Temppeliritarit: Näin he sotivat

Valtaosa temppeliritarien ajasta ­sotaretkillä kului pitkillä ja raskailla marsseilla. Ritarikunta perustettiin vuonna 1119 puolustamaan Pyhää maata hyökkääjiltä, ja partiointi sekä vihollisen jäljittäminen aavikolla olivat ritarien tärkeimpiä tehtäviä.

Ritareilla oli väijytysten varalta tarkat säännöt, jotka määräsivät kunkin sotilaan paikan marssimuodostelmassa. Ritari­armeijan edellä ratsastivat usein paikalliset palkkasotilaat, jotka toimivat myös ­tie­dustelijoina. Pääjoukkojen kärjessä oli marsalkka henkivartijoineen, ja hänen perässään tulivat ritarit aseenkantajineen. Viimeisenä olivat asemiehet, jotka tukivat ritareita taistelussa.

Kurin ylläpitämistä auttoi temppeli­­ri­tarien koodeksi, jossa oli 686 sääntöä. Säännöillä varmistettiin, että ritarit elivät vaatimattomasti ja keskittyivät vain ­sotimiseen. Sääntöjen rikkomisesta seurasi rangais­tus, pahimmillaan jopa ­ritarikunnasta erottaminen.

Ritarien armeija oli taistelussa vaa­rallinen vastustaja, jonka hyökkäys alkoi yleensä ritarien raskaan ratsuväen rynnäköllä. Tarkan marssijärjestyksen ansios­ta ritarit olivat hetkessä valmiita taistelemaan vihollisen kohdattuaan.

LUE LISÄÄ: Lue kaikki temppeliritareista - suuruden ajasta romahdukseen

2. Hyökkäys: Ritarien hurja rynnäkkö

Raskaan ratsuväen rynnäkköä koskevat säännöt

Sääntö 167: Jos ritari joutuu eroon yksiköstään, hänen on pyrittävä marsalkan viirin luokse, ja jos sitä ei näy, muiden kristittyjen soturien – mieluiten johanniittojen – luokse.

Sääntö 168: Marsalkka voi ainoana päättää taistelun loppumisesta ja laskea viirinsä.

Kun tiedustelijat havaitsivat vihollisen, he ratsastivat marsalkan luo raportoimaan tälle näkemästään. Marsalkka nosti ritarikunnan viirin merkiksi siitä, että joukkojen piti valmistautua taisteluun.

Valmistautuminen sujui nopeasti: aseenkantaja auttoi haarniskan ritarin ylle ja antoi tälle tämän ­kilven. Ritari nousi sotaratsunsa selkään, ja aseenkan­taja ojensi hänelle neljän metrin ­pitui­sen peitsen sekä umpinaisen kypärän. Sitten ritarit ryhmittyivät 20–25 miehen suuruisiin yksiköihin, jotka taistelivat ­yhdessä oman viirinsä alla. Samaan aikaan apujoukkojen asemiehet kokoontuivat ­kaikkia reservijoukkoja johtavan turcopolin luokse.

Vihollisen tultua näkyviin marsalkka antoi ensimmäisenä hyökkääville ritareille merkin lähteä kevyessä ravissa kohti vihollista. Ritareiden päästyä noin 80 metrin päähän muslimit alkoivat ampua heitä nuolilla. Tätäkin tilannetta ­varten oli oma sääntönsä: ”Kun ritarit ovat järjestäytyneet taistelumuodostelmaan, kaikkien veljien on pysyttävä ennalta määrätyillä paikoillaan.”

Sitten marsalkka antoi soittaa torvilla hyökkäyskäskyn, jolloin ritarit kannustivat sotaratsunsa laukkaan.

”Olkaamme voitokkaita, taistelkaamme kunniakkaasti!” ritarit huusivat toisilleen hetkeä ennen kuin he törmäsivät täyttä laukkaa vihollisen rintamaan.

LUE LISÄÄ: Yleisimmät temppeliritareita koskevat uskomukset

3. Taistelu: Ritarit murskasivat vihollisjoukot

Lähitaistelua koskevat säännöt

Sääntö 164: Marsalkan viiriä on puolustettava viimeiseen asti.

Sääntö 165: Jos marsalkka saa surmansa, komento siirtyy kokeneimmalle ritarille.

Sääntö 168: Taistelemisen saa lopettaa vain, jos marsalkka laskee viirinsä tai jos vihollisella on vähintään kolminkertainen miesylivoima. Sääntöä rikkoneet erotetaan.

Mikäli temppeliritarit eivät onnistuneet murtamaan vihollisen rivistöä ensi rynnäköllä, asemiehistä ja palkkasotilaista koostuneet apujoukot liittyivät taisteluun ja pidättelivät vihollista, kunnes ritarit järjes­täytyivät uudelleen viiriensä luokse. Sitten apujoukot vetäytyivät ja ritarit lähtivät ­uuteen rynnäkköön.

Kun ritarien raskas ratsuväki oli onnistunut murtamaan vihollisen puolustuslinjan, kevyt ratsuväki eli asemiehet ja palkka­sotilaat tunkeutuivat aukoista auttamaan ritareita lähitaistelussa.

Lähitaistelua eli mêléetä käytiin mies miestä vastaan miekoin, nuijin ja veitsin, ja se jatkui niin pitkään, että toinen osapuoli pakeni tai tuhottiin täysin.

Keskiajalla taistelut olivat usein sekavia mylläköitä, mutta temppeliritarit taistelivat kurinalaisesti. He pystyivät iske­mään organisoidusti haluttuihin kohtei­siin ja ­murskaamaan siten sekä vihollisjoukkojen ­muodostelmat että taistelutahdon.

Ritarien rynnäköllä oli suuri psykolo­­ginen vaikutus. Vuonna 1177 käytyyn Mont­gisardin taisteluun osallistunut silminnäkijä kertoi, miten muslimiarmeijan komentaja Saladin säikähti rynnäkköä:

”Saladin katseli epäuskoisena, miten hänen joukkonsa hajosivat kuin akanat tuuleen: jotkut pakenivat, jotkut tapettiin. Hän alkoi pelätä oman henkensä puolesta, riisui haarniskansa ja pakeni muutaman miehen kanssa nopealla kamelilla.”

4. Taistelun jälkeen: Armoa ei annettu

Taistelun jälkeisiä toimia koskevat säännöt

Sääntö 102: Kaikki sotasaalis piti toimittaa taistelun jälkeen marsalkalle, joka järjesti sen kuljettamisen ritarikunnan suurmestarille Jerusalemiin.

Sääntö 195: Lääkintämiesten piti antaa haavoittuneille niin paljon ruokaa kuin nämä vain halusivat. Lisäksi heillä piti aina olla lääkettä valmiina, jos haavoittunut sitä pyysi.

Temppeliritarit tuhosivat mieluiten vihol­lisensa kiihkeässä taistelussa, mutta jos jotkut pääsivät karkuun, osa ritareista ratsasti heidät kiinni ja surmasi heidät.

Kun ritarien voitto oli varmistunut, he alkoivat kerätä taistelukentältä sotasaalista ja toimittivat sen marsalkalle. Sitten ritarit etsivät ja kokosivat kaatuneet toverinsa, joita kunnioitettiin seitsemän päivän ajan vainajien muistoksi pidetyssä iltamessussa. Lisäksi he antoivat yhdelle paikalliselle ­köyhälle lihaa syötäväksi 40 päivän ajan.

Kun jälkitoimet oli hoidettu, marsalkka lähetti sotasaaliin ritarikunnan ylimmälle päällikölle, Jerusalemissa olevalle suur­mestarille. Soturimunkit elivät köyhyydessä, jotta omaisuus ja ahneus eivät etäännyt­täisi heitä Jumalasta. Temppeli­ritarien motto kuvasti hyvin heidän yksinkertaisen elämän filosofiaansa:

”Ei meille, Herra, ei meille itsellemme, vaan Sinun nimesi kunniaksi.”

Todellisuudessa runsas sotasaalis ja ­eurooppalaisten hallitsijoiden lahjoitukset tekivät ritarikunnasta erittäin rikkaan.

Kun vainajista ja sotasaaliista oli huolehdittu, ritariarmeija palasi linnoituksiinsa. Erään ritarien saattueessa matkanneen pyhiinvaeltajan mukaan temppeli­ritarit olivat paluumatkallakin valppaina:

”He poistuvat taistelupaikalta viimeisinä ja suojelevat muita paluumatkallakin.”