Harva Akkoa vuonna 1190 piirittäneistä ristiretkeläisistä oli koskaan kokenut sellaista kurjuutta. Piirittäjät näkivät nälkää, ja taudit jylläsivät.
Kuumetauti kaatoi aiemmin täysin terveitä nuoria miehiä sairasvuoteeseen ja vaati useamman kuin joka kymmenennen ristiretkeläisen hengen. Kalman haju leijui leirissä, sillä kukaan ei uskaltanut lähteä hautaamaan kuolleita.
Ruumiit vain kipattiin Akkon vallihautaan ja peitettiin hätäisesti kivillä. Vihdoin kaiken kurjuuden keskelle saatiin apua, kun paikalle saapui saksalaisia munkkeja, jotka alkoivat pysyttää telttoja leirin ulkopuolelle.
He olivat tulleet hoitamaan sairaita ja lievittämään kuolevien kärsimyksiä. Munkit kuuluivat vasta perustettuun Saksalaiseen ritarikuntaan, jota rahoittivat ristiretkeläisiä tukevat saksalaiset kauppiaat.
Saksalaisen ritarikunnan luonne muuttui kuitenkin pian ratkaisevasti. Vuosikymmenen kuluessa säyseät munkit jättivät sairasvuoteet ja tarttuivat miekkaan, ja lopulta he päätyivät taistelemaan Jumalan nimessä itäeurooppalaisia pakanoita vastaan.
Järjestyksenpitäjiä tarvittiin
Saksalaisen ritarikunnan munkit olivat valassaan vannoneet elävänsä rauhassa, mutta paavi tarvitsi pian kaikkia asekelpoisia miehiä puolustamaan Jerusalemin ympäristön valloituksia.
Vuonna 1198 paavi hyväksyi Saksalaisen ritarikunnan sotilaallistumisen temppeliherrojen ritarikunnan tapaan. Saksalainen ritarikunta taistelikin Lähi-idässä lähes kymmenen vuotta.
Pakanoita löytyi kuitenkin myös Saksan itäpuolelta, missä monet yhä palvoivat muita kuin kristinuskon jumalaa.
Itä-Euroopan hallitsijat toivottivat kokeneet ristiritarit tervetulleiksi auttamaan lain ja järjestyksen ylläpidossa, ja monia Saksalaisen ritarikunnan jäseniä siirtyi Itä-Eurooppaan.
Ritareille alkoi uusi aikakausi, kun puolalaisen Masovian herttua Konrad kutsui saksalaisritareita auttamaan taistelussa pakanallisia preussilaisia naapuriheimoja vastaan.
Herttua lupasi ritareille nykyisen Puolan koillisosassa sijaitsevan Kulmerlandin sekä ritarien valloittamat alueet, jos nämä puolustaisivat hänen rajojaan ja käännyttäisivät pakanoita.
Näin tapahtui, ja tuosta vaatimattomasta alusta kasvoi myöhemmin kokonainen ritarikunnan oma valtio.
Paavi taipui ritarien tahtoon
Kun ritarit saapuivat Puolaan, he kuulivat kauhukertomuksia balttilaisista pakanoista, jotka tappoivat lähetyssaarnaajia ja polttivat luostareita.
Ritarikunta järjesti pian ristiretken pakanoita vastaan, ja kokonaista 10 000 miestä lähtikin vuonna 1233 Saksasta taistelemaan munkkiritarien rinnalla.
Heitä houkuttelivat mukaan ajatus siitä, että heidät palkittaisiin taivaassa hyvistä teoistaan, sekä tilaisuus koskettaa ritarien Jerusalemista tuomaa Jeesuksen ristin sälettä.
Ristiretkeläiset olivat tehokkaine varsijousineen, vankkoine miekkoineen ja hyvin koulutettuine ratsumiehineen selkeästi ylivoimaisia pakanallisiin heimoihin verrattuna.
Preussin kuraisessa ja soisessa maastossa eteneminen oli vaikeaa, mutta ritarit olivat sinnikkäitä. Saksasta saapui joka vuosi uusia ristiretkeläisiä heitä auttamaan, ja joka vuosi he valloittivat lisää maata Itämeren eteläpuolelta.
Pian he olivat alistaneet preussilaiset ja saavuttaneet ensimmäisen suuren voittonsa.
Ritarit osasivat paitsi taistella myös neuvotella. Heillä oli taitava diplomaattikunta, joka esimerkiksi piti huolen siitä, että ritarikunnalla oli pysyvä edustaja paavin hovissa.
Varsinkin suurmestari Hermann von Salza osasi kietoa paavin pikkusormensa ympäri. Vuonna 1234 hän vakuutti paavin siitä, että ristiritareilla piti olla oma valtio sen sijaan, että he olisivat Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alaisuudessa.
Vuonna 1237 paavi vuorostaan hyväksyi heikentyneen Kalpaveljien ritarikunnan liittämisen Saksalaiseen ritarikuntaan. Kalpaveljet olivat munkkiritareita, jotka olivat kärsineet suuren tappion Baltiassa sijaitsevalla Liivinmaalla.
Ritarikuntien yhdistyminen oli suuri voitto saksalaisritareille, jotka saivat sen myötä preussilaisalueidensa lisäksi hallintaansa lukuisia alueita nykyisestä Baltiasta.
Niinpä heillä olikin hallussaan jo huomattava osa maista Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan itäpuolella.
Saksalainen ritarikunta oli täyttä vauhtia kehittymässä yhdeksi Euroopan vahvimmista valtatekijöistä.
Ritarit lupasivat elää karusti
Saksasta tulleilla ristiretkeläisillä ja paikallisilla liittolaisilla oli valloituksissa tärkeä rooli, mutta valloitusjoukkojen kovan ytimen muodostivat Saksalaisen ritarikunnan munkkiritarit.
Heidän sitkeytensä taustalla oli heidän tarkoin säädelty ja kurinalainen elämäntapansa. Ritarikuntaan liittyessään jokainen oli vannonut elävänsä vastedes hurskasta ja siveää elämää.
Ritarit tekivät myös köyhyyslupauksen ja luopuivat kaikesta henkilökohtaisesta omaisuudestaan.
Siitä eteenpäin kaikki oli yhteisomistuksessa. Maalliset ritarit sonnustautuivat usein kiiltäviin haarniskoihin ja käyttivät koristeellisia miekkoja ja muita krumeluureja, mutta munkkiritarit pukeutuivat yksinkertaisen karusti. ”Maailmallinen ihanuus” oli kiellettyä, sääti paavi vuonna 1244.
Myös luostarin arkipäivä oli karua. Ritarit osallistuivat jumalanpalveluksiin useita kertoja vuorokaudessa ja elivät yksinkertaista elämää. Heidän ateriansakin noudattivat tiukkoja katolilaisia sääntöjä. Juomapuolella sen sijaan ei juuri rajoja tunnettu.
”He joivat ylenpalttisesti olutta, sillä he kannustivat ja pakottivat toisiaan juomaan sellaisia määriä, jotka olisivat olleet liikaa härällekin”, kirjoitti saksalainen kartantekijä Sebastian Münster 1500-luvulla.
Juominen olikin ritarien ainoa nautinto, sillä käytännöllisesti katsoen kaikki muut huvitukset oli kielletty. Esimerkiksi metsästää sai vain tiettyjä eläimiä ja vain ruuanhankintatarkoituksissa, ei huvin vuoksi.
Myös ”tarpeeton seurustelu ja yhdessäolo” maailmallisten ritarien kanssa oli kiellettyä, ja aivan erityisesti tuli pysyä poissa hilpeistä kokoontumisista, kuten häistä ja teatteri-esityksistä, joissa usein oli paikalla naisia ja alkoholi virtasi vapaasti.
Munkkiritari ei missään tapauksessa saanut olla yksin naisen seurassa. Eläminen erillään naisista saattoi kuitenkin johtaa ongelmiin, ja ritarikunnan sääntöjen mukaan ”paikoissa, joissa veljet nukkuvat, on läpi yön oltava valo”.
Näin pyrittiin ehkäisemään munkkiritarien välisiä seksisuhteita, sillä homoseksuaalisuutta pidettiin ritarien pahimpana mahdollisena syntinä.
Seksistä toisen miehen kanssa saattoi saada kuolemantuomion, ja jo pelkkä epäilys saattoi johtaa kidutukseen, kun ritarit pyrkivät saamaan totuuden selville.
Saksalaisen ritarikunnan jäsenet olivat pelottava näky vaikuttavassa sotisovassaan ja pitkä miekka kädessään. Taistelukentillä he herättivät kauhua heikompien vihollistensa keskuudessa.
Pakanat olivat vapaata riistaa
Munkkiritarit kuitenkin jättivät hurskaat tapansa lähtiessään taisteluun. Saksalaisen ritarikunnan mielestä pakanat eivät olleet oikeita ihmisiä vaan ”Paholaisen orjia”, joten heitä lahdattiin surutta.
Oli esimerkiksi tavallista, että jo haavoittuneita vastustajia iskettiin hengiltä niin taistelun lomassa kuin sen loputtuakin.
Myös siveyslupaukset unohtuivat sotaretkillä. Voittoisan taistelun jälkeen ritarit saattoivat raiskata paikallisia naisia, ja erään silminnäkijän mukaan ritarit olivat innokkaampia pakottamaan naisia mukaan telttoihinsa kuin ritarien rinnalla taistelleet palkkasotilaat.
Taisteluissa ritarikunnan jäsenet eivät pelänneet kuolemaa. He uskoivat pääsevänsä kuolemassa suoraan taivaaseen ”kymmenenteen enkelten kuoroon” eli kunniakkaimpaan paikkaan, joka ihmiselle oli mahdollinen Jumalan valtakunnassa.
Pakanahallitsijat pelkäsivät pahanpäiväisesti Saksalaista ritarikuntaa. Yksi heistä oli Liettuan suuriruhtinas Vytenis, jota vastaan ritarikunta hyökkäsi toistuvasti 1300-luvun alussa.
Keväällä 1312 Heinrich von Plötzke johti 80 ritaria ja tuhansia palkkasotureita Vytenisin armeijaa vastaan Woplawkin kylässä.
Kun Vytenisin miehet näkivät Saksalaisen ritarikunnan mustavalkoiset ristiliput, moni heistä kauhistui niin pahasti, että pakeni paikalta. Jopa Vytenis itse katosi taistelukentältä.
Kun ritarit olivat kukistaneet Vytenisin armeijan rippeet, he iskivät siviiliväestön kimppuun, eikä kukaan säästynyt heidän pyhältä vihaltaan. Ritarit ottivat kaikkiaan 700 vankia, ja tarinan mukaan ”vain Jumala tuntee kuolleiden määrän”.
Sotaretkiltään Itä-Eurooppaan ritarit saivat maita ja mantuja, ja valloitetut alueet myös ryöstettiin tehokkaasti köyhyyslupauksia muistelematta.
Lisäksi ritareille kelpasi ilmainen työvoima, ja jotkut sotaretket olivatkin käytännössä pelkkiä saalistusmatkoja, joilla hankittiin pakanoita raatamaan orjina ritarien mailla.
Itävaltalainen runoilija Peter Suchenwirt kirjoitti eräästä sotaretkestä vuonna 1337:
”Naisia ja lapsia otettiin vangiksi. Heidät vietiin pois sidottuina kuin koirat.”
Kristittyjäkään ei säästetty
Ritarien julmuuden saivat kokea muutkin kuin pakanat. 1300-luvun alussa Brandenburgin herttuakunnan sotilaat piirittivät puolalaista Gdanskia, ja kaupungin johto päätti pyytää apua Saksalaiselta ritarikunnalta.
Ritarikunta vastasi avunpyyntöön, ajoi brandenburgilaiset pois ja ratsasti sankareina Gdanskiin.
Itämeren rannikon suuri kauppakaupunki oli kuitenkin liian houkutteleva, ja niin ritarit päättivätkin liittää kaupungin osaksi omaa valtakuntaansa sen sijaan, että olisivat luovuttaneet sen takaisin Puolan kuninkaalle.
Kun kaupunkilaiset yrittivät kapinoida, ritarikunta kävi armotta kansan kimppuun.
”Ristiritarit tappoivat monia miehiä, ja koirat lipoivat kuolleiden veret. Erään, joka halusi ripittäytyä ennen kuolemaansa, he kiskoivat pois rippi-isän luota ja tappoivat, ennen kuin hän ehti tunnustaa syntinsä”, kertoi pappi Henrik.
Paavi raivostui kuullessaan kristittyjen joukkosurmasta.
Asiasta kysyttäessä ritarikunta tunnusti tappaneensa vain 16 vihollismielistä ritaria eikä yhtään siviiliä. Historioitsijoiden mukaan ritarit kuitenkin riistivät tuhansien ihmisten hengen.
Kauppa kukoisti ritarikuntavaltiossa
Gdanskin valtaus toi vaurautta ritarikuntavaltiolle, joka kasvoi ja vahvistui 1300-luvulla uusien aluevaltausten myötä. Kylät kasvoivat kukoistaviksi kauppa-kaupungeiksi, kuten Königsberg (nyk. Kaliningrad) ja Reval (nyk. Tallinna).
Pian ritarit jo löivät omia rahojaan, ja tavaraa vaihdettiin vilkkaasti erityisesti saksalaisten hansakaupunkien kanssa.
Saksalaisen ritarikunnan parhaina päivinä kauppayhteydet ulottuivat aina Kreikkaan ja Lähi-itään asti.
Muutkin kuin kauppiaat vaurastuivat. Köyhyyslupauksistaan huolimatta ritarit alkoivat pian kerätä tullimaksuja ja korkeampia veroja, ja kolmasosa kaikesta Preussissa kannetusta tullista katosi ritarien taskuihin.
Varoilla ylläpidettiin suurta pysyvää palkkasotilaiden armeijaa. Lisäksi ritarit rakensivat noin 120 linnaa maa-alueilleen muun muassa Puolaan, Liettuaan ja Venäjälle.
Linnat palvelivat ritareiden linnoituksina, luostareina ja edustustiloina, ja niistä käsin ritarit hallitsivat alamaisiaan ympäröivillä alueilla.
Ritarikunnan pääpaikka oli valtava Marienburgin, puolaksi Malborkin, linna, jossa vieraili aikansa merkittävimpiä aatelisia ja hallitsijoita.
Vieraita kestittiin ylellisesti linnan ritarisalissa, ja silloin ritarit unohtivat karun munkkielämän ja heittäytyivät hekumoiden juhlimaan.
Ritareista tuli hyväntekijöitä
Valloitukset Puolassa ja Baltiassa loivat pohjan Saksalaisen ritarikunnan vallalle ja vauraudelle, mutta niiden takia ritarikunta myös lopulta kaatui.
Ritarien väkivaltainen toiminta ja pakanakansojen halveksunta herättivät pahaa verta, ja ritarikunta sai itselleen paljon vihollisia Itä-Euroopassa.
Ritarit olivat käytännöllisesti katsoen jatkuvassa sodassa useilla rintamilla, minkä lisäksi sotilaat tukahduttivat useita paikallisia kapinoita. Taistelut olivat erityisen verisiä Liettuassa, jossa ritarikuntaa vastustettiin lähes kaksisataa vuotta.
Vuonna 1386 Liettuan suuriruhtinas Jogaila lopulta kääntyi kristinuskoon ja nai Puolan 11-vuotiaan kuningattaren Jadwigan.
Liettualaisten kääntyminen kristityiksi ei kuitenkaan ilahduttanut ritareita, sillä sen myötä heiltä katosivat perusteet laajentaa alueitaan Liettuaan. Ritarikunta päätti siitä huolimatta jatkaa vihollisuuksia.
Ritarit eivät kuitenkaan enää saaneet samanlaista tukea muualta Euroopasta tai paavilta, kun he hyökkäsivätkin kristittyjä vastaan.
Puolassa ja Liettuassa ei ollut unohdettu ritarien julmuuksia, ja nyt kun hallitsijoiden välinen avioliitto oli yhdistänyt maat, puolalaiset ja liettualaiset seisoivat vahvana yhteisenä rintamana.
Heidän ja ritarikunnan väliset vihollisuudet kärjistyivät yhteen keskiajan suurimmista taisteluista Gdanskin ja Varsovan välillä sijaitsevassa Tannenbergissä vuonna 1410. Siitä tuli Puolan ja Liettuan personaaliunionille mahtava voitto, ja suurin osa munkkiritareista menehtyi.
Sen jälkeen puolalais-liettualaiset joukot valloittivat suuria osia Ritarikuntavaltiosta, kunnes he saapuivat ritarikunnan pääpaikkaan Malborkiin.
Siellä Saksalainen ritarikunta puolustautui lähes 30 000:ta sotilasta vastaan sinnikkäästi, kunnes vihollinen lopulta joutui päättämään piirityksen. Onnistuneen puolustuksen ansiosta ritarikunta menetti seuranneissa rauhanneuvotteluissa vain vähän maa-alueitaan.
Tannenbergin tappio oli kuitenkin osoittanut, etteivät ritarit olleetkaan voittamattomia, eikä ritarikunta koskaan täysin toipunut siitä.
Seuraava suuri takaisku koitti Puolan ja ritarikunnan välisessä kolmetoistavuotisessa sodassa (1454–1466), kun ritarikunnan suurmestarin Malborkin linnan puolustusta varten haalimat palkkasoturit kääntyivätkin häntä vastaan ja siirtyivät Puolan kuninkaan puolelle.
Ritarikunta ajettiin pois omasta päämajastaan, ja sen jälkeen ritarikuntavaltio alkoi murentua. Se lakkasi lopullisesti olemasta vuonna 1525, minkä jälkeen ritarikunnalla oli enää muutama linna, joilla oli vain rajoitettu itsemääräämisoikeus Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alaisuudessa.
Ritarit jatkoivat kuitenkin sotimista ja lähettivät muun muassa oman rykmenttinsä Itävallan armeijaan vuosisatojen ajan.
Lopulta ritarikunta päätti 1900-luvun alussa siirtyä harjoittamaan yksinomaan hyväntekeväisyyttä.