Verta tihkui Alonso de Contrerasin reidestä. Vasta 19-vuotias espanjalainen puri hammasta. Kuluneen vuorokauden aikana hänen reiteensä oli uponnut musketinkuula ja hilpari oli viiltänyt syvän haavan hänen päähänsä. Hän tiesi silti olevansa onnekas, sillä hän oli yhä elossa toisin kuin monet hänen tovereistaan. Ja pian taistelu alkaisi uudestaan.
Oli vuosi 1601, ja de Contreras seisoi Egyptissä Aleksandrian edustalla kaleerin kannella. Laivan mastossa liehui punainen lippu, jonka keskellä oli valkoinen risti – Maltan kallioisella saarella sijaitsevan kristityn johanniittojen ritarikunnan symboli. Kaleerin 150-henkinen miehistö koostui kaappareista, valtion tukemista merirosvoista, joilla oli itse paavilta saatu lupa suorittaa Välimerellä ristiretkiä.
”Isä, anna meille siunauksesi, sillä tämä voi hyvinkin olla viimeinen päivämme.” Maltalaiskapteeni ennen hyökkäystä muslimilaivaan
De Contreraksen kaapparikaleeri on ajanut takaa isoa ja raskaasti aseistettua ottomaanien alusta jo yli vuorokauden. Laivojen kohdattua toisensa kumpikin laukaisi ensin tykit, mitä seurasi taistelu mies miestä vastaan kannella, kunnes de Contreras tovereineen joutui vetäytymään. Nyt kristityt olivat valmiita viimeiseen erään.

Kaapparit joutuivat koville, sillä ottomaanien alukset olivat usein vahvasti aseistettuja ja niissä oli paljon sotilaita.
”Isä, anna meille siunauksesi, sillä tämä voi hyvinkin olla viimeinen päivämme”, lausui kapteeni laivan papille, joka oli kutsuttu paikalle. Pappi teki työtä käskettyä ja Jumalan siunauksen saatuaan kaapparit kävivät hyökkäykseen.
Kolmen tunnin ajan tykit ja musketit paukkuivat, kunnes kaappareiden onnistui vallata vihollislaiva.
”Voitto oli meidän, kun turkkilaiset – nähtyään rannan lähellä – alkoivat hyppiä mereen”, de Contreras kirjoitti vuosia myöhemmin.
Ottomaanialuksen ruumasta kaapparit löysivät yli 250 kuollutta turkkilaista, jotka he heittivät oitis yli laidan, minkä jälkeen alkoi saaliin jako. Alonso de Contreras sai 1 500 dukaattia, mikä oli nuorukaiselle omaisuus.
De Contreras oli vain yksi onnenonkijoista, joita liittyi johanniittojen joukkoihin 1600-luvulla. Seuraavan puolentoista vuosisadan aikana pelätyn kaappariarmeijan koko kasvoi nopeasti.
Muutkin kuin ottomaanit pelkäsivät Maltan ritareiden lippua. Pian myös kristityt laivat joutuivat kaappareiden uhriksi, eikä edes paavi voinut enää saada ristin varjossa ryösteleviä roistoja aisoihin.
Malta oli rosvojen pesä
Johanniitat olivat saapuneet Maltalle 71 vuotta aiemmin vuonna 1530. Tuota ennen ristiritarit olivat hallinneet Kreikassa sijaitsevaa Rodoksen saarta yli kahdensadan vuoden ajan, mutta vuonna 1522 ottomaanien sulttaani Suleiman Suuri valloitti saaren. Jättimäisen armeijansa kanssa sulttaani karkotti noin 600 saarella asunutta ritaria ja reilut 5 000 sotilasta.
Lähes kahdeksan vuoden ajan ristiritarit siirtyivät paikasta toiseen, kunnes Espanjan kuningas Kaarle V lopulta luovutti heille Maltan. Se sijaitsi keskellä Välimerta ja oli tärkeä tukikohta, josta käsin sotaisat ottomaanit voitiin pitää kurissa. Muslimit hallitsivat nimittäin suurta osaa Välimerta ympäröivistä maista.

Espanjan Kaarle V taisteli ottomaaneja vastaan idässä ja lähetti konkistadorinsa länteen valloittamaan Amerikkaa.
Kun johanniitat näkivät ensi kerran horisontissa Maltan laakeat hiekkakivikalliot, monet heistä tiettävästi puhkesivat itkuun. Malta ei silti ollut kovin kummoinen paikka. Saarella oli pituutta vain 27 kilometriä, ja suurin osa siitä oli karua kalliota.
Maltan karuus osoittautui kuitenkin ristiritareille eduksi. Saarta oli vaikea valloittaa, ja johanniitat rakensivat Maltasta Euroopan voittamattomimman linnoituksen, jonka kaikkia tärkeitä satamakaupunkeja ympäröivät tukevat hiekkakivimuurit.

Johanniitat rakensivat suuria linnoituksia, joiden oli määrä suojella Maltaa mereltä tulevilta ottomaanien hyökkäyksiltä.
Kun johanniitat nousivat maihin, Malta oli vuosikymmeniä kärsinyt Pohjois-Afrikan rannikon niin sanottujen barbareskivaltioiden muslimimerirosvojen ryöstelystä. Maltan noin 20 000 asukasta olivat myös itsekin pitkään elättäneet itsensä merirosvouksella.
Puutavarasta, metalleista ja jopa ruoasta oli pulaa, ja hengissä selviytyäkseen saarelaiset hankkivat täydennystä ohi purjehtivilta kauppalaivoilta – laillisesti tai laittomasti. Kun johanniitat asettuivat saarelle, Malta oli jo Euroopan pelätyin merirosvojen pesä.
Tämä antoi johanniitoille hyvän tilaisuuden revanssiin ottomaaneja vastaan. Ritareilla oli Maltalla pieni kaleerilaivasto, jota enimmäkseen soudettiin mutta jonka laivoissa oli myös purjeet. Kaleereidensa ja paikallisten asukkaiden avulla ristiritarit alkoivat saalistaa arkkivihollisen laivoja.

Maltan haukka -elokuvassa johanniittojen väitetään antaneen Espanjan kuninkaalle kultaisen haukan.
Ritarit maksoivat Maltasta haukan
Kahdeksan vuotta sen jälkeen kun ottomaanit olivat ajaneet johanniitat Rodokselta vuonna 1522, Espanjan kuningas Kaarle V lahjoitti näille Maltan. Kuninkaan taka-ajatuksena oli muun muassa se, että johanniittojen oleskelu saarella voisi auttaa Euroopan suurmahteja pitämään muslimit aisoissa.
Kaarle asetti myös ehtoja: ritareiden olisi elettävä rauhassa saaren asukkaiden kanssa ja joka vuosi 1. marraskuuta pyhäinpäivänä hänen oli saatava lahjaksi haukka. Tunnetussa Maltan haukka -elokuvassa haukka on kultaa, mutta todellisuudessa kyse oli elävästä haukasta.
Kuningas harrasti haukkametsästystä, ja maltalaiset tunnettiin koko Euroopan parhaina haukankouluttajina. Seuraavien 250 vuoden ajan ristiritarit toimittivatkin vuosittain kuninkaalle haukan.
Ottomaanit hyökkäsivät
Malta oli kaikin tavoin malka ottomaanien silmässä, ja vuonna 1551 pelätty ottomaanikaappari Dragut yrittikin valloittaa saaren. Hän kuitenkin epäonnistui yrityksessään.
Seuraavina vuosina johanniitat hyökkäilivät aina vain useammin ottomaanien laivojen kimppuun. Ristiritarit ottivat ryöstöretkiensä aikana ritarikunnan suurmestarin Jean de la Valetten johdolla yli 3 000 muslimiorjaa.
Lopulta sulttaani Suleiman Suuren mitta täyttyi. 18. toukokuuta 1565 ottomaanihallitsija kokosi voimansa murskatakseen Maltan ja omien sanojensa mukaan ”polttaakseen käärmeiden pesän maan tasalle”. Tuhoamisretkelle suuntasi suurin armeija sitten antiikin aikojen eli jopa 50 000 miestä.

Kun ottomaanit olivat valloittaneet Konstantinopolin vuonna 1453, he ottivat haltuunsa myös suuria alueita Välimeren ympäristöstä.
Muslimit uhkasivat koko Välimerta
Ottomaanien valtakunnasta kehittyi 1500-luvulla Euroopan ja Pohjois-Afrikan valloituksiensa ansiosta suurvalta. Laajeneminen sai Euroopan valtiot pelkäämään, että koko Välimeri olisi pian ottomaanien.
”Aika on tullut kristikunnan nousta ottomaaneja vastaan ja kaikkien kristittyjen hallitsijoiden ryhtyä taisteluun ja tuhota ottomaanit.”
Näin jylisi paavi Pius V vuonna 1566. Kun ottomaanit olivat valloittaneet vuonna 1387 kreikkalaisen Thessalonikin satamakaupungin, heistä oli muodostunut naapureilleen iso uhka.
Vuonna 1453 ottomaanit valtasivat Konstantinopolin. Syyrian ja Egyptin he valloittivat vuosina 1516 ja 1517 ja Rodoksen vuonna 1522. Neljä vuotta myöhemmin sulttaani sai haltuunsa myös osan Unkaria.
Pohjois-Afrikassa ottomaanit liittoutuivat niin sanottujen barbareskivaltioiden kanssa, joista käsin muslimit häiritsivät kristittyjen laivaliikennettä. Kristityt olivat näin vaarassa ajautua pois koko Välimereltä.
Ottomaaneja oli vaikea häätää Välimereltä

Kristityt taistelivat säilyttääkseen Välimeren
1300-luvulta eteenpäin ottomaanien valtakunta sai haltuunsa yhä enemmän alueita Välimeren ympäristöstä ja kristittyjen liikkumatila pieneni.

Ritarit ajettiin pakosalle
Vuonna 1522 ottomaanit veivät Rodoksen johanniitoilta, jotka olivat saarelta käsin pitäneet ottomaanit kurissa. Ristiritarit jatkoivat taistelua Maltalta.

Kreikkalaisia otettiin merimiehiksi
1500-luvulla ottomaanit pitivät hallussaan valtaosaa Kreikasta, mistä värvättiin miehiä muslimilaivastoon kreikkalaisten merenkulkutaitojen vuoksi.

Muslimimerirosvojen valtakuntaa
Ottomaanien liittolaiset, muslimikaapparit, valvoivat laivaliikennettä Pohjois-Afrikan barbareskirannikolta. Merirosvoja oli paljon etenkin Algeriassa, Tunisiassa ja Libyassa.
Jean de la Valetten miehiä, paikallisasukkaita ja espanjalaissotilaita oli alle 7 000 henkeä, mutta he taistelivat niin urheasti, että turkkilaiset antoivat periksi kuukausien piirityksen jälkeen. Ottomaanien kaapparikomentaja Dragut kuoli taisteluissa.
”Koskaan musiikki ei ollut kuulostanut korvissani niin ihanalta kuin kirkonkellot tuona päivänä”, kirjoitti kristitty Balbi di Correggio ottomaanien lähdettyä.

Johanniittojen suurmestari Jean de Valette johti Maltan puolustusta ottomaanien armeijan hyökkäystä vastaan.
Piiritys ei vähentänyt Maltan ritareiden sotaintoa – päinvastoin. Uusi suurmestari Pietro del Monte ilmoitti pian, että myös yksityiset toimijat saivat johanniittojen lipun alla ryöstää vapaasti muslimilaivoja. Heidän piti kuitenkin luovuttaa saaliista tietty prosenttiosuus ritarikunnalle, joka näin laivastoaan laajentamalla sai merirosvouksesta varsin hyvän tuoton.
Muslimien tappiota Maltalla vuonna 1565 seurasi vielä toinen sotilaallinen fiasko, kun kristittyjen laivasto löi ottomaanien valtakunnan laivaston Lepanton satamakaupungin (nykyisen Kreikan Náfpaktosin) lähellä vuonna 1571. Taistelu osoitti, että ottomaanien laivasto ei ollut voittamaton.
Voitto, jonka saavuttamisessa Maltan ritareiden laivastolla oli osansa, sai Maltalle seuraavina vuosina kerääntymään runsaasti ahneita kapteeneita, rikollisia ja seikkailijoita kokeilemaan onneaan kaappareina ristiritareiden siunauksella.
Yksi onnenonkijoista oli nuori Alonso de Contreras Madridista Espanjasta.
Merimieheltä ammuttiin pää
De Contreras oli puukottanut toverinsa ollessaan vain 13-vuotias ja joutunut pakenemaan Madridista. Hänet värvättiin myöhemmin Espanjan armeijaan, mutta hän karkasi sieltä ja päätyi Maltalle, missä hän sai pestin kaapparialukseen.
”Vangitsimme naiset ja lapset mutta vain vähän miehiä, koska moni oli ehtinyt paeta.” Kaappari Alonso de Contreras
Seuraavina vuosina de Contreras purjehti Välimerta ristiin rastiin. Päiväkirjansa mukaan hän osallistui vuonna 1601 hyökkäykseen La Mahometaan (nykyinen Tunisian Hammamet) barbareskirannikolle. Illalla de Contreras nousi kolmensadan muun kaapparin kanssa maihin kaupungin lähellä turbaaneihin verhoutuneina harhauttaakseen asukkaat pitämään heitä kotiin palaavina muslimikaappareina.
”Vangitsimme naiset ja lapset mutta vain vähän miehiä, koska moni oli ehtinyt paeta. Sen jälkeen menimme kaupunkiin ryöstelemään”, de Contreras kirjoitti.
Nuoren kaapparin mukaan laivoihin lastattiin satoja vankeja. Pian paikalle ilmaantui yli 3 000 miehen muslimiarmeija, mutta de Contreras tovereineen oli onneksi ehtinyt haihtua paikalta.
”Menetimme kolme ritaria ja viisi sotilasta, jotka kaatuivat, kun he kävivät liian ahneiksi, minkä jälkeen palasimme tyytyväisinä Maltalle”, selitti de Contreras, jonka osuus saaliista hupeni pian prostituoituihin – quiracas.
”Saaren kurtisaanit ovat niin kauniita ja juonikkaita, että he ottavat kaiken, mitä ritareilla ja sotilailla on", hän tunnusti.
”Vihollisen tykinkuula osui hänen päähänsä, joka murskaantui ja josta purskahti aivomassaa lähellä olevien päälle.” Kaappari Alonso de Contreras
Kaappaukset eivät aina sujuneet yhtä kivuttomasti. Samana vuonna de Contreras osallistui hyökkäykseen ison ottomaanikaleerin kimppuun. Kaleeria puolustamassa oli satoja sotilaita, joilla oli käsiaseita ja tykkejä. Jo ensimmäisen kohtaamisen aikana de Contreras menetti 17 toveriaan.
”Hollantilainen tykkimies alkoi ladata tykkiä, ja vihollisen tykinkuula osui hänen päähänsä, joka murskaantui ja josta purskahti aivomassaa lähellä olevien päälle”, kuvaili de Contreras. Hän näki myös, miten pala tykkimiehen kalloa iskeytyi kovalla voimalla toisen merimiehen hyvin kyömyyn nenään.
”Kun haava parani, hänen nenänsä oli yhtä suora kuin minun!” de Contreras kirjoitti ällistyneenä.
Orjuus kuolemaa pahempaa
Johanniittojen sääntöjen mukaan muiden kuin muslimilaivojen ryövääminen oli kiellettyä. Silti ritarit iskivät toisinaan myös venetsialaisten ja etenkin kreikkalaisten alusten kimppuun.
Tätä perusteltiin sillä, että venetsialaiset kävivät 1500-luvulla paljon kauppaa ottomaanien kanssa, minkä vuoksi heitä nimiteltiin ”turkkilaisten huoriksi”. Oli luvallista hyökätä venetsialaislaivojen kimppuun niin kauan kuin ne kuljettivat vihollisten tavaraa.
Samalla logiikalla perusteltiin myös kreikkalaiskatolisten laivojen ryöväystä, vaikka ne kuuluivatkin kristityille. 1500-luvulla ottomaanit olivat vallanneet isot osat Kreikkaa ja he käyttivät paljon kreikkalaisia merimiehiä ja laivoja siinä – turhassa – toivossa, että ritarit jättäisivät ne rauhaan.
”Riistämällä oman henkensä hän välttyi vuosien kärsimyksiltä.” Britti Henry Blunt itsemurhan tehneestä turkkilaisesta (1634)
Vuonna 1634 brittiläinen Henry Blunt sattui olemaan matkustajana ranskalaisella laivalla ja näki, miten maltalaiset kaapparit kävivät kreikkalaisen kauppa-aluksen kimppuun Egyptissä Aleksandrian satamakaupungin edustalla.
”Katselimme ihmeissämme, miten kolme kreikkalaisella laivalla ollutta turkkilaista otettiin vangiksi. Neljäs ja viimeinen turkkilainen pakeni laivan perään. Siellä hän sitoi ympärilleen köysiä ja hyppäsi mereen pää edellä. Riistämällä oman henkensä hän välttyi vuosien kärsimyksiltä”, Henry Blunt kirjoitti.
Henkiinjääneitä muslimeja odotti todellakin melkoinen piina. Usein laivalla arvokkainta ei nimittäin ollut rahti vaan miehistö. Orjilla oli kova kysyntä, sillä ranskalaisten, espanjalaisten, italialaisten ja ottomaanien kaleereja soutivat nimenomaan orjat.
Maltan ritarit ryöstivät väistämättä välillä vahingossa myös sellaisia kreikkalaisia kauppa-aluksia, jotka eivät kuuluneet ottomaanien valtakunnan alaisuuteen. Jos näin kävi, miehistön jäseniä ei otettu orjiksi mutta he menettivät siitä huolimatta laivansa ja lastinsa.
”Ennen kuin ehdin tehdä mitään, neljä miestä kiskoi vaatteet yltäni.” Ranskalainen Jean de Thévenot Maltan kaappareista
Syynä tähän oli se, että kreikkalaiskatoliset eivät olleet kaappareiden silmissä ”oikeita” kristittyjä. Osa kreikkalaisista vaati Maltalla omaisuuttaan takaisin johanniittojen oikeusistuimessa, ja moni heistä voittikin juttunsa ja sai rahansa takaisin.
Osa kaappareista ei kiinnittänyt mitään huomiota uhrien uskontoon. Vuonna 1657 Jean de Thévenot oli matkalla kohti Akkoa Palestiinassa, kun alukseen nousi maltalaiskaappareita, jotka kieltäytyivät kuuntelemasta, kun da Thévenot huomautti olevansa ranskalainen ja kristitty.
”Suurimman osan aikaa minua osoitettiin pistoolilla kurkkuun ja miekan kärjellä mahaan. Pian he käskivät minua riisuuntumaan. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, neljä miestä kiskoi vaatteet yltäni niin, että olin ilkosen alasti. He pistelivät minua miekoilla, kunnes otin kultasormuksen sormestani ja heitin sen heille”, hän kertoi.

Usein Maltan kaapparit saarsivat vihollisaluksen usealla kaleerilla ja hyökkäsivät sitten monelta suunnalta yhtä aikaa.
Kaleerit kukistivat vihollisen raskaalla tykistöllä
Maltan ritareilla oli yli 30 kaleeria, kun kaapparitoiminta oli kiivaimmillaan. Yhtä kaleeria souti jopa 200 orjaa, ja kun uhri oli lähellä, kaapparit antoivat tykkien laulaa.
Kun johanniitat saapuivat Maltalle vuonna 1530, heillä oli vain neljä kaleeria. 1600-luvun puolivälin jälkeen lukumäärä oli kohonnut 20–30 kappaleeseen. Noin kaksi kolmasosaa laivoista ei kuitenkaan ollut ritarikunnan omistuksessa vaan kuului yksityisille kaappareille, jotka purjehtivat ristiritareiden lipun alla.
Jokaisessa kaleerissa oli 150–200 henkeä, ja laivaston ollessa suurimmillaan merimiehiä oli kaikkiaan noin 4 500–6 000. Lisäksi jokaista laivaa souti noin 200 orjaa. Laivoissa oli myös purjeet, mutta airot antoivat niille lisävauhtia, joka tuotti lisäetua takaa-ajossa.
Hyökkäys aloitettiin tekemällä vihollisen laiva purjehduskelvottomaksi: mastot ja purjeet ammuttiin pirstaleiksi raskailla tykeillä, jotka oli kiinnitetty kaleerin keulaosaan.
Seuraavaksi kaapparit tulittivat vihollista musketeilla ja pienillä tykeillä, niin sanotuilla kiertohakatykeillä. Usein arvokkainta saalista olivat vangit, jotka voitiin myydä orjiksi. Siksi vihollislaivan miehistön tappamista pyrittiin välttämään.
Lopuksi kaapparit nousivat vihollislaivaan ja nujersivat miehistön, minkä jälkeen he purjehtivat kotiin.
Yhteenveto: Näin kaapparikaleerit taistelivat





Kaleerista tehtiin nopea
Sekä purjeilla että airoilla varustettu kaleeri kiihtyi nopeasti. Se teki alustyypistä suositun Välimerellä kahdeksisadaksi vuodeksi 1400-luvulta alkaen.
Orjat kiskoivat airoja
Yhtä kaleerin airoa liikutti yleensä kolme orjaa. Suurimmissa kaleereissa oli jopa 84 airoa kummallakin laidalla. Kapteeni antoi orjille soutamiskäskyn puhaltamalla hopeapilliin.
Vihollinen pehmitettiin tykeillä
Kaleerissa oli kaksi kolme isoa tykkiä keulassa. Kivisillä kuulilla tuhottiin vihollisen mastot ja purjeet, jotta alus ei pystyisi pakenemaan. Usein vihollinen antautui jo muutaman laukauksen jälkeen.
Kiertohakatykki tyhjensi kannen
Kun vihollinen oli lamautettu, kaapparit tulittivat kantta musketeilla ja pienillä suunnattavilla tykeillä eli kiertohakatykeillä, kunnes vastarinta lakkasi. Suurimmissa kaleereissa oli 35 kiertohakatykkiä.
Kokkapuu toimi entraussiltana
Viimeinen vaihe oli vihollisen laivan valtaus. Kaleerin keulassa oli pitkä kokkapuu, jota pitkin kaapparit saattoivat nousta vihollisaluksen kannelle kukistaakseen siellä viimeisenkin vastarinnan.
Merirosvot pelasivat rahansa
Ranskalaiset ja kreikkalaiset eivät olleet vain Maltan ritareiden uhreja, vaan heitä myös osallistui usein ryöstöretkiin. Monet Maltan ritarit olivat alun perin kotoisin Ranskasta. Ja koska useimmat kaappauksista tapahtuivat Kreikan vesillä, kaapparit pestasivat kreikkalaisia luotseiksi.
”Kun saan jostain käsiini rahaa, pelaan ne tai kulutan kapakassa tai prostituoituihin.” Tuntematon maltalaiskaappari
Yleisesti maltalaisten kaleerien miehistö oli varsin sekalaista sakkia. Orjat, jotka soutivat laivaa, olivat pääasiassa muslimeja. Kapteeni kuului johanniittojen ritarikuntaan ja oli arvoltaan lähes aina joko ritari tai kersantti. Loput kaleerin 150–200 hengen miehistöstä olivat tavallisia sotilaita.
Sotilaat saattoivat olla peräisin mistä tahansa Euroopan maasta, mutta suurin osa värvättiin suoraan Maltalta. Moni sotilaista oli entisiä rikollisia tai onnenonkijoita, joilla ei ollut ammattia. Kuten eräs tuntematon kaapparilaivan sotilaana toiminut totesi Maltalla pidetyssä oikeudenkäynnissä:
”Minulla ei ole ammattia, ja kun saan jostain käsiini rahaa, pelaan ne tai kulutan kapakassa tai prostituoituihin.”
Kaikki halusivat osansa saaliista
Kaappareiden ryöstöretkien saaliit jaettiin sadoille ihmisille aina kaleerin vähäarvoisimmasta merimiehestä alkaen Maltalla asuvaan johanniittojen suurmestariin asti. Saaliista oli ensin maksettava osuus kuudelle päällystötaholle näiden avusta, joten yksittäiselle tavalliselle kaapparille ei jäänyt saaliista kovin paljon käteen.
Espanjalainen Alonso de Contreras ei muodostanut poikkeusta, ja hän kertookin päiväkirjassaan, miten kapteeni määräsi kerran hänet ja hänen toverinsa heittämään pelikortit ja arpakuutiot mereen, jotta he eivät olisi enää pystyneet pelaamaan rahasta.
”Täi, joka ensimmäisenä poistui isosta ympyrästä, voitti pelin.” Kaappari Alonso de Contreras merirosvojen pelihimosta
Merimiehet eivät silti voineet lopettaa pelaamista. Muiden pelivälineiden puutteessa he piirsivät pöydälle kämmenen suuruisen ympyrän ja sen sisään pienemmän ympyrän.
”Kaikki, jotka pelasivat, laittoivat sitten pienempään ympyrään täin ja löivät vetoa. Täi, joka ensimmäisenä poistui isommasta ympyrästä, voitti pelin”, kirjoitti de Contreras ja totesi hilpeästi kapteenin joutuneen lopulta nöyrtymään ja luopumaan rahapelikiellosta.
Ennen pitkää de Contreras ylennettiin kaapparilaivan kapteeniksi, mutta se ei muuttanut hänen toimintatapojaan: hän lähti pelottomasti ryöstöretkelle toisensa jälkeen, minkä jälkeen hän tuhlasi dukaattinsa juopotteluun, naisiin ja pelaamiseen niin pian kuin vain pääsi satamaan.
Vuoden 1604 tienoilla Alonso de Contreras lähti Maltalta ja johanniittojen palveluksesta etsimään uusia seikkailuja muualta Euroopasta. Hän kuoli vuonna 1641, jolloin kaapparitoiminta oli Maltalla erittäin kannattavaa. Suurta menestystä seuraa kuitenkin aina väistämättä perikato.
Ritarit ja kristityt kaapparit putosivat huipulta hitaasti mutta varmasti. Syypäitä siihen olivat etenkin kaksi Euroopan mahtimiestä.
Napoleon koitui ritareiden kohtaloksi
1600-luvun lopulla ja 1700-luvun aikana johanniittojen valtaa nakersivat hiljalleen sekä Ranskan Aurinkokuningas eli Ludvig XIV ja paavi. 1660-luvulla Ludvig XIV pyrki rakentamaan kauppasuhteita Levanttiin, mikä merkitsi laajenevaa yhteistyötä ottomaanien kanssa.
Kuningas ei hyväksynyt sitä, että Maltan ritarit kävivät ranskalaislaivojen kimppuun, vaikka nämä kuljettivatkin rahtia ottomaanien valtakunnasta. Siksi hän antoi 1673 määräyksen, joka teki mahdolliseksi vangita ja vetää oikeuteen maltalaiskaapparit, jotka iskivät kätensä kuninkaan laivoihin.
Tämä sai johanniitat kääntämään huomionsa enemmän kreikkalaisiin kauppalaivoihin. Siinä missä kreikkalaisten oli aiemmin ollut helppoa vaatia menetyksistään korvauksia Maltalla, siitä tuli nyt lähes mahdotonta. Oikeusjuttuja vatvottiin vuosia ja kreikkalaisia pidätettiin yhä enemmän vääristä todistajanlausunnoista, vaikka he olisivat puhuneet totta.
Niin kauan kuin kaapparit purjehtivat johanniittojen lipun alla, kreikkalaiset pystyivät silti vetoamaan Roomaan. Ja he saivatkin vastakaikua, sillä paavi halusi pysytellä kreikkalaisten kauppiaiden kanssa hyvissä väleissä.
Maltan kaappareiden uhri löytyi meren pohjasta
Välimeren itäosasta löydettiin muutama vuosi sitten jättimäisen ottomaanilaivan hylky. Alus upposi vuoden 1630 tienoilla, jolloin Maltan kaappareiden tiedetään toimineen alueella aktiivisesti. Ristiritarit ovat siten voineet olla syypäitä aluksen uppoamiseen.
Vuonna 2015 ryhmä brittiläisiä meriarkeologeja teki hämmästyttävän löydön Välimeren itäosasta. Libanonin rannikolla kaksi kilometriä pinnan alla lepäsi 12 laivan hylkyä eri aikakausilta.
Yksi nuorimmista hylyistä oli ottomaanien valtakunnan aikainen kauppalaiva. Sukellusroboteilla löydetty hylky nimettiin Kolossiksi, ja sen arvioidaan uponneen vuoden 1630 tienoilla. Se oli 43 metriä pitkä ja 11 metriä leveä, ja se pystyi kuljettamaan 700 tonnia rahtia.
Syytä aluksen uppoamiseen ei vielä ole saatu selville. Uppoaminen saattaa arkeologien mukaan johtua Maltan kaappareista. Alue, josta hylky löydettiin, oli aluksen uppoamisajankohtana kristittyjen merirosvojen suosimaa seutua.
Vaikka ei voida varmuudella osoittaa, upottivatko Kolossin Maltan ritarit, on varmaa, että sen miehistö oli tietoinen uhasta. Aluksessa on ollut kuusi tykkiä. Niillä voitiin ampua sekä kivisiä kuulia että eräänlaisia "likaisia pommeja" eli puusäiliöitä, jotka oli täytetty esimerkiksi ruudilla, kivillä, lasinsirpaleilla ja lyijykuulilla.

Lastina posliinia
Laivan lastiruumassa oli muun muassa runsaasti kiinalaista posliinia, joka kuuluu varhaisimpiin Välimereltä löydettyihin.

Kaiken maailman tuotteita
Ruumasta löytyi myös Konstantinopoliin matkalla olevia vesikannuja Jemenistä, keramiikkaa Italiasta ja suitsukkeita Arabiasta.

Robotti paikansi hylyn
Arkeologit paikansivat hylyn sukellusrobotilla kahden kilometrin syvyydestä. Asiantuntijoiden mukaan näin suurta ottomaanialusta ei ole aiemmin löydetty.
1700-luvun aikana johanniittojen suurmestari yritti kiertää ongelman sallimalla kaappareiden purjehtia myös muiden maiden lippujen alla, vaikka alukset olisivatkin olleet peräisin Maltalta. Usein valinta osui Toscanan suurherttuakuntaan tai Espanjan kuningaskuntaan, joiden kansalaisia oli Maltalla ristiritareina.
Kun kreikkalaiset valittivat kaappareiden toiminnasta, jutut hylättiin Maltan tribunaalissa automaattisesti, jos alus ei enää kuulunut virallisesti johanniitoille. Kreikkalaisten ei auttanut enää vedota Vatikaaniinkaan, sillä siellä käsiteltiin vain suoraan Maltan ritareihin liittyviä oikeusjuttuja.
Juridiset kiemurat aiheuttivat närää suurmestarin ja paavin välille, joista jälkimmäinen yritti suitsia johanniittojen sotaisuutta. Ristiritarit kieltäytyivät kuitenkin lopettamasta hyökkäyksiä.
Lopuksi paavi sai tarpeekseen, ja vuonna 1732 kirkon päämies lopulta sulki porsaanreiän antamalla virallisen määräyksen, jossa kiellettiin Maltan kaappareita purjehtimasta vieraiden lippujen alla.
1740-luvun alussa paavi kiristi vielä enemmän kaappareiden rahahanoja. Hän sääti lailla, että Maltan kaapparit saivat siitä lähtien partioida vain Pohjois-Afrikan barbareskirannikolla, joka oli ottomaanien ja pohjoisafrikkalaisten merirosvojen hallinnassa.
Johanniitat joutuivat tunnustamaan, että ajat olivat muuttuneet ja että he eivät voineet vuosien taisteluista ja uhrauksista huolimatta enää luottaa paavin tai Euroopan suurvaltojen tukeen.
Ristiritarit jatkoivat silti ryöstöretkiään matalammalla profiililla aina vuoteen 1798, jolloin Napoleon valloitti Maltan. Ranskalainen sotapäällikkö halusi solmia barbareskirannikon muslimien kanssa rauhan ja ajoi siksi johanniitat pois Maltalta.
250 vuoden valtion tukeman kaapparitoiminnan jälkeen Maltan pyhien sotureiden oli vihdoin aika lopettaa ryöstöretkensä Välimerellä.