC piiritti suuria osia Länsi-Belfastin katolisista asuinalueista. Taistelut olivat erityisen kiivaita pääkatujen Falls Roadin ja Shankill Roadin välillä.
Belfastin katolisen alueen läpi ajava raitiovaunu oli sunnuntaina aamupäivällä tupaten täynnä. Ihmiset lukivat lehteä tai juttelivat niitä näitä kuluttaakseen aikaa. Kun raitiovaunu ehti pääkadulle Falls Roadille, rauha katkesi kaaokseen, kun useat kiväärinluodit lävistivät vaunun ikkunat ja rungon.
Säikähtäneet matkustajat näkivät ikkunoiden läpi valtavan määrän aseistautuneita poliiseja, jotka olivat vallanneet katolisen kaupunginosan yhdessä nimellä B-Specials tunnettujen vapaaehtoisten reservijoukkojensa kanssa.
Belfast oli vuonna 1921 jakaantunut selkeisiin katolisiin (vihreät) ja protestanttisiin (punaiset) kortteleihin. Taisteluja käytiin etenkin länsipuolella.
Panssaroidut poliisiautot ajoivat kaduilla, ja niistä ammuskeltiin kohti taloja. Katoilla ihmisiä tähtäilivät tarkka-ampujat. Kostonhimoiset poliisit ampuivat kaikkea, mikä liikkui, olivatpa kyseessä sitten miehet, naiset tai lapset.
Uusi laukaussarja osui raitiovaunuun, ja matkustajat huusivat peloissaan. Suurin osa matkustajista oli heittäytynyt lattialle suojaan luodeilta.
Perheenisä ammuttiin lähietäisyydeltä
Durham Street, Belfast, sunnuntai-iltapäivä: Taistelut IRA:n ja RIC:n välillä kiihtyivät, ja monin paikoin siviilit jäivät tulilinjalle. Poliitikot Lontoossa eivät tehneet mitään taistelujen lopettamiseksi.
Rouva Hughes seisoi kotinsa etuovella Durham Streetillä ja odotti huolestuneena miestään. Heidän kolme poikaansa olivat jossain kaupungilla, missä unionistit ja nationalistit ottivat yhteen. Daniel Hughes oli lähtenyt ulos etsiäkseen pojat ja tuodakseen heidät kotiin turvaan.
Daniel Hughes oli 50-vuotias, ja hän oli aiemmin ollut korpraalina brittiarmeijan Leicestershiren rykmentissä. Kun hänen vaimonsa odotti ovensuussa ja tähyili miestään, hän näki ryhmän RIC:n poliiseja. He suuntasivat kohti aviomiestä ja ehtivät hänen luokseen juuri, kun tämä oli kääntymässä sivukadulle Pound Streetille.
”Missään vaiheessa ei tehty mitään näiden viattomien katolisten uhrien suojelemiseksi viheliäisiltä univormupukuisilta.” Joseph Devlin, brittiparlamentin irlantilainen jäsen Belfastin mellakoista
Vaimo näki, miten yksi poliiseista ärjäisi jotain hänen miehelleen, veti pistoolinsa esiin ja ampui tätä lähietäisyydeltä. Vaimo huusi ja lähti juoksemaan kohti paikkaa, jonne hänen miehensä eloton ruumis kaatui.
”Olet tappanut mieheni!” hän huusi, kun teloittaja ohitti hänet.
Hänen silmänsä olivat täynnä vihaa ja surua, mutta poliisi ei suonut hänelle katsettakaan.
Pilapiirroksissa irlantilaiset esitettiin apinaihmisinä, jotka muun muassa uhkasivat brittivaltaa.
Irlantilaisia pidettiin ali-ihmisinä
Miljoona. Niin monta irlantilaista kuoli nälkään, kun maan perunasato epäonnistui vuosina 1845–1847. Vuodesta 1801 Irlantia oli hallittu Lontoosta Westminsteristä, ja valtava nälähänhätä oli saanut köyhät irlantilaiset muuttamaan 1800-luvun loppupuolella sankoin joukoin muualle Britanniaan tai Yhdysvaltoihin.
Monet muuttivat Englantiin kaupunkeihin, ja koska pääosa muuttajista oli köyhiä, katolisia ja vähän koulutettuja, he pistivät kaupunkikuvassa silmään. Englantilaisissa sanomalehdissä irlantilaiset kuvattiin muun muassa kiivaina, apinamaisina kännikaloina. Rasistinen näkemys irlantilaisista ali-ihmisinä kukoisti etenkin Englannin keski- ja yläluokan keskuudessa.
Salamurhaaja ampui lapsia
Ashmore Street, Belfast, myöhemmin sunnuntai-iltapäivällä: Kostonhimo vain kasvoi protestanttipoliisien keskuudessa, ja he likvidoivat armottomasti katolisia – monet uhreista olivat lapsia.
RIC:n tarkka-ampuja nosti kiväärin poskelleen ja tuijotti tähtäimen läpi. Hän oli asettunut korkealle rakennukseen, josta oli näkymät Ashmore Streetille. Hän ei taistellut kaupungin katolista vähemmistöä vastaan avoimesti vaan pysytteli piilossa.
Hänen tappamansa tai haavoittamansa ihmiset eivät saaneet koskaan tietää, kenen luoti heihin osui.
”Ikävä kyllä poliisin murha yllytti yhteen näistä surullisista mellakoista, jotka mielestäni mustaavat Belfastin hyvän nimen ja maineen.” Sir Hamar Greenwood, brittiläinen Irlannin asioiden pääsihteeri Belfastin mellakoista
Näin kävi myös 12-vuotiaalle William Baxterille, joka oli matkalla pyhäkouluun, kun hän osui tarkka-ampujan tähtäimeen. Luoti lävisti pahaa-aavistamattoman pojan. William ehti tuskin käsittää, mitä tapahtui, ennen kuin hän heitti henkensä.
Tarkka-ampuja latasi kiväärinsä ja jatkoi odottamista. Jonkin ajan kuluttua hän sai näkyviinsä 16-vuotiaan Ernest Parkin, joka käveli pitkin Ashmore Streetiä.
Pojalla oli sylissään kissanpentu, jota hän oli viemässä kauempana kadulla asuvalle kaverilleen. Tarkka-ampuja tähtäsi ja painoi sormensa liipaisimelle. Sekuntia myöhemmin poika makasi huutaen omasta verestään syntyneessä lammikossa. Ei aikaakaan, kun hänkin oli kuollut.
Poliisi murhasi viattoman teinin
Belfast, maanantaina aamupäivällä 11. heinäkuuta: Puolenyön maissa ASU:n johtaja Roger McCorley oli solminut aselevon Belfastin RIC:n joukkojen kanssa. Kumpikin osapuoli halusi estää omiensa lisäkuolemat ennen virallisen aselevon alkamista kello 12. Läheskään kaikki RIC:n poliisit eivät kuitenkaan noudattaneet saamaansa käskyä.
13-vuotias Mary McGowan poistui kotoaan Derby Streetiltä yhdessä äitinsä kanssa. Aselevon alkamiseen oli vain muutama tunti, ja kaikki vaikutti rauhalliselta. Mary ei ehtinyt äitinsä kanssa pitkälle Derby Streetillä, kun he saivat muistutuksen kaupunkia piinaavista mellakoista.
Mellakoiden aikana aseistautuneet poliisit kiertelivät kaduilla tappamassa siviilejä.
RIC:n auto ajoi katua pitkin. Avolavalla istuvilla miehillä oli pistoolit esillä, ja he ammuskelivat silmittömästi ympäriinsä. Mary McGowan ehti juuri ja juuri havaita, mitä tapahtui, ennen kuin hän sai osuman. Viimeinen, minkä hän kuuli, oli hänen äitinsä huuto luotien osuessa myös tähän. Sitten kaikki musteni.
Aselepo salli kirkossakäynnit
Belfast, maanantaina, klo 12.00: Puolentoista vuorokauden mellakat, jotka olivat vaatineet 14 henkeä, vieneet yli sata sairaalaan ja tuhonneet yli 200 taloa, päättyivät, ja aselepo Irlannin unionistien ja nationalistien välillä astui voimaan.
ASU:n johtaja Roger McCorley katseli Pyhän Pietarin katedraalia, jonka kaksi tornia kurottuivat kohti Länsi-Belfastin taivasta. Kirkonkellot soittivat niin sanottuja angeluskelloja, jotka kutsuivat rukoukseen aamulla, keskipäivällä ja illalla. Nuori IRA:n jäsen teki ristinmerkin ja lausui perinteiset kolme Ave Mariaa.
Aselepo ei ollut sovittu sattumalta alkavaksi juuri kello 12. Aina 1400-luvulta asti, jolloin ottomaanit olivat vallanneet osia Euroopasta, keskipäivän rukoushetki oli tunnettu ”Rauhan rukoushetkenä”. Tuohon aikaan päivästä kristikunta velvoitettiin rukoilemaan rauhaa ja maanosan eheytymistä.
Moni irlantilaissotilas menetti henkensä maan vapaustaistelun aikana 1900-luvun alkupuolella.
McCorley ei voinut olla ajattelematta ystäväänsä IRA:ssa, Seamus Leddyä. Vain kymmenen minuuttia ennen aselepoa McCorley oli saanut viestin siitä, että poliisi oli tappanut Leddyn.
Kun kellojen kumina lakkasi, Roger McCorley liittyi niihin tuhansiin muihin nationalisteihin, joita virtasi ulos veritekojen tahraamista katolisten kortteleista. Pian taivas täyttyi liehuvista valkoisista nenäliinoista, jotka symboloivat sitä, että rauha oli vihdoin laskeutunut väkivallan piinaamaan kaupunkiin.
Mellakoista keskusteltiin parlamentissa
Maanantai-iltapäivä, Lontoo: Eturivin irlantilaispoliitikko Joseph Devlin otti edellispäivän mellakat esille brittiparlamentissa.
”Missään vaiheessa ei tehty mitään näiden viattomien katolisten uhrien suojelemiseksi viheliäisiltä univormupukuisilta.”
Joseph Devlin oli pienikokoinen mies, jolla oli sileäksi ajellut poikamaiset kasvot, mutta hänellä oli voimakas ääni ja vahva Belfastin aksentti. Devlin oli järkyttynyt väkivaltaisuuksista, jotka olivat tehneet päivästä yhden verisimmistä Belfastin historiassa.
”Ampukaa ensin varoituslaukaus ihmisten pään yli. Jos se ei näytä tehoavan, ampukaa suoraan väkijoukkoon.” Roger McCorley, Belfastin IRA-johtaja
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Joseph Devlin otti parlamentissa puheeksi poliisin kovat otteet katolisia valitsijoitaan kohtaan. Vuotta aiemmin Devlin oli arvostellut 14 katolisen ampumista Croke Parkissa Dublinissa mellakoissa 21. marraskuuta 1920. Tapaus tunnettiin myöhemmin ensimmäisenä ”verisunnuntaina”.
Keskustelu oli tuolloin kuumentunut niin, että Devlinin kimppuun oli – kesken hänen puheensa – käynyt brittiläinen konservatiivipoliitikko. Devlin odotti siksi kiinnostuneena, miten hänen vastustajansa tänään reagoisi, kun hän arvostelisi poliisia. Ja hän oli erityisen kiinnostunut siitä, mitä parlamentin jäsen Sir Hamar Greenwood oli asiasta mieltä.
”Teillä on 24 tuntia lähteä kaupungista tai teidät ammutaan.” IRA-johtaja Roger McCorley katolisille, jotka rikkoivat aselevon.
Greenwoodilla oli ”Irlannin asioiden pääsihteerinä” vastuu rauhan ja järjestyksen ylläpitämisestä kiistojen repimässä Britannian valtakunnan osassa. Hänen tehtävänsä oli lähes mahdoton: hänen piti tehdä loppu väkivallan kierteestä ja samaan aikaan yrittää saada Irlantiin perustettua itsehallinto.
”Aselepo Pohjois-Irlannin nationalistien ja unionistien välillä astui voimaan tänään kello 12”, totesi Sir Hamar Greenwood, minkä jälkeen hän ei jättänyt epäilyn varaan sitä, mistä syyllistä edellispäivän väkivaltaisiin mellakoihin olisi etsittävä:
”Ikävä kyllä poliisin murha yllytti yhteen näistä surullisista mellakoista, jotka mielestäni mustaavat Belfastin hyvän nimen ja maineen.”
Lopuksi hän totesi, että ”aselevon ansiosta tilanne voi helpottua ja toivo viritä”.
Joseph Devlin toivoi kollegansa olevan oikeassa. Toivo sai silti kovan kolauksen jo samana iltana.
Tuhopoltot uhkasivat rauhaa
Falls Road, Belfast, sama ilta: Vihaiset katoliset ryöstelivät liikkeitä brittiläismielisessä korttelissa Länsi-Belfastissa. He sytyttivät tuleen useita rakennuksia. Roger McCorley IRA-osastoineen yritti hillitä maanmiehiään.
Aselepo oli uhattuna. Tällä kertaa asialla olivat kostonhimoiset katoliset, jotka ryöstelivät kauppoja ja sytyttivät tuleen rakennuksia Länsi-Belfastin brittiläismieliseksi tunnetussa korttelissa. Roger McCorley käski ryhmän miehiään hajottamaan väkijoukon, joka kirjaimellisesti uhkasi haihduttaa aselevon savuna ilmaan. McCorleyn käsky oli yksiselitteinen:
”Ampukaa ensin varoituslaukaus ihmisten pään yli. Jos se ei näytä tehoavan, ampukaa suoraan väkijoukkoon.”
Aselepo oli tärkeä edellytys sille, että neuvottelut Etelä-Irlannin itsenäisyydestä kantaisivat hedelmää, eikä IRA aikonut sallia pienen rämäpäisen katolisjoukon tehdä sitä tyhjäksi, vaikka se ymmärsikin hyvin halun kostaa murhat ja tulipalot, joita protestantit olivat saaneet aikaan katolisessa kaupunginosassa edellisenä päivänä.
IRA ryhtyi hajottamaan aggressiivisia katolisia joukkoja kaikkialla Belfastissa. McCorleyllä oli selkeä viesti riidankylväjille, jotka kulkivat hänen päämajansa ohi Länsi-Belfastissa:
”Teillä on 24 tuntia lähteä kaupungista tai teidät ammutaan.”
Ennen kuin maanantai muuttui tiistaiksi, IRA:n oli onnistunut tukahduttaa katoliset mellakat. Nuori Roger McCorley ei kuitenkaan itse uskonut siihen, että Pohjois-Irlannin taistelut olisivat kokonaan historiaa, sillä pahaa verta oli herännyt niin paljon kummallakin puolella.
Juhlan aikana roviot koristellaan Irlannin lipuilla, joiden polttaminen symboloi protestanttisten pohjoisirlantilaisten toivetta pysyä osana Britannian valtiota.
Protestantit juhlivat voittoa katolisesta kuninkaasta
Mikään muu päivämäärä ei symboloi Pohjois-Irlannin kahtiajakautumista niin kuin 12. heinäkuuta. Tuolloin marssivat protestanttisen oranialaisveljeskunnan jäsenet rummuttaen ja olkavöihin sonnustautuneena Belfastin halki juhlistaen päivää, jolloin protestanttikuningas Vilhelm III Oranialainen voitti katolisen vastustajansa Jaakko II:n vuonna 1690.
Marssin aattona sytytetään suuria rovioita, ja kadut koristellaan Britannian lipuilla. Pohjois-Irlannin katoliset pysyttelevät yleensä syrjässä.
Juhlapäivä sujui suunnitellusti
Albert Street, Belfast, tiistaina 12. heinäkuuta: Vuotuinen brittiläis-protestanttinen Boynen taistelun juhlapäivä ”The Twelfth”, sujui Belfastissa ilman mellakoita. Kaupungin katolisessa osassa tunnelma oli apea.
Roger McCorley liittyi satoihin ihmisiin, jotka marssivat Albert Streetiä pitkin Belfastin länsiosassa. Joukko suuntasi kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa idyllistä Milltownin hautausmaata Falls Streetillä. Sinne oli määrä haudata yksitoista sunnuntaina surmattua katolista miestä, naista ja lasta.
Koko katolinen kaupunginosa oli suljettu hautajaisseremonian kunnioittamiseksi. Kaikkien talojen ikkunoiden eteen oli vedetty verhot ja kaikki työt oli siirretty seuraavaksi päiväksi.
Vainajien joukossa oli Seamus Leddy – IRA:n jäsen, jonka RIC:n poliisi oli tappanut vain kymmenen minuuttia ennen aselevon voimaantuloa. McCorley käveli lähellä arkkua, joka oli kääritty Irlannin lipun valkoiseen, vihreään ja oranssiin väriin. Kulkueen perässä soitti perinteinen irlantilainen orkesteri huiluineen, säkkipilleineen ja rumpuineen.
Väkijoukkojen marssiessa kaduilla harvinainen rauha oli laskeutunut ankarasti koeteltuun kaupunginosaan. Viime päivien laajat ammuskelut elivät enää muistoissa, ja näytti siltä kuin vihdoin olisi pystytty panemaan piste yhdelle verisimmistä sunnuntaista Belfastin historiassa.
Roger McCorley ja muut katoliset tiesivät kuitenkin hyvin, että taistelut nationalistien ja unionistien välillä eivät suinkaan olleet lakanneet. Belfastissa kapina tuntui aina väreilevän pinnan alla, eikä kukaan kyennyt oikeasti uskomaan, että kyse olisi ollut viimeisestä verenvuodatuksesta.
Taisteluissa loukkaantui 26 siviiliä. Päivän aikana kuoli 13 henkeä, ja yksi mies kuoli vammoihinsa neljä kuukautta myöhemmin.
Veri virtasi jälleen sunnuntaina
51 vuotta Belfastin mellakoiden jälkeen Derryn kaupungista tuli 30. tammikuuta 1972 jälleen yhden Pohjois-Irlannin verisen sunnuntain tapahtumapaikka.
Noin 15 000 irlantilaista marssi eräänä sunnuntaina 1972 Derryn kaupungin kaduille puolustaakseen kansalaisoikeuksiaan. Mielenosoituksen taustalla oli poliitikko Ivan Cooper, joka oli järkyttynyt siitä, miten huonosti brittiviranomaiset kohtelivat Pohjois-Irlannissa katolisia.
Marssi ei antanut hänelle syytä muuttaa mielipidettään aiheesta. Kaupunkiin oli saapunut runsaasti sotilaita, joiden tehtävänä oli pidättää mahdolliset väkivaltaisuuksien lietsojat ja separatistit.
Brittisotilaat väittivät myöhemmin, että IRA:n jäsenet olivat käyneet heidän kimppuunsa väkijoukosta, ja he olivat siksi alkaneet ammuskella mielenosoittajia. Mellakoita puhkesi koko kaupungissa, ja 13 siviiliä kuoli.
JÄLKIKIRJOITUS
Belfastin verisunnuntaina 17 ihmistä menetti henkensä, ja seuraavana maanantaina kuoli vielä kolme. Levottomuuksissa loukkaantui yli sata ihmistä, ja kaksisataa taloa paloi jättäen tuhat ihmistä kodittomaksi.
Roger McCorleylle verisunnuntain taistelut Belfastissa vuonna 1921 olivat viimeisiä taisteluja, joihin hän osallistui IRA:ssa. Kaksi vuotta myöhemmin hän erosi Belfastin prikaatin johdosta, koska hän oli omiensa sanojensa mukaan saanut ”tarpeekseen” taisteluista.
30. maaliskuuta 1922 voimaan astui Ison-Britannian ja Irlannin sopimus. Siinä muun muassa vahvistettiin Irlannin jako pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Eteläinen osa sai itsenäisyyden, mutta Pohjois-Irlanti, jonka väestöstä suurin osa oli protestantteja ja unionisteja, jäi osaksi Britanniaa.
Päätös ei herättänyt ihastusta Pohjois-Irlannin katolisten keskuudessa, ja maata leimasivat koko 1900-luvun väkivaltaisuudet katolisten ja protestanttien välillä. Taistelut päättyivät vasta 1998, kun allekirjoitettiin niin sanottu Pitkänperjantain sopimus. Brexitin myötä väkivalta on kuitenkin taas leimahtanut Pohjois-Irlannin pääkaupungissa.