Vanhat talot tärähtelivät Mostarin kaupungissa. Sisällissota oli raivonnut Jugoslaviassa puolitoista vuotta, ja pienessä keskiaikaisessa bosnialaiskaupungissa oli koettu jo lukuisia pommituksia.
Kaupungin asukkaat olivat yrittäneet pysäyttää tuhoamisen, mutta monista kirkoista ja moskeijoista oli jäljellä enää vain rauniot ja Neretvajoen halkomaa kaupunkia yhdistävät sillat olivat lähes kaikki romahtaneet.
Marraskuussa 1993 silloista jäljellä oli enää yksi, kaupungin maamerkkinä tunnettu ja rakastettu Stari Most, jonka ottomaanit olivat rakentaneet yli neljäsataa vuotta aiemmin.
Kroaattijoukot olivat kuukausia murjoneet kranaateilla kaupungin bosniakkien asuttamaa itäpuolta, mutta 8. marraskuuta joukot näyttivät vaihtaneen taktiikkaansa.
Kroaatit olivat ottaneet kohteekseen Stari Mostin ja tulittivat sitä panssarivaunuistaan. Silta sai yli 60 osumaa, kunnes se romahti.
”Se oli vain vanha silta.” Kenraali Slobodan Praljak Mostarin sillasta
Paikallinen taiteilija Ramiz Pandur seurasi sillan hävitystä kellarinsa ikkunasta.
”Kuulin joka kranaatin, jonka he ampuivat. Kun sirpaleet olivat laskeutuneet, kurkistin ulos ikkunasta ja näin ruhjotun sillan. Olen yksi harvoista, jotka todistivat sillan tuhoa niin läheltä”, hän kertoi myöhemmin.
Seuraavana iltapäivänä kello 10.16 silta lopulta romahti.
”Se oli vain vanha silta”, sillan tuhonneiden kroaattijoukkojen kenraali Slobodan Praljak kommentoi.
Stari Most oli kuitenkin paljon enemmän kuin vain silta – se symboloi Mostarin eri etnisiä taustoja ja uskontoja edustavien asukkaiden kykyä elää yhteisymmärryksessä. Sillan tuhoamisella oli näin myös syvä symbolinen merkitys.
Video: Hetki, jolloin kranaatit saavat sillan romahtamaan.
Sota jakoi Mostarin
1400-luvulta asti Mostar oli ollut Neretvajoella kulkeneen liikenteen solmukohta. Nimi Mostar tulee sanasta mostari, joka tarkoittaa sillan vartijaa paikallisella slaavilaisella murteella.
Ottomaanit valloittivat alueen vuonna 1468, ja Mostar alkoi kukoistaa kauppakaupunkina. Uudet vallanpitäjät totesivat kuitenkin pian, että kaupungin kahta osaa yhdistänyt vanha silta oli jo vaarallinen.
”Silta huojui niin paljon, että jokainen sitä ylittävä pelkäsi henkensä edestä”, ottomaanimaantietelijä Kâtip Çelebi huomioi.
1500-luvulla sulttaani Suleiman Suuri päätti korvata riippusillan jykevällä kivisillalla, jollaista ei ollut valtakunnassa ennen nähty. Useat arkkitehdit epäonnistuivat yrityksessä, mutta vuonna 1566, yhdeksän vuoden uurastuksen jälkeen, 28 metriä pitkä silta oli lopulta valmis.
Sillan salaisuudeksi on arveltu erityisen vahvaa laastia, johon oli sekoitettu muun muassa munanvalkuaisia. Valmistuttuaan silta oli jänneväliltään maailman pisin ja se nousi yli 20 metrin korkeuteen.
Mostarin silta ihastutti vuosisatoja sekä kristittyjä että muslimeja.
Sillasta tuli pian kaupungin maamerkki, ja se sai nimen Stari Most eli vanha silta. Siltaa ihastelivat matkailijatkin, ja esimerkiksi kaupungissa 1600-luvun puolivälissä vieraillut kirjailija Evliya Çelebi kirjoitti siitä seuraavaa:
”Silta on kuin taivasta hipova sateenkaari, joka kurottaa kalliolta toiselle.”
Ottomaanien aikana kaupunkiin asettui useiden etnisten ryhmien ja uskontojen edustajia. Enemmistön muodostivat bosnialaiset muslimit, ja katolilaiset kroaatit ja ortodoksikristityt serbit muodostivat merkittävät vähemmistöt.
Väestöltään etnisesti kirjava kaupunki oli vuosisatojen ajan elävä esimerkki kulttuurien ja uskontojen rauhanomaisesta yhteiselosta, ja kaupunkiin nousi rinta rinnan moskeijoita ja kirkkoja.
Mostarin asukkaat joutuivat valitsemaan puolensa pakon edessä vasta sisällissodan puhjettua vuonna 1992. Rauhanomainen rinnakkaiselo oli pian enää vain kaunis, kaukainen muisto.
Jugoslavian hajoamissodat johtivat väkivaltaiseen tuhoon koko maassa. Sodassa kuoli jopa 140 000 ihmistä.
Siviilit jäivät loukkuun
Taisteluiden alkuvaiheessa Mostarin serbiväestö pyrki saamaan kaupungin hallinnan itselleen serbijoukkojen tuella. Vuoden 1993 alussa serbit kuitenkin vetäytyivät Mostarista ja asettuivat puolustusasemiin kaupunkia ympäröiville vuorille.
Sodan runtelemassa Mostarissa olivat jäljellä bosnialaiset muslimit ja katoliset kroaatit. Ryhmät olivat siihen asti taistelleet yhdessä löyhänä liittoumana, mutta kun serbien uhka oli nyt poistunut, väestöryhmät alkoivat taistella keskenään. Mostarin kroaattijohtaja Jadran Topić totesi seuraavaa:
”En kiellä, etteikö muslimeilla olisi yhtä suuri oikeus Mostariin kuin serbeillä tai meillä. Ainoa kysymys on se, että kenen voimat riittävät saada vaatimuksensa läpi.”
Ennen pitkää ryhmät olivat jo asettuneet asemiin omille puolilleen jokea ja tulittivat sieltä käsin toisiaan. Neretvajoen länsirannalla hallitsivat kroaattijoukot, itäpuoli oli puolestaan bosnialaismuslimien armeijan hallussa.
Tarkka-ampujat vaanivat Mostarissa joen molemmilla puolilla vihollisen sotilaita.
Bosnialaismuslimi Elvedin Nezirovic, jonka perhe asui kroaattien puolella jokea, huomasi pian, mitä ”väärällä” puolella asuminen merkitsi.
”Eräänä aamuna oveeni hakattiin. Ulkona seisoi kroaattisotilaita”, Elvedin muistelee. ”He veivät kaikki rahamme ja sanoivat, että meidän oli muutettava asunnosta. Naapurimme eivät tehneet mitään estääkseen heitä.”
Elvedin pakeni perheensä kanssa Stari Mostia pitkin kaupungin muslimipuolelle.
Kristityt kroaatit pakotettiin samoin lähtemään muslimien hallitsemalta alueelta. Molemmilla puolilla syyllistyttiin sotarikoksiin siviiliväestöä kohtaan, ja vähemmistöjä vietiin aseella uhaten keskitysleireille, missä monet kuolivat nälän ja kidutuksen seurauksena.
Serbit ja kroaatit perustivat sisällissodassa useita keskitysleirejä. Monet niistä vastanneet tuomittiin sittemmin sotarikoksista Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa.
Kesällä 2013 kroaatit aloittivat Mostarin itäosan järjestelmälliset pommitukset. Yhdysvaltalainen toimittaja, Pulitzer-palkittu Roy Gutman oli paikalla todistamassa niitä.
”Vanha kaupunginosa oli armottoman pommituksen kohteena. Itäiseen Mostariin verrattuna Sarajevokin vaikutti vahingoittumattomalta”, hän kirjotti viitaten paikoin raunioiksi pommitettuun pääkaupunkiin.
”Satoja Länsi-Mostarista ammuttuja kranaatteja sataa pääasiassa islamilaiseen vanhaan kaupunkiin, missä ne tappavat päivittäin noin kahdeksan ihmistä ja haavoittavat vähintään kolmeakymmentä”, toimittaja kertoi.
Kulttuuriaarteita tuhottiin sodan nimissä
Sotamonumentti kunnioitti väärää puolta
Slavonian kansan voiton monumentti oli valmistuessaan vuonna 1968 maailman suurin postmodernistinen veistos. Sillä kunnioitettiin kroatialaisia vapaustaistelijoita, jotka taistelivat natsismia vastaan toisessa maailmansodassa. Vuonna 1992 Kroatian joukkojen fasistimieliset tuhosivat monumentin.
Keskiaikainen kaupunki murjottiin pahoin
Kroatian keskiaikainen, idyllinen Dubrovnik on Unescon maailmanperintökohde, mutta vuonna 1991 serbit pommittivat kaupunkia ankarasti. Kuukausien tulituksen jälkeen yli puolet vanhoista rakennuksista oli vaurioitunut ja seitsemän barokkipalatsia palanut maan tasalle.
Muslimien helmi oli piikki lihassa
Aladžan moskeija Fočan kaupungissa oli arkkitehtoninen mestariteos ja Unescon maailmanperintökohde. Serbit räjäyttivät viholliselle arvokkaan rakennuksen vuonna 1992. Rakennuksen rauniot kätkettiin kaatopaikalle useiden muslimien ruumiiden kanssa, ja ne löydettiin vasta vuonna 2004.
Muslimien perintö oli tuhottava
Vaikka Mostarin kroaattijoukot olivat sekä lukumääräisesti että varustukseltaan ylivoimaisia bosniakkeihin nähden, ne eivät saaneet lyötyä bosnialaisjoukkoja. Bosniakit tunsivat kaupungin kapeat kujat ja pystyivät tekemään väijyksistä tehokkaita hyökkäyksiä. Turhautuneet kroaatit käänsivät panssarivaunujensa tykit kohti ainoaa kaupungin kahta osaa yhdistävää tekijää – Stari Mostia.
Vaikka kaupungissa oli taisteltu jo kuukausia, asukkaat järkyttyivät nähdessään Mostarin maanmerkin joutuvan hyökkäyksen kohteeksi. Silta oli juurtunut syvästi mostarilaiseen identiteettiin, ja monet kutsuivat sitä hellästi lempinimellä ”Vanhus”.
Jopa kaupungin kroaattivähemmistössä tartuttiin aseisiin sillan puolustamiseksi.
”Taistelen sillan puolesta. Jos silta kaatuu, Mostar kaatuu sen mukana. Se on meidän sydämemme”, eräs kroaatti sanoi. Hän kuoli myöhemmin itse taistelussa.
”Ei riitä, että muslimit raivataan Mostarista – heidän perintönsäkin on tuhottava.” Kroaattisotilas Branimir
Niille kristityille kroaateille, jotka eivät olleet varttuneet Mostarissa, silta symboloi kuitenkin muslimien vuosisataista sortoa. Branimir-niminen sotilas kuvaili monien kroaattien asennetta kaupungin muslimienemmistöä ja sen kulttuuria kohtaan seuraavasti:
”Ei riitä, että muslimit raivataan Mostarista – heidän perintönsäkin on tuhottava.”
Marraskuun 8. päivänä kroaatit alkoivat tulittaa siltaa. Joukkojen yllätykseksi rakennelma pysyi kuitenkin pystyssä, ja paikalle määrättiin pioneerijoukkoja osoittamaan, mihin ammusten tulisi tarkalleen osua. Seuraavana iltapäivänä kolme täysosumaa sai lopulta vanhan sillan romahtamaan jyrinällä jokeen.
Perusteellisista selvityksistä huolimatta on yhä mysteeri, miten Praljak sai tuotua myrkkypullon oikeussaliin.
Mostarin pyöveli joi myrkkyä oikeudessa
Stari Mostin tuhoamisesta vastannut kroaattikenraali valitsi mieluummin kuoleman kuin tuomion sotarikollisena.
Koko maailma tuomitsi Jugoslaviassa sisällissodan aikana tehdyt sotarikokset. Haagiin perustettiin pian kansainvälinen Jugoslavia-tuomioistuin, jotta sotarikolliset saataisiin vastuuseen. Vuonna 2004 vuorossa oli kuusi Mostarin kroaattijoukkoja johtanutta päällikköä, näiden joukossa myös kenraali Slobodan Praljak, joka oli määrännyt Stari Mostin sillan tuhottavaksi.
Useiden vuosien kiistelyn ja valitusten jälkeen Praljak sai tuomionsa vuonna 2017: hänet tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen muun muassa siviilien tappamisesta sekä muslimien pakottamisesta keskitysleireille osana etnisiä puhdistuksia.
Heti, kun tuomari oli antanut tuomionsa, 72-vuotias Praljak nousi seisomaan ja huusi:
”Slobodan Praljak ei ole sotarikollinen. Kiistän oikeuden tuomion.”
Ennen kuin kukaan ehti väliin, hän nosti pienen, piilossa pitämänsä pullon huulilleen ja joi siitä syanidia. ”Olen ottanut myrkkyä”, hän julisti. Pian tämän jälkeen Praljak kuoli.
Samana iltana noin tuhat Mostarin kroaattiasukasta kokoontui kaupungin torille kunnioittamaan kuollutta sotarikollista.
Mostarilaiset järkyttyivät
Romahduksen äänestä ei voinut erehtyä.
”Kellareihin piiloutuneet ihmiset kömpivät epäuskoisina ja vaarasta välittämättä ulos katsomaan siltaa”, runoilija Džemal Humo kirjoitti päiväkirjaansa.
Paikallinen toimittaja pani merkille, että ”ihmiset kävelivät hitaasti niin kuin kävellään vainajan arkun ohi. Jotkut itkivät, jotkut kulkivat ohi vaiti. Sitä oli sydäntäsärkevää katsella”.
Željko, eräs muslimien vangitsema kroaatti, oli sillan tuhosta yhtä murtunut:
”Rakastin ”Vanhusta” – se oli myös minun siltani. Jotkut bosniakkiarmeijan jäsenet olivat raivoissaan, hakkasivat minua ja mursivat jalkani.”
Kun Stari Most oli tuhoutunut ja taistelut vaimenneet, Mostarin asukkaat rakensivat sen paikalle väliaikaisen kävelysillan Neretvajoen yli.
Mostarissa vähäinenkin vastapuolta kohtaan jäljellä ollut hyvä tahto pyyhkiytyi pois Stari Mostin romahdettua. Kukaan osapuolista ei saanut kaupunkia hallintaansa, ja kun kroaattien ja bosniakkien välinen sota päättyi vuonna 1995, valtaosa Mostarista oli raunioina. Kroaatit asuivat nyt Neretvan länsipuolella ja bosniakit itäpuolella.
Kaupunki, joka oli ennen ollut etnisten ryhmien ja uskontojen sulatusuuni, on nyt jakautunut jyrkästi kahtia. Mostarin kroaattivähemmistön nuorista 80 prosenttia ei ole koskaan käynyt kaupungin itäosassa, ja kouluissa kristityt ja muslimioppilaat on erotettu eri kerroksiin samassa rakennuksessa.
Kaiken keskellä on yhä Stari Most, joka rakennettiin uudelleen vuonna 2004. Aiemmin yhtenäisyyttä symboloinut silta korostaa nykyisin vain Mostarin kristittyjen ja muslimien kahtiajakoa.
Ennallistettu Stari Most on suosittu turistikohde – ja ansaintamahdollisuus. Kaupungin nuoret miehet saavat turisteilta rahaa hypätessään 24 metrin pudotuksen jokeen.
”Vanhus” palasi Mostariin
Mostarin lähes 500 vuotta vanha silta on jälleen kaupungin maamerkki. Vanhoista kivistä rakennettu silta ylittää joen ja yhdistää kaksi kaupunginosaa toisiinsa.
Kun sota päättyi Bosnia-Herzegovinassa vuonna 1995, Stari Mostin ennallistamista alettiin suunnitella.
Sillan jälleenrakennusta rahoittaneet maat, säätiöt ja kansainväliset järjestöt korostivat sillan merkitystä osana maailman kulttuuriperintöä. Muun muassa Unesco, Maailmanpankki ja jopa Kroatia keräsivät yhdessä työhön vaaditut 15,5 miljoonaa dollaria.
Tavoitteena oli rakentaa identtinen kopio vanhasta sillasta, ja Unescon asiantuntijoiden johdolla unkarilaiset pioneerit ryhtyivät etsimään joesta vanhan sillan kiviä. Puuttuvat kivet valmistettiin paikallisessa louhimossa samanlaisilla työkaluilla, jotka sillan rakentajilla oli ollut käytössään 1500-luvulla.
”Vanhuksen” ennallistamiseksi tutkittiin vanhoja piirroksia ja valokuvia, ja silta kaartui jälleen Neretvajoen yli kolmen vuoden rakennustöiden jälkeen vuonna 2004. Avajaispuheessaan Bosnian presidentti totesi, että sillan tuli ”vahvistaa monietnistä ja monikulttuurista Bosniaa, missä Itä ja Länsi kohtaavat”.