Sunnuntai 21.toukokuuta 1871 oli kaunis kesäpäivä. Suuri joukko pariisilaisia oli kokoontunut Tuileriesin puistoon nauttimaan konsertista, jossa peräti 1 500 muusikon oli määrä esittää Mozartin ja muiden säveltäjien teoksia.
Reilut kaksi kuukautta aiemmin pariisilaiset olivat julistaneet kaupungin itsenäiseksi, niin sanotuksi Pariisin kommuuniksi, ja irrottautuneet muusta Ranskasta.
Sen jälkeen kaksi miljoonaa köyhää pariisilaista oli perustanut pääkaupunkiin uuden, tasa-arvoisen yhteiskunnan ilman yksinvaltiasta hallitsijaa.
Pariisin valtaneuvosto, ”Le Comité Central Republicain des 20. Arrondissement”, oli muun muassa säätänyt naisille yhtäläisen palkan, kieltänyt lapsityövoiman käytön ja kumonnut kuolemanrangaistuksen.
Soitto oli jo alkanut, kun yksi kommuunin virkamiehistä nousi seisomaan ja puhutteli väkijoukkoa: ”Kansalaiset!”
”Aiotteko todella ampua meitä? Omia veljiänne, miehiänne, lapsianne?” Pariisilaisnainen puhutteli ranskalaissotilaita.
Tunnelmaa varjostivat huhut valtionhoitaja Adolphe Thiersin määräämästä hallituksen armeijan tulevasta hyökkäyksestä.
”Herra Thiers sanoi aikovansa tulla Pariisiin vielä tänään. Herra Thiers ei ole täällä, eikä hän koskaan pääsekään tänne. Pyydänkin teitä tulemaan tänne samaan aikaan ensi sunnuntaina.”
Tuileriesissa ei kuitenkaan järjestetty enää seuraavaa konserttia. Verinen taistelu Pariisista oli alkanut.
Sotilaat olivat jo matkalla tekemään lopun köyhien pariisilaisten havittelemasta oikeudenmukaisesta maailmasta.
Eläintarhan eläimetkin syötiin
Pariisin kommuunin perustaminen oli suoraa seurausta Keski-Euroopan koukeroisesta valtapelistä vuonna 1870.
Yksi pelureista oli Preussin kuningas Vilhelm I, joka pyrki yhdistämään saksankieliset pikkuvaltiot yhdeksi keisarikunnaksi pääministerinsä Otto von Bismarckin tuella.
Vastapuolella oli maineikkaan Napoleon Bonaparten veljenpoika, Ranskan keisari Napoleon III, joka oli ajautunut riitoihin Euroopan muiden suurvaltojen kanssa ja suututtanut myös omat alamaisensa.
Yhdistääkseen tyytymättömän kansansa Napoleon III oli aloittanut sodan Preussia vastaan, mutta vastapuoli oli ollut valmiina sotaan.
Sodan kestettyä vain puolitoista kuukautta Ranskan armeija oli kärsinyt tappion Sedanin taistelussa 2. syyskuuta 1870 ja saksalaiset olivat ottaneet Napoleon III:n vangiksi.
Saksa kukisti Ranskan
Voittaja – Vilhelm I (1797–1888):
Kuningas Vilhelm I riitaantui vuonna 1862 parlamentin kanssa kalliista sotilaallisesta uudistuksesta.
Hän kutsui diplomaatti Otto von Bismarckin kotiin ratkaisemaan ongelman. Se onnistui, ja Vilhelm nimitti Bismarckin pääministerikseen.
Taustavoima – Bismarck (1815–1898):
Bismarckin haaveena oli yhdistää saksankieliset pikkuvaltiot yhtenäiseksi suur-Saksaksi.
Tavoite toteutuikin Ranskan ja Saksan välisen sodan (1870–1871) jälkeen: syntyi Saksan keisarikunta, jonka valtakunnankansleriksi Bismarck nimitettiin.
Häviäjä – Napoleon III (1808–1873):
Napoleon I:n veljenpoika Louis Napoleon Bonaparte halusi keisariksi. Sedän häviö oli syössyt Bonapartet vallasta, mutta Louis nousi keisariksi vallankaappauksella vuonna 1852.
18 vuotta myöhemmin hän hävisi sodan Saksalle ja menetti valtansa.
Tie Pariisiin oli auki, ja saksalaiset piirittivät kaupungin. Pariisilaiset eivät kuitenkaan suostuneet antautumaan.
Pariisissa olevat kansalliskaartin sotilaat saivat tuekseen vapaaehtoisia, joilla ei ollut sotilaskoulutusta mutta joiden sitkeä vastarinta auttoi pitämään saksalaiset poissa neljä kuukautta.
Piiritys johti nopeasti elintarvikepulaan, ja ruuan hinta nousi pilviin. Käsityöläiset joutuivat panttaamaan työkalujaan voidakseen ostaa perheelleen ruokaa.
Hevoset, lehmät ja siat syötiin nopeasti loppuun. Vauraat pariisilaiset saattoivat ostaa rankkureilta koiranlihaa, mutta köyhät joutuivat tyytymään rottiin.
Eläintarhan eläimetkään eivät säästyneet, ja karhut, antiloopit ja jopa kaksi norsua teurastettiin ruuaksi. Vain tiikerit säästyivät padasta, sillä ne olivat niin raivoissaan nälästä, etteivät kaupunkilaiset uskaltaneet käydä niihin käsiksi.
Hallitus pelkäsi kapinaa
Pariisi joutui lopulta 28. tammikuuta 1871 taipumaan preussilaisten ylivoiman edessä, ja seurasi nöyryyttävä rauha.
Pariisilaiset pysyttelivät kodeissaan, kun preussilaiset marssivat kaupungin halki. Tyynen pinnan alla kyti kuitenkin raivo.
Ranskassa valtaan oli noussut konservatiivinen Adolphe Thiers. Hän halusi ensin seurata, mihin suuntaan tilanne ruutitynnyrin tavoin kytevässä Pariisissa kehittyisi, ja toimia tarvittaessa.
Thiers päätti kuitenkin määrätä hallituksen joukot hakemaan pois 400 Pariisissa olevaa tykkiä.
Pariisilaiset linnoittautuivat, kun armeija valmistautui hyökkäämään kaupunkiin keväällä 1871.
Aamulla 18. maaliskuuta, pariisilaisten vielä nukkuessa, kaupunkiin marssi tuhansia hallituksen sotilaita.
Kansalliskaarti vartioi tykkejä, mutta hallituksen joukot ajoivat heidät pois ja alkoivat vetäytyä kaupungista tykit mukanaan.
Joukko naisia oli menossa ostamaan leipää Montmartren kaupunginosasta Pariisin laidalta, ja he huomasivat punaisiin housuihin ja sinisiin takkeihin pukeutuneet hallituksen sotilaat ensimmäisinä.
Naiset kiiruhtivat läheisen kirkon torniin ja tekivät hälytyksen soittamalla kirkonkelloja.
Sotilaat karkasivat rivistä
Montmartrelle alkoi tulvia ihmisiä, ja osa heistä alkoi pystyttää barrikadeja toisten lähtiessä etsimään aseita.
Sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Osa sotilaista nosti kiväärinsä piipun taivasta kohti merkiksi siitä, etteivät he aikoneet käyttää aseitaan. Tottelemattomuus levisi nopeasti:
”Katkaiskaa valjaat”, muuan kaartilainen huusi viitaten tykkejä vetäviin hevosiin.
Pariisilaiset tekivät työtä käskettyä, ja tykit pysähtyivät niille sijoilleen. Väkijoukon riemuksi moni hallituksen sotilas lipesi rivistä ja asettui pariisilaisten tueksi.
Toisaalla Montmartrella hallituksen joukkojen kenraali Claude Lecomte turvautui koviin otteisiin ja komensi sotilaansa ampumaan väkijoukkoa.
Käsky sai ihmismassan kohahtamaan, ja eräs nainen astui eteenpäin:
Saksalaiset vangitsivat Ranskan keisarin Napoleon III:n Sedanin taistelun yhteydessä.
Keisari taisteli kruunustaan
Saksan-Ranskan sodan tappio maksoi Napoleon III:lle kruunun. Kuuluisan setänsä tavoin hänkään ei silti lannistunut tappiosta ja vankeudesta vaan pyrki kaikin keinoin takaisin valtaan.
Ranskan armeijan hävittyä Sedanin taistelun 1.–2. syyskuuta saksalaiset vangitsivat Napoleon III:n.
Tieto keisarin vangitsemisesta kantautui pian Pariisiin, ja kun keisarinna kuuli siitä, hän huudahti raivoissaan: ”Ei! Keisari ei antaudu! Hän on kuollut!”
Jo 4. syyskuuta pariisilaiset perustivat Ranskan kolmannen tasavallan, ja Napoleon III:n valtakausi oli ohi. Hän ei kuitenkaan antanut periksi.
Saksalaiset pitivät keisaria vankina Kasselin lähistöllä olevassa linnassa Hessenissä, ja siellä tämä yritti 13 neuvonantajansa avulla keksiä keinon palata valtaan.
Marraskuussa 1870 Napoleon III yritti suostutella Bismarckia päästämään hänet palaamaan Ranskaan osana maiden välistä rauhansopimusta. Koska Ranska oli käytännössä jo hävinnyt sodan, Bismarck saattoi sanella rauhansopimuksen ehdot, eikä hän suostunut keisarin ehdotukseen.
Ranskan vastavalittu kansalliskokous syrjäytti Napoleon III:n virallisesti valtaistuimelta 1. maaliskuuta 1871 ja vieritti syyn sodan häviöstä hänen niskoilleen.
Napoleon III matkusti pettyneenä Britanniaan, ja vietti viimeiset vuotensa Lontoon lähistöllä sijaitsevassa Camden Placen kartanossa. Maanpakolaisuus jäi lyhyeksi, sillä Napoleon III sairasteli jo sodan aikana ja hän kuoli 9. tammikuuta 1873.
Ranskan monarkia kuoli Napoleon III:n mukana. Hänen ainoa laillinen jälkeläisensä, Napoleon Eugène Louis Jean Joseph Bonaparte, palveli myöhemmin Britannian armeijassa ja kuoli naimattomana ja lapsettomana Britannian sodassa zuluja vastaan vuonna 1879.
”Aiotteko todella ampua meitä? Omia veljiänne, miehiänne, lapsianne?” nainen kysyi sotilailta.
Lecomte toisti käskynsä ja uhkasi, että jokainen sotilas, joka ei tottelisi, ammuttaisiin siihen paikkaan. Silloin muuan aliupseeri astui esiin.
”Kiväärit alas!” upseeri huusi kovalla äänellä. Kuin yhtenä miehensä sotilaat käänsivät kiväärinsä alas niin, että niiden piiput osoittivat maata kohti.
Tykit pysyivät Pariisissa, ja kaartilaiset vangitsivat Lecomten.
Turhautunut Thiers määräsi hallituksen ja sen joukot lähtemään pääkaupungista ja siirtymään Versaillesin linnaan noin 20 kilometrin päähän Pariisista.
Ensimmäinen kohtaaminen hallituksen joukkojen kanssa oli päättynyt hyvin, eikä mikään näyttänyt voivan pysäyttää pariisilaisten vaatimuksia oikeudenmukaisesta, vapaasta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta.
Pariisi peittyi vereen
Kapinan onnistuminen yllätti oppositiojohtajat, jotka olivat jo vuosia suunnitelleet hallitusvallan kaatamista.
Ranskan oppositio koostui anarkisteista, jotka halusivat lakkauttaa valtion kokonaan, sosialisteista, jotka halusivat vahvistaa valtiota, sekä romantikoista, jotka haikailivat vuoden 1789 suuren vallankumouksen perään.
Yksikään oppositiopuolue ei kuitenkaan ollut valmis tarttumaan valtaan. Niinpä ohjaksiin tarttuivat Pariisissa olevat noin 200 000 kansalliskaartilaista.
”Vallankumoukselliset näyttävät miehittäneen Pariisin, ja kaikkialla kuhisee kansalliskaartilaisia. Kaduille nousee barrikadeja, joilla kiipeilee kurittomia kakaroita”, kirjailija Edmond de Goncourt kirjoitti 18. maaliskuuta.
”On puistattavaa katsoa heidän tylsämielisiä kasvojaan, joihin voitonriemu ja juopumus ovat nostattaneet eläimellisen hehkun. Ranskaa ja Pariisia hallitsevat nyt työläiset”, de Goncourt jatkoi halveksuen.
Työläiset ja älymystö ottivat vallan Pariisissa tavoitteenaan luoda oikeudenmukainen yhteiskunta. Uusi laki kielsi mm. lapsityövoiman leipomoissa.
Kansa kaappasi vallan
Pariisin kommuunin johtajat valittiin vaaleilla. Kaikilla miehillä oli oikeus äänestää varallisuuteen tai tuloihin katsomatta, mutta naisilla ei ollut äänioikeutta.
Kommuunin johtajat halusivat hallita lähellä kansaa, eikä kommuunille siksi haluttu valita presidenttiä tai pormestaria.
Ajatus siitä, ettei kukaan ollut muita ylempänä, koski poliitikoiden lisäksi sotilaita, minkä vuoksi Pariisin kommuunin asejoukoilla ei ollut ylipäällikköä.
Sotilaita ja koko kommuunia johti keskuskomitea, joka sai nimen “Le Comité Central Republicain des 20. Arrondissement”. Sen 92 jäsentä linjasivat kommuunin politiikkaa ja säätivät lakeja.
Kommuunin päivittäisestä hallinnoinnista vastasi yhdeksän komitean nimittämää komissiota, jotka vastasivat kansalliskokouksen ministeriöitä.
Vaikka hajautettu hallintomalli oli usein kaoottinen ja tehoton, Pariisin kommuuni onnistui vain reilut kaksi kuukautta kestäneen olemassaolonsa aikana säätämään useita edistyksellisiä lakeja.
Osa kaartilaisista oli valmiita marssimaan Versaillesiin ja haastamaan Thiersin, mutta maltti vei voiton.
Kansalliskaarti päätti järjestää Pariisissa vaalit, joilla valitut edustajat saisivat päättää jatkosta.
Vaalit pidettiin 26. maaliskuuta, ja sosialistit, anarkistit ja vallankumousromantikot ottivat niissä murskavoiton – osittain siksi, että Thiersin kannattajat boikotoivat vaaleja.
Ihmiset kantoivat vaatteissaan Ranskan suuren vallankumouksen kirkkaanpunaista tunnusväriä, ja punalippu liehui myös kaupungintalolla vaalivoittajien juhliessa.
Kapinalliset julistivat Pariisin kommuunin perustetuksi torvien, rumpujen ja laukausten säestyksellä. Nyt hajanaisen vallankumousrintaman oli yhdistettävä voimansa.
Vaalit piiritetyssä kaupungissa
Muutamaa päivää myöhemmin, 2. huhtikuuta, Thiersin joukot hyökkäsivät. Kranaattien räjähdykset kaikuivat kaikkialla Pariisissa, ja brittikirjailija John Leighton kuvaili pommitusta:
”Kaikki joutuivat kauhun valtaan ja pakenivat kirkuen.”
Rajun pommituksen keskellä pariisilaiset yrittivät järjestäytyä uudenlaiseksi yhteiskunnaksi. Pariisin kommuunia johti keskuskomitea eli ”Le Comité Central Republicain des 20. Arrondissement”, jonka 92 jäsentä oli valittu vaaleilla.
Komitean yhtenäisyys rakoili kuitenkin jo ennen sen ensimmäistä istuntoa.
Yksi komitean jäsenistä virui hallituksen vankina, ja suuri joukko maltillisia ja kourallinen radikaaleja kieltäytyivät ottamasta vastaan paikkojaan komiteassa.
Käytännössä komiteassa oli lopulta vain 60 jäsentä. Haasteista ja näkemyseroista huolimatta komitea sääti monia uraauurtavia lakeja, joiden oli määrä helpottaa kommuunin asukkaiden elämää.
Jo ensimmäisessä istunnossaan 28. maaliskuuta komitea lakkautti pakollisen asevelvollisuuden ja kuolemanrangaistuksen.
Se päätti myös, että käsityöläiset saisivat noutaa työkalunsa panttilainaamoista maksamatta panttivelkaansa.
Lisäksi komitea erotti virallisesti valtion ja kirkon toisistaan ja sääti lain, jonka nojalla työntekijät saivat ottaa haltuunsa minkä tahansa omistajansa hylkäämän tehtaan. Myös Pariisin giljotiinit poltettiin.
Armeija teloitti ilman oikeudenkäyntiä
Kapinalliset olivat iloinneet hallituksen sotilaiden asetuttua ensi kohtaamisessa heidän puolelleen.
Ilo jäi lyhyeksi. Huhtikuun alussa joukko Pariisin kansalliskaartilaisia kohtasi kaksi hallituksen armeijan prikaatia Pariisin lähistöllä.
Noin 30 kaartilaista joutui vangiksi ja heidät teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä. Vastavetona kommuunin keskuskomitea hyväksyi ”panttivankilain”.
”Kaste, häät ja hautajaiset – kaikesta pitää maksaa.” Muuan pariisilainen kirkon ahneudesta.
Laki takasi kommuunille oikeuden pidättää jokaisen, jota epäiltiin lojaaliudesta Ranskan hallitukselle, ja ottaa hänet ”Pariisin kansalaisten panttivangiksi”.
Uuden lain toimeenpanoa johti Pariisin kommuunin poliisipäällikkö, entinen toimittaja Raoul Rigault. Rigault oli pahansuopa mies, joka kokosi itselleen ilmiantajien armeijan.
Hän myös vitsaili rakentaneensa giljotiinin, joka pystyi katkaisemaan 300 ihmisen kaulan yhdellä kertaa.
Kirkko sai kansa vihat niskoilleen
Rigault ja useimmat kapinalliset pitivät kirkkoa työläisten pahimpana vihollisena heti keisarin ja aatelisten jälkeen.
Papit kannattivat monarkiaa ja yläluokkaa, ja heitä pidettiin ahneina. ”Kaste, häät, hautajaiset – kaikki maksaa”, eräs pariisilainen valitti.
Kirkko ei myöskään empinyt rangaista kaikkein heikoimmassa asemassa olevia.
Aviopari saattoi rekisteröidä lapsensa syntymän kirkonkirjoihin kahdella frangilla, mutta naimattoman äidin oli maksettava 7,50 frangia, mikä vastasi monille kahden päivän palkkaa.
Papit olivatkin enemmistönä siinä noin 200 ihmisen joukossa, jonka Rigault pidätti kostoksi kansalliskaartilaisten teloituksista.
Verisissä taisteluissa kuoli sekä kansalliskaartilaisia että sivullisia siviilejä.
Erityistä iloa Rigaultille tuotti arkkipiispa Georges Darboyn pidätys. Kun arkkipiispa kysyi, mitä väärää hän oli tehnyt, Rigault vastasi:
”Sinä pidit meitä taikauskosi vankina. Nyt valta ja oikeus ovat meidän käsissämme, ja me aiomme käyttää niitä.”
Rigault vakuutti arkkipiispalle, että vallankumoukselliset eivät aikoneet polttaa pappeja elävältä, kuten katolisen kirkon inkvisitio oli aikoinaan polttanut kirkon vihollisia.
”Me olemme inhimillisempiä”, Rigault lohdutti vankiaan: ”Me ammumme teidät!”
Puolustus romahti
Muun hallinnoinnin ohella kommuunin johdon piti suunnitella Pariisin puolustusta.
Kaartilaisilla ei ollut ylipäällikköä, minkä vuoksi sotilaallisten päätösten tekeminen ja tehokkaiden käskyjen antaminen oli lähes mahdotonta.
Myös sotilaskuri oli kehno, ja kaartilaiset suhtautuivat pääkaupungin puolustukseen kuin se olisi ollut vapaaehtoista.
Kun Pariisin keskustan puolustuksen kannalta tärkeä Concorde-aukio piti linnoittaa 9. toukokuuta, vain noin 7 000 paikalle määrätystä 12 000:sta kaartilaisesta ilmestyi paikalle.
Valtaosa Pariisin puolustusrakennelmista olivat kiireellä katukivistä kasattuja barrikadeja.
Vallankumouksen loppuhuipennus
Vuonna 1789 pariisilaiset aloittivat vallankumouksen ja ottivat vallan omiin käsiinsä. Vallankumous kuivui kokoon, mutta 82 vuotta myöhemmin pariisilaiset olivat valmiita uuteen yritykseen.
1800-luku oli ideologioiden aikaa. Vuonna 1871 suuri osa Pariisin kapinallisista uskoi sosialismiin tai anarkismiin, jotka olivat aikansa johtavia vallankumousideologioita.
Historioitsijat kuitenkin uskovat, että valtaosa tavallisista pariisilaisista kapinoi ensisijaisesti monarkiaa ja papistoa vastaan.
Pariisilaisille kommuunissa oli kyse vallan riistämisestä niiltä, jotka olivat hävinneet sodan Saksalle ja syösseet siten Ranskan taas kaaokseen.
Kapinalliset halusivat saattaa loppuun työn, jonka Ranskan suuri vallankumous oli aloittanut.
Heidän tavoitteenaan oli tasa-arvoinen tasavalta, jolla oli laaja itsehallinto-oikeus ja jossa ketään ei pakotettaisi palvelemaan etuoikeutettua yläluokkaa.
Siksi ei olekaan yllätys, että kommunismin ”isä” Karl Marx kannatti innokkaasti Pariisin kommuunia.
Olematon puolustus johti siihen, että Pariisi oli pian uhattuna.
Sunnuntaina 21. toukokuuta pariisilaisten kuunnellessa ulkoilmakonserttia Tuileriesissa kaupungin puolustus lopulta murtui.
120 000 hallituksen sotilasta tunkeutui kaupunkiin. Pian eri puolilla Pariisia taisteltiin, ja taistelukuntoiset kaupunkilaiset rakensivat kaduille barrikadeja.
”Emme voineet työntää edes nenäämme ulos ikkunasta saamatta luodista”, kuvaili kirjastonhoitaja M. Chatel.
Kansalliskaartilaiset taistelivat urheasti, mutta heitä oli liian vähän: jokaista kaartilaista vastassa oli neljästä viiteen hallituksen sotilasta.
”Kolme naista vangittiin illalla heidän heiteltyään polttopulloja kellareihin. Heidät vietiin kadunkulmaan ja ammuttiin siihen paikkaan.” Yhdysvaltojen Punaisen Ristin työntekijä Pariisissa.
Seuraavana iltana hallituksen joukot olivat vallanneet koko läntisen Pariisin ja Montmartren, mikä oli kommuunille raskas isku.
Montmartren kukkulalta sotilaat pystyivät ampumaan tykeillä lähes koko kaupunkia. Seuraavana päivänä hallituksen joukot saivat hallintaansa valtaosan Pariisin keskustasta.
Perääntyvät kaartilaiset polttivat mennessään runsaasti julkisia rakennuksia ja rikkaiden porvarien taloja.
Poltettujen maamerkkien joukossa olivat muun muassa Jardin des Tuileries -palatsi, joka oli ollut kuningas Ludvig XVI:n asunto, ja Pariisin vanha kaupungintalo Hôtel de Ville.
Tuuli levitti tulipaloja rakennuksesta toiseen, ja pian myös työläisten kodit olivat monin paikoin liekeissä. Sammutuskalustosta sen sijaan oli huutava pula.
Naisia syytettiin tulipaloista
Huhujen mukaan valtaosa tulipaloista oli naisten sytyttämiä.
Huhujen mukaan niin sanotut pétroleuset eli ”petrolinaiset” olivat heitelleet petrolilla täytettyjä polttopulloja varakkaiden porvarien talojen kellarinikkunoista.
”Kolme naista vangittiin illalla heidän heiteltyään polttopulloja kellareihin. Tapahtuneesta ei ollut pienintäkään epäilystä, sillä talojen ikkunoista tuprusi savua. Heidät vietiin kadunkulmaan ja ammuttiin siihen paikkaan”, kertoi John Stanley, joka työskenteli Yhdysvaltojen Punaisen Ristin palveluksessa Pariisissa.
Seuraavana Rue du Bac -kadulla pidätettiin nainen, jonka hameen alle piilotetusta vyöstä roikkui useita polttopulloja.
Filosofit kehittelivät ideologioita
Kommunisti – Karl Marx (1818–1883):
Saksalaisen filosofin ihannevaltio oli ”proletariaatin diktatuuri”.
Siinä työläiset omistivat tehtaat ja tuotantovälineet ja hallitsivat yhteiskuntaa ilman virkamiehiä tai poliisivoimia.
Kapitalisti – Adam Smith (1723–1790):
Skotlantilaiselle taloustieteilijälle ja filosofille tärkeintä oli vapaus.
Hän uskoi, että jos ihmiset saisivat toimia vapaasti, yhteiskunta löytäisi tasapainon, josta hyötyisivät lopulta kaikki.
Konservatiivi – Edmund Burke (1729–1797):
Brittiläinen valtiomies ja filosofi piti äkkinäistä muutosta pahana.
Uudistuksia piti toteuttaa maltillisesti jo hyväksi havaittujen ideoiden tai instituutioiden ohjauksessa.
Hallituksen joukkojen keskuudessa leviävien huhujen mukaan petrolinaisia oli jopa 8 000. Heidän todellista määräänsä ei tiedetä, sillä pidätetyt ammuttiin yleensä heti.
Huhut synnyttivät paljon pelkoa ja epäluuloa.
”Jokaista pulloa kantavaa naista epäiltiin pétroleuseksi. Sellainen on epäilyksen mahti näinä aikoina”, kirjoitti yhdysvaltalainen diplomaatti Wickham Hoffman.
Kaduilla tapettiin jopa lapsia
Tulipalot saivat hallitukset joukot koventamaan otteitaan, eivätkä lapsetkaan olleet enää turvassa.
Raportissaan ulkoministeri Hamilton Fishille 24. toukokuuta Yhdysvaltojen Ranskan-suurlähettiläs E. B. Washburne kirjoitti, että yksi hänen avustajistaan oli ”nähnyt iltapäivällä Avenue d’Antinin varrella kahdeksan surmattua lasta, joista vanhin oli ollut enintään 14-vuotias. Tunnelma Pariisissa on niin pelokas, että sitä on vaikea sanoin kuvailla”.
Lastenmurhat herättivät pelon lisäksi raivoa. Pariisin ”Yleisen turvallisuuden komitea” päätti kostaa lasten surmat palauttamalla jo kumotun kuolemantuomion ja teloittamalla useita panttivankeja.
Tappion varmistuttua Pariisin kapinalliset päättivät sytyttää kaupungin tuleen.
Naisetkin taistelivat kaduilla
Kaikkia kommuunin asukkaita, myös naisia, tarvittiin puolustamaan barrikadeja. Naisia pyydettiin liittymään taisteluun 11. huhtikuuta julkaistulla lehti-ilmoituksella.
Moni pariisitar vastasi kutsuun. Osa heistä palveli kenttäsairaaloissa tai kuljetti muonaa ja tarvikkeita rintamille, mutta jotkut taistelivat kaduilla miesten rinnalla.
Yksi naissotilaista oli ”Punaiseksi neitsyeksikin” kutsuttu Louise Michel, joka myönsi avoimesti nauttivansa sotilaselämästä:
”Minä olen barbaari, se on totta. Rakastan ruudin hajua ja ilmassa lentäviä kranaatteja, mutta ennen kaikkea rakastan vallankumousta.”
Kommuunin sortumisen jälkeen miehiä ja naisia rangaistiin yhtä lailla. Michel karkotettiin Tyynessämeressä sijaitsevaan Uuden-Kaledonian siirtokuntaan vuonna 1873, mutta seitsemän vuotta myöhemmin hän sai luvan palata Ranskaan.
Michelistä tuli suosittu puhuja, ja vuonna 1905 hänen hautajaisiinsa osallistui noin satatuhatta ihmistä.
Yksi teloitetuista oli Pariisin arkkipiispa. 24. toukokuuta La Roquetten vankilan johtaja määräsi kaksi vartijaa tuomaan arkkipiispan vankilan pihalle.
Siellä nuorista työläisistä koostuva teloituskomppania ampui arkkipiispaa kohti yhteislaukauksen, mutta he olivat niin kokemattomia ampujia, että tämä vain haavoittui.
Teloituskomppania ampui uudelleen, mutta haavoittunut arkkipiispa ei vieläkään kuollut. Lopulta pari kaartilaista käveli hänen luokseen ja upotti pistimensä hänen mahaansa.
Viimeinen taistelu hautausmaalla
Katutaisteluissa kuoli kaikkiaan 4 000 kapinallista ja noin 300 hallituksen sotilasta. Kansalliskaartin viimeinen taistelu käytiin Père-Lachaisen hautausmaalla.
Hallituksen joukot hyökkäsivät hautausmaalle illalla 27. toukokuuta. Taistelu kesti pitkään pimeän tulon jälkeen, kunnes hallituksen joukot saivat yliotteen ja 150 vielä elossa olevaa kaartilaista joutui antautumaan.
Sotilaat veivät vangit kivimuurin viereen ja ampuivat heidät. Seuraavana päivänä vastarinta oli ohi. Kirjailija George Sand kiteytti pariisilaisten tuntoja:
”Minä olen kotoisin Pariisista. Oloni on tukahtunut, rikki revitty ja hämmentynyt. Raunioiden näkeminen ei ole mitään verrattuna Pariisissa vallitsevaan hulluuteen. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki näyttävät minusta täysin kypsiltä pakkopaitaan. Puoli kaupunkia haluaa hirttää toisen puolen, joka tekisi mieluusti saman heille. Se näkyy selvästi kaikkien vastaantulijoiden silmistä.”
Vuoden 1871 kapinan jälkeen Ranska oli tasavalta vuoteen 1940, jolloin Hitlerin joukot miehittivät sen.
Kapina synnytti tasavallan
Hävityn Ranskan-Saksan sodan (1870–1871) jälkeen Ranskaan oli perustettu väliaikaishallitus siihen saakka, että maalle löydettäisiin uusi kuningas.
Pariisin kommuunin jälkeen useimmat tajusivat, ettei Ranska pääsisi helposti yksimielisyyteen uudesta keisarista.
Pariisin kommuunin kukistajat valtasivat nopeasti korkeimmat virat.
Väliaikaishallitusta johtanut Adolphe Thiers valittiin virallisesti Ranskan kolmannen tasavallan presidentiksi 30. elokuuta 1871.
Kaksi vuotta myöhemmin hänet syrjäytti vielä vanhoillisempi kenraali Patrice de Mac-Mahon, joka oli johtanut hallituksen joukkoja Pariisin kommuunin kukistamisessa. Tuolloin oli jo selvää, ettei Ranskalle koskaan löydettäisi uutta keisaria.
Kolmas tasavalta oli olemassa vuoteen 1940, jolloin Saksa miehitti Ranskan ja Hitler nimitti maahan Saksaa myötäilevän Vichyn hallituksen. Sodan jälkeen Ranskasta tuli jälleen itsenäinen tasavalta.
Kapinan jälkeen monia kapinallisia teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä.
”Sotaoikeudet kokoontuvat yhä”, kirjoitti kirjailija Émile Zola neljä päivää Pariisin antautumisen jälkeen ja lisäsi: ”Näyttää kuin kaikki pariisilaiset ammuttaisiin.”
On arvioitu, että kapinan jälkeen teloitettiin jopa noin 20 000 ihmistä, mutta tarkkoja lukuja ei tiedetä.
Kommunismi nousi tuhkasta
Sotilastuomioistuin tuomitsi noin 7 000 kapinallista vankeuteen tai karkotettaviksi Tyynessämeressä sijaitsevaan Uuteen-Kaledoniaan.
Pariisin kommuunin aika jäi lyhyeksi, mutta se vaikutti syvästi mieheen, jonka mullisti historian kulun. Venäläinen Vladimir Lenin asui jonkin aikaa Pariisissa vuonna 1911.
”Pariisin kommuunin ideana oli vallankumous, jonka tavoitteena on työläisten täydellinen poliittinen ja taloudellinen vapautuminen. Kommunismin asia on maailman kaikkien työläisten asia, eikä se kuole koskaan”, Lenin kirjoitti.
Kuusi vuotta myöhemmin Lenin aloitti vallankumouksen Venäjällä.