Ruotsalaiset vainosivat Skånen metsäsissejä

Tanskan puolella Juutinraumaa snapphaneja eli skånelaisia metsäsissejä pidettiin sankarillisina vapaustaistelijoina, kun taas Ruotsissa heidät nähtiin julmina ryöväreinä.

Tanskan puolella Juutinraumaa snapphaneja eli skånelaisia metsäsissejä pidettiin sankarillisina vapaustaistelijoina, kun taas Ruotsissa heidät nähtiin julmina ryöväreinä.

SVT/Valentinas Ivinskas

Syksyllä 1679 Tue Trulsen Verumin pitäjästä Skånen Göingestä oli syytettynä kihlakunnanoikeudessa.

Hän pelkäsi kuollakseen, sillä hän tiesi, että häntä odotti todennäköisesti kuolemantuomio, ja niinpä hän antoi kielensä laulaa.

Trulsen ilmiantoi oikeudelle 25 toveriaan – aivan turhaan. Viranomaiset eivät osoittaneet hänelle myötätuntoa, ja hänet tuomittiin mestattavaksi ja teilattavaksi.

Tue Trulsen oli tuomiolla siksi, että hän oli niin sanottu snapphane eli skånelainen metsäsissi. Snapphanet ovat herättäneet Juutinrauman rannoilla voimakkaita tunteita 350 vuoden ajan.

Tanskan puolella heitä pidetään isänmaallisina sankareina, mutta Ruotsissa heidät on leimattu lainsuojattomiksi ja roistoiksi.

Historiankirjoitus piirtää snapphaneista moniulotteisen kuvan, mutta se tiedetään varmuudella, että snapphanet olivat skånelaisia ja he taistelivat ruotsalaisia astaan sodissa, jotka johtivat Skånen irtaantumiseen Tanskasta ja liittämiseen osaksi Ruotsia.

Varsinaiset historialliset snapphanet olivat köyhiä ja epätoivoisia miehiä, jotka lymyilivät sankkojen metsien suojissa.

Snapphane oli ruotsalaisten viranomaisten käyttämä haukkumanimi halveksituista skånelaisista taistelijoista, eivätkä sissit koskaan käyttäneet sitä itsestään.

Sana juontaa juurensa saksan ”ryöstämistä” tarkoittavasta verbistä schnappen, johon myös sana ”siepposissi” perustunee.

Vanhin tunnettu esimerkki snapphane-sanan käytöstä on peräisin vuodelta 1558, jolloin Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa viittasi sillä maantierosvoihin.

Halveksivaa pilkkanimitystä käytettiin kuitenkin eri aikoina ja eri yhteyksissä hyvinkin erilaisista ryhmistä.

Sissit olivat sortin sakkia

Yksi snapphaneiksi soimattu ryhmä koostui tavallisista maanviljelijöistä. Niin sanotut talonpoikaisarmeijat ovat Pohjolan sotahistoriassa ikivanha ilmiö.

Kun vihollinen lähestyi, kaikki seudun aikamiehet kutsuttiin aseisiin. Yleensä talonpojat noudattivat kutsua.

Heidän taistelutahtonsa oli kuitenkin tiukasti sidoksissa siihen, että heidän oma tilansa säästyi tuholta eikä sota pitkittynyt, sillä silloin sato oli vaarassa jäädä korjaamatta ja seurauksena saattoi olla nälänhätä.

Toinen snapphane-ryhmä olivat niin sanotut vapaa-ampujat eli palkkasotilaskomppaniat, jotka kuuluivat ainakin teoriassa valtakunnan armeijaan.

Skånessa komppanioihin värväytyneet miehet saivat palkkaa Tanskan kruunulta.

Talonpoikaisarmeijoista poiketen palkkasotilaskomppaniat liikkuivat laajoilla alueilla ryöstäen huoltokuljetuksia, katkaisten teitä ja tuhoten siltoja.

Nykyään heitä kutsuttaisiin sisseiksi, ja nykyajan sissien tavoin hekin elivät luonnossa ja luonnosta.

He toimivat lähinnä kesäaikaan, jolloin he saattoivat pakoilla metsissä, ja palasivat talveksi kotiin.

Kolmas ryhmä, varsinaiset historialliset snapphanet, olivat köyhiä ja epätoivoisia miehiä, jotka lymyilivät sankkojen metsien suojissa.

Heidän joukossaan oli tilansa menettäneitä talonpoikia, karanneita knihtejä eli sotilaita sekä taparikollisia, jotka hyötyivät tavalla tai toisella sodasta.

Sankareista tuli roistoja

Talonpoikaisarmeijoista ja palkkasotilaskomppanioista poiketen lainsuojattomat metsäsissit eivät ottaneet käskyjä kuninkaalta vaan toimivat omaan laskuunsa.

Tanskan kuningas oli silti epäilemättä kiitollinen sissien Ruotsin kruunulle aiheuttamasta harmista.

Metsäsissit elivät esivallan ulottumattomissa, ja heistä tuli monin paikoin vakava ongelma.

He saattoivat rauhankin aikana iskeä suojattomille maatiloille ryöstääkseen ruokaa ja muuta tarpeellista.

Sekä Ruotsin armeija että skånelaisten rauhanomainen enemmistö alkoivatkin pian vihata ja halveksia metsäsissejä.

Ristiriitainen suhtautuminen snapphaneihin johtuu pitkälti siitä, että edellä mainittujen kolmen ryhmän väliset rajat olivat usein häilyvät ja päällekkäisetkin.

Nälkäiset palkkasotilaat saattoivat hekin joutua turvautumaan ryöstelyyn pysyäkseen hengissä.

Jos esimerkiksi Ruotsin armeija poltti maatilan, koska sen isäntä oli palvellut Tanskan kuningasta virallisesti koolle kutsutussa talonpoikaisarmeijassa, tämän saattoi olla pakko painua metsään ja liittyä metsäsisseihin selviytyäkseen hengissä.

Kyseinen talonpoika itse oli varmasti sitä mieltä, että hän taisteli Tanskan puolella täysin oikeutetussa talonpoikaissodassa, mutta ulkopuoliset – ja etenkin ruotsalaiset – pitivät häntä lainsuojattomana metsäsissinä.

Nälkiintyneet palkkasotilaat saattoivat hekin ajoittain joutua turvautumaan ryöstelyyn pysyäkseen hengissä.

Niinpä yksi ja sama skånelaismies saattoi siirtyä yhdestä snapphaneiksi kutsutusta ryhmästä toiseen useitakin kertoja elämänsä aikana.

Sodan pitkittyessä Tanskan kruunun oli yhä vaikeampi värvätä palkkasotilaiksi muita kuin lainsuojattomia, ja samaan aikaan juopa rauhanomaisten talonpoikien ja snapphanejen välillä kasvoi.

Snapphanejen kuten tavallistenkin sotilaiden piti 1600-luvulla hankkia itse oma ruokansa, mikä tarkoitti elintarvikkeiden takavarikoimista siviiliväestöltä.

Näin skånelaismies, joka oli lähtenyt puolustamaan aluetta, saattoikin päätyä ryöstämään sitä.

Sissit olivat vahvoilla metsässä

Ruotsalaisille oli yhdentekevää, missä roolissa tai minkä syyn vuoksi skånelaiset heitä vastaan taistelivat.

He niputtivat talonpoikaisarmeijan sotilaat, palkkasotilaat ja metsäsissit surutta yhteen ja surmasivat heitä armottomasti aina tilaisuuden tullen.

Snapphaneja oli kaikkialla Skånessa, mutta tiukimmin heidät yhdistetään pohjoisen Skånen metsäisiin seutuihin.

Syy tähän on selvä. Aukeassa maastossa sissien oli vaikea piiloutua tai asettua väijytyksiin, mutta Pohjois-Skånen sankoissa metsissä voimasuhteet kääntyivät päälaelleen ja sotilaat joutuivat alakynteen.

Metsissä sissit olivat vahvallekin armeijalle pelottavia vastustajia.

Mikkel Pedersen on mainio esimerkki metsäsissistä, joka pystyi jättämään menneisyytensä taakseen.

Hän syntyi luultavasti Smålandissa vuosien 1510–1520 tienoilla ja soti ensin Ruotsin joukoissa mutta vaihtoi myöhemmin puolta ja palveli Tanskan Fredrik II:ta. Pedersen perusti skånelaisista ja smålandilaisista 175 miehen palkkasotilaskomppanian suojelemaan Göingeä.

Ajoittain hän kävi myös Smålandissa ja Länsi-Götanmaalla ryöstelemässä kirkkoja ja maatiloja.

Kaarle XI oli helisemässä snapphanejen kanssa ja pakotti siksi kaikki skånelaiset vannomaan uskollisuudenvalan.

© Imageselect

Talonpoikien osa ei ollut helppo

Ruotsalaiset alkoivat käyttää snapphane-nimitystä Mikkel Pedersenin elinaikana kuvaamaan juuri hänen kaltaisiaan miehiä.

Pedersen aateloitiin vuonna 1571 kiitokseksi urheudestaan Pohjoismaiden seitsenvuotisessa sodassa (1563–70), ja hän otti uuden sukunimen Gyding.

Ensimmäinen kerta, jolloin snapphane-ilmiö varsinaisesti nousee esiin historiassa, oli niin sanottu Hornin sota vuosina 1644–1645, jolloin ruotsalainen aatelismies ja sotapäällikkö Kustaa Horn sotilaineen piinasi Skånea.

Tanskan armeija pystyi puolustamaan vain pieniä alueita, ja niinpä Skånen puolustus jäi pitkälti paikallisten vastuulle.

Ruotsalaiset saivat vastaansa useita talonpoikaisarmeijoita ja kärsivät muun muassa palkkasotilaiden huoltokuljetuksiin tekemistä hyökkäyksistä.

Snapphane-nimitys yleistyi Hornin sodan aikana, ja sitä alettiin käyttää kaikista Skånea puolustaneista taistelijoista, jotka eivät olleet Tanskan pysyvän armeijan sotilaita.

Ruotsalaiset sotilaat pitivät tanskalaisia sotilaita kollegoinaan, mutta kotiseutuaan puolustavat talonpojat olivat kapinallisia sissejä, ja heitä kohdeltiin sen mukaan.

Teloitetun irti leikattu pää ja jäsenet pantiin teilipyörien päälle pelottelemaan muita olemaan rikkomatta lakia.

© Det Kongelige Bibliotek

Sissejä teloitettiin hyvin raaoilla tavoilla

Ruotsalaiset rankaisivat metsäsissejä erittäin ankarasti. Kenties julmin teloitustapa oli polttamisen ja seivästämisen yhdistelmä.

Ensin tuomitun jalat painettiin hehkuvan kuumaa rautaa vasten, ja sitten hänen ruumiinsa seivästettiin peräaukon kautta.

Lopuksi tuomittu sidottiin kiinni puuhun, kunnes hän kuoli vammoihinsa. Seiväs pyrittiin työntämään ihon ja sisäelinten lomitse, jotta kuolema olisi mahdollisimman hidas.

Oikeuteen asti päätyneet metsäsissit kuolivat harvoin näin raa’alla tavalla, sillä seivästämistä harrastivat lähinnä sotilaat sodan aikana. Sen sijaan moni sissi päätti päivänsä teilipyörässä.

Tuskallisin rangaistus oli luiden murskaaminen: Tuomittu pantiin makaamaan selälleen teilipyörän päälle ja hänen raajojensa luut murskattiin.

Lopuksi ruumis sidottiin kiinni pyörään, joka nostettiin paalun nenään.

Sissejä teloitettiin myös hirttämällä tai mestaamalla.

Teloituksen jälkeen heidän ruumiinsa usein paloiteltiin ja osat pantiin esille teiden varsille tai kirkkojen edustalle varoitukseksi muille, jotka kenties hautoivat kapinaa Ruotsin kruunua vastaan.

Mahtimies lähti sotaan

Hornin sota oli Skånen siviiliväestölle tuhoisa.

Ruotsalaisten ryöstö- ja hävitysretket aiheuttivat suurta vahinkoa, jonka korjaaminen kesti vuosikymmeniä.

Ruotsalaisten aiheuttama tuho helpottikin suuresti Tanskan kruunun urakkaa koota uusia talonpoikaisarmeijoita ja värvätä palkkasotilaita tuleviin sotiin.

Osa snapphaneista oli ehtinyt tottua sodan aikana sissielämään ja jatkoi ryöstelyä vielä rauhan solmimisenkin jälkeen.

Heidän vuokseen alueen tanskalaiselta lääninherralta Ebbe Ulfeldtilta vei peräti puolitoista vuotta palauttaa rauha vihdoin Göingen seudulle.

Hornin sodan aikana historian näyttämölle ilmestyi ensi kertaa snapphaneista ehkä tunnetuin – Svend Poulsen.

Hän toimi erään palkkasotilaskomppanian päällikkönä ja palveli Tanskan kruunua hyvin.

Vuoden 1645 jälkeen Poulsen palasi siviilielämään, mutta kun Tanska ja Ruotsi ajautuivat sotaan vuosina 1657–1660, hän tarttui taas aseisiin ja perusti uuden palkkasotilaskomppanian.

Tanska hävisi sodan ja menetti Skånen Ruotsille vuosina 1658 ja 1660 solmituissa rauhansopimuksissa. Poulsen jätti tuolloin Skånen ja muutti Sjællandiin.

Poulsen osallistui myös seuranneeseen uuteen sotaan. Hän oli mukana tanskalaisten maihinnousussa Rååhon vuonna 1676 ja perusti jälleen uuden palkkasotilaskomppanian.

Gustav Horn oli ruotsalainen upseeri, joka hyökkäsi Skåneen vuonna 1644.

© David Beck/Nationalmuseum

Tanska valloitti Skånen takaisin

Maihinnousu osoitti Poulsenin olevan jo liian vanha taistelemaan.

Hän palasi kotitilalleen Sjællandiin, missä hän luultavasti kuoli vuonna 1681.

Skånen sodaksi kutsuttu konflikti roihusi vuosina 1675–1679.

Sen taustalla oli Ruotsin liitto Ranskan Ludvig XIV:n kanssa, mikä tempaisi Ruotsin mukaan Euroopan suurvaltojen väliseen suursotaan.

Ruotsin joukot kokivat sodan alkuvaiheessa suuria vastoinkäymisiä, mikä rohkaisi Tanskan Kristian V:tä yrittämään Skånen takaisinvaltausta vuonna 1676.

Valtausta edesauttoi skånelaisten tyytymättömyys Ruotsin hallintoon, ja pakkovärväykset Ruotsin armeijaan ja veronkantajien mielivalta vain lisäsivät tyytymättömyyttä.

Skånelaisten talonpoikien elämä ei ollut 1670-luvulla helppoa.

Moni skånelainen oli köyhtynyt Ruotsin vallan alaisuudessa, ja jopa aatelisto oli tyytymätön tilanteeseen.

Kristian V valloitti nopeasti koko Skånen Malmötä lukuun ottamatta.

Kun ruotsalaiset lähtivät loppuvuodesta vastahyökkäykseen, Kristian sai tuekseen suurin joukoin skånelaisia talonpoikia, palkkasotilaita ja metsäsissejä.

Vanhat talonpoikaisarmeijat olivat olleet tärkeässä roolissa Skånen sodan alkuvaiheessa, mistä niin sanottu Loshultin kaappaus eli ruotsalaisten palkkarahojen ryöstö on hyvä esimerkki.

Vuonna 1677 talonpoikaisarmeijoiden aika oli kuitenkin jo ohi.

Palkkasotilaiden ja lainsuojattomien metsäsissien merkitys sen sijaan oli suuri koko sodan ajan.

Snapphaneja arvellaan olleen enimmillään 2 000–3000, mutta heidän todellista lukumääräänsä on mahdotonta arvioida varmuudella.

Talonpoikaississit ryöstivät Ruotsin sotakassan Skånen sodassa vuonna 1676.

© Shutterstock

Metsäsissit ryöstivät Ruotsin sotakassan

Snapphanet toteuttivat kenties uskaliaimman iskunsa Loshultissa Pohjois-Skånessa vuonna 1676, kun joukko metsäsissejä päätti varastaa ruotsalaisten sotakassan, johon kuului ohuita kuparilevyjä ja hopearahoja.

Saaliin arvo oli yhteensä noin 50 000 Ruotsin hopeataaleria.

Sissit toteuttivat ryöstön pian sen jälkeen, kun Tanskan Kristian V:n joukot olivat valloittaneet Skånen ja Ruotsin joukot lähtivät perääntymään sekasorron vallassa.

Ruotsalaiset eivät kyenneet vartioimaan sotakassaansa kunnolla, ja parisataa göingeläistä metsäsissiä onnistui kaappaamaan sen itselleen. Ryöstön motiivi ei ollut sotilaallinen vaan rahanhimo.

Kassa sisälsi enemmän rahaa kuin sissit olisivat milloinkaan pystyneet laillisin keinoin hankkimaan.

Kun sotilaat kuljettivat jäljelle jääneitä rahoja turvaan, Skånen rajan pohjoispuolella asuvat smålandilaiset talonpojat ryöstivät puolestaan heidät ja veivät saaliikseen kuparilevyjä.

Rajaseudun asukkaat eivät paljastaneet ryöväreitä, ja Kaarle XI:n kerrotaan armahtaneen suurimman osan talonpojista, jotka saivat jopa pitää maatilansa.

Yksi syy kuninkaan armollisuuteen saattoi olla se, että ryöstäjät kätkivät valtaosan saaliista.

Näin kuninkaan virkamiehet eivät löytäneet ryöstösaalista eikä heillä siten ollut todisteita varkaudesta.

Vielä nykyäänkin Pohjois-Skånen vanhojen tilojen mailta ja kaivoista löytyy ajoittain vanhoja kätkettyjä kuparilevyjä.

Talonpojat kärsivät sodasta eniten

Keväällä 1677 Ruotsin kuninkaan Kaarle XI:n luottomies Juhana Gyllenstierna lähti kiertämään Skånea ja pakotti kaikki täysi-ikäiset skånelaismiehet allekirjoittamaan uskollisuudenvalan Kaarlelle.

Ne, jotka suostuivat allekirjoittamaan, sitoutuivat samalla auttamaan ruotsalaisia taistelussa metsäsissejä vastaan.

Vastineeksi heidät armahdettiin heidän sodan aikana mahdollisesti tekemistään rikoksista.

Niitä, jotka eivät suostuneet allekirjoittamaan, rangaistiin yleensä ankarasti.

”Valakiertue” kylvi pelkoa talonpoikien keskuuteen, ja lähes kaikki allekirjoittivat valan koska eivät muutakaan uskaltaneet.

Paikoin vala kuitenkin otettiin vastaan ilolla, sillä metsäsissit aiheuttivat monille talonpojille suurta vahinkoa.

Skånelaisten talonpoikien elämä ei ollut 1670-luvulla helppoa. Ensin heitä ryöstelivät tanskalaiset sotilaat, sitten ruotsalaiset sotilaat, sitten metsäsissit, sitten taas ruotsalaiset, eikä loppua ollut näkyvissä.

Sodan kaikki osapuolet metsäsissit mukaan lukien ruokkivat itsensä talonpoikien kustannuksella.

Vuonna 1677 Skånen sota muuttui uuvuttavaksi väsytystaisteluksi, sillä yksikään sodan osapuolista ei kyennyt ottamaan voittoa taistelukentällä mutta kaikki katsoivat oikeudekseen ryöstää talonpoikia.

Svend Poulsen ja hänen uskollinen aseenkantajansa Ib televisiosarjassa Gøngehøvdingen, jossa heitä esittävät Søren Pilmark ja Per Pallesen. Ib on kuvitteellinen hahmo, jonka esikuva on luultavasti Poulsenin ystävä Laurids.

© DR arkiv

Kansallissankari päätyi filmille

Svend Poulsen syntyi vuoden 1609 tienoilla Verumin pitäjässä Länsi-Göingen kihlakunnassa. Teini-ikäisenä hän liittyi Kristian IV:n joukkoihin ja soti Saksassa kolmikymmenvuotisessa sodassa vuosina 1625–1629.

Hornin sodassa eli Ruotsin hyökkäyksessä Skåneen vuonna 1644 Poulsen palveli aliupseerina göingeläisten komppaniassa ja sai lisänimen ”Gøngehøvdingen” eli ”Göingen päällikkö”.

Parhaiten Poulsen tunnetaan edesottamuksistaan Ruotsin ja Tanskan välisissä sodissa vuosina 1657–1660, jolloin Ruotsi miehitti lähes koko Tanskan.

Poulsen palveli ensin upseerina Skånessa ja Sjællandissa ja sitten sissipäällikkönä Itä- ja Etelä-Sjællandissa.

Svend Poulsenin muisto on säilynyt monissa paikallisissa tarinoissa sekä Sjællandissa Tanskassa että nykyään Ruotsiin kuuluvassa Skånessa.

Laajempaan tietoisuuteen hän nousi kuitenkin vasta vuonna 1853, kun Carit Etlarin hänestä kertova romaani Gøngehøvdingen ilmestyi.

Romaani heijasteli omaa aikaansa, jolloin kansallismielisyys nosti päätään eri puolilla Eurooppaa.

Etlarin romaanissa Poulsenia kuvataan sankarilliseksi tanskalaiseksi vapaustaistelijaksi, joka nousi vastustamaan Ruotsin kruunun ylivaltaa.

Poulsenin kansallissankarin asemasta huolimatta ensimmäinen hänestä kertova elokuva oli ruotsalainen Göingehövdingen vuodelta 1953.

Sen ohjasi Åke Ohberg, joka oli vuonna 1941 ohjannut elokuvan Skånen snapphane-sisseistä.

Vuonna 1961 Tanskassa ilmestyi Etlarin Gøngehøvdingen-romaaniin perustuva elokuva. Siinä Svend Poulsenia esitti Jens Østerholm ja hänen uskollista aseenkantajaansa Ibiä Dirch Passer.

Vuonna 1992 Poulsenista tehtiin Tanskassa tv-sarja, jonka päärooleissa olivat Søren Pilmark ja Per Pallesen ja muissakin rooleissa nähtiin tunnettuja tanskalaisia näyttelijöitä.

Sarja oli Tanskan yleisradioyhtiön siihen mennessä kallein tuotanto.

Jouluna 2006 Ruotsin televisiossa esitettiin minisarja, joka kuvasi skånelaississien taistelua ruotsalaisia vastaan Skånen sodassa vuosina 1675–1679.

Snapphanet tuhottiin

Pelotellakseen skånelaisia olemaan tukematta metsäsissejä Ruotsin sodanjohto päätti antaa heille varoittavan esimerkin.

Paikkakunnaksi valittiin Göingen koillisosassa sijaitseva Örkenedin pitäjä, joka oli yksi snapphanejen ydinalueista.

Huhtikuussa 1678 Kaarle XI määräsi kaikki pitäjän maatilat poltettavaksi ja asekuntoiset miehet surmattavaksi.

Useimmat miehet ehtivät paeta, mutta heidän tilansa ja peltonsa poltettiin maan tasalle.

Metsäsissien kenties kuuluisin saavutus on Hovdalan linnan valtaus nykyisen Hässleholmin alueella.

Tarina kertoo, että snapphaneja johti linnan valtauksessa ”Pikku Mads” -niminen taistelija, jonka ase on yhä esillä linnassa. Mads kaatui tiettävästi myöhemmin Etelä-Skånessa käydyssä taistelussa vuonna 1679.

Rauhan solmimisen jälkeen vuonna 1679 snapphanet jatkoivat jonkin aikaa hyökkäyksiään ruotsalaisten sotilaiden ja skånelaisten talonpoikien kimppuun.

Palkkasotilaskomppaniat lakkautettiin virallisella määräyksellä maaliskuussa 1680, mutta metsäsissien vainoaminen jatkui vielä vuosikymmeniä.

Viimeinen tunnettu snapphane, Niels Tuasen, teloitettiin vuonna 1700.

Skånen ruotsalaistaminen oli tuolloin kestänyt jo niin pitkään, että metsäsissien aika oli ohi.

Kun Tanskan valloitusarmeija jälleen kerran nousi maihin Skåneen marraskuussa 1709, se joutui sotimaan yksin ilman skånelaisten metsäsissien tukea.