Simunan sota

Neuvostoliitto hyökkäsi 50 kertaa pienempään Suomeen 30. marraskuuta 1939 odottaen saavansa tuhansine sotilaineen, panssarivaunuineen ja lentokoneineen helpon voiton. Suomen lumisessa maastossa odottikin näkymätön vihollinen.

Neuvostoliitto hyökkäsi 50 kertaa pienempään Suomeen 30. marraskuuta 1939 odottaen saavansa tuhansine sotilaineen, panssarivaunuineen ja lentokoneineen helpon voiton. Suomen lumisessa maastossa odottikin näkymätön vihollinen.

Ritzau

Sormi painuu rauhallisesti liipaisinta vasten. Joulukuun pakkanen puree ihoa, mutta ampuja ei huomaa sitä. Hän makaa täysin paikallaan lumisessa maisemassa, painaa vasemman silmän kiinni ja katsoo oikealla kiväärin tähtäinten läpi.

Päivä on 21. joulukuuta vuonna 1939. Kollaanjoen läheisyydessä odottava tarkka-ampuja vetää äänettä henkeä kahteen kertaan. Happi välittyy verestä lihaksiin.

Kolmannella kerralla hän hengittää ulos vain puolittain hyödyntääkseen hengitysrytmin kohdan, jossa keho on rennoimmillaan. Etusormi puristaa liipaisinta vähitellen. Nopea nykäisy voisi pilata tähtäyksen. Laukaus kajahtaa.

Rekyyli sinkauttaa kiväärin perän olkalihasta vasten, ja halkaisijaltaan 7,62-millinen luoti kiitää lumen yllä 850 metrin sekuntivauhtia.

Kaukana ampujan edessä khakinruskea myssy paiskautuu ilmaan mukanaan veriroiskeita, jotka piirtyvät hetkeksi punaisina lumista taustaa vasten. Taas yksi osuma päähän.

Tarkka-ampuja oli Simo ”Simuna” Häyhä. Hän ampui aina tappaakseen, jotteivät uhrit jäisi kitumaan tuntikausiksi.

Surmattu neuvostosotilas oli Häyhän kahdeskymmenesviides – tuona päivänä. Osuma jäi päivän viimeiseksi, sillä aurinko oli jo laskemassa lännessä puiden takana.

Sitten Häyhä odotti pilkkopimeää, jotta hän voisi palata kenenkään näkemättä suomalaisten asemiin lämpimän soppakulhon ääreen. Seuraavan päivän sarastaessa tarkka-ampuja oli jo kaivautunut syvälle lumeen kuolemaa kylvävän pystykorva-kiväärinsä kanssa.

Simo Häyhä käytti tarkka-ampujana venäläisen Mosin Nagant -kiväärin suomalaista kopioita. Hänen luoteihinsa kuoli satoja venäläisiä sotilaita.

© SA-Kuva/Julius Jääskeläinen

Lehmänkauppa vei Suomen sotaan

Sadattuhannet suomalaiset miehet ja naiset taistelivat talvisodan kolme ja puoli kuukautta itsenäisyyden puolesta sisulla ja kekseliäisyydellä.

Yksi mies nousi muiden yläpuolelle kuin puolustustaistelun tunnusmerkiksi: tarkka-ampuja Simo Häyhä oli niin tehokas, että sai vihollisilta lempinimen ”Valkoinen kuolema”.

Kahden miehen neuvonpito johti siihen, että Simo Häyhä päätyi tarkka-ampujaksi. He olivat Adolf Hitler ja Josef Stalin. Ideologiset periviholliset tekivät kesällä 1939 laskelmoivan sopimuksen Itä-Euroopan jakamisesta keskenään.

Hitler hyödynsi sopimusta käymällä Puolan kimppuun, jolloin Ranska ja Britannia tarttuivat myös aseisiin. Suurvaltojen kahinoidessa Stalin sai kohdella Neuvostoliiton rajan vastaisia pikkuvaltioita mielensä mukaan.

Harkitseva tyranni pyrki päämääriinsä mieluiten uhkauksilla, mutta Suomi ei suostunut antautumaan, joten tehtävä siirrettiin armeijalle.

Sodan syttyminen valkeni suomalaisille, kun neuvostokoneet hyökkäsivät Helsinkiin 30. marraskuuta 1939. Samalla 425 000 neuvostosotilasta eteni itärajalle.

Suunnitelman mukaan Suomi piti valloittaa kolmessa viikossa, jotta Stalin saisi maan syntymäpäivälahjaksi 21.12.

Neuvostoliiton pommikoneet iskivät Helsinkiin 30. marraskuuta 1939. Puna-armeijan maahyökkäystä edeltäneessä ilmapommituksessa kuoli 61 suomalaista.

© SA-kuva

Kaikkien piti uhrautua

Liikekannallepano keräsi 250 000 miestä varusvarastoille saamaan varusteensa. Määrä oli vaikuttava vain 3,7 miljoonan asukkaan maalle, mutta monien heistä piti vartioida pitkää ja haavoittuvaa rannikkoa. Rintamalla Suomi oli toivottoman alivoimainen.

”Arkkivihollisemme on jälleen hyökännyt maahamme”, marsalkka Mannerheim kertoi kansalaisille radiopuheessa.

Hän oli johtanut sukupolvea aiemmin hallituksen joukkoja itsenäistymistä seuranneessa sisällissodassa ja palasi nyt eläkkeeltä komentovastuuseen.

”Te tunnette minut ja minä tunnen teidät. Tiedän koko maan olevan valmis tekemään velvollisuutensa viimeiseen hengenvetoon saakka.” Gustaf Mannerheim, sotamarsalkka

Voitto näytti mahdottomalta. Sotilaiden täytyi silti taistella, ellei Suomen haluttu pyyhkiytyvän maailmankartalta. Heihin kuului myös Simo Häyhä, jonka sukutila oli lähellä rajaa. 35-vuotias maanviljelijä oli raatanut sukunsa mailla varhaislapsuudesta saakka.

Häyhä liittyi jo 17-vuotiaana suojeluskuntaan ja kotiutui myöhemmin varusmiespalveluksesta alikersanttina. Maatilalle palattuaan hän liittyi taas Rautjärven suojeluskuntaan, kunnes vuonna 1939 koulutus joutui tositestiin.

© Shutterstock

Daavid ja Goljat

Etulinja täytti sotilaat pelolla

Simo Häyhä kutsuttiin jalkaväkirykmentti 34:ään, joka valmistautui taistelemaan Laatokan Karjalassa Laatokan pohjoispuolella. Joukot olivat hajallaan, sillä armeija ei odottanut suurhyökkäystä alueelle, jossa oli sankkaa metsää.

Puna-armeija oli kuitenkin rakentanut salaa rautatien, joka ylsi aivan Laatokan Karjalan rajalle. Siten 75 000 miestä pääsi tunkeutumaan rajan yli 150 tankin ja 200 tykin kanssa.

”– – vedimme viimeiset piikkilangat paikoilleen ja varustimme asemamme”, Simo Häyhä kertoi myöhemmin toisesta päivästään sodassa. ”Venäläiset tekivät ensimmäisen hyökkäyksensä asemiamme vastaan pimeän aikana.”

Simo Häyhän 6. komppania piti asemansa, mutta muut JR 34:n joukot jäivät hyökkäyksen jalkoihin yrittäessään puolustaa pohjoisempana liikenteen solmukohtaa Suojärveä.

Puna-armeija iski tuhansin miehin ja tankein, joihin suomalaisten aseet eivät tepsineet. ”Sotamiehet lähtivät juoksemaan tai pakenemaan suksilla kuulematta upseerien käskyjä ja kiroilua”, eräs sotilas kirjoitti myöhemmin.

Suojärvi menetettiin sodan kolmantena päivänä, joten vihollisella oli tilaisuus kiertää Laatokka ja hyökätä suomalaisten pääjoukon selkäpuolelta. Kaikki oli kiinni uuden puolustuslinjan perustamisesta.

Katso, miten puna-armeija hyökkäsi:

”Kollaa kestää”

Lannistuneet suomalaiset tarpoivat lumessa, kunnes pääsivät Kollaanjoelle 30 kilometrin päähän Suojärvestä. Häyhä oli menettänyt naapureita ja ystäviä, sillä valtaosa jalkaväkirykmentti 34:n sotilaista oli kotoisin juuri taistelualueelta.

Ohjeena oli kaivautua suojaan lähelle joen rantaa. Asema käskettiin pitää hinnalla millä hyvänsä, mutta tehtävä vaikutti mahdottomalta. Joki oli kapeimmillaan vain parisen metriä leveä.

”Kestääkö Kollaa?” kysyi kenraali-majuri Woldemar Hägglund.

”Kyllä kestää, ellei käsketä karkuun juoksemaan”, Häyhän komppanian päällikkö Aarne Juutilainen vastasi.

Lehdistö välitti keskustelun niin kotimaahan kuin ulkomaille, ja siitä tuli suomalaisten puolustustahdon symboli.

Stalinin joukot käynnistivät suurhyökkäyksen Kollaalla 8. joulukuuta, mutta sitä osattiin odottaa. Harvojen panssarivaunut kestävien teiden varrelle oli kätketty tykkejä, ja joukoilla oli improvisoituja aseita panssarijoukkojen pysäyttämiseen.

Hyökkäys torjuttiin. Neuvostojoukot yrittivät uudelleen, mutta rintama jämähti joksikin ajaksi paikalleen. Simo Häyhä sai aloittaa uransa mahdollisesti koko maailmanhistorian tappavimpana tarkka-ampujana.

Sotareportterit kaikkialta maailmasta saapuivat Suomeen kertomaan pienen kansakunnan taistelusta ylivoimaa vastaan

© SA-kuva

Talvisota oli lahja maailman lehdistölle

Toisen maailmansodan alku oli lehdistölle pettymys. Puola oli valloitettu ennätysajassa, eikä mitään merkittävää tapahtunut. Natsi-Saksa sekä Ranska ja Englanti pommittivat toisiaan vain propaganda-mielessä lentolehtisillä.

Maailman sotatoimittajat joutuivat pyörittelemään peukaloitaan, kunnes Stalin lahjoitti heille hyökkäyksellään Suomeen uutisoitavaa.

Stalinin hyökättyä Suomeen Helsinkiin riensi 300 sotatoimittajaa. He halusivat rintamalle ennen sodan päättymistä. Suomalaisten puolustustaistelu piti maan huomion keskipisteenä.

Ihmiset Berliinistä New Yorkiin seurasivat lehtien etusivujen jutuista, kuinka pieni pohjoinen maa ei suostunut antautumaan.

Kivääri oli kuin ystävä

Suomessa ei ollut talvisodan syttyessä erikoistuneita tarkka-ampujia. Harvalla armeijalla oli sellaisia vuonna 1939.

Ensimmäisen maailmansodan kaikilla rintamilla tarkka-ampujat irrotettiin osastoistaan, jotta nämä saivat jahdata varomattomia vihollisia omin päin. Sodan jälkeen tällaisia sotilaita ei koulutettu.

Simo Häyhä olikin sotaan lähtiessään vain jalkaväen sotilas. Hän oli tosin harjoitellut ampumista vuosia suojeluskunnassa.

Puolustusvoimien resurssit olivat kovin rajalliset, joten kouluttajat vaativat, että joka luodin piti osua. Häyhä osallistui suojeluskunnan ampumakilpailuihin, ja hän osui jo ensi yrittämällä 300 metrin päässä olleeseen maaliin 93 kertaa sadasta mahdollisesta yrityksestä.

Häyhä otti sotaan mukaan aseen, jota hän oli käyttänyt ampumaradoilla ja muissa harjoituksissa vuosia.

Häyhän suosima työkalu: M28-30-kivääri.

© Vic Thomas

Sako M/28-30 oli suomalaisten parantelema versio tsaarinajan Venäjän Mosin-Nagant 1891:stä. Sako paransi kiväärin laukaisumekanismia ja tähtäimen hienosäätöä.

Ase suunniteltiin Suomen suojeluskuntajoukoille, jotka tarjosivat muun muassa rahapulan takia yksityisille ihmisille mahdollisuuden ostaa kiväärin julkisella tuella. Häyhä tarttui tilaisuuteen. Tarkka-ampuja käytti siis sodassa omaa kivääriään, jonka hän tunsi yhtä perinpohjaisesti kuin perheenjäsenensä.

Selviytyminen kysyi kärsivällisyyttä

Simo Häyhä oli taistellut Kol­laan rintamalla pari päivää, kun hänet kutsuttiin pois joukkueestaan. Komppanianpäällikkö oli huomannut osumatarkkuuden, joten haukansilmäinen alikersantti määrättiin ryhtymään tarkka-ampujaksi.

Häyhä kasvatti vihollisen tappiolukuja päivittäin, eikä hänen tehokkuutensa perustunut pelkästään suojeluskunnan ampumaharjoitteluun. Hän metsästi ahkerasti ennen sotaa, ja metsissä pitkinä päivinä kerätty kokemus oli vähintään yhtä tärkeää kuin maaliin osuminen.

Tarkka-ampujan piti liikkua metsästäjän tapaan ääneti ja kenenkään huomaamatta, valita paras mahdollinen tuliasema ja odottaa loputtoman kärsivällisesti.

© Wayne Southwell/Världens Historia

Haukankatse ja maltti pitivät tarkka-ampujan hengissä

Simo Häyhä poikkesi muista eikä käyttänyt kiikaritähtäintä Mosin-Nagant M/1891 -mallista muokatussa Sako-kiväärissään. Avotähtäin
ei heijastanut auringonvaloa eikä siten paljastanut ampujan sijaintia.

HENGISSÄ:

  • 1. Lumeen jääneet jalanjäljet pitää aina peittää, jottei reitti paljastuisi vihollisille.
  • 2. Etsi suojaisa piilopaikka vaikkapa matalalla roikkuvien kuusenoksien alta. Silloin aurinko ei häikäise eikä heijastu aseen metalliosista.
  • 3. Etsi piilo, josta näkee vapaasti sivuille muttei eteenpäin. Et paljastu ja voit ampua odottamattomasta sijainnista.

KUOLLUT:

  • Kirkontornin tapaiset korkeat rakennukset houkuttelevat kokemattomia tarkka-ampujia. Juuri niistä vihollinen etsii ampujaa ensin.
  • Älä ammu koskaan kummun päältä, josta pää ja yläkeho piirtyvät siluettina esiin. Ampuja on silloin helppo maali viholliselle.
  • Puunlatvoista näkee kauas, mutta sellaiseen kiipeäminen on yhtä kuin itsemurha. Karkuun ei pääse, jos vihollinen huomaa sijainnin.
  • Älä käytä samaa piiloa moneen kertaan, sillä vihollinen on saattanut havaita aseman ja määrätä tarkka-ampujan vahtimaan sitä.

Häyhän tehtävää helpotti se, että valtaosa neuvostosotilaista oli kelvottomia ampujia. Ensi päivien taisteluissa Häyhä määrättiin lähtemään asemastaan ja katkaisemaan vihollisen puhelinlinjan.

”Hävitin pylväät ja katkaisin langat kaikessa rauhassa, vaikka venäläiset ampuivat noin kahdensadan päästä konekiväärillään”, Häyhä kertoi sodan jälkeen.

Vaarallisiakin vihollisia riitti silti, sillä myös puna-armeija oli määrännyt Kollaanjoelle tarkka-ampujia.

Tarkka-ampujien kaksintaisteluja

Alikersantti Simo Häyhä oli jo näyttänyt arvonsa 6. komppanian tarkka-ampujana, kun ”Marokon kauhu” Juutilainen antoi hänelle vaikean tehtävän. Venäläinen tarkka-ampuja oli tappanut kolme joukkueenjohtajaa, ja Häyhän komppanian päällikkö halusi ampujan hengiltä.
”Mie teen parraani”, Simo Häyhä lupasi.

Hän pukeutui ennen aamun sarastusta villavaatteisiin ja veti niiden päälle valkoisen lumipuvun, jolla pystyi kätkeytymään lumiseen maastoon.

Häyhä siirtyi ennen päivänvaloa suomalaisten etulinjan etupuolelle. Hän oli valinnut sopivan tuliaseman jo edellisenä päivänä. Se oli varjossa, joten auringon heijastumisesta aseen metalliosista ei ollut vaaraa.

Tarkka-ampujan tähdätessä maaliinsa hänen täytyy ottaa huomioon myös painovoima, joka painaa luotia alaspäin, sekä tuuli, joka sysää luotia sivuun tähtäyslinjasta.

©

Painovoima vetää luotia alaspäin

Painovoima painaa luodin lentorataa alemmaksi, joten se osuisi maalin alapuolelle, ellei tarkka-ampuja kompensoi sitä tähtäämällä ylemmäksi.

©

Ampuja korjaa radan

Ampuja korjaa luodin lentoradan takatähtäimen tiedoilla. Takatähtäimen korottaminen korottaa siis lentorataa.

Sen lisäksi jäljet, joita lumeen jäi, eivät näkyneet vihollisen asemiin. Aurinko nousi talvipäivänä noin kymmenen aikaan aamulla, eikä sen jälkeen voinut liikkua enää minnekään. Häyhä vain makasi lumessa.

Ainoastaan katse liikkui sivulta toiselle, kun hän silmäili maastoa edessään. Vihollisen tarkka-ampujasta ei näkynyt vilaustakaan.

Lyhyt talvipäivä oli jo päättymässä vajaata kuutta tuntia myöhemmin. Aurinko laskeutui puiden lomaan Häyhän selän takana, kun valonvälkähdys kiinnitti hänen huomionsa.

Hän arvasi sen olevan kiikaritähtäimen heijastus, ja pian näkyi myös liikettä. Valkoisiin pukeutunut hahmo nousi maasta jäykin jäsenin. Neuvostojoukkojen tarkka-ampuja oli päättänyt päivän työnsä, ja nyt hän odotti varmasti pääsevänsä takaisin omiensa luokse lämmittelemään kuuman teekupposen ääreen.

Häyhä tähtäsi, painoi liipaisinta ja latasi välittömästi uuden patruunan kiväärin pesään. Toiselle laukaukselle ei ollut kuitenkaan tarvetta. Ensimmäinen luoti osui vihollisen poskeen ja lävisti tämän pään.

Mies vajosi maahan kuolleena, ja hänen sijastaan Simo Häyhä sai lämmitellä illalla hehkuvan kamiinan ääressä.

Näin suomalaiset murskasivat neuvostokolonnia:

Kenraali Talvi määritti taisteluja

Puna-armeija jatkoi hyökkäystään, ja pakkanen kiristyi kiristymistään. ”Kenraali Talvi” saneli pakkasen yltäessä jopa 40 miinusasteeseen, mitä operaatioita ylipäätään voitiin harkita.

Neuvostojoukoilla oli yllin kyllin lentokoneita, tykkejä ja tankkeja, mutta joukot eivät olleet valmistautuneet sodankäyntiin talviaikana.

Amerikkalainen sotakirjeenvaihtaja järkyttyi, kun hän näki ryhmän suomalaisille antautuneita neuvostosotilaita. ”Venäläiset sotilaat, jotka Kreml on lähettänyt sotaan Suomea vastaan, ovat varmasti hauraimpia olentoja, joita on nähty tässä maailmankolkassa univormuissa sen jälkeen, kun Napoleonin nääntyneet joukot huojuivat Moskovasta kohti kotia”, toimittaja raportoi.

”Yhdelläkään ei ollut pitkiä saappaita, joten monen jalat olivat niin pahoin paleltuneet, että kävelykin oli hankalaa.”

Suomalainen eversti lausui lyhyen ja tylyn arvion vastustajistaan: ”Tällaista jalkaväkeä ei ole nähty koskaan missään. He eivät ole sotilaita.”

Kelvottoman vaatetuksen ohella monet neuvostosotilaat kärsivät jatkuvasta nälästä. Huolto ei pelannut, ja suomalaiset käyttivät sitä armotta hyväksi.

Suomussalmen taisteluissa kuoli arviolta 4 000–9 000 neuvostosotilasta. Ankara pakkanen jähmetti kalmot siihen asentoon, jossa sotilaat olivat kuolleet.

© Ritzau

Vetäydyttäessä ja siviilejä evakuoitaessa kaikki rakennukset poltettiin maan tasalle. Hyökkääville neuvostojoukoille ei haluttu jättää mitään hyödyllistä.

Siirtymätaipaleilla neuvostosotilaiden täytyi nukkua taivasalla pakkasessa. Suomalaisista poiketen heillä oli vain vähän kamiinoita, joiden äärellä olisi voinut lämmitellä öisin.

He polttivat nuotioita, mutta liekit vetivät puoleensa niin kranaattikeskityksiä kuin yöpartioitakin. Veriset yöt opettivat hyökkäysjoukoille, että niiden piti tyytyä kivenkolojen pieniin hiilloksiin. Tappiomieliala levisi paperilla vahvojen joukkojen parissa.

Metsä pelotti neuvostojoukkoja

Neuvostosotilaat hyökkäsivät Kollaanjoella kerta toisensa jälkeen purevan kylmän joulukuun edetessä. Aalto miehiä toisensa perään kahlasi lumessa pitkissä takeissaan, ja rintamahyökkäys pysähtyi aina suomalaisten konekivääriampujien aloittaessa tulituksen.

Hyökkääjien tulitus oli puolestaan lähes vaaratonta. ”He ampuvat huonosti”, suomalaiset kertoivat toimittajalle. ”He ampuvat valtaosin lonkalta, eivätkä he saa juuri lainkaan raskaiden aseiden tulitukea.”

Hyökkäysjoukot kärsivät ylipäätään heikosta johtamisesta, joten helpotkin operaatiot menivät mönkään. Sotaministeri ei peitellyt Moskovassa syytä, kun raivoava Stalin vaati selitystä.

”Sinä tapatit parhaat kenraalimme”, ministeri puolestaan kiivastui muistuttaen Stalinia tämän määräämistä upseerikunnan puhdistuksista.

Yleensä sellaiset puheet olisivat olleet yhtä kuin itsemurha, mutta Stalin totesi, ettei näytösoikeudenkäynti niskalau-
kauksineen korjaisi pulmaa tällä kertaa.

Neuvostoliitto keskeytti 19. joulukuuta rintamahyökkäykset Kollaanjoella, ja muutkin rintamat seestyivät. Häyhän
sotaretki oli silti vasta alussa.

Mestariampujan taitoja tarvittiin

Simo Häyhä lähti jahtaamaan vihollisia päivittäin. Joskus hän sai seurakseen korpraali Malmin, joka auttoi löytämään maaleja kiikareillaan.

Häyhä tutki toiminta-alueen maaston tarkoin ja painoi sen mieleensä. Muutokset maastossa paljastivat vihollisen liikkeet. Tuliasemansa Häyhä valmisteli usein yön pimeydessä. Hän esimerkiksi kasteli lumen asemansa edestä, jottei laukausten paine pöllyttäisi lunta ilmaan ja paljastaisi siten hänen sijaintiaan.

Häyhä oli jo matkalla kohti historian tappavimman tarkka-ampujan titteliä.

Häyhä ampui yhä omalla Sako M/28-30 -kiväärillään, vaikkei siinä ollut kiikaritähtäintä. Häyhän haukankatse riitti, ja luutnantti Juutilainen sai siitä todisteen annettuaan miehelle uuden tehtävän.

Häyhän komppanianpäällikkö oli yrittänyt jo tuntikausia saada hengiltä vihollisen tarkka-ampujan, joka piileksi ampumahaudan läheisyydessä 400 metrin päässä.

Juutilainen käytti omissa yrityksissään kiikaritähtäintä. Sitten koitti Simo Häyhän ja avotähtäimen vuoro. ”En ensin nähnyt mitään venäläisestä, vain pienen kiven niillä main, missä hänen piti olla.

Tarkkaan tähystettyämme huomasimme hänet kuitenkin pienen mättään takana kiven läheisyydessä. Tähtäsin mahdollisimman huolellisesti hyvällä pystykorvallani ja jo ensimmäinen laukaus osui – –.”

Tarkka-ampuja pääsi kuitenkin usein ampumaan paljon lähempää, sillä vihollinen uskalsi poistua harvoin asemistaan.

”Keksimme korpraali Malmin kanssa vihollisen uuden majoituspaikan”, Häyhä kertoi.

”Metsässä hiljaa hiipien pääsimme noin 150 metrin päähän vihollisen korsuista, vihollisen ja omien asemiemme väliin. Koko päivän olimme hyvin kätketyssä asemapaikassamme, ja tuloksena oli 19 kaatunutta. Viholliset eivät saaneet asemapaikastamme selvää.”

Häyhä oli jo matkalla kohti historian tappavimman tarkka-ampujan titteliä.

Ihanteelliset metsästysmaat

Luutnantti Juutilainen oli pitänyt Kollaan taistelujen alusta asti kirjaa Simo Häyhän uroteoista. Joulukuussa kylmähermoinen alikersantti ampui 23 vihollista yhtenä päivänä.

Kaikkein tappavin päivä oli kuitenkin 21. joulukuuta, vaikka taivaalta satanut lumi heikensi näkyvyyttä. Korsuun palatessaan Simo Häyhä oli saanut 25 täysosumaa aamusta alkaen. Alikersantti oli surmannut kiväärillään sata vihollista vain 22 vuorokaudessa.

Simo Häyhän maine kiiri niin, että naapuriyksiköt halusivat lainata häntä. Maalina olivat tulenjohtajat, jotka osoittivat kohteita Neuvostoliiton tykistölle.

Tehtävä oli vaarallinen, sillä maalilla oli käytössään valtavasti tulivoimaa: ”Kaksi tai kolme laukausta ehdin ampua kaukoputkea kohti kiväärillä, kun venäläiset alkoivat jyskyttää tykeillään meitä kohden. Sirpaleita, oksiakin ja nokeakin lenteli kaikkialla läheisyydessä, mutta kuin ihmeen kaupalla säilyimme.”

Häyhä livahti myöhemmin samana päivänä uuteen tuliasemaan ja sai tuhottua viholliselle tärkeän haarakaukoputken.

Luutnantti Juutilainen kirjasi pian päiväkirjaansa 200 tappoa, ja pohjoisempaa kuultiin hyviä uutisia. Asumattomilla seuduilla ei ollut selviä rintamia, ja suomalaiset tekivät toistuvasti pistohyök-käyksiä.

Yksittäinen divisioona tuhosi parissa viikossa kaksi neuvostodivisioonaa, vaikka ne olivat ylivoimaisia tykkeineen ja tankkeineen. Raskas kalusto piti hyökkäysjoukot harvoilla teillä, mutta kevyesti aseistautuneet suomalaiset kykenivät liikkumaan metsämaastossa suksilla.

Suurvoitot Suomussalmen taisteluissa sekä Raatteentiellä kohottivat taistelutahdon huippuunsa. Moraalia kohottivat myös maailmallekin levinneet tarinat ”Valkoisen kuoleman” uroteoista.

Stalin ei halunnut luovuttaa

Joka puolella maailmaa oltiin pienen Suomen puolella. Vapaaehtoisia saapui muun muassa muista Pohjoismaista. Ruotsi lahjoitti myös sotatarvikkeita, kuten kolmanneksen ilmavoimiensa koneista. Mikään taho ei kuitenkaan halunnut sekaantua sotaan suoraan.

Puna-armeija liikkui raskailla ajoneuvoilla, mutta hiihtotaito teki suomalaista nopeita.

© Getty Images

”Koko Skandinavia vain alistuu natsismin ja bolševismin uhan alla”, Britannian pääministeri Win­ston Churchill jylisi BBC:n radiopuheessaan.

Vain Suomi taistelee, hän huomautti. Churchill unohti sopivasti sen, että Suomi olisi halunnut pysyä puolueettomana, ellei sinne olisi hyökätty. Ranska ja Britannia harkitsivat, miten ne voisivat auttaa. Apu jäi kuitenkin puheen asteelle.

Joku saattoi virheellisesti luulla, että Stalinin olisi pian pakko luovuttaa, mutta rintamalle tuotiin pätevämpiä kenraaleja ja parempia joukkoja. Sekasortoinen huoltokin saatiin parempaan kuntoon.

Simo Häyhä menetti osan leuastaan rajuissa taisteluissa suomalaismetsissä maaliskuussa 1940.

© Finnish Military Archives / Wikimedia Commons

Sota vaihtui hirvenmetsästykseen

Simo Häyhään oli osunut dumdum-luoti – ammus, joka laajenee osuessaan ja repii kaiken tiellään kappaleiksi. Yläleuan vasen puoli ja osa alaleuasta repesi irti osuman voimasta.

Joukkosidontapaikkaan saapuessaan Häyhä vajosi koomaan, josta hän heräsi vasta viikkoa myöhemmin 13. maaliskuuta vuonna 1940.

Talvisota päättyi samana päivänä. Puna-armeija oli tunkeutunut Mannerheim-linjan läpi, ja vastarinta oli sen jälkeen toivotonta. Suomi joutui nöyrtymään ja pyytämään aselepoa.

Stalin hyväksyi sen heti, sillä maaliskuun voitot olivat palauttaneet puna-armeijan kunnian, eikä diktaattori halunnut käyttää enää enempää aikaa hankalaksi osoittautuneen sodankäynnin jatkamiseen.

Suomen täytyi luopua suurista maa-alueista, mutta sisukas vastarinta oli estänyt Stalinin haaveen pienen naapurimaan valloituksesta.

Rauhan hinta oli 25 000 kaatunutta.

Suomi luovutti talvisodan päättyessä Neuvostoliitolle maata Sallasta ja Karjalankannakselta. Jatkosodan päättyessä Suomi joutui luopumaan myös kaivoskaupunki Petsamosta lähialueineen.

©

Suomessa janottiin revanssia

Talvisodan päättyessä Suomi joutui luovuttamaan maa-alueita viholliselle. Vuonna 1941 menetetyt alueet päätettiin valloittaa takaisin.

Stalinin hyökkäys Suomeen vuonna 1939 ja vaatimukset maiden luovutuksesta nostattivat kostonhimoa. Hitler tarjosi mahdollisuutta valloittaa alueet takaisin, ja hallitus tarttui tilaisuuteen.

Suomi oli Saksan puolella operaatio Barbarossan aikana, kun Hitler lähti sotaretkelle Neuvostoliittoon vuonna 1941.

Suomessa sotaa kutsuttiin ”jatkosodaksi”, ja tavoitteena oli menetettyjen alueiden valloittaminen takaisin. Saksan voittoisa eteneminen herätti toiveita Suur-Suomesta.

Suomen murteita puhuvan väestön alueet haluttiin valloittaa Neuvostoliitolta. Unelma särkyi, kun itärintaman sotaonni kääntyi.

Stalin vaati rauhan ehtona lisää maata. Kaksi katkeraa tappiota näytti pienelle maalle, ettei se voinut toimia valtavan naapurimaan etujen vastaisesti.

Hurjasta osumasta hengissä selvinnyt Simo Häyhä oli silti varma, että hänen ja muiden uhraukset olivat vaivan arvoisia. ”Tein sen, mitä käskettiin, niin hyvin kuin osasin”, hän kertoi myöhemmin. ”Ei Suomea olisi, elleivät kaikki olisi tehneet samal viisii.”

Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa vain vuosi rauhan solmimisen jälkeen – sillä kertaa Saksan rinnalla.

Hitler oli kuullut puna-armeijan talvisodasta ja uskoi, että se olisi helppo murskata. Häneltä jäi huomaamatta, kuinka nopeasti neuvostojoukot saatiin järjestykseen talvisodan alkukankeuden jälkeen.

Kaikkien aikojen tappavimpiin tarkka-ampujiin kuulunut Simo Häyhä ei ollut vammansa takia mukana jatkosodassa. Sotasankari palasi sotasairaalasta rauhalliseen maalaiselämään, ja Simuna tyytyi sen jälkeen hirvijahtiin.