Ritareista tuli rosvoja Jumalan armosta

De Contreraksen kaapparikaleeri on ajanut takaa isoa ja raskaasti aseistettua ottomaanien alusta jo yli vuorokauden. Laivojen kohdattua toisensa kumpikin laukaisi ensin tykit, mitä seurasi taistelu mies miestä vastaan kannella, kunnes de Contreras tovereineen joutui vetäytymään. Nyt kristityt olivat valmiita viimeiseen erään.

”Isä, anna meille siunauksesi, sillä tämä voi hyvinkin olla viimeinen päivämme”, lausui kapteeni laivan papille, joka oli kutsuttu paikalle. Pappi teki työtä käskettyä ja Jumalan siunauksen saatuaan kaapparit kävivät hyökkäykseen.

Kolmen tunnin ajan tykit ja musketit paukkuivat, kunnes kaappareiden onnistui vallata vihollislaiva.

”Voitto oli meidän, kun turkkilaiset – nähtyään rannan lähellä – alkoivat hyppiä mereen”, de Contreras kirjoitti vuosia myöhemmin.

Ottomaanialuksen ruumasta kaapparit löysivät yli 250 kuollutta turkkilaista, jotka he heittivät oitis yli laidan, minkä jälkeen alkoi saaliin jako. Alonso de Contreras sai 1 500 dukaattia, mikä oli nuorukaiselle omaisuus.

De Contreras oli vain yksi onnenonkijoista, joita liittyi johanniittojen joukkoihin 1600-luvulla. Seuraavan puolentoista vuosisadan aikana pelätyn kaappariarmeijan koko kasvoi nopeasti.

Muutkin kuin ottomaanit pelkäsivät Maltan ritareiden lippua. Pian myös kristityt laivat joutuivat kaappareiden uhriksi, eikä edes paavi voinut enää saada ristin varjossa ryösteleviä roistoja aisoihin.

Malta oli rosvojen pesä

Johanniitat olivat saapuneet Maltalle 71 vuotta aiemmin vuonna 1530. Tuota ennen ristiritarit olivat hallinneet Kreikassa sijaitsevaa Rodoksen saarta yli kahdensadan vuoden ajan, mutta vuonna 1522 ottomaanien sulttaani Suleiman Suuri valloitti saaren. Jättimäisen armeijansa kanssa sulttaani karkotti noin 600 saarella asunutta ritaria ja reilut 5 000 sotilasta.

Lähes kahdeksan vuoden ajan ristiritarit siirtyivät paikasta toiseen, kunnes Espanjan kuningas Kaarle V lopulta luovutti heille Maltan. Se sijaitsi keskellä Välimerta ja oli tärkeä tukikohta, josta käsin sotaisat ottomaanit voitiin pitää kurissa. Muslimit hallitsivat nimittäin suurta osaa Välimerta ympäröivistä maista.

Kun johanniitat näkivät ensi kerran horisontissa Maltan laakeat hiekkakivikalliot, monet heistä tiettävästi puhkesivat itkuun. Malta ei silti ollut kovin kummoinen paikka. Saarella oli pituutta vain 27 kilometriä, ja suurin osa siitä oli karua kalliota.

Maltan karuus osoittautui kuitenkin ristiritareille eduksi. Saarta oli vaikea valloittaa, ja johanniitat rakensivat Maltasta Euroopan voittamattomimman linnoituksen, jonka kaikkia tärkeitä satamakaupunkeja ympäröivät tukevat hiekkakivimuurit.

Kun johanniitat nousivat maihin, Malta oli vuosikymmeniä kärsinyt Pohjois-Afrikan rannikon niin sanottujen barbareskivaltioiden muslimimerirosvojen ryöstelystä. Maltan noin 20 000 asukasta olivat myös itsekin pitkään elättäneet itsensä merirosvouksella.

Puutavarasta, metalleista ja jopa ruoasta oli pulaa, ja hengissä selviytyäkseen saarelaiset hankkivat täydennystä ohi purjehtivilta kauppalaivoilta – laillisesti tai laittomasti. Kun johanniitat asettuivat saarelle, Malta oli jo Euroopan pelätyin merirosvojen pesä.

Tämä antoi johanniitoille hyvän tilaisuuden revanssiin ottomaaneja vastaan. Ritareilla oli Maltalla pieni kaleerilaivasto, jota enimmäkseen soudettiin mutta jonka laivoissa oli myös purjeet. Kaleereidensa ja paikallisten asukkaiden avulla ristiritarit alkoivat saalistaa arkkivihollisen laivoja.

Ottomaanit hyökkäsivät

Malta oli kaikin tavoin malka ottomaanien silmässä, ja vuonna 1551 pelätty ottomaanikaappari Dragut yrittikin valloittaa saaren. Hän kuitenkin epäonnistui yrityksessään.

Seuraavina vuosina johanniitat hyökkäilivät aina vain useammin ottomaanien laivojen kimppuun. Ristiritarit ottivat ryöstöretkiensä aikana ritarikunnan suurmestarin Jean de la Valetten johdolla yli 3 000 muslimiorjaa.

Lopulta sulttaani Suleiman Suuren mitta täyttyi. 18. toukokuuta 1565 ottomaanihallitsija kokosi voimansa murskatakseen Maltan ja omien sanojensa mukaan ”polttaakseen käärmeiden pesän maan tasalle”. Tuhoamisretkelle suuntasi suurin armeija sitten antiikin aikojen eli jopa 50 000 miestä.

Jean de la Valetten miehiä, paikallisasukkaita ja espanjalaissotilaita oli alle 7 000 henkeä, mutta he taistelivat niin urheasti, että turkkilaiset antoivat periksi kuukausien piirityksen jälkeen. Ottomaanien kaapparikomentaja Dragut kuoli taisteluissa.

”Koskaan musiikki ei ollut kuulostanut korvissani niin ihanalta kuin kirkonkellot tuona päivänä”, kirjoitti kristitty Balbi di Correggio ottomaanien lähdettyä.

Piiritys ei vähentänyt Maltan ritareiden sotaintoa – päinvastoin. Uusi suurmestari Pietro del Monte ilmoitti pian, että myös yksityiset toimijat saivat johanniittojen lipun alla ryöstää vapaasti muslimilaivoja. Heidän piti kuitenkin luovuttaa saaliista tietty prosenttiosuus ritarikunnalle, joka näin laivastoaan laajentamalla sai merirosvouksesta varsin hyvän tuoton.

Muslimien tappiota Maltalla vuonna 1565 seurasi vielä toinen sotilaallinen fiasko, kun kristittyjen laivasto löi ottomaanien valtakunnan laivaston Lepanton satamakaupungin (nykyisen Kreikan Náfpaktosin) lähellä vuonna 1571. Taistelu osoitti, että ottomaanien laivasto ei ollut voittamaton.

Voitto, jonka saavuttamisessa Maltan ritareiden laivastolla oli osansa, sai Maltalle seuraavina vuosina kerääntymään runsaasti ahneita kapteeneita, rikollisia ja seikkailijoita kokeilemaan onneaan kaappareina ristiritareiden siunauksella.

Yksi onnenonkijoista oli nuori Alonso de Contreras Madridista Espanjasta.

Merimieheltä ammuttiin pää

De Contreras oli puukottanut toverinsa ollessaan vain 13-vuotias ja joutunut pakenemaan Madridista. Hänet värvättiin myöhemmin Espanjan armeijaan, mutta hän karkasi sieltä ja päätyi Maltalle, missä hän sai pestin kaapparialukseen.

Seuraavina vuosina de Contreras purjehti Välimerta ristiin rastiin. Päiväkirjansa mukaan hän osallistui vuonna 1601 hyökkäykseen La Mahometaan (nykyinen Tunisian Hammamet) barbareskirannikolle. Illalla de Contreras nousi kolmensadan muun kaapparin kanssa maihin kaupungin lähellä turbaaneihin verhoutuneina harhauttaakseen asukkaat pitämään heitä kotiin palaavina muslimikaappareina.

”Vangitsimme naiset ja lapset mutta vain vähän miehiä, koska moni oli ehtinyt paeta. Sen jälkeen menimme kaupunkiin ryöstelemään”, de Contreras kirjoitti.

Nuoren kaapparin mukaan laivoihin lastattiin satoja vankeja. Pian paikalle ilmaantui yli 3 000 miehen muslimiarmeija, mutta de Contreras tovereineen oli onneksi ehtinyt haihtua paikalta.

”Menetimme kolme ritaria ja viisi sotilasta, jotka kaatuivat, kun he kävivät liian ahneiksi, minkä jälkeen palasimme tyytyväisinä Maltalle”, selitti de Contreras, jonka osuus saaliista hupeni pian prostituoituihin – quiracas.

”Saaren kurtisaanit ovat niin kauniita ja juonikkaita, että he ottavat kaiken, mitä ritareilla ja sotilailla on", hän tunnusti.

Kaappaukset eivät aina sujuneet yhtä kivuttomasti. Samana vuonna de Contreras osallistui hyökkäykseen ison ottomaanikaleerin kimppuun. Kaleeria puolustamassa oli satoja sotilaita, joilla oli käsiaseita ja tykkejä. Jo ensimmäisen kohtaamisen aikana de Contreras menetti 17 toveriaan.

”Hollantilainen tykkimies alkoi ladata tykkiä, ja vihollisen tykinkuula osui hänen päähänsä, joka murskaantui ja josta purskahti aivomassaa lähellä olevien päälle”, kuvaili de Contreras. Hän näki myös, miten pala tykkimiehen kalloa iskeytyi kovalla voimalla toisen merimiehen hyvin kyömyyn nenään.

”Kun haava parani, hänen nenänsä oli yhtä suora kuin minun!” de Contreras kirjoitti ällistyneenä.

Orjuus kuolemaa pahempaa

Johanniittojen sääntöjen mukaan muiden kuin muslimilaivojen ryövääminen oli kiellettyä. Silti ritarit iskivät toisinaan myös venetsialaisten ja etenkin kreikkalaisten alusten kimppuun.

Tätä perusteltiin sillä, että venetsialaiset kävivät 1500-luvulla paljon kauppaa ottomaanien kanssa, minkä vuoksi heitä nimiteltiin ”turkkilaisten huoriksi”. Oli luvallista hyökätä venetsialaislaivojen kimppuun niin kauan kuin ne kuljettivat vihollisten tavaraa.

Samalla logiikalla perusteltiin myös kreikkalaiskatolisten laivojen ryöväystä, vaikka ne kuuluivatkin kristityille. 1500-luvulla ottomaanit olivat vallanneet isot osat Kreikkaa ja he käyttivät paljon kreikkalaisia merimiehiä ja laivoja siinä – turhassa – toivossa, että ritarit jättäisivät ne rauhaan.

Vuonna 1634 brittiläinen Henry Blunt sattui olemaan matkustajana ranskalaisella laivalla ja näki, miten maltalaiset kaapparit kävivät kreikkalaisen kauppa-aluksen kimppuun Egyptissä Aleksandrian satamakaupungin edustalla.

”Katselimme ihmeissämme, miten kolme kreikkalaisella laivalla ollutta turkkilaista otettiin vangiksi. Neljäs ja viimeinen turkkilainen pakeni laivan perään. Siellä hän sitoi ympärilleen köysiä ja hyppäsi mereen pää edellä. Riistämällä oman henkensä hän välttyi vuosien kärsimyksiltä”, Henry Blunt kirjoitti.

Henkiinjääneitä muslimeja odotti todellakin melkoinen piina. Usein laivalla arvokkainta ei nimittäin ollut rahti vaan miehistö. Orjilla oli kova kysyntä, sillä ranskalaisten, espanjalaisten, italialaisten ja ottomaanien kaleereja soutivat nimenomaan orjat.

Maltan ritarit ryöstivät väistämättä välillä vahingossa myös sellaisia kreikkalaisia kauppa-aluksia, jotka eivät kuuluneet ottomaanien valtakunnan alaisuuteen. Jos näin kävi, miehistön jäseniä ei otettu orjiksi mutta he menettivät siitä huolimatta laivansa ja lastinsa.

Syynä tähän oli se, että kreikkalaiskatoliset eivät olleet kaappareiden silmissä ”oikeita” kristittyjä. Osa kreikkalaisista vaati Maltalla omaisuuttaan takaisin johanniittojen oikeusistuimessa, ja moni heistä voittikin juttunsa ja sai rahansa takaisin.

Osa kaappareista ei kiinnittänyt mitään huomiota uhrien uskontoon. Vuonna 1657 Jean de Thévenot oli matkalla kohti Akkoa Palestiinassa, kun alukseen nousi maltalaiskaappareita, jotka kieltäytyivät kuuntelemasta, kun da Thévenot huomautti olevansa ranskalainen ja kristitty.

”Suurimman osan aikaa minua osoitettiin pistoolilla kurkkuun ja miekan kärjellä mahaan. Pian he käskivät minua riisuuntumaan. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, neljä miestä kiskoi vaatteet yltäni niin, että olin ilkosen alasti. He pistelivät minua miekoilla, kunnes otin kultasormuksen sormestani ja heitin sen heille”, hän kertoi.

Yhteenveto: Näin kaapparikaleerit taistelivat

Merirosvot pelasivat rahansa

Ranskalaiset ja kreikkalaiset eivät olleet vain Maltan ritareiden uhreja, vaan heitä myös osallistui usein ryöstöretkiin. Monet Maltan ritarit olivat alun perin kotoisin Ranskasta. Ja koska useimmat kaappauksista tapahtuivat Kreikan vesillä, kaapparit pestasivat kreikkalaisia luotseiksi.

Yleisesti maltalaisten kaleerien miehistö oli varsin sekalaista sakkia. Orjat, jotka soutivat laivaa, olivat pääasiassa muslimeja. Kapteeni kuului johanniittojen ritarikuntaan ja oli arvoltaan lähes aina joko ritari tai kersantti. Loput kaleerin 150–200 hengen miehistöstä olivat tavallisia sotilaita.

Sotilaat saattoivat olla peräisin mistä tahansa Euroopan maasta, mutta suurin osa värvättiin suoraan Maltalta. Moni sotilaista oli entisiä rikollisia tai onnenonkijoita, joilla ei ollut ammattia. Kuten eräs tuntematon kaapparilaivan sotilaana toiminut totesi Maltalla pidetyssä oikeudenkäynnissä:

”Minulla ei ole ammattia, ja kun saan jostain käsiini rahaa, pelaan ne tai kulutan kapakassa tai prostituoituihin.”

Espanjalainen Alonso de Contreras ei muodostanut poikkeusta, ja hän kertookin päiväkirjassaan, miten kapteeni määräsi kerran hänet ja hänen toverinsa heittämään pelikortit ja arpakuutiot mereen, jotta he eivät olisi enää pystyneet pelaamaan rahasta.

Merimiehet eivät silti voineet lopettaa pelaamista. Muiden pelivälineiden puutteessa he piirsivät pöydälle kämmenen suuruisen ympyrän ja sen sisään pienemmän ympyrän.

”Kaikki, jotka pelasivat, laittoivat sitten pienempään ympyrään täin ja löivät vetoa. Täi, joka ensimmäisenä poistui isommasta ympyrästä, voitti pelin”, kirjoitti de Contreras ja totesi hilpeästi kapteenin joutuneen lopulta nöyrtymään ja luopumaan rahapelikiellosta.

Ennen pitkää de Contreras ylennettiin kaapparilaivan kapteeniksi, mutta se ei muuttanut hänen toimintatapojaan: hän lähti pelottomasti ryöstöretkelle toisensa jälkeen, minkä jälkeen hän tuhlasi dukaattinsa juopotteluun, naisiin ja pelaamiseen niin pian kuin vain pääsi satamaan.

Vuoden 1604 tienoilla Alonso de Contreras lähti Maltalta ja johanniittojen palveluksesta etsimään uusia seikkailuja muualta Euroopasta. Hän kuoli vuonna 1641, jolloin kaapparitoiminta oli Maltalla erittäin kannattavaa. Suurta menestystä seuraa kuitenkin aina väistämättä perikato.

Ritarit ja kristityt kaapparit putosivat huipulta hitaasti mutta varmasti. Syypäitä siihen olivat etenkin kaksi Euroopan mahtimiestä.

Napoleon koitui ritareiden kohtaloksi

1600-luvun lopulla ja 1700-luvun aikana johanniittojen valtaa nakersivat hiljalleen sekä Ranskan Aurinkokuningas eli Ludvig XIV ja paavi. 1660-luvulla Ludvig XIV pyrki rakentamaan kauppasuhteita Levanttiin, mikä merkitsi laajenevaa yhteistyötä ottomaanien kanssa.

Kuningas ei hyväksynyt sitä, että Maltan ritarit kävivät ranskalaislaivojen kimppuun, vaikka nämä kuljettivatkin rahtia ottomaanien valtakunnasta. Siksi hän antoi 1673 määräyksen, joka teki mahdolliseksi vangita ja vetää oikeuteen maltalaiskaapparit, jotka iskivät kätensä kuninkaan laivoihin.

Tämä sai johanniitat kääntämään huomionsa enemmän kreikkalaisiin kauppalaivoihin. Siinä missä kreikkalaisten oli aiemmin ollut helppoa vaatia menetyksistään korvauksia Maltalla, siitä tuli nyt lähes mahdotonta. Oikeusjuttuja vatvottiin vuosia ja kreikkalaisia pidätettiin yhä enemmän vääristä todistajanlausunnoista, vaikka he olisivat puhuneet totta.

Niin kauan kuin kaapparit purjehtivat johanniittojen lipun alla, kreikkalaiset pystyivät silti vetoamaan Roomaan. Ja he saivatkin vastakaikua, sillä paavi halusi pysytellä kreikkalaisten kauppiaiden kanssa hyvissä väleissä.

1700-luvun aikana johanniittojen suurmestari yritti kiertää ongelman sallimalla kaappareiden purjehtia myös muiden maiden lippujen alla, vaikka alukset olisivatkin olleet peräisin Maltalta. Usein valinta osui Toscanan suurherttuakuntaan tai Espanjan kuningaskuntaan, joiden kansalaisia oli Maltalla ristiritareina.

Kun kreikkalaiset valittivat kaappareiden toiminnasta, jutut hylättiin Maltan tribunaalissa automaattisesti, jos alus ei enää kuulunut virallisesti johanniitoille. Kreikkalaisten ei auttanut enää vedota Vatikaaniinkaan, sillä siellä käsiteltiin vain suoraan Maltan ritareihin liittyviä oikeusjuttuja.

Juridiset kiemurat aiheuttivat närää suurmestarin ja paavin välille, joista jälkimmäinen yritti suitsia johanniittojen sotaisuutta. Ristiritarit kieltäytyivät kuitenkin lopettamasta hyökkäyksiä.

Lopuksi paavi sai tarpeekseen, ja vuonna 1732 kirkon päämies lopulta sulki porsaanreiän antamalla virallisen määräyksen, jossa kiellettiin Maltan kaappareita purjehtimasta vieraiden lippujen alla.

1740-luvun alussa paavi kiristi vielä enemmän kaappareiden rahahanoja. Hän sääti lailla, että Maltan kaapparit saivat siitä lähtien partioida vain Pohjois-Afrikan barbareskirannikolla, joka oli ottomaanien ja pohjoisafrikkalaisten merirosvojen hallinnassa.

Johanniitat joutuivat tunnustamaan, että ajat olivat muuttuneet ja että he eivät voineet vuosien taisteluista ja uhrauksista huolimatta enää luottaa paavin tai Euroopan suurvaltojen tukeen.

Ristiritarit jatkoivat silti ryöstöretkiään matalammalla profiililla aina vuoteen 1798, jolloin Napoleon valloitti Maltan. Ranskalainen sotapäällikkö halusi solmia barbareskirannikon muslimien kanssa rauhan ja ajoi siksi johanniitat pois Maltalta.

250 vuoden valtion tukeman kaapparitoiminnan jälkeen Maltan pyhien sotureiden oli vihdoin aika lopettaa ryöstöretkensä Välimerellä.