Sotaherra teki Japanista sotilasdiktatuurin

Sateisen yön jälkeen aamu alkoi sarastaa Sekigaharan yllä Japanin suurimmalla saarella Honshulla.

Usvaisessa syysaamussa kahden armeijan etuvartiot äkkäsivät yhtäkkiä toisensa.

Kummankin puolen hermostuneet sotilaat tiesivät olevansa pian kovan paikan edessä.

Oli 21. lokakuuta 1600, ja Japanin historiassa oli juuri alkanut käänteentekevä päivä.

Idän ja lännen yhteentörmäys

Läntisen armeijan johtaja Ishida Mitsunari oli sijoittanut reilut 80 000 sotilasta puolustusasemiin kukkuloiden eteen voidakseen iskeä lähes yhtä suuren, Tokugawa Ieyasun johtaman itäisen armeijan kimppuun useasta kohdasta.

Ishida Mitsunari ei kuitenkaan tiennyt, että kaikki hänen upseereistaan eivät olleetkaan hänelle läpeensä uskollisia.

Yksi läntisen armeijan upseereista, Kobayakawa Hideaki, seurasi mietteissään ankaraa taistelua rinteessä. Pitäisikö hänen toteuttaa petollinen suunnitelmansa ja vaihtaa puolta?

Kobayakawa Hideaki ryhtyi lopulta noudattamaan suunnitelmaansa ja hyökkäsi länsiarmeijan kimppuun, kun kärsimätön Tokugawa Ieyasu oli jo avannut tulen häntä kohti.

Seuranneessa hämmennyksessä useat muutkin läntisen armeijan upseerit vaihtoivat puolta. Taistelu päättyi nopeasti, ja läntisen armeijan surkeat rippeet hajaantuivat pian.

Siitä päivästä Japanin tulevaisuus oli Tokugawan suvun käsissä. Maaliskuussa 1603 Tokugawa Ieyasusta tehtiin shogun, suurkenraali, ja niin hänestä tuli mahtavampi kuin itse keisarista.

Tokugawa Ieyasun suku johti menestyvää maata yli kahden vuosisadan ajan pitäen ovet tiukasti säpissä sisään pyrkiviltä ulkovalloilta.

Keisarisuku oli jumalaista alkuperää

Japanin varhaisesta historiasta on vain vähän kirjallisia lähteitä.

Parituhatta vuotta sitten kiinalaiset käyttivät omalaatuisesta itäisestä naapuristaan sanaa Wo, joka tarkoittaa ”pieni ja ruma”.

Vanhimmat japanilaisten omat kirjoitukset maasta ovat peräisin 700-luvulta.

Tarujen mukaan Japanin ensimmäinen keisari Jimmu oli auringonjumalattaren Amaterasun jälkeläinen, ja hän astui alas jumalten maailmasta vuonna 660 eaa. Keisareiden sukuluettelot ulottuvat häneen asti, mutta niistä on vaikea sanoa, missä menee toden ja tarun raja.

Vasta 500-luvulta jaa. on historiallisia lähteitä, jotka kertovat japanilaisen valtion muotoutumisesta Honshun saarella.

Yhteydet Kiinaan ja Koreaan olivat Japanin poliittisen ja kulttuurisen kehityksen kannalta ratkaisevan tärkeitä, ja esimerkiksi buddhalaiset toivat maahan tietoa kirjallisessa muodossa.

Shogunin titteli syntyi 700-luvulla, kun Japanin keisari soti pohjoisia vihollisiaan vastaan.

Honshun pohjoisosassa ja sen pohjoispuolella sijaitsevalla Hokkaidolla asui emishi- ja ainu-nimisten kansojen yhteisöjä, joita japanilaiset pitivät barbaarisina.

Niitä vastaan tehtyjä sotaretkiä johti kenraali, josta käytettiin nimitystä seii taishogun eli ”mahtava sotapäällikkö, joka alistaa barbaarit”.

Samurait veivät vallan keisarilta

Vuoden 1000 tienoilla keisarin asema heikkeni ja paikalliset mahtimiehet alkoivat taistella vallasta.

Monimutkainen sotien, salaliittojen ja petosten värittämä jatkuva valtataistelu kesti yli puoli vuosituhatta.

Taisteluja johtivat samurait. He muodostivat soturiluokan, jonka asema oli vahvistunut keskiajan japanilaisessa yhteiskunnassa.

Maa militarisoitui, ja todellinen valta siirtyi shoguneille: vuosina 1192–1868 Japania hallitsi kolme shogunaattia, joissa yksinvalta siirtyi suvussa perintönä.

Ensimmäinen shogunaatti syntyi Tairan ja Minamoton mahtisukujen taisteluiden seurauksena.

Minamoton suku sai murskavoiton Dan-no-uran meritaistelussa Honshun ja Kyushun saarten välillä vuonna 1185, ja sen jälkeen samurai Minamoto Yoritomo pakotti keisarin nimittämään hänet shoguniksi vuonna 1192.

Hän hallitsi Kamakuran kaupungista käsin, joten hänen shogunaattinsa tunnettiin Kamakura-shogunaattina. Keisarilla, joka jatkoi seremoniallista hovielämää Kioton kaupungissa, ei ollut enää lainkaan todellista valtaa.

Myrsky pysäytti mongolit

Shogunien Japanissa valtakunnan hallintokoneisto tunnettiin virallisesti nimellä bakufu, joka tarkoitti suunnilleen ”leirihallitusta” tai ”kenttäpäämajaa”.

Maa oli sotilasjohtoinen feodaaliyhteiskunta, jossa vallan huipulla oli shogun ja hänen alaisuudessaan olivat omia alueitaan hallinneet daimiot eli lääninherrat.

Kamakura-shogunaatin suurin uhka olivat mongolit, jotka olivat jo valloittaneet Kiinan Kublai-kaanin johdolla.

Mongolit yrittivät hyökätä Japaniin kahdesti, vuosina 1274 ja 1281, mutta molemmilla kerroilla heidän laivastonsa joutui hirmumyrskyn kouriin, ja niin kamikaze eli ”jumalainen tuuli” pelasti Japanin.

Sana kamikaze otettiin uudestaan käyttöön vuosisatoja myöhemmin toisessa maailmansodassa, jolloin sillä tarkoitettiin lentokoneensa suoraan päin Yhdysvaltojen sotalaivoja ohjanneita japanilaisia itsemurhalentäjiä.

Kamakura-shogunaatti kesti mongolien hyökkäysyritykset, mutta se kaatui vuonna 1333. Sen jälkeen vallan otti samurai Ashikaga Takauji, joka perusti Japanin toisen shogunaatin.

Sekään ei kuitenkaan onnistunut pakottamaan valtansa alle kaikkia Japanin lukuisia vallanhimoisia paikallishallitsijoita.

1400-luvulla levottomuudet lisääntyivät entisestään ja johtivat lopulta vuosina 1467–1477 käytyyn laajaan sisällissotaan, onin-sotaan.

Sitä seurannutta ajanjaksoa 1500-luvun puoliväliin asti kutsutaan nimellä sengoku eli ”taistelevien valtioiden aika”.

Yli kahdensadan lääninherran monimutkaiset liittoumat kävivät jatkuvasti keskenään sotia jossain päin maata, mutta kulttuuri kukoisti silti ja Japani eli taloudellista nousukautta.

Japaniin tuli uusia aatteita

Vuonna 1543 Japanin eteläisen pääsaaren Kyushun edustalla ajoi karille portugalilainen laiva.

Tuo yksi haveri oli koko Japanin poliittiselle ja kulttuuriselle kehitykselle merkityksellisempi kuin kukaan osasi aavistaakaan.

Sen seurauksena Japaniin alkoi tulla kristittyjä eurooppalaisia, ja he toivat mukanaan tuntemattoman uskonnon lisäksi uusia kauppatavaroita ja tietoa kaukaisista maista.

Se kaikki horjutti Japanin yhteiskuntarauhaa ja sai vallanpitäjissä aikaan vahvan vastareaktion.

Ashikaga-shogunaatti kaatui vuonna 1573, kun Ashikaga Yoshiaki ajettiin ulos Kiotosta ja hän ajoi tukkansa ja ryhtyi buddhalaismunkiksi.

Ensin johdon otti yksi vahvoista lääninherroista, Oda Nobunaga, mutta hänet murhattiin ja maata alkoi johtaa kovalla kädellä hänen kenraalinsa Toyotomi Hideyoshi.

Hideyoshin tausta oli niin vaatimaton, ettei hänestä voinut tulla shogunia, joten hän otti käyttöön tittelin kampaku eli korkein kansleri.

Hän teki erittäin kunnianhimoisen yrityksen valloittaa myös Korea, mutta yritys epäonnistui.

Lääninherra nousi shoguniksi

Toyotomi Hideyoshi oletti sukunsa jatkavan vallassa hänen poismenonsa jälkeen, mutta hänen kuolemansa laukaisikin kiivaan valtataistelun Japanissa.

Suvun pahimmaksi haastajaksi osoittautui lääninherra Tokugawa Ieyasu, joka ei ollut osallistunut epäonnistuneeseen Korean-sotaretkeen vaan oli sen sijaan keskittynyt rakentamaan valtakeskusta itään Honshun saarella sijaitsevaan Edoon – kaupunki tunnetaan nykyisin nimellä Tokio.

Hän oli myös solminut liittoumia ja rakentanut armeijaa ja oli siten valmis taistelemaan vallasta.

Voitto Toyotomi Hideyoshin lähimmästä miehestä, Ishida Mitsunarista, Sekigaharan taistelussa vuonna 1600 teki Tokugawa Ieyasusta käytännössä Japanin kiistattoman hallitsijan, ja vuonna 1603 keisari nimitti hänet shoguniksi.

Tokugawa Ieyasun aikana Japania pitkään vaivanneet sodat ja sekasorto vaihtuivat sisäiseen rauhaan, kun armeija kontrolloi maata kovalla kädellä.

Väestö jakautui samuraiden, talonpoikien, käsityöläisten ja kauppiaiden säätyihin sekä halveksittuun alaluokkaan. Ainoat, jotka saivat kantaa aseita uudessa Japanissa, olivat samurait.

Kun Tokugawa Ieyasu oli kuusissakymmenissä, hän siirsi shogunin tittelin virallisesti pojalleen.

Käytännössä hän hallitsi silti yhä maata taustalta ja osallistui varsinkin ulkopolitiikkaan, jossa ei enää ollut kyse vain suhteista Kiinan ja Korean kanssa vaan nyt myös kauppaa käyvien Portugalin, Espanjan, Hollannin ja Englannin kanssa.

Kauppa oli tervetullutta, ja aluksi myös kristityt lähetyssaarnaajat hyväksyttiin.

Pian vanha hallitsija kuitenkin muutti mielensä ja alkoi nähdä kristinuskon poliittisena uhkana.

Kun hänen mahdollisia haastajiaan alkoi kääntyä uuteen uskoon, hän alkoi rajoittaa kristinuskon levittämistä maassa.

Japani eristäytyi muusta maailmasta

Tokugawa Ieyasun seuraaja toteutti piinkovaa politiikkaa: hän lopetti ulkomaankaupan, heitti kaikki ulkomaalaiset ulos, kielsi kristinuskon ja antoi teloittaa kristittyjä.

Uudet lait myös kielsivät japanilaisia lähtemästä maasta.

1600-luvun puolivälissä kristinusko oli jo täysin kadonnut Japanista ja maa oli pitkälti suljettu länsimaisilta vaikutteilta.

Kuolemanrangaistus uhkasi niin maahan tulevia ulkomaalaisia kuin maasta lähtöä yrittäviä japanilaisia. Ulkomaanyhteydet sallittiin vain muutaman virallisen kauppasataman kautta, ja maasta tuli sakoku, ”suljettu maa”.

Tokugawa-shogunaatin aikainen yhteiskunta muistutti monin tavoin poliisivaltiota. Päämääränä oli toisaalta luoda vakaa yhteiskuntarakenne, jossa kaikki tiesivät paikkansa, ja toisaalta estää lääninherroja solmimasta avunantosopimuksia tai salaliittoja ja aloittaa sotia.

Japanin talous ei edes kärsinyt siitä, että kansainvälinen kauppa lopetettiin, sillä maatalous kehittyi ja käsityöläiset ja kauppiaat tehostivat toimintatapojaan.

Kauppaa käytiin kolikoilla, mutta myös riisiä käytettiin maksuvälineenä.

Mittayksikkönä oli koku eli henkilön vuodessa syömä riisimäärä – siis noin 180 litraa. Myös kulttuuri kukoisti yhä Tokugawa-ajalla, ja esimerkiksi Japanille edelleen tunnusomaiset haikurunot ja koristeelliset puuleikkaukset kehittyivät tuolloin yhä hienostuneemmiksi.

Rauha ajoi samurait kriisiin

Valtakunnan eliitti rekrytoitiin kaikkein luotettavimmista lääninherrasuvuista – ja sillä oli yhä merkitystä, millä puolella suku oli ollut Sekigaharan taistelussa.

Arvoasteikossa korkeimmalla olivat Tokugawan suvun haarat Owari, Kii ja Mito. Näistä suvuista myös nimitettiin uusia shoguneita sen jälkeen, kun pääsukuhaara oli kuollut.

Maahan syntyi valvontajärjestelmä, joka pakotti lääninherrat hoitamaan virkaansa Edosta, ja vuodelta 1636 olevassa laissa heidät määrättiin asumaan siellä neljä kuukautta vuodessa.

Shogun piti pääkaupungissa myös mahtavien sukujen jäseniä panttivankeina estääkseen niitä vehkeilemästä häntä vastaan.

1700-luvun mittaan Japanin taivaalle alkoi kasautua synkkiä pilviä. Talousjärjestelmä kohteli lääninherroja kovalla kädellä, eivätkä he enää kyenneet ylläpitämään totuttua asemaansa niukentuneilla tuloillaan.

Pitkä rauhan aika johti samuraiden kriisiin, sillä heidän odotettiin omistavan elämänsä sotilaskoulutukselle ja he kaipasivat tositoimiin pääsemistä.

Osa samuraista päätyi virkamiehiksi ja kantoi asetta enää muodon vuoksi, osa päätyi elämään yksinkertaista viljelijän elämää.

Isännättömien samuraiden eli roninien määrä kasvoi, ja moni heistä ajautui rikollisiksi. Viljelijöidenkin tyytymättömyys kasvoi.

Sotalaivat uhkailivat Japania

Japani oli siis heikossa kunnossa, kun neljä Matthew C. Perryn komentamaa yhdysvaltalaista sotalaivaa saapui Tokionlahdelle 8. heinäkuuta 1853 vaatimaan kansainvälisten yhteyksien avaamista.

Yhdysvaltalaislaivoilla oli aiemmin ollut satunnaisia yhteyksiä Japaniin, ja niihin oli suhtauduttu väliin ystävällis- ja väliin vihamielisesti.

Perry oli lukenut paljon Japanista ja arvioi, että Yhdysvaltojen uusimman asetekniikan esittely riittäisi pelästyttämään shogunaatin yhteistyöhaluiseksi.

Perry onnistuikin toimittamaan japanilaisille kirjeen Yhdysvaltojen presidentiltä, minkä jälkeen hän jätti japanilaiset pohtimaan asiaa ja poistui maasta.

Kun Perry palasi helmikuussa 1854, Japanissa oltiin valmiita hyväksymään kirjeessä asetetut ehdot.

Japanin ja Yhdysvaltojen niin kutsuttu Kanagawan sopimus allekirjoitettiin, ja sen myötä kauppa ulkomaisten alusten kanssa sallittiin kahdessa uudessa satamakaupungissa.

Perry oli onnistunut avaamaan suljetun maan portit sotilaallis-diplomaattisella voimannäytöllä, ja pian muut länsimaat seurasivat perässä ja tekivät omia sopimuksiaan Japanin kanssa.

Shogun luovutti vallan keisarille

Muutosten tuulet puhalsivat Japanin yli ja vaikuttivat voimakkaasti talouteen. Erimielisyydet maan tulevasta suunnasta johtivat ensimmäisiin sotiin maassa yli kahteensataan vuoteen.

1860-luvulla käytiin useita taisteluja vanhaa järjestystä puolustavien shogunaatin joukkojen sekä uudistuksia ja kansainvälistymistä kannattavan vastapuolen välillä.

Myös muut maat sekaantuivat levottomuuksiin, ja ne löysivät yllättäen tukea Japanin uudistamiselle ja avaamiselle kahden erittäin perinteisen japanilaisen instituution, keisarin hovin ja samurailuokan, keskuudesta.

Vuonna 1867 Japanin viimeinen shogun, Tokugawa Yoshinobu, luovutti vallan Meiji-keisarille.

Seuraavana vuonna toteutettiin niin kutsuttu Meiji-restauraatio, joka käynnisti kiihkeän poliittisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudistumisen sekä kansainvälistymisen ajan. Keisari siirtyi Kiotosta Edoon, josta tehtiin pääkaupunki ja jonka nimeksi vaihdettiin Tokio.

Japani kehittyi tärkeäksi teollisuusmaaksi, mutta sotilassääty säilyi siellä merkittävässä asemassa. Maailmansotien jälkeisenä aikana Japanista tuli lopulta tasavertainen kansakunta kansainvälisessä kaupassa ja politiikassa.

Joillain alueilla muinainen saarivaltio pitää silti edelleen kiinni politiikasta, joka muistuttaa nykyisen globaalin maailman keskellä Tokugawa-shogunaatin suljetusta ajasta.

Esimerkiksi maahanmuutto on erittäin vähäistä, vaikka väestö vanhenee koko ajan.

Vain kaksi prosenttia Japanin nykyisestä väestöstä on syntynyt maan rajojen ulkopuolella.