Rosvousta rajaseuduilla

Veriset sodat synnyttivät vihaa

Kapteeni Ellis ei ollut ainoa, joka ei onnistunut ylläpitämään lakia rajaseudulla. Täällä roistoklaanit olivat jo kolmensadan vuoden ajan eläneet omien sääntöjensä mukaan.

Tilanne oli saanut alkunsa 1290-luvulla, kun Englannin kuningas Edvard I oli turhaan yrittänyt valloittaa Skotlantia.

Siitä oli alkanut syvä vihanpito, joka leimahteli usein pitkiksi sodiksi Englannin ja Skotlannin välillä. Riehuvat armeijat tuhosivat maita rajan molemmin puolin, ja siviilit joutuivat kärsimään siitä, että vastapuolet yrittivät vahingoittaa toinen toistensa taloutta.

Tilanne ajoi monet rajaseutujen asukkaat ottamaan oikeuden omiin käsiinsä. He varustautuivat, piiloutuivat syrjäisiin laaksoihin, iskivät ryöstelevien sotilaiden kimppuun ja oppivat toimimaan omillaan.

Näille koviin oloihin tottuneille ­ihmisille kuningas oli kaukainen ja merkityksetön hahmo, ja valtaa pitivät käytännössä paikalliset klaanipäälliköt, jotka kokosivat sotureita puolustukseen – tai ryöstöretkille vihollisen alueelle.

Englannin ja Skotlannin väliselle raja-­alueelle oli 1500-luvulle tultaessa kehittynyt aivan omanlaisensa kulttuuri: kun päivän uurastus maatiloilla oli ohi, miehet nousivat sitkeiden poniensa selkään ja ratsastivat sukulaistensa ja naapuriensa kanssa yön pimeydessä rajan yli.

Jos heillä oli onni myötä, he palasivat aamun sarastaessa kotiin mukanaan jonkinlaista arvokasta saalista.

Usein se oli karjalauma, mutta joskus he ottivat myös panttivankeja, jotka sitten voitiin myydä takaisin perheilleen kilisevää ­hopeaa vastaan.

Eniten varastettiin karjaa

Ryöstöretkille lähdettiin syksyisin, kun paimenet toivat karjan alas ylängöiltä, missä ne olivat laiduntaneet vapaasti koko kesän.

Skotlantilainen piispa kirjoitti ryös­telijöistä 1500-luvulla: ”He ratsastavat ­rajaltaan ryhmissä käyttämättömiä pol­kuja ja mutkittelevia kiertoteitä pitkin.”

Piispan mukaan varkaat toimivat vain yön pimeydessä, ja ”päivisin he lepäävät hevosineen piilopaikoissaan, kunnes he taas pimeän tultua lähtevät liikkeelle”.

Rosvot arvostivat saaliina eniten nau­toja ja hevosia, mutta he varastivat myös runsaasti lampaita sekä taloista rahaa, vaatteita ja jopa vahtikoiria, joita pystyi myymään eteenpäin sievoisella summalla.

”Saalista saatuaan he palaavat yöllä kotiin salaisia polkujaan vaihdellen useasti reittiä”, piispa kuvaili.

Ryövärit liikkuivat yleensä pienissä ryhmissä iskien yksittäisille tiloille, mutta klaanipäälliköt saattoivat myös koota ­oikean ”armeijan”, jonka ryöstöretket kestivät päiväkausia.

Kun uhrit olivat saaneet koottua riittävästi miehiä panemaan rosvoille vastaan, ryövärit palasivat kotiin ja piilottivat nelijalkaiset saaliinsa syrjäisiin laaksoihin tai suoalueille.

Ryöstöretkiä tehtiin suvuittain

Nummien ryövärit kuuluivat klaaneihin, joiden jälkeläiset ovat sittemmin levittäytyneet kaikkialle englantia puhuvaan maailmaan.

Sellaiset suvut kuin Maxwell, Scott ja Nixon tunnettiin Skotlannissa kuuluina ryöväreinä useiden sukupolvien ajan, ja Englannin puolella vastaava maine oli esimerkiksi Forsterin, Carletonin ja Selbyn suvuilla.

Alun perin englantilaisen Grahamin suvun jäseniä asettui ajan mittaan molemmille puolin rajaa.

Kaikkien mielestä pahimmat ryövärit kuuluivat Armstrongin klaaniin.

Arm­strongin suku eli rajajoki Liddelin Skotlannin puolella pääpaikkanaan linnoitettu Mangertonin torni.

Siellä oli kertoman mukaan tapana, että kun ruokakomerot alkoivat tyhjentyä, emäntä tarjoili illallislautasilla kannuksia. Siitä miehet tiesivät olevan taas aika lähteä kutsumattomalle vierailulle englantilaisten luo.

Kaikkien Armstrongien johtajana ­Mangertonin isäntä saattoi koota jopa yli tuhannen miehen joukkion.

1520-luvulla Armstrongien päällikkö Thomas oli kuitenkin vain keulakuva ja todellisuudessa klaania johti hänen karismaattinen pikkuveljensä Johnnie.

Hän oli jopa kovan rajaseudun mittapuulla ennen­näkemättömän röyhkeä.

Klaani nolasi englantilaisvoudin

Johnnie Armstrong laajensi klaaninsa aluetta itäisestä Liddesdalesta aina länsirannikolle ja ”kiistellylle alueelle” eli alueelle, jota sekä Skotlanti että Englanti väittivät omakseen.

Vanhan sopimuksen mukaan kukaan ei saanut rakentaa kiistellylle alueelle linnoituksia, mutta Johnnie rakennutti sinne linnoitettuja torneja, joista käsin hän liikkui ryöstöretkillä kaikkialla ­Pohjois-Englannissa.

Ajan mittaan Johnnien maine ­kasvoi niin, että hän saattoi elää ruhtinaallisesti pelkästään suojelu­rahoilla, kun hänen uhrinsa olivat valmiita maksamaan hänelle siitä, että hän pysyisi kotonaan.

Vuonna 1528 Englannin läntisen raja-­alueen maavouti lordi Dacre sai tarpeekseen Arm­strongeista ja keräsi parituhatta miestä yllätyshyökkäykseen klaania ­vastaan kiistellyllä alueella.

Johnnien ­Grahamin sukuun kuuluvan vaimon englantilaiset sukulaiset kuitenkin varoittivat Johnniea lordi Dacren aikeista.

Lordin ­iskujoukot joutuivatkin toistuvien väijytysten kohteiksi, ja lopulta hänen oli nolona luovuttava yrityksestä.

Lordi Dacre päätti yrittää uudestaan apunaan niin suuri armeija, ettei edes Johnnie Armstrong uskaltaisi haastaa häntä, ja hän saikin tuhottua klaanin ­linnoitukset k­iistellyllä alueella kohtaamatta vastarintaa.

Sitten hän palasi kotiin – missä Johnnie oli sillä välin käynyt vierailulla ja vienyt yhdeltä lordi Dacren ­tilalta karjalauman ja 40 ihmistä ja jättänyt jälkeensä vain savuavia raunioita.

Lordi Dacre oli jälleen tehty naurun­alaiseksi, ja Johnnie Armstrongin maine sen kuin kasvoi.

Kuningas hirtti Johnnie Armstrongin

Skotlannin kuningas Jaakko V yritti juuri samoihin aikoihin parantaa Skotlannin ja Englannin jääkylmiä suhteita.

Vuonna 1530 neuvonantajat vakuuttivat 17-­vuotiaan Jaakon siitä, että hänen oli ­tullut aika esitellä mahtiaan. Niin hän ­ratsasti seurueineen rajaseudulle, missä hän ­riisti useilta ryöväripäälliköiltä heidän asemansa.

Armstrongin klaanilla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään ­pelättävää, sillä Jaakko kutsui suvun johtajat mukaansa metsälle.

Johnnie saapui kuninkaan leiriin ­kahden veljensä ja suuren seurueensa kanssa.

Hän oli pukeutunut komeisiin silkkivaatteisiin, hänen hatussaan oli yhdeksän kallista kultatupsua ja kupeillaan hänellä oli kullattu vyö. Pramean ­­näköisenä hän toivotti kuninkaan tervetulleeksi rajaseudulle.

Silloin Jaakko yllättäen syytti Johnniea liittoutumisesta englantilaissukujen kanssa, mikä silloisen lainsäädännön mukaan teki tästä maanpetturin.

Ei tiedetä, kimpaantuiko Jaakko Johnnien ylimielisestä käytöksestä vai oliko metsästyskutsu alusta alkaen ollut suunniteltu ansaksi.

”Pois, pois, petturi hirteen! Pian olet poissa silmistäni!” Jaakko huusi rajaseudun laulujen mukaan. ”En ole koskaan antanut petturin elää, enkä aio aloittaa sinusta!”

Johnnie ymmärsi, että kuningas aikoi hirttää hänet. Hän anoi armoa, lupaili osuuksia englantilaisten suojelurahoista ja pyysi saada palvella Jaakkoa kaikkine miehineen, mutta turhaan.

”Olen pyytänyt armoa armottomilta kasvoilta”, Johnnie totesi katkerana.

Pian hän killui puun oksassa sukulaistensa ja ystäviensä kanssa, ja jopa aseettomat musikantit hirtettiin.

Rajaseudun laulujen mukaan hirtettyjä oli 160, uskottavampien lähteiden mukaan sentään vain 48.

Mittava lynkkaus ei kuitenkaan kasvattanut lainkuuliaisuutta rajaseuduilla, vaan kun kuningas ratsasti takaisin Edinburghiin 70 kilometrin päähän, klaanit jatkoivat ryöstelyään entiseen malliin.

Laki salli kostoretket

Kuninkaan joukot tekivät 1500-luvulla yli 80 rangaistusretkeä Edinburghin etelä­puolelle, mutta niillä ei ollut sanottavaa vaikutusta rajaseudun levottomuuksiin.

Tavallisesti epäkiitollinen tehtävä ­yrittää ylläpitää järjestystä rajaseu­dulla kuului maavoudeille (engl. March Wardens), joita oli kummankin kuningaskunnan puolella kolme.

He yrittivät torjua rikoksia ja puolustaa rajan molemmin puolin voimassa olevia erityisiä rajaseudun lakeja.

Rajaseudun laeista oli sovittu aikanaan 1200-luvulla, kun Englanti ja Skotlanti toivoivat niiden avulla välttävänsä ryöstelyjen kärjistymisen varsinaiseksi sodaksi.

Kuninkaat hyväksyivät yhteiset säännöt siitä, miten ryöstösaaliit voitaisiin saada takaisin ja miten rosvoja rangaistaisiin.

Lait antoivat mahdollisuuden kostoon: ryöstön uhri sai kuuden päivän sisään lähteä niin sanotulle ”kuumalle ratsastukselle” syyllisten perään rajan yli ”koirin, torvin ja huudoin” kantaen retkensä luonteen merkkinä keihään nokassa palavaa turvepaakkua.

Sen näkevien lähiseudun 16–60-vuotiaiden miesten velvollisuus oli lähteä hänen mukaansa – muutoin heitä kohdeltaisiin osallisina ryöstöön.

Useinkaan ryöväreiden perään ei kuitenkaan päästy niin nopeasti, sillä miesjoukon kasaaminen vaati aikaa, ja vasta kuuden päivän jälkeen aloitetuista ­kostoiskuista käytettiin nimitystä ”kylmä ratsastus”.

Silloinkin ryöstön uhrilla oli oikeus ylittää raja, mutta häntä koskivat tiukemmat rajoitukset.

Heti rajan ylitettyään joukon oli ilmoitettava tulonsa syystä ”kunnialliselle miehelle”.

Sir Robert Carey, joka oli Englannin itäisen rajaseudun maavouti 1500-luvun lopussa, havaitsi alueellaan joukon ­ilmoittautumattomia skotteja ja iski heidän kimppuunsa.

Vain yksi roistoista saatiin kiinni hengissä, ja häneltä on peräisin ainoa säilynyt rajaseudun ryövärin tunnustus.

Hän tiesi, että kuolema olisi väistämätön, ja hän tunnusti ja katui kovasti tekojaan kantaen viime hetkillään huolta sielunsa kohtalosta.

”Hän kertoi meille maanneensa yli 40 miehen vaimon kanssa”, sir Robert raportoi Lontooseen. [”Maannut” ­tarkoitti tässä raiskausta.]

”Hän oli ­tappanut seitsemän englantilaista ja tuhlannut elämänsä huoraten, ryypäten, rosvoten ja kostaen väkivaltaisesti pienimmätkin loukkaukset.”

Aselepo leimahti yhteenotoksi

Maavoutien tehtävänä oli siis jahdata rosvoja ja taistella heitä vastaan, mutta myös diplomatia oli tärkeää.

Kun valituksia rosvoista oli kertynyt riittävästi, maavoudin piti sopia rajan toisella puolella olevan virkaveljensä kanssa rajalla järjestettävästä niin sanotusta ”aselepopäivästä” (Truce Day), jolloin ongelmat yritettäisiin ratkaista.

Näiden aselepopäivien säännöt oli kirjattu tarkasti rajaseudun lakeihin.

Vastapuolten maavoudit sopivat päivämäärän, vaihtoivat luettelot keräämistään valituksista ja vangitsivat miehiä, joita epäiltiin rajan takana tehdyistä ryöstöistä.

Sovittuna päivänä voudit kohtasivat rajalla yhtä suurien seurueidensa ja yhtä monen vangin kanssa perinteisellä ­kokoontumispaikalla.

Osapuolet tarkastelivat toisiaan hetken, ja sitten skotit ­nimesivät englantilaisten joukosta kuusi henkilöä tuomareiksi ja englantilaiset vastaavasti kuusi skottia.

Nämä 12 miestä kävivät yhdessä läpi jokaisen tapauksen ja antoivat ratkaisunsa.

Osa tuomituista selvisi maksamalla sakkoja ja korvauksia, mutta pahimmat rikolliset luovutettiin vastapuolelle, missä he yleensä päätyivät hirteen.

Aselepopäivä päättyi auringon laskiessa, elleivät sitten valitusluettelot olleet niin pitkiä, että oli jo etukäteen sovittu useampipäiväisestä tapahtumasta.

Laki takasi kaikille osallistujille vapaan kulku­oikeuden ja turvallisen kotimatkan.

Näin siis teoriassa. Käytännössä asiat sujuivat karskien miesten rajaseudulla harvoin ihan niin harmonisesti.

Usein ilma oli aselepopäivänä sakeanaan loukkauksia, ja vuonna 1575 keskisen rajaseudun aselepopäivä kärjistyi avoimeksi taisteluksi.

Skotit huomasivat, että englantilaiset olivat saapuneet paikalle tuomatta mukanaan kaivattua ryöväriä, jolla oli omallatunnollaan useita verisiä iskuja.

Kaikki olivat ryypiskelleet, ja tunteet kiehuivat pian yli. Yhtäkkiä muutama englantilainen ampui nuolia kohti erästä skotlantilaisryhmää, ja pari miestä kaatui maahan. Silloin kaikki ­vetäisivät aseensa esille ja taistelu alkoi.

Sen taistelun voittivat skotit. He vangitsivat englantilaisen maavoudin, tappoivat hänen varamiehensä ja ajoivat muut englantilaiset pakosalle.

Sitten he kulkivat ryöstellen Redesdalen laakson halki ja palasivat lopulta kotiin mukanaan kolmesataa varastettua nautaa.

Jotkut voudit olivat itsekin rosvoja

Maavoutien työ ei ollut helppoa silloinkaan, kun aselepopäivät sujuivat yllä ­kuvattua rauhallisemmin.

Kuninkaat halusivat maavoutien olevan puolueettomia ja nimittivät siksi tehtävään mieluiten miehiä, jotka eivät olleet kotoisin raja­seudulta.

Haittapuolena oli, että nämä miehet eivät tienneet mitään alueen sukujen välillä ristiin rastiin vaikuttavista liittolaisuuksista ja verivihollisuuksista.

Maavoudeilla oli myös harvoin niin paljon miehiä, että heitä olisi kunnioitettu klaanipäälliköitä enemmän.

Skotlannissa itäisellä rajaseudulla maavoudit olivat päinvastoin suorastaan hengenvaarassa Humen klaanin perimäoikeutenaan pitämällä alueella.

Usein kuninkaiden ei auttanutkaan muu kuin nimittää maavoudeiksi raja­seutujen vahvimpien sukujen jäseniä.

He pystyivät helposti kokoamaan tarvittaessa ­tuhansiakin miehiä palvelukseensa, eikä pikkutekijöillä ollut rohkeutta nousta heitä vastaan.

Nuo samat päälliköt olivat kuitenkin usein itse pahimpia rosvoja, vaikka he nimellisesti edustivatkin kuningasvaltaa.

Esimerkiksi Skotlannin läntisellä rajaseudulla Max­wellin ja Johnstonen suvut kilpailivat toistuvasti maa­voudin ase­masta voidakseen ­hyödyntää sitä valtataisteluissaan.

Sel­laiset kiistat olivat tavallisia, ja 1500-luvun loppupuolella Englannin puolella 25 klaania oli verikostojen kierteessä, Skotlannissa kymmenen.

Rosvon vangitseminen herätti närää

Pahimpia 1500-luvun lopun rosvoista oli ”Kinmont Willie” Armstrong.

Hän teki rikoksiaan niin usein ja avoimesti, että jopa hänen oma paatunut Armstrongin klaaninsa halusi hänestä eroon.

Willien miehet olivat kovaksi keitet­tyjä palkkarosvoja, jotka hankkivat elantonsa osallistumalla riskialttiille ryöstöretkille.

Esimerkiksi vuonna 1588 joukkio järjesti väijytyksen, joka tuhosi kapteeni Steven Ellisin toiveet ”Rohkean Buccleuchin” vangitsemisesta.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Willie oli palaamassa aselepo­päivästä ja ratsasti rajajoki Liddelin vartta.

Rajaseudun ­lakien mukaan hänen piti saada kulkea vapaasti, mutta kiusaus kävi liian suureksi joukolle englantilaisia, jotka karauttivat ratsunsa matalan joen poikki toiselle puolelle, vangitsivat 66-vuotiaan rosvon ja veivät hänet Carlislen linnaan.

Se suututti Liddesdalen mahtimiehen ”Rohkean Buccleuchin”.

Liddesdale kuului muodollisesti keskiseen rajaseutuun, mutta se oli maantieteellisesti erillään tiettömien ylämaiden takana, ja siksi Buccleuch oli nimitetty sen voudiksi.

Buccleuchin mielestä englantilaisten hänen alueellaan ­tekemä vangitseminen loukkasi hänen kunniaansa, ja hän vaati Willien palauttamista.

Englannin ­puolen maavouti kuitenkin kieltäytyi tiukasti.

Buccleuch ymmärsi, että diplomatia ei johtaisi minnekään, joten hän ryhtyi toimiin, jotka heijastelivat hyvin hänen ­lisänimeään ”rohkea”.

Sateisen yön pimeydessä Buccleuch ­lähestyi rajajokea huhtikuussa 1596. ­Hänellä oli mukanaan 80 Scottin, Elliotin ja Armstrongin suvun miestä sekä ­miehiä Grahamin suvun englantilaisesta haarasta.

Miehiä yhdistivät verisiteet, liitto­laisuudet ja halu antaa englantilai­selle maavoudille opetus. Joukko ratsasti vaivihkaa Grahamin klaanin alueen halki Carlislen linnan luo.

Suurin osa miehistä asettui väijyksiin valmiina pysäyttämään hyökkäyksen ­linnasta, ja Buccleuch hiipi muutaman miehen kanssa pienelle takaovelle.

He kaivoivat hissukseen sen verran maata oven alta, että he saivat työnnettyä tammioven alle seipäitä ja nostettua sen saranoiltaan.

Se ei sujunut aivan äänettömästi, mutta kukaan ei silti huomannut mitään. Vartijat olivat vetäytyneet sisään suojaan sateelta, kirjoitti maavouti raportissaan – mutta oletettavasti jokunen heistä oli myös lahjottu.

Sisäpuolelle päästyään tunkeutujat ­vapauttivat Willien, ja koko seurue oli jo matkalla takaisin ulos ennen kuin pako lopulta huomattiin.

Carlislen sotilaat havahtuivat kuullessaan merkin­antotorven, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

He olisivat voineet lähettää takaa-ajoon saman tien vain 25 miestä, joten heidän ei auttanut kuin katsoa voimattomina, kun Buccleuch ratsasti Willie ja 80 miestä mukanaan takaisin kohti rajaa.

Kahakka uhkasi kruununperimystä

Tapauksella oli myös valtapoliittista ­merkitystä. Skotlannin Jaakko VI oli Englannin kuningattaren Elisabet I:n kruununperillinen, ja kahakka maiden rajalla voisi vaarantaa perimysoikeuden.

Niinpä ”Rohkea Buccleuch” pakotettiin aina Lontooseen asti selittelemään tekoaan. Kun hän astui kuningatar Elisabetin eteen, tämä kysyi häneltä, kuinka hän oli rohjennut tunkeutua Carlislen linnaan.

”Onko mitään, mitä oikea mies ei rohkenisi tehdä?” Buccleuch vastasi rauhallisesti, ja kuningattaren ei auttanut kuin ihailla miehen asennetta.

”Jos veljellämme Skotlannissa olisi 10 000 tämänkaltaista miestä, hän voisi horjuttaa jopa Euroopan vakaimpia ­kuningashuoneita”, Elisabet mutisi neuvonantajalleen.

”Rohkean Buccleuchin” kaltaisten miesten aika alkoi kuitenkin olla ohi.

Rajaseudut rauhoittuivat

Elisabet I kuoli lapsettomana vuonna 1603, ja Englannin kruunun peri Skotlannin Jaakko VI. Englanti ja Skotlanti olivat olleet 300 vuotta tukkanuottasilla, mutta nyt niillä oli yhteinen hallitsija, joka toivoi rauhaa vanhalle vihan rajalle.

Matkalla kruunajaisiinsa Lontoossa Jaakko lähetti klaaneille tiukkasävyisen varoitusviestin:

”Tietäkööt kaikki, että tästedes kukaan ei enää ole tekemisissä kapinallisten ja lainrikkurien, heidän vaimojensa tai heidän lastensa kanssa, ja että heitä vainotaan tulella ja raudalla.”

Jaakko teki yhdellä sulkakynän vedolla tyhjäksi rajaseudun lait ja koko rajaseudun. Nyt ei yksikään rosvo enää voinut paeta saaliineen turvaan rajan toiselle puolelle, vaan laki seuraisi heitä rajasta riippumatta.

Jotkut ymmärsivät, että oli alkanut uusi aika ja että naapurin karjaan ei enää ollut syytä kajota. Yksi heistä oli ”Rohkea Buccleuch”, joka lähti muutamaksi vuodeksi Manner-Eurooppaan johtamaan skottilaisia palkkasotilaita.

Kaikki eivät selvinneet yhtä helpolla. Lukuisia tunnettuja roistoja pidätettiin ja vietiin tuomioistuimeen syytettyinä ­vanhoista – tai keksityistä – rikoksista, ja lähes kaikki päätyivät hirteen.

Palattuaan Skotlantiin myös Buccleuch lähti innolla rosvojen perään toivoen, että hänen omat menneet tekonsa unohdettaisiin.

Hän hankki synninpäästönsä luovuttamalla virkavallalle entisiä kumppaneitaan, jopa oman klaaninsa miehiä.

Vähitellen järjestys palautui vanhalle rajaseudulle, eikä esimerkiksi Armstrongin ja Grahamin vanhoilla rosvoklaaneilla ole ollut päälliköitä sitten 1600-luvun.

Lampaiden laiduntamassa vihreässä maisemassa näkyy kuitenkin yhä heidän torniensa rauniota, uneliaissa pikkukylissä monen sukunimi on yhä Maxwell, Scott tai Carleton ja moni vanhoista mahti­suvuista omistaa yhä tiloja vanhalla rajaseudulla.