Mayapäällikkö Manuel Antonio Ay seisoi tyynenä kädet sidottuina, kun teloituskomppania asettui paikoilleen.
Ay oli edellisenä päivänä tuomittu kuolemaan salaliitosta Meksikon valtiota vastaan. Hän oli jättänyt sombreronsa erääseen baariin, ja sen hikinauhan alta oli löytynyt kiihkeän mayapäällikön kirje salaisesta kapinahankkeesta.
Kirje oli toimitettu viranomaisille, joille sen sisältö oli yksiselitteinen: Ay ja muut mayapäälliköt suunnittelivat aseellista kapinaa valkoisia vastaan Jukatanin niemimaalla.
Saman vuoden tammikuussa mayat olivat vallanneet niemimaan kolmanneksi suurimman kaupungin Valladolidin ja surmanneet noin 80 valkoista. Siksi viranomaiset halusivat tehdä Aysta varoittavan esimerkin.
Käskyn saatuaan sotilaat laukaisivat aseensa kohti Ayta. Hänen kehonsa kouristeli hetken ennen kuin se rojahti elottomana Valladolidin kaupungin torille 26. heinäkuuta 1847.
Ennen espanjalaisten tuloa Jukatanin niemimaa oli kuulunut mayojen ydinalueisiin. 1800-luvulla niemimaan viidakoissa oli enää mayojen unohdettujen temppeleiden ja kaupunkien raunioita.
Viranomaiset eivät kuitenkaan tienneet, että toisin kuin useimmat muut salaliittolaiset Ay oli maltillinen ja halusi vain ajaa valkoiset mayojen alkuperäisiltä mailta ilman verenvuodatusta.
Kirjeen lähettäjä, Cecilio Chí, oli aivan toista maata: hän halusi tuhota Jukatanin valkoiset. Chí oli Ayn tapaan mayapäällikkö, joka oli saanut tarpeekseen 300 vuoden sorrosta ensin espanjalaisen siirtomaavallan ja sitten valkoisten meksikolaisten alla.
Eurooppalaisten pitkästä valta-asemasta huolimatta mayat eivät olleet luopuneet unelmasta omasta valtiosta ilman eurooppalaisia.
Manuel Ayn kuolema sytytti tulen, joka roihusi niemimaalla seuraavat 54 vuotta. Tuhannet mayat liittyivät kapinajohtajien, kuten Jacinto Patin ja Cecilio Chín, joukkoihin, joiden taisteluhuuto oli ”Mueran los blancos!” – kuolema valkoisille!
Kun sota päättyi vuonna 1901, yli 250 000 ihmistä oli tapettu ja puolet Jukatanin niemimaan asukkaista karkotettu.
Mayat saivat aseita valkoisilta
Alkuperäiskansat olivat ennenkin kapinoineet entisissä Espanjan siirtomaissa Amerikassa, mutta nyt kansannousu kesti tavallista pidempään – ja oli vähällä onnistua.
Kastien sodaksi sittemmin kutsuttu konflikti oli alkuasukkaiden yritys vapautua valkoisten kreolien ikeen alta ja perustaa riippumaton mayavaltio.
Aina espanjalaisten tulosta asti Jukatanilla oli vallinnut karu kastijärjestelmä, joka oli määritellyt asukkaiden elinolosuhteet. Järjestelmä perustui syntyperään, ja se riisti alkuperäiskansoilta kaiken vaikutusvallan.
Espanjalaisten kukistettua mayojen valtion mayat yhteisviljelivät omistamiaan tai vuokraamiaan maita. Maanviljely ei kuitenkaan ollut kovin kannattavaa Jukatanin vähäravinteisen maan vuoksi. 1800-luvun puolivälin tienoilla niemimaalle syntyi kuitenkin uusi kukoistava elinkeino köydenvalmistuksen ympärille.
Eräs agaavekasvi, espanjaksi henequen, viihtyi nimittäin erinomaisesti Jukatanin maaperässä, ja sen kuidut sopivat oivasti köydenvalmistukseen. Agaavenkuidusta tuli niin merkittävä vientituote, että kasvia alettiin kutsua nimellä ”Jukatanin vihreä kulta”.
Valkoiset agaavenviljelijät rikastuivat, ja provinssin pääkaupunki Mérida sai raitiovaunut ja katujen sähkövalaistuksen jopa ennen kuin Meksikon pääkaupunki México.
Agaavenkuidusta tehtiin muun muassa köysiä, ja siitä tuli 1800-luvulla Jukatanin tärkein vientituote. Kasvista tehdään vielä nykyäänkin esimerkiksi lääkkeitä ja tekstiilejä.
Mayat eivät iloinneet vihreästä kullasta, sillä uuden perustuslain maanomistusoikeutta koskevien säädösten nojalla monet mayat menettivät oikeuden esivanhempiensa maihin. Useimmat joutuivat sen seurauksena päivätyöläiseksi tai velkaorjiksi valkoisten plantaaseille.
Lopulta mayat saivat tarpeekseen ja nousivat kapinaan. Ironista kyllä, he olivat saaneet taistelussa käyttämänsä aseet kreoleilta.
Muutama vuosi aiemmin valkoiset olivat nimittäin ajautuneet sotimaan keskenään Jukatanin tulevaisuudesta. Kreolit olivat jakaneet aseita myös mayatyöläisilleen, mutta lopulta mayat käänsivätkin valkoisilta saamansa aseet näitä itseään vastaan.
Biologista sodankäyntiä
Kumpikin osapuoli syyllistyi ylilyönteihin ja verilöylyihin; esimerkiksi kreolit olivat juuri ennen Manuel Ayn teloitusta polttaneet Tepichin kylän ja surmanneet monia sen asukkaita. Hallituksen virallinen sanomalehti kirjoitti:
”Tepichiä ei enää ole. Tämä opetus oli välttämätön intiaanien kurissapitämiseksi.”
Myös kapinajohtajia vangittiin, kuten päällikkö Alejandro Tzab, jonka sanoja siteerattiin samassa lehdessä. Hänen mukaansa Tixkokobossa intiaaneja oli ”ruoskittu niin ankarasti, että heidän verestään oli muodostunut järvi”.
”He avasivat hänen rintakehänsä yhdellä viillolla kuin mayapäällikkö uhrirituaalissa...” Aikalaishistorioitsija Eligio Ancona mayojen hyökkäyksestä
Kapinalliset eivät myöskään tunteneet sääliä valkoisia kohtaan. Eräällä maatilalla Tihosucon kaupungin lähellä he uhrasivat maanomistajan pojan tämän perheen silmien edessä.
”He avasivat hänen rintakehänsä yhdellä viillolla kuin mayapäällikkö uhrirituaalissa, repivät irti sydämen ja joivat hänen vertaan”, kirjoitti aikalaishistorioitsija Eligio Ancona.
Jukatan oli 54 vuotta etninen sotakenttä
Valkoisten sisällissota Jukatanissa
Meksikon itsenäistyttyä vuonna 1821 Jukatanin valkoinen eliitti ei päässyt yksimielisyyteen siitä, pitäisikö niemimaan kuulua Meksikoon vai ei. Kiistan osapuolet ajautuivat sotaan, jossa ne värväsivät kumpikin armeijaansa myös mayoja. Siksi mayoilla oli käytettävissään runsaasti aseita heidän noustessaan valkoisia vastaan vuonna 1847.
Kapina-alue
Mayat aloittivat kansannousun niemimaan itäosassa (punainen). Se oli maatalousaluetta, jossa oli vain muutama kaupunki. Aluksi kapinalliset etenivät hyvin ja uhkasivat hetken jopa pohjoisen kaupunkeja, joissa suurin osa valkoisista asui.
Valkoisten valtakeskus
Tärkeimmät kaupungit, kuten osavaltion pääkaupunki Mérida, sijaitsivat Pohjois-Jukatanissa (oranssi). Jukatanin irtautumista Meksikosta pitkään toivonut valkoinen eliitti joutui kapinan johdosta pyytämään Meksikolta apua.
Brittien aluetta
Etelässä rannikolla oli Britannian siirtokunta, Brittiläinen Honduras, josta tuli myöhemmin Belize (vihreä). Britit toimittivat mayoille runsaasti aseita siinä pelossa, että olisivat muuten näiden seuraava kohde.
Mayat rauhan puolesta
Kapinallisten alueen lounaispuolella oleva pieni alue (sininen) oli myös mayojen hallinnassa. Nämä kuitenkin solmivat varhain rauhan valkoisten kanssa, mikä vei heidät törmäyskurssille pohjoisen kapinallisten kanssa.
Mayat osoittautuivat loistaviksi sissisotureiksi, jotka osasivat myös biologisen sodankäynnin. He myrkyttivät kaivoja pudottamalla niihin koleratautisten vaatteita ja kastoivat ohdakepiikkejä mätäneviin eläinten ruhoihin niin, että kreolit saivat tartunnan astuessaan piikkien päälle.
Lisäksi mayat kaivoivat vaikeakulkuiseen maastoon ansoja, joihin oli piilotettu teroitettuja puuseipäitä.
Keinot toimivat, ja kesällä 1849 eli vuosi kastien sodan puhkeamisen jälkeen mayat olivat saaneet hallintaansa suurimman osan Jukatanin niemimaata, joka vastaa kooltaan hieman yli puolta Suomen pinta-alasta. Provinssin pääkaupunki Mérida valmistautui evakuoimaan valkoisen väestön.
Britannia antoi apua mayoille
Mayojen sotamenestys johtui siitä, että suurten kaupunkien ulkopuolella heitä oli enemmän kuin vihollisiaan, mutta myös tulenarasta sopimuksesta Hondojoen eteläpuolella sijaitsevan naapurinsa Brittiläisen Hondurasin (nyk. Belize) kanssa, jossa uutiset sodasta huolestuttivat.
”On syytä pelätä, että Jukatanin alkuasukkaat, jotka ovat jo kotvan aikaa syyllistyneet laittomuuksiin, ylittävät joen ja häiritsevät brittiläisten kauppiaiden toimintaa rajojemme sisällä”, alueen korkein virkamies kirjoitti Britannian parlamentille.
Britit päättivät epävirallisesti tukea mayoja aseilla ja ammuksilla – ilmeisesti siinä pelossa, että mayat päättäisivät muuten hyökätä myös brittien alueelle.
Juonittelu paljastui kuitenkin pian, kun Meksikon laivasto teki syyskuussa 1849 ratsian Brittiläisen Hondurasin lipun alla purjehtivaan Four Sisters -laivaan. Sen lastiruumassa oli ruutitynnyreitä ja asiakirjoja, joista selvisi, että ruuti oli menossa kapinallisille.
Meksikon hallituksen protesteista huolimatta asetoimitukset kuitenkin jatkuivat.
Zapatistit valloittivat vuonna 1994 useita kaupunkeja Meksikon Chiapasin osavaltiossa.
Mayat eivät anna periksi
Vaikka kastien sota päättyi virallisesti vuonna 1901, konflikti jäi kytemään. Chiapasin osavaltion zapatistiliike on esimerkki mayojen taistelun jatkumisesta vielä nykypäivänä.
Niin sanottu zapatistiliike sai kansainvälistä huomiota 1. tammikuuta 1994, kun 3 000 kapinallista valloitti useita kaupunkeja Meksikon Chiapasin osavaltiossa. Yllätyshyökkäyksestä alkoi vuosia pitkä konflikti zapatistien ja Meksikon hallituksen välillä.
Liike on saanut nimensä meksikolaiselta kapinajohtajalta Emiliano Zapatalta, joka taisteli 1900-luvun alussa maauudistusten puolesta Meksikossa. Maauudistukset ovat myös zapatistien tavoite. Suurin osa liikkeen jäsenistä on mayoja, joiden esivanhemmat nousivat vuonna 1868 Chiapasin valkoista eliittiä vastaan. Kapina tukahdutettiin tuolloin kahdessa vuodessa.
Meksikon hallitus reagoi nopeasti zapatistikapinaan vuonna 1994, ja armeija pakotti kapinalliset perääntymään. Vuonna 2001 zapatistit järjestivät suuren marssin Chiapasista pääkaupunkiin Méxicoon. Samassa yhteydessä liike ilmoitti siirtyvänsä sotilaallisesta poliittiseen taisteluun alkuperäisväestön oikeuksien puolesta.
Mayavaltio sinnitteli 52 vuotta
Kapinaliikkeen voima ei kuitenkaan lopulta kantanut pitkälle. Loppukesästä 1849 kapinalliset piirittivät osavaltion pääkaupunkia Méridaa, kun he yhtäkkiä luovuttivat – luultavasti siksi, että heillä ei ollut riittävästi varusteita pitkään piiritykseen.
Méridan valkoiset saattoivat huokaista helpotuksesta, ja Meksikon armeija aloitti vastahyökkäyksen. Mayojen perääntyessä kapinajohtajat Jacinto Pat ja Cecilio Chí surmattiin.
Perääntyvät kapinalliset perustivat riippumattoman mayavaltion Chan Santa Cruzin ympärille karulle alangolle Kaakkois-Jukataniin, jossa he sinnittelivät puoli vuosisataa brittien asetoimitusten avulla.
Brittien yhä kasvavat sijoitukset Meksikon kaivosteollisuuteen ja rautateihin saivat heidät kuitenkin harkitsemaan uudelleen mayakapinallisille antamaansa tukea. Vuonna 1893 britit solmivat Meksikon kanssa sopimuksen, joka lopetti lopullisesti asetoimitukset mayoille. Meksikon armeija hyödynsi tilannetta ja hyökkäsi mayavaltioon.
Kenraali Ignacio Bravo valloitti vuonna 1901 kapinallisten pääkaupungin Chan Santa Cruzin.
Ratkaiseva taistelu käytiin toukokuussa 1901 eli 54 vuotta kastien sodan alkamisesta, kun meksikolaiskenraali Ignacio Bravo valtasi kapinallisten pääkaupungin seitsemän kuukautta kestäneen sotaretken päätteeksi. Hän sähkötti lyhyesti osavaltion kuvernöörille:
”Arvoisa kuvernööri: on kunniani ilmoittaa teille, että olen miehittänyt tämän plazan.”
Vaikka kastien sota päättyi tuolloin, monen mielestä kapina jatkuu yhä. Nykyään esimerkiksi zapatistikapinalliset Meksikon Chiapasin osavaltiossa kertovat avoimesti samastumisestaan Jukatanin kapinalliseen menneisyyteen. Monet kastien sotaan johtaneet olosuhteet eivät ole juurikaan muuttuneet alueella.