Samuraiden viimeinen taistelu

Vuonna 1877 Japanissa elettiin uudistusten aikaa ja samurait olivat enää jäänteitä vanhoilta ajoilta. 400 samuraita nousi epätoivoiseen taisteluun asemansa puolesta 30 000:tta sotilasta vastaan.

Julkaistu 01.11.10

- Toimitus

Tykkitulen jyly kaikui luolassa, johon samurait olivat suojautuneet keisarin joukoilta. Luolan suulta näkyi aamusumun peittämälle Kagoshimanlahdelle. Nälkä kurni miesten suolissa. Ruokaa ei enää ollut, ei liioin ammuksia. Oli 24. syyskuuta 1877, ja samuraiden komentaja Saigo Takamori tiesi, että loppu oli lähellä. Lähes kahdeksan kuukautta hän oli johtanut samuraisotilaitaan Japanin keisarillista armeijaa vastaan, ja kapinalliset olivat kulkeneet tappiosta tappioon. Saigolla oli aluksi ollut komennossaan lähes 20 000 samuraita. Nyt heitä oli jäljellä enää 400.

Luolan ulkopuolella odotti 30 000 sotilasta valmiina hyökkäykseen – jokaista samuraita vastassa olisi siis yli 70 vihollissotilasta. Keisarin armeijan komentaja ei silti ollut jättänyt mitään sattuman varaan, vaan sotilaat olivat päiväkausia kaivaneet ampumahautoja ja valmistautuneet kohtaamaan taistelussa viimeiset samurait, joilla oli aseinaan enää miekkansa armeijan tuliaseita vastaan.

Saigo ei kuitenkaan aikonut antaa periksi. Parimetrinen vahva mies nousi ja pyysi ilmeenkään värähtämättä miehiään seuraamaan häntä taisteluun. Kaikki tiesivät, että edessä oli samuraiden viimeinen taistelu.

Jousen ja nuolen tie

Sanan samurai merkitys on ”se, joka palvelee”, ja se tunnetaan jo 700-luvulta. Japani oli jo tuolloin keisarikunta, mutta käytännössä laajaa ja vaikeakulkuista maata hallitsivat lääninherrat, daimiot, jotka kiistelivät keskenään maista ja vallasta ja olivat vain nimellisesti keisarin vallan alaisia. Samurait olivat taitavia sotilaita, jotka palvelivat alun perin keisarin henkilökohtaisina vartijoina. Pian daimiot alkoivat palkata heitä omiin keskinäisiin välienselvittelyihinsä, ja vähitellen daimioiden samuraiarmeijat kasvoivat niin suuriksi, että heistä tuli merkittäviä sotilaallisia mahtitekijöitä. Puhkesi raju sukujen välinen sota, jonka jälkeen alun perin vain joukkojen komentajan sodanaikainen titteli shogun vakiintui vuonna 1192 pysyvästi sodan voittaneelle Yoritomo Minamotolle.

Samuraiden ensisijaiset aseet olivat aikoinaan jousi ja nuolet, ja soturit kutsuivatkin taistelutapaansa ”jousen ja nuolen tieksi” tai ”jousen ja hevosen tieksi”. Taistelun alkaessa kaksi soturia asettui ratsain ampumaetäisyydelle toisistaan, minkä jälkeen toinen ampui kärjestään rei’itetyn nuolen, joka päästi lentäessään korkean huilumaisen äänen. Se oli merkki jumalille, että tiedossa oli suuria sankaritekoja. Sitten soturit ratsastivat toisiaan kohden huutaen nimeään, sukutaustaansa, sotilasarvoaan ja urotekojaan.

Voittanut samurai leikkasi vastustajansa pään ja vei sen omalle isännälleen. Näin hän osoitti täyttäneensä tehtävänsä. Mikäli taas samurai näki tilanteen toivottomaksi, hän saattoi valita kunniakkaan kuoleman ja suorittaa seppukun, rituaali-itsemurhan, jossa hän leikkasi oman vatsansa auki. Samurait keräsivät vähitellen niin paljon arvostusta, että heitä alettiin pitää osana korkeaa aatelia. He alkoivat harjoittaa esimerkiksi kalligrafiaa, musiikkia ja runoutta. Samurain tärkeimpiin periaatteisiin kuului bun bu ryo do, ”kynä ja miekka yhdessä”. Heidän runolliset kykynsä näkyivät muun muassa runossa, jonka samurai perinteisesti kirjoitti tuntiessaan kuoleman lähestyvän. Kuolinrunossa samurai teki tiliä elämän ja kuoleman kanssa.

Samurait ja yhteiskunta

Samurait syntyivät yleensä soturisukuun, mutta korkean aseman saattoi saavuttaa muutenkin: ”Arvostettu Yasumasa ei ollut soturi, joka polveutui sotilaallisesta huoneesta. Silti hän ei ollut millään muodoin soturisuvun vesoja heikompi. Hän oli hengeltään avoin, käsistään taitava ja varreltaan vahva”, kuului erään sotilaan kuvaus 1100-luvulta.

Suvulla oli suuri merkitys, ja verikosto oli osa samuraiden kunniasäännöstöä bushidoa. Rauhan aikaan samurait toimivat virkamiehinä tai viljelivät maata ja viettivät tavallista perhe-elämää. Vaikka samurailla yleensä oli vaimo ja lapsia, myös miespuoliset rakastajat olivat varsin yleisiä niin samurailla kuin koko yhteiskunnassa. Miesten välistä rakkautta pidettiin ”korkeampana” kuin naisen ja miehen välistä. 13–19-vuotiaat pojat katsottiin sopiviksi kumppaneiksi, ja usein samurai valitsi rakastajakseen oppipoikansa. Homoseksuaalisuuden hyväksyttävyys Japanissa väheni myöhemmin läntisen vaikutuksen myötä.

Vuonna 1408 shogun oli noussut keisarin rinnalle todelliseksi vallanpitäjäksi, mutta samurait ja daimiot eivät siltikään pysyneet aisoissa. Talonpoikiakin koulutettiin samuraiksi, ja monet kantoivat jatkuvasti aseita ollakseen aina valmiita taisteluihin. Puhkesi uusi sisällissota.

Japani kärsi yhä sisällissodan seurauksista, kun se joutui ensimmäistä kertaa kosketuksiin eurooppalaisten kanssa. Vuonna 1543 joukko merihätään joutuneita portugalilaisia rantautui Japanin etelärannikolla. Haaksirikkoisiin suhtauduttiin epäluuloisesti, mutta he olivat pelastaneet laivastaan jotain, joka herätti paikallisen daimion huomion: merimiehet esittelivät paikallisille kivääreitä. Kiväärit herättivät niin suurta ihastusta, että daimio antoi pian omalle asesepälleen tehtäväksi valmistaa samanlaisia aseita ja pyysi portugalilaisia opettamaan niiden käyttöä.

Daimiot hullaantuivat uusista tehokkaista aseista, ja kiväärit avasivat portugalilaisille Japanin ovet. Ensimmäisten perässä seurasi lisää portugalilaisaluksia, ja pian eurooppalaiset perustivat kauppa-asemia ympäri Japania. Niiden myötä maahan saapui katolisia lähetyssaarnaajia, jotka perustivat sinne ensimmäisen jesuiittakoulun vuonna 1549.

Jesuiitat paheksuivat samuraiden tapaa harjoitella miekankäyttöä teloittamalla rikollisia. ”Hakattuaan ruumiit miekoillaan palasiksi he ompelevat ne jälleen yhteen [--] Heidän ruumiita hakatessaan tuntemansa ilo ja riemu on hämmentävää”, kirjoitti jesuiitta João Rodrigues. Moni japanilainen kääntyi kristinuskoon, ja käännynnäisten joukossa oli myös samuraita. Heitä lähetettiin jopa taistelemaan isäntänsä puolesta risti selässä.

Kun jo noin 200 000 japanilaista oli käännytetty, silloinen shogun Tokugawa Ieyasu huolestui kristittyjen kasvavasta vaikutusvallasta, ja vuonna 1612 hän karkotti jesuiitat. Hänen pojanpoikansa Tokugawa Iemitsu nousi valtaan vuonna 1623 ja meni vielä pidemmälle. Hän karkotti tai teloitutti lähes kaikki ulkomaalaiset muutamia hollantilaisia ja kiinalaisia kauppiaita lukuun ottamatta, ja nämäkin asetettiin tiukkaan vartiointiin.

Seuraavien vuosisatojen aikana Japani sulkeutui lähes täysin ulkomaailmalta. Läntisiä vaikutteita pidettiin uhkana omintakeiselle japanilaiselle kulttuurille, joten niitä pyrittiin välttämään mahdollisimman tarkkaan. Matkustaminen ulkomaille ja ulkomaiset kirjat olivat jonkin aikaa täysin kiellettyjä, ja ulkomaankauppaa käytiin rajoitetusti vain Kiinan, Korean ja Hollannin kanssa ja vain Nagkasakin sataman kautta.

Yhdysvaltalaiset tulivat voimalla

Kun eurooppalaiset siirtomaavallat alkoivat kiinnostua Aasiasta, Japanin oli yhä vaikeampi pysyä eristäytyneenä muusta maailmasta. 1700-luvun lopussa Venäjä alkoi painostaa Japania avaamaan kauppasuhteet, ja 1800-luvulla Eurooppa ja Yhdysvallat yhtyivät vaatimuksiin. Läpimurto tapahtui, kun yhdysvaltalainen kommodori Matthew Perry 8. heinäkuuta 1853 purjehti Uragan satamaan Tokion lähelle ja vaati kauppasopimuksen allekirjoittamista.

Perry toimitti japanilaisille pari valkoista lippua, joilla nämä voisivat koska tahansa ilmaista antautumisensa, ja suuntasi sitten tehokkaat uudenaikaiset tykkinsä kohti satamarakennuksia. Perry halusi selkeästi osoittaa sotilaallisen ylivoimansa Japanin vanhanaikaista puolustusta vastaan.

Shogun Togukawa Iesada oli vaikean päätöksen edessä. Jos hän nyt aloittaisi sodan, edessä olisi väistämättä nöyryyttävä tappio. Jos hän puolestaan suostuisi Yhdysvaltojen vaatimuksiin, hänen valta-asemansa olisi vaarassa.

Shogun myöntyi paineen alla, ja niin vuonna 1854 allekirjoitettiin niin sanottu Kanagawan sopimus. Sitä laajennettiin vuonna 1858, jolloin vastaavilla sopimuksilla myönnettiin oikeuksia myös muille kauppakumppanivaltioille. Siitä alkoi shogunaatin alamäki. Sopimukset takasivat länsimaalaisille laajat kauppaoikeudet, viisi Japanin suurinta satamaa avattiin ulkomaisille laivoille ja ulkomaalaiset saivat oikeuden asettua asumaan Japaniin ja harjoittaa siellä yritystoimintaa ilman, että Japanin lainsäädäntö koski heitä. Japanin hallinto menetti mahdollisuudet suojella kansallisia etuja ja säädellä kauppaa verotuksen avulla, ja kauppatavaroille asetettiin varsin matalat tuonti- ja vientitullit.

Ulkomaalaisia suosivat sopimukset aiheuttivat paljon kapinahenkeä. Täysin ennenkuulumattomasti Japanin keisari, joka oli vuosisatoja tyytynyt osaansa maan henkisenä isänä, otti kantaa päivänpolitiikkaan ja liittyi kansallismielisten kapinallisten kannalle. Vuonna 1863 keisari antoi määräyksen, jonka mukaan kaikki ulkomaalaiset oli karkotettava maasta.

Kuolema länsimaalaisille!

Kapinamieli kyti varsinkin eteläisissä Satsuman ja Chochun maakunnissa, ja kapinallisiin liittyi myös ronineita eli isännättömiä samuraita. Virallisesti Satsuman alueella oli läheiset suhteet britteihin, jotka toimittivat maakuntaan nykyaikaisia aseita ja tukivat ajatusta yhtenäisestä Japanista keisarin alaisuudessa. Shogunin johtama hallinto eli shogunaatti sai tukea myös Ranskasta. Shogunaatin länsimyönteisen politiikan vannoutuneimpia vastustajia olivat nuoret alempiarvoiset samurait, jotka tunsivat itsensä nöyryytetyiksi ja voimattomiksi läntisten vaikutteiden paineessa. 1860-luvulla kapinalliset murhasivat poliittisia vastustajiaan sekä kaikkia, joilla oli yhteyksiä ulkomaailmaan.

Kiihkomielisten uhreiksi valikoitui yhtä lailla länsimaisen filosofian opiskelijoita kuin korkea-arvoisia hallituksen neuvonantajia. Uhrien irti leikatut päät asetettiin esille perinteisten samuraitapojen mukaan. Sellaisilla nimillä kuin ”Genzain tappaja” ja ”salamurhaajien kapteeni” kutsutut murhaajat olivat yleensä 25–30-vuotiaita. Länsimaalaiset kauhistuivat tapauksia ja joutuivat kerta toisensa jälkeen pohtimaan, oliko yhteyksien avaaminen Japaniin kaiken pelon ja epävarmuuden arvoista.

Yksi kehitystä vastustanut samurai oli Saigo Takamori. Hän oli köyhän mutta kunnioitetun samurain poika, jonka oma ura oli varsin poikkeuksellinen. Hän aloitti vähäisenä pikkuvirkamiehenä mutta nousi salamannopeasti Nariakira-nimisen mahtimiehen lähimmäksi neuvonantajaksi.

Niin Saigo joutui keskelle japanilaista poliittista kiistelyä. Myös hänen isäntänsä Nariakira vastusti jyrkästi maan viimeaikaista kehitystä. Kun hän yllättäen sairastui ja kuoli vuonna 1858, Saigo kirjoitti: ”Olen kuin saarelle jäänyt mies ilman alusta.” Saigo harkitsi vanhan samuraiperinteen mukaisesti itsemurhaa isäntänsä haudalla. Hän päätti kuitenkin elää ja taistella kuolleen isäntänsä asian puolesta.

Kun keisarin tukemien kapinallisten ja shogunaatin välinen kiista leimahti avoimeksi sodaksi vuonna 1868, Saigo johti Satsuman maakunnan kapinallista samuraiarmeijaa ja oli osaltaan pakottamassa shogunia luovuttamaan valtansa keisarille vuonna 1868.

Saigon uskollisuusongelma

Uusi keisarivalta, jota joukko eteläisten maakuntien suurmiehiä tuki, ei kuitenkaan pitänyt lupauksiaan. Ulkomaalaisia ei käännytettykään maan rajoilta, ja samuraiden suureksi pettymykseksi modernisointi vain jatkui entistä suuremmalla voimalla.

Vuonna 1867 keisariksi oli noussut 15-vuotias Mutsuhito, joka julisti vuonna 1868 alkaneeksi uuden aikakauden nimeltä meji, ”valaistunut johto”. Luokkataustan sijaan ihmisiä alettiin arvostaa heidän yksilöllisen panoksensa mukaan. Länsimainen muoti ja länsimaisten esikuvien mukaiset kahvilat ja kaupat ilmestyivät katukuvaan, ja valta keskittyi keisarille, joka ei aikonut jakaa sitä samuraiden kanssa. Vanha soturiluokka oli käynyt tarpeettomaksi, ja vuonna 1873 samuraita kiellettiin kantamasta aseita. Aseenkanto-oikeus rajattiin koskemaan vain vasta perustetun länsimaisen mallin mukaisen asevelvollisuusarmeijan sotilaita.

Saigo oli saanut korkean aseman uudessa hallinnossa kiitoksena panoksestaan shogunaatin vastaisessa taistelussa. Monien muiden tapaan hän kuitenkin tunsi itsensä petetyksi, kun läntisiä vaikutteita yhä tulvi Japaniin. Perinteisesti samurait palvelivat isäntäänsä uskollisesti kuolemaan asti, mutta toisaalta Saigoa sitoi myös samuraiden kunniasäännöstö. Saigolla oli ihanteita, joiden puolesta taistella, ja se merkitsi hänelle vielä enemmän kuin uskollisuus isäntäänsä keisaria kohtaan. Saigo tunsi olevansa osa rakastamaansa perinteistä Japania.

Hän luopui asemastaan palatakseen kotikonnuilleen harjoittamaan samuraiden taistelutaitoja nuorten miesten keskuudessa. Kun levottomuus samuraiden joukossa puhkesi taisteluiksi, Saigoa pyydettiin johtamaan armeijaa, joka kohtaisi keisarilliset joukot. Hän suostui.

Viimeinen taistelu

Kagoshimanlahden kalpeassa aamussa Saigo syöksyi kohti vihollisjoukkoja. Hän oli edellisenä iltana kirjoittanut kuolinrunonsa: ”Jos olisin pisara kastetta, voisin vetäytyä lehden kärjelle. Mutta olen mies, eikä minulla ei ole paikkaa tässä maailmassa.”

Sen tehtyään Saigo oli lähimpien upseeriensa kanssa kohottanut maljan sakea ja laulanut lauluja, joilla samurait olivat vuosisatojen ajan pitäneet henkeä yllä synkkinä hetkinä.

Nyt samurait taistelivat raskaasti aseistautuneita keisarillisia joukkoja vastaan. Pian jäljellä oli enää 40 miestä. He lähtivät yhdessä juoksemaan suoraan kohti vihollista. Saigo tiesi, mitä tuleman piti. Hän tunsi terävää kipua nivusissaan ja vajosi maahan kykenemättä jatkamaan taistelua tai edes suorittamaan seppukua.

Samurait olivat kuitenkin valmiita auttamaan johtajaansa kunniakkaaseen kuolemaan. Vahvat käsivarret kantoivat hänet syrjään ja laskivat varovasti maahan. Terä iski voimalla Saigon kaulaan ja irrotti pään vartalosta. Lopulta aseiden pauke vaimeni. Samuraiden viimeinen taistelu oli ohi.

Saigon kuolemaan päättyi kokonainen aikakausi Japanissa. Samuraiden valta oli pohjautunut heidän taitoihinsa sotureina, mutta nyt keisarin joukot olivat osoittaneet, että moderni asevelvollisuusarmeija oli samuraihin nähden ylivoimainen. Mikään ei enää estänyt Japania ottamasta avosylin vastaan vaikutteita ulkomaailmasta.