Pariisin kommuuni murskattiin kovin ottein
Pariisin asukkaat nousivat kapinaan maaliskuussa 1871 ja koettivat luoda uuden yhteiskunnan. Ranskan hallitus päätti kukistaa kapinan ja palauttaa järjestyksen. ”Pariisin kommuuni” murskattiin kahden kuukauden kuluttua viikon kestäneessä verilöylyssä.
Kansalliskaarti taisteli Pariisin kommuunin puolesta tavallisten kaupunkilaisten kanssa. Kuva on Faubourg du Temple -kadulta 18. maaliskuuta 1871.
Varhain aamulla, 18. maaliskuuta 1871, Ranskan armeija alkoi liikkua kohti Pariisia. Oli aika ottaa käyttöön kanuunat, jotka kuuluivat Pariisin niskoittelevalle kotijoukolle – eli kansalaiskaartille. Komentaja, kenraali Susbielle, marssi kohti Montmartren kukkuloita kahden prikaatin kera ja onnistyi yllättämään muutamia väsyneitä miliisejä, jotka vahtivat paikkoja.
Samanlaisia tilanteita oli kaikkialla kaupungissa. Pian hallitus alkoi jakaa julisteita ja tiedotteita, joihin oli painettu sanat ”laki ja järjestys”.
Huhut alkoivat levitä kulovalkean tavoin: armeija oli tullut kukistamaan kaupungin. Viha oli suurempaa kuin pelko. Pariisin asukkaat olivat itse keränneet rahat kaartin kanuunoihin. Siksi he kieltäytyivät nyt tiukasti luovuttamasta niitä.
Sotilaat vaihtoivat puolta
Silminnäkijä Prosper-Olivier Lissagarayn mukaan naiset toimivat ensimmäisinä. Sotilailta vaadittiin vastauksia. Kansalliskaartin jäsenet kerääntyivät eri puolille kaupunkia ja alkoivat liikkua kohti hallituksen joukkoja. He kuitenkin huomasivat yllätyksekseen, että monet hallituksen miehet käänsivät kiväärinsä kogti taivasta ja tervehtivät kaartilaisia hymysuin.
Yksi hallituksen kenraaleista piiritettiin joukkoineen Le Marais’n keskiaikaiseen kortteliin. Hän antoi tulitusmääräyksen mutta joutuikin omien miestensä pidättämäksi.
Kenraali Subsiellen suuri joukkue Montmartrella kutistui pieneksi porukaksi hallitukselle uskollisia miehiä.Muutaman tunnin kuluttua hallituksen joukot olivat joko karanneet tai pakotettu vetäytymään. Pariisi oli kokenut yhtä hämmentävän kuin historiallisenkin valtataistelun. Tämä oli ensilaukaus lyhytikäiseksi jääneelle Pariisin kommuunille. Dramaattisen vallankumouksen taustalla oli Ranskan ja Saksan välinen sota, jota oli käyty edellisenä vuonna 1870.
Katastrofaalinen sota
Sota oli ollut katastrofi, ja Preussi oli tunkeutunut vain muutaman kuukauden jälkeen aina Pariisiin asti. Ranska antoi periksi, ja keisari Napoleon III pakotettiin luopumaan kruunusta. Tappio synnytti levottomuuksia. Oli kulunut yli 80 vuotta Ranskan vallankumouksesta 1789, mutta vanhat ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta elivät yhä – etenkin Ranskan suurkaupungeissa elävien työläisten keskuudessa.
Sotaa seuranneina kuukausina tilanne kiristyi kiristymistään. Pääkaupungin asukkaat pelkäsivät, että he joutuisivat epäonnistuneen sodan maksumiehiksi.
Ranskan ratsuväki rynnii eteenpäin Gravelotten taistelussa elokuussa 1870. Ranskan ja Saksan välinen sota päättyi ranskalaisten suurtappioon.
Pariisissa pyöri yhä suuri määrä aseita. Ne, radikaalit ajatukset ja kuohuvat tunteet tekivät kaupungista ruutitynnyrin, joka saattoi räjähtää millä hetkellä hyvänsä.
Avoinna oli sekin, tulisiko Ranskasta monarkia vaiko tasavalta. Adolphe Thiers valittiin väliaikaisesti pääministeriksi. Hän oli 73-vuotias politiikan veteraani ja päätti kukistaa kaikki kapinayritykset ja palauttaa järjestyksen maahan.
Hylkäsi Pariisin
Pariisin asukkaat kukistivat 18. maaliskuuta armeijan yritykset takavarikoida kaupungin kanuunat. Adolphe Thiers määräsi silloin, että Pariisi piti jättää. Kaikkien hallitukseen kuuluvien tuli muuttaa, jotta he eivät joutuisi kansalliskaartin käsiin. Thiersin suunnitelma oli kerätä voimia ja palata sitten kaupunkiin.
Huhtikuun alussa Pariisi miehitettiin uudelleen, nyt uskollisten ranskalaisjoukkojen toimesta. Kansalliskaarti oli voimakkaampi kuin tavallinen armeija, mutta kapinalliset tekivät pelkän puolivillaisen yrityksen piirityksen nujertamiseksi. Heillä oli nimittäin muuta ajateltavaa – he koettivat muodostaa hallitusta.
Pääkaupungin kapinalliset kutsuivat johtoaan Pariisin kommuuniksi. He auttoivat eri poliittisia ryhmittymiä järjestämään demokraattiset vaalit Pariisissa ja toivoivat, että muu maa seuraisi pääkaupungin esimerkkiä ja nousisi esivaltaa vastaan. Tavoitteena oli, että Ranskasta tulisi itsehallinnollisten kuntien muodostama liitto. Lopulta vain 56 prosenttia kaupungin asukkaista äänesti vaaleissa 26. maaliskuuta. Kansan valitsemat edustajat osoittautuivat kuitnekin vähemmän radikaaleiksi kuin kapinajohtajat olivat toivoneet.
Se, että kaupunki onnistui enemmän tai vähemmän spontaanisti järjestämään jotakin niinkin monimutkaista kuin vaalit – vain viikko hallituksen vetäytymisestä –, oli kuitenkin kunnioitettava saavutus.
Saartorengas Pariisiin
Thiers’in vastaus oli saartorengas Pariisin ympärille. Hän myös pyysi saksalaisia vapauttamaan ranskalaiset sotavangit, joita tarvittiin kapinan kukistamiseen. Thiers’in hallitus oli nyt liittoutunut entisen vihollisen kanssa. Oman maan miehet pommittivat pariisilaisia, ja sisällissota oli tosiasia. Vallankumoukselliset koettivat samanaikaisesti harjoittaa politiikkaa, joka hyödyttäisi yhteiskunnan köyhimpiä. He päättivät muun muassa rajoitetuista työajoista ja antoivat työläisille tehtaat, jotka kaupungin porvarit olivat hylänneet.
Kommuunin miehiä barrikadeilla Place Vendômella, Pariisin keskustassa.
Paikallinen itsehallinto
He taistelivat myös kirkon mahtia vastaan ja tekivät kaikkensa naisten oikeuksien puolesta. Yksi giljotiini poltettiin symbolisesti merkitsemään epäinhimillisen rangaistuskäytönnän loppua. Napoleon I:n voitonpilari Place Vendômella hajotettiin osoituksena siitä, että kommuuni vastusti militarismia ja nationalismia.
Monet tärkeät kommuunijohtajat olivat ulkomaalaisia, kuten unkarilainen Léo Frankel ja venäläinen Élisabeth Dmitrieff.
Iltapäivällä 21. toukokuuta hallituksen joukot onnistuivat lopultakin saavuttamaan Pariisin Bois de Boulogne -puiston. Kommuunin johtajat olivat hyväntekeväisyyskonsertissa Louvren linnassa. He kehottivat kaupunkilaisia tarttumaan välittömästi aseisiin ja puolustamaan barrikadeja.
Kohta kävi kuitenkin selväksi, että kaksi kuukautta kestäneen kokeen aika oli lopussa. Kaupunginosat olivat käytännössä itsehallinnollisia.
Pienimuotoinen struktuuri oli sitonut kommuunin kansaan, mutta sotilaallisista lähtökohdista käsin kapunki oli haavoittuvainen. Yritys organisoida joukkoja epäonnistui, ja kukin kaupunginosa puolusti itse itseään.
Johdossa puolalaiskenraali
Taitavista upseereista sitä vastoin ei ollut pulaa. Ylikomentajana toimi Jaroslaw Dabrowski, puolalainen kenraali, joka oli emigroitunut Ranskaan.
Toinen johtaja, Gustave Paul Cluseret, oli aiemmin osallistunut Amerikan sisällissotaan Pohjoisvaltioiden puolella ja ylennetty prikaatinkenraaliksi. Dabrowski kaatui lopulta barrikadeilla, mutta Cluseret pakeni Sveitsiin. Hallituksen joukoilla ei ollut suuria vaikeuksia valloittaa läntisen Pariisin vauraita kaupunginosia, joissa kommuunia ei tuettu yhtä voimallisesti kuin muualla.
Ainakin 20 000 ihmisen uskotaan kuolleen, kun Pariisin kapina kukistettiin toukokuussa 1871.
Viimeinen barrikadi kaatui 28. toukokuuta
Toukokuun 24. päivänä hallitus kontrolloi yli puolta kaupungista. Taistelut jatkuivat kuitenkin itäisisissä työläiskaupunginosissa. 27. toukokuuta jäljellä oli enää jokusia pieniä vastarintaryhmittymiä Bellevillen ja Ménilmontantin kaupunginosissa. Punainen lippu laskettiin kaupungintalon lipputangosta. Iltapäivällä, 28. toukokuuta, kukistuivat viimeiset barrikadit. Hallitusjoukkojen komentaja lähetti kaupunkilaisille viestin: ”Armeija on tullut pelastamaan teidät. Pariisi on vapautettu!”
Niille tuhansille miehille ja naisille, jotka olivat taistelleet Pariisin kommuunin puolesta, tilanne ei tarkoittanut pelastusta. Päinvastoin – armeija aloitti heti julmat kostotoimet. Taistelut Pariisin kaduilla ovat jääneet historiaan ”verisenä viikkona”. Hallituksen joukot tappoivat raa’asti suurimman osan vangeistaan. Uhriluvuksi arvioidaan yli 20 000 ihmistä.
Oikeudenkäynneissä tuomittiin useita tuhansia maanpakoon, etenkin Uuteen-Kaledoniaan, Tyynellämerella sijaitsevaan Ranskan siirtomaahan.
- toukokuuta 1871 Pariisissa teloitettiin useita vallankumouksellisten vankeja. Myös hallitusen joukot tappoivat tuhansia kommuunilaisia.
Suuri merkitys
Pariisin kommuunilla on suuri historiallinen merkitys. Kaupunki, joka otti kohtalon omiin käsiinsä, oli inspiraationlähde muille radikaaleille liikkeille.
Täyspunaisesta lipusta tuli sosialismin suurin symboli. Vallankumoukselliset olivat käyttäneet punaisia lippuja satunnaisesti Ranskan vallankumouksesta pitäen, mutta vasta vuoden 1871 kapinan jälkeen lippu löi toden teolla läpi.
Vallankumouksellinen Eugène Pottier kirjoitti parin kuukauden kuluttua tappiosta tekstin, ”Internationalen”, josta tuli työläisliikkeen kuuluisimpia taistolauluja.
Vaikutti Venäjän kommunisteihin
Myös kommunismin isänä tunnettu filosofi Karl Marx sai vaikutteita Pariisin kommuunin hallinnosta. Kommuunin kukistuminen vaikutti voimakkaasti myös Venäjän kommunisteihin. Lenin ja Trotski päättivät vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, etteivät menettäisi valtaa samalla tavalla kuin pariisilaiset. He eivätkään epäröineet käyttää voimallista väkivaltaa Venäjän sisällissodassa 1917–21 hallintonsa puolustamiseksi.
Vuoden 1871 tapahtumat ovat jättäneet jälkensä Pariisiin. Esimerkiksi Père Lachaise’n hautausmaalla on muuri, jolla ammuttiin yli sata kapinallista verisen viikon viimeisenä päivänä. Pariisin kommuunin kannattajat kokoontuvat sinne joka vuosi kunnioittamaan kapinan muistoa ja sen uhreja.