Ristiritarit iskivät kristittyyn kaupunkiin

Euroopan kristityt halusivat vuonna 1204 vallata Jerusalemin takaisin muslimeilta, mutta ahneus ajoikin 20 000 ristiritaria hyökkäämään Konstantinopoliin ja käynnistämään koko kristittyä maailmaa järkyttäneen hävityksen.

Euroopan kristityt halusivat vuonna 1204 vallata Jerusalemin takaisin muslimeilta, mutta ahneus ajoikin 20 000 ristiritaria hyökkäämään Konstantinopoliin ja käynnistämään koko kristittyä maailmaa järkyttäneen hävityksen.

Look and Learn/Bridgeman Images

Pohjoisitalialaisen Montferratin herttuakunnan hallitsija Bonifacius saapui aurinkoiseen Venetsiaan elokuussa 1202. Hänet oli vuotta aiemmin nimetty johtamaan neljättä ristiretkeä, joka lähtisi valtaamaan takaisin vuodesta 1189 muslimien hallussa ollutta Jerusalemia.

Kolmas ristiretki oli epäonnistunut, ja nyt suunnitelmana olikin lähettää ristiretki ensin Välimeren yli Egyptiin ja sen jälkeen Pyhään kaupunkiin lounaasta sen sijaan, että se hyökkäisi suoraan Palestiinaan.

34 500:aa ristiretkeläistä kuljettamaan tarvittiin valtava 500 aluksen laivasto. Laivoja oli rakennettu Venetsiassa yli vuoden ajan, ja sopimuksen mukaan ristiretkiarmeija maksaisi niistä 85 000 hopeamarkkaa.

Bonifacius oli koko ajan kuvitellut, että pyydetty summa saataisiin helposti kasaan kunhan armeija olisi koossa, mutta hänen epäilyksensä heräsivät, kun puolessatoista kuukaudessa Venetsiaan oli saapunut vasta 12 000 ristiretkeläistä.

Venetsian hallitsija, doge Enrico Dandolo, kutsui Bonifaciuksen luokseen. 95-vuotias doge oli sokea ja liikkui huonosti, mutta hänen älynsä oli tallella.

Nyt doge vaati tiukkaan sävyyn puuttuvia rahoja Bonifaciukselta: ”Te ette lähde täältä minnekään, ennen kuin me saamme rahamme.”

Bonifacius yritti epätoivoisesti raapia rahoja kokoon, mutta 36 000 hopeamarkkaa jäi yhä puuttumaan. Hän luovutti vajaan summan Dandololle, ja se sinetöi ristiretken muuttumisen kerjäläisarmeijaksi.

Viekas doge nieli kiukkunsa, sillä hän näki mahdollisuuden hyötyä kaupungissaan olevista sotilaista.

Pääosa neljännen ristiretken osallistujista oli ranskalaisia, sillä ensimmäisinä sille olivat ilmoittautuneet ranskalaiset ruhtinaat. Silti päävastuussa ristiretken kauhistuttavasta lopusta olivat italialaiset.

Montferratin Bonifacius
© Yolanda Perera Sánchez/Imageselect

Kunniakas ritari

Italialainen Montferratin herttua Bonifacius tunnettiin kunnian miehenä, ja hän arvosti suuresti ritarien hyveitä. Hän tuli hienosta perheestä, ja hänen isänsä William vanhempi oli ollut toisella ristiretkellä ja taistelemassa Saladinia vastaan.

Enrico Dandolo
© Fine Art America

Sokea taustavaikuttaja

Enrico Dandolosta tuli Venetsian doge 85-vuotiaana. Hän oli sokea ja liikkui huonosti, mutta hänen älynsä oli tallella. Hän oli käynyt kauppiaana lukemattomia kertoja Konstantinopolissa, ja Bysantin hovin vehkeily oli hänelle erittäin tuttua.

Aleksios IV
© The Picture Art Collection/Imageselect

Loukattu prinssi

Nuoren prinssi Aleksioksen setä Aleksios III syöksi veljensä Isakios II:n vallasta vuonna 1195. Prinssi vangittiin, mutta muutaman vuoden kuluttua kaksi kauppiasta salakuljetti hänet vankeudesta hänen lankonsa, Svaabian kuninkaan Filipin luo.

Dandolo ehdotti Bonifaciukselle, että Venetsian laivasto veisi ristiretkeläiset kohteeseensa, mutta ehtona oli, että kaikki ryöstösaalis kuuluisi venetsialaisille, kunnes velka olisi kuitattu.

Ristiretkeläisten oli pakko hyväksyä ehdotus.

Puolentoista kuukauden viivästys tarkoitti, että talvi lykkäisi matkaa Pyhään maahan. Dogella oli kuitenkin ehdotus senkin varalle: ”Lähellä on Zadar-niminen kaupunki. Sikäläiset ovat tehneet meille paljon pahaa, ja mieheni haluavat rangaista heitä. Neuvoillani voimme valloittaa sen ja olla siellä pääsiäiseen asti.”

Zadar oli kuitenkin katolinen kaupunki, ja ristiretken johtajien keskuudessa syntyi ilmiriita. Pyhää sotaahan piti käydä pakanoita vastaan, ei kristittyjä!

Jotkut vetäytyivät ristiretkeltä, mutta useimmat hyväksyivät mutkan Zadariin nykyisen Kroatian alueelle, sillä ristiretken keskeyttäminen oli syntiä.

He eivät voineet tietää, että tämä ristiretki ei koskaan päätyisi Pyhään maahan.

Venetsian doge, Enrico Dandolo, piti kaupungissa palopuheen, joka sai tuhannet liittymään ristiretkeen.

© James Penny Boyd

Ristiretki lähti liikkeelle

Paavi Innocentius III oli kutsunut ihmisiä neljännelle ristiretkelle vuonna 1198, mutta Euroopan aateli ei innostunut asiasta, koska se oli kiireinen keskenään ristiin rastiin käymiensä sotien vuoksi.

Vasta kun karismaattisesta Champagnen kreivi Thibaut’sta tuli ristiretken johtaja vuonna 1199, lähtijöitä alkoi ilmoittautua pääosin Ranskasta mutta myös Saksasta ja Italiasta.

Thibaut kuoli yllättäen toukokuussa 1201, ja hänen tilalleen nimitettiin Montferratin Bonifacius. Moni ranskalainen oli kuitenkin lupautunut matkaan juuri Thibaut’n vuoksi ja vetäytyi nyt ilmoittamatta asiasta Bonifaciukselle.

Venetsiaan saapui siis alle puolet ilmoittautuneista, joten Bonifaciuksen oli käytännössä pakko hyväksyä Dandolon ehdotus. Doge lupautui itsekin seuraamaan ristiä ja lietsoi kaupungissaan kiihkomieltä, joka sai 10 000 venetsialaista sotilasta ja merimiestä lähtemään mukaan kohti Zadaria.

Hämmentynyt Bonifacius lähti Rooma kysymään neuvoa paavilta, ja niin Dandolosta tuli ristiretken todellinen johtaja.

  1. marraskuuta ristiretkiarmeija saapui Zadariin ja alkoi piirittää kaupunkia. Paavi oli sillä välin saanut kuulla asiasta ja lähettänyt kirjeen yhä mukana oleville ranskalaisruhtinaille ilmoittaakseen vastustavansa hyökkäystä.
”Minä kiellän teitä Rooman paavin nimissä hyökkäämästä kristittyyn kaupunkiin, sillä te olette ristiretkeläisiä!” Ranskalainen apotti kirjeessä ristiritareille

Ranskalainen apotti huusi ritareille paavin kirjettä heiluttaen uhkauksia kirkon yhteydestä erottamisesta:

”Minä kiellän tietä Rooman paavin nimissä hyökkäämästä kristittyyn kaupunkiin, sillä te olette ristiretkeläisiä!”

Viekas doge kääntyi ristiretken johtajien puoleen: ”Te lupasitte auttaa minua valloittamaan tämän kaupungin, ja nyt teidän on lunastettava lupauksenne.”

Miehet tiesivät, että välirikko dogen kanssa tarkoittaisi ristiretken tyssäämistä siihen, ja moni ilmeisesti luotti paavin anteeksiantoon, kunhan Jerusalem olisi vallattu takaisin.

Zadarilaiset ripustivat kaupunginmuurille ristein koristeltuja lippuja osoittaakseen olevansa kristittyjä, mutta turhaan. Ristiretkeläiset aloittivat hyökkäyksen pommittamalla kaupunkia piiritysvarustuksistaan ja kaivamalla käytäviä muurien alle, ja venetsialaiset tulittivat kaupunkia suoraan laivoistaan.

Pian Zadar antautui, ja kaupunginportit aukenivat. Köyhät ristiretkeläiset ryöstivät kaupungista arvotavarat, eivätkä edes kirkot olleet heiltä suojassa. Voitonhuumassaan he myös tappoivat satoja kaupunkilaisia.

Paavin suoran kiellon rikkominen tiesi sitä, että kaikki oli nyt erotettu kirkon yhteydestä, mutta armeijan johtajat vaikenivat asiasta visusti. Armeija vietti talven Zadarissa valmistautuen jatkamaan matkaansa keväällä.

4. ristiretki piirittää Zadaria.

Rahapulassa ristiritarit hyökkäsivät Zadariin nykyisessä Kroatiassa, vaikka se oli kristitty kaupunki.

© Sala del Maggior Consiglio

Ristiretkeläiset saivat uuden tarjouksen

Joulukuun puolivälissä Bonifacius liittyi taas ristiretkiarmeijaan, joka oli vararikon partaalla ja kaipasi kipeästi täydennyksiä. 1. tammikuuta 1203 sen luo saapui Bysantin nuoren prinssin Aleksioksen lähetystö.

Lähetystö kertoi, että prinssin setä Aleksios III oli kaapannut vallan ja hallitsi nyt oikeudetta Bysantin keisarina, ja prinssi vakuutti, että kaikki bysanttilaiset toivoivat vallan palaavan oikealle hallitsijalle.

Prinssi Aleksios pyysi ristiretkeläisiä auttamaan hänet valtaistuimelle Jumalan nimissä, ja vastineeksi hän lupasi yhdistää katolisen ja kreikkalais-ortodoksisen kirkon, tunnustaa paavin ylimpänä johtajana ja rahoittaa ristiretkeä 200 000 hopeamarkalla.

Tarjous houkutteli Bonifaciusta, mutta se tarkoittaisi hyökkäystä Konstantinopoliin, kristikunnan etuvartioon idässä. Hän kutsui armeijan aatelis- ja pappisjäsenet kokoukseen keskustelemaan asiasta.

Toisten mielestä ristiretkeläisistä ei saisi tulla kuninkaantekijöitä, toiset taas näkivät ehdotuksessa ainoan mahdollisuuden rahoittaa ristiretki, johon oli jo panostettu niin paljon.

Kesken keskustelun Dandolo ilmaisi tukensa prinssin ehdotukselle. Ristiretkeläiset eivät valloittaisi kaupunkia vaan ainoastaan auttaisivat nostamaan hallitsijaksi oikeutetun keisarin.

Aleksioksen lupaama korvaus riittäisi sekä kuittaamaan ristiretken velan Venetsialle että takaamaan matkan jatkumisen Egyptiin.

Dandolo sai ylipuhuttua Bonifaciuksen, ja 20 000 ristiritaria lähti kohti maailman suurinta kristittyä kaupunkia.

Kirkon sisällä oli vuosisatoja ollut erimielisyyksiä, mutta todellinen murros tapahtui vuonna 1054, kun Rooman paavi halusi ortodoksisen kirkon johtajan, Konstantinopolin patriarkan, tunnustavan yksiselitteisesti paavin kirkon todelliseksi johtajaksi. Patriarkka ei kuitenkaan suostunut paavin lähettilään, kardinaali Humbertin, yrityksistä huolimatta.

Lopulta Humbert ryntäsi bysanttilaisten pääkirkon, Hagia Sofian, alttarille kesken jumalanpalveluksen esittelemään asiakirjaa, jolla patriarkka erotettiin kirkon yhteydestä. Vastauksena patriarkka julisti saman tuomion koko kardinaalin seurueelle. Pitkään muhinut konflikti kärjistyi avoimeksi teologiseksi sodaksi kristinuskon lukuisista, osin aivan pikkuasioihinkin liittyvistä, tulkinnoista.

© Shutterstock

Kolminaisuus

Ortodoksinen kirkko päätti vuonna 381, että Pyhä henki oli Jumalan luoma ja sitä tuli rukoilla kuten Isää ja Poikaa. Katolisten käyttämien vanhojen tekstien käännösten mukaan Pyhä henki oli kuitenkin sekä Jumalan että Jeesuksen luoma.

Ortodoksit, joille Jeesus oli Jumalan alapuolella ja siten kykenemätön luomistöihin, pitivät katolisten tulkintaa vakavana kerettiläisyytenä.

© Shutterstock

Selibaatti

Selibaatti oli keskeistä sekä katolisessa että ortodoksisessa kirkossa, mutta siitä oli erilaisia tulkintoja.

Katolisten mielestä kaikkien hengenmiesten oli elettävä selibaatissa astuttuaan Jumalan palvelukseen: Jumalalle vihittynä heillä ei voinut olla vaimoa. Ortodoksien mielestä kirkon palvelukseen sai astua myös naimisissa oleva mies ja avioliitto sai jatkua.

© Shutterstock

Paavi ja pentarkia

Varhaista kristikuntaa ei johtanut yksi keskushenkilö vaan viiden patriarkan muodostama pentarkia. Kirkon latinalaisessa osassa paavi nostettiin kuitenkin ajan mittaan ”Jumalan edustajaksi maan päällä” ja koko kristityn kirkon johtajaksi.

Ortodoksinen kirkko ei tunnustanut paavia ja oli sitä mieltä, että jos joku olisi muita korkeammalla, niin se oli Konstantinopolin patriarkka.

© Shutterstock

Ehtoollinen

Ehtoollisessa kristityt nauttivat Jeesuksen ruumista leivän muodossa. Ortodoksit pitivät katolisten tapaa käyttää kohottamatonta leipää kerettiläisenä.

Ortodoksien mielestä leivän kohoaminen symboloi Pyhää henkeä ja siksi ehtoollisleivän piti olla kohotettua. Lisäksi kohottamaton leipä liitettiin juutalaisuuteen, eikä se siksi sopinut kirkon pyhiin rituaaleihin.

Prinssiä heiteltiin mädillä hedelmillä

Ristiretkeläiset saapuivat Konstantinopolin edustalle 23. kesäkuuta ja tuijottivat ihmeissään kaupungin 12 metriä korkeita muureja – puolen miljoonan asukkaan Konstantinopoli oli Euroopan kaupungeista moninkertaisesti suurin.

Bonifacius, Dandolo ja prinssi Aleksios purjehtivat muurille ja kutsuivat kaupunkilaisia tukemaan oikeutettua kruununperillistä. Kaupunkilaiset vastasivat pilkkahuudoilla ja heitellen prinssiä kivillä ja mädillä hedelmillä.

Aleksios oli siis liioitellut suosiotaan, eivätkä kaupunkilaiset olleetkaan valmiita nousemaan hänen setäänsä vastaan. Bonifacius ei silti suostunut myöntämään, että häntä olisi huijattu.

Kaupunki oli otettava haltuun väkivalloin, jotta prinssi voisi nousta valtaan ja lunastaa lupauksensa suuresta korvauksesta.

Konstantinopolin vaikuttavat muurit olivat pitäneet hyökkääjät loitolla satojen vuosien ajan.

© Shutterstock

Dandolo tunsi Konstantinopolin hyvin, ja hän uskoi, että avain kaupungin valtaukseen oli saada laivasto Kultaiseen sarveen eli kaupungin ja Galatan linnoituksen välissä olevaan 800 metriä leveään lahteen. Lahti oli suljettu raskaalla rautaketjulla.

Kultaisen sarven ketju oli vuosisatoja suojellut Konstantinopolia, eikä Galata ollut helppo kohde, mutta lopulta suuri ristiretkiarmeija onnistui valtaamaan linnoituksen.

Ketju avattiin, ja venetsialainen laivasto pääsi purjehtimaan Kultaiseen sarveen.

Kun Galata oli vallattu, ristiretkeläiset sopivat koordinoidusta hyökkäyksestä Konstantinopoliin: venetsialaiset iskisivät laivoilta ja ristiretkeläiset maalta.

Osia Kultaisen sarven sulkeneesta massiivisesta ketjusta on yhä nähtävillä Istanbulissa.

© Mark Ahsmann

Ristiretkeläisillä oli alivoima, sillä Bysantin armeijalla oli Konstantinopolissa 50 000 miestä, mutta suurin osa näistä oli surkeasti koulutettuja verrattuna eurooppalaisiin kokeneisiin sotilaisiin.

Vain keisarin skandinaavisista ja anglosaksisista eliittisotilaista eli varjageista koostuvasta 5 000 miehen henkivartiokaartista oli vastusta ristiritareille.

Hyökkäys käynnistyi 17. heinäkuuta. Ristiretkeläiset yrittivät iskeä kaupunginmuurille hyökkäystikkaiden avulla. Nuolia sinkoili puolin ja toisin heidän pyrkiessään epätoivoisesti eteenpäin.

Lopulta katoliset onnistuivat saamaan kahdet tikkaat paikoilleen, mutta vain 15 miestä pääsi ylös, kun armottomat varjagit jo olivat heitä vastassa suurine kirveineen.

Kiivaan taistelun jälkeen muurilla oli 15 ristiretkeläisestä jäljellä enää kaksi, ja kun he antautuivat, Bonifacius komensi joukot vetäytymään.

Venetsialaisten hyökkäys Kultaisesta sarvesta onnistui paremmin. Heillä oli vastassa heikosti koulutettuja bysanttilaissotilaita, ja he pääsivät helposti muurin viereen ja saivat kiinnitettyä siihen sotilaille hyökkäyssiltoja.

Bysantin joukot jäivät alakynteen ja vetäytyivät. Torneihin vedettiin Venetsian lippu, ja lahdessa olevissa laivoissa hurrattiin.

Pian bysanttilaisten puolustus murtui täysin, ja venetsialaiset saivat haltuunsa 30 kaupunginmuurin tornia.

Italialaiset sotilaat tunkeutuivat sisemmäs kaupunkiin mutta törmäsivät paikalle avuksi lähetettyihin pariin tuhanteen varjagiin.

Kun jo satoja miehiä oli kuollut, venetsialaiset päättivät hyökkäyksen sijaan vetäytyä puolustamaan sitä, mitä olivat jo saaneet vallattua.

Venetsialaiset sytyttivät muutamia taloja palamaan pitääkseen vihollisen loitolla, mutta tuuli levitti roihua niin, että pian koko 50 hehtaarin kaupunginosa oli liekeissä.

Bysantin joukkojen oli pakko vetäytyä liekkimeren alta.

Venetsia iski Konstantinopoliin Kultaisesta sarvesta valtavalla 200 aluksen laivastolla.

© Palma le Jeune

Pelkurikeisari menetti tukijansa

Hyökkäys oli torjuttu, mutta Konstantinopoli oli sekaannuksen vallassa ja kaikkien mielestä Aleksios III oli epäonnistunut puolustuksessa.

Keisari ei ollut pystynyt 50 000 sotilaalla torjumaan 20 000:ta vihollista, ja vihaa lisäsi se, että kaupungissa oli yhä tuhansia venetsialaisia tulimuurin takana.

Keisarin oli pakko neuvotella, joten hän kokosi 30 000 sotilastaan ja lähti kohti ristiretkeläisten leiriä. Kun Bonifacius näki valtavan bysanttilaisjoukon lähestyvän, hän lähetti heti avunpyynnön Dandololle.

Kaikille ristiretken keittäjistä tallirenkeihin lykättiin ase kouraan, ja kun Bonifacius sai rivinsä järjestykseen, armeija lähti kohti bysanttilaisia.

Kaupunkilaiset olivat kerääntyneet muureille seuraamaan, kuinka keisari pian tyrmäisi valeristiretkeläiset.

Armeijoiden lähestyessä toisiaan Aleksios III sai tiedon, että venetsialaiset olivat lähteneet kaupungista auttamaan liittolaisiaan.

Näin keisari oli toivonutkin, ja nyt hän saattoi määrätä armeijansa taas turvaan. Ristiretkeläiset saattelivat ortodoksit matkaan pilkkahuudoin.

Aleksios III oli juonellaan onnistunut saamaan venetsialaiset pois kaupungista, mutta nyt kaupunkilaiset pitivät häntä pelkurina, joka ei uskaltanutkaan iskeä alivoimaisen ristiretkiarmeijan kimppuun.

Asenteet olivat kääntyneet keisaria vastaan. Yön turvin hän keräsi lähimpineen aarrekammiostaan mukaan, mitä pystyi, ja pakeni kaupungista.

Taistelujen kaaoksessa suuria osia Konstantinopolista paloi maan tasalle.

© Classic Image/Imageselect

Kansa kääntyi uutta keisaria vastaan

Ristiretkiarmeija puhkesi riemuun, kun tieto Aleksios III:n paosta levisi. Merkkimiesten painostuksen jälkeen prinssi Aleksios julistettiin Konstantinopolin keisari Aleksios IV:ksi.

Nyt ristiretkeläiset odottivat saavansa maksun kuitatakseen velkansa ja pääsevänsä lopulta oikealle ristiretkelle!

Aleksios joutui kuitenkin pian tunnustamaan Bonifaciukselle, että hän tarvitsisi lisää aikaa saadakseen kokoon lupaamansa summan.

Runsaista vastalauseista huolimatta Aleksiokselle myönnettiin puoli vuotta. Sotilaat leiriytyivät Galataan odottamaan.

Kun talvi tuli eikä rahoja vieläkään kuulunut, Bonifacius lähetti Aleksiokselle uhkavaatimuksen: Tuo rahat tai tulemme itse hakemaan! Kun Aleksios ei reagoinut uhkaukseen, ristiretkeläiset alkoivat ryöstellä kaupunkia ympäröiviä palatseja ja tiluksia.

Ristiretkeläisten tihutyöt romahduttivat Aleksioksen suosion, ja kaupunkilaiset kääntyivät häntä vastaan.

Kunnianhimoinen aatelismies Aleksios Dukas Murtzuflos tarttui tilaisuuteen. Hän sai varjagikaartin puolelleen, vangitsi Aleksios IV:n ja kruunautti itsensä Aleksios V:ksi.

”Kreikkalaiset olivat pettureita, murhaajia ja epälojaaleja murhatessaan oikeutetun herransa – pahempia kuin juutalaiset.” Ristiretken papit ristiritari Robert de Clarin mukaan

Bonifacius ei todellakaan kaivannut Bysanttiin jälleen uutta keisaria. Hän ei enää ymmärtänyt, mitä Bysantin hovissa tapahtui, eikä tiennyt, mihin hänen tulisi seuraavaksi ryhtyä.

Tilanne vain paheni, kun Aleksios IV kuoli vankina ollessaan ilmeisesti uuden keisarin murhauttamana.

Kaksi vuotta oli kulunut, eikä ristiretkiarmeijalla yhtäkkiä ollut enää mitään toivoa saada rahoja, joilla se voisi maksaa velkansa dogelle.

Bonifacius ei kaikesta huolimatta ollut valmis antamaan periksi. Epätoivoisena hän kutsui ristiretken maalliset ja hengelliset johtajat keskustelemaan siitä, olisiko kostoisku Konstantinopoliin jotenkin perusteltavissa ja tulkittavissa ristiretken hengen mukaiseksi.

Papit pelastivat tilanteen toteamalla, että uusi keisari oli murhamies ja että ortodoksinen kirkko oli avoimesti toiminut Rooman kirkkoa vastaan.

Yhdessä he julistivat: ”Tämä sota on oikeutettu, ja jos aiotte vallata tämän maan ja saada sen tottelemaan Roomaa, niin kaikki, jotka kuolevat ripittäytyneinä, saavat osansa paavin suosiosta.”

Konstantinopolin valloittaminen oli saanut siunauksen.

Ristiretkiarmeija tunkeutui kaupunkiin

  1. huhtikuuta 1204 ristiretkiarmeija oli valmis käymään jälleen Konstantinopolin muurien kimppuun. Viime kerralla hyökkäys mereltä oli onnistunut, joten samaa taktiikkaa päätettiin kokeilla nytkin.

Katolilaiset yrittivät saada muuria hallintaansa hyökkäyssiltojen avulla, mutta etelätuulen vuoksi laivoja oli vaikea pitää riittävän lähellä rantaa siltojen kiinnittämistä varten.

Koko päivän jatkuneen yrittämisen jälkeen Bonifacius antoi käskyn vetäytyä.

Etelätuulta alettiin pitää merkkinä siitä, että Jumala ei ehkä suosinutkaan ristiretkeläisiä, ja monet alkoivat epäillä, toimivatko he sittenkään oikein pappien teologisista perusteluista huolimatta.

Papit pelastivat jälleen tilanteen ja pitivät palopuheita ristiretkeläisten jumalanpalveluksessa sunnuntaina 11. huhtikuuta.

Ristiritari Robert de Clari on kuvaillut, kuinka papit ja piispat tuomitsivat intohimoisesti Konstantinopolin ortodoksit ja kertoivat näiden kutsuvan kaikkia katolisia koiriksi:

”Kreikkalaiset olivat pettureita ja murhaajia sekä epälojaaleja murhatessaan oikeutetun herransa – he ovat pahempia kuin juutalaiset.”

Kun Montferratin Bonifacius lopulta valtasi Konstantinopolin, ketään ei säästetty.

© The Yorck Project

Viha ortodokseja kohtaan leimahti uudestaan, ja aamunkoitteessa 12. huhtikuuta aloitettiin uusi hyökkäys.

Aamusta ei ollut onni myötä, mutta puolilta päivin virinnyt pohjoistuuli painoi venetsialaislaivat lähemmäs muuria ja mahdollisti hyökkäyssiltojen kiinnittämisen torneihin.

Varjagit olivat ensimmäisinä hyökkääjiä vastassa, mutta pitkään sinniteltyään heidän oli pakko vetäytyä, ja ristiretkeläiset valtasivat useita torneja.

Ristiretkeläiset laskivat joukkoja maihin ja yrittivät murskata erään umpeen muuratun portin. Saatuaan siihen pienen aukon he näkivät toisella puolella suuren bysanttilaisen sotajoukon.

Eräs ranskalainen pappi ei sitä kavahtanut vaan ryömi yksin reiästä läpi, veti miekkansa esiin ja ryntäsi päin vihollista. Bysantin sotilaat väistivät hullua pappia kuka minnekin, ja niin hän pääsi avaamaan toisen portin ja ristiretkiarmeija vyöryi kaupunkiin.

Illan edetessä ristiretkeläiset varmistivat jalansijan kaupungista ja leiriytyivät sinne valmistautumaan seuraavan päivän taisteluun.

He eivät tienneet, että suurin osa Bysantin armeijasta oli jo karannut eikä keisarilla ollut jäljellä juuri muuta kuin uskolliset varjaginsa. Yöllä Aleksios V pakeni kaupungista.

Kerjäläisarmeija villiintyi verilöylyyn

Aamulla 13. huhtikuuta Bysantin lähetystö saapui ristiretkeläisten leiriin ja luovutti kaupungin Bonifaciukselle. Bysanttilaiset odottivat, että nyt hänet kruunattaisiin keisariksi.

Kadut oli siivottu ja kaupunki oli valmis vastaanottamaan uuden hallitsijansa. Ristiretkiarmeija ei kuitenkaan tyytynyt vain kaupungin antautumiseen.

Lähes vuoden taistelujen ja lukemattomien kuolonuhrien jälkeen ristiretkeläiset halusivat, mitä heille oli luvattu, ja alkoivat ryöstellä kultaa ja jalokiviä ortodoksikirkkojen alttarien runsaista koristeluista.

Se kiihdytti sotilaat taisteluhurmokseen, ja murhanhimoisina he alkoivat tunkeutua myös ihmisten koteihin, tappaa pappeja ja munkkeja ja raiskata nunnia.

Ahneus iski ristiretken pappeihinkin, jotka juoksivat kirkosta toiseen kahmien itselleen pyhiä esineitä ja pyhäinjäännöksiä.

Dandolo lähetti venetsialaiset varastamaan arvotaidetta ja vielä jäljellä olevia pyhimysten jäännöksiä vietäväksi Venetsiaan.

Kun palatsi ja kirkot oli ryövätty, sotilaat alkoivat vuorostaan repiä jalustoiltaan tuhansia antiikin aikaisia pronssipatsaita ja rintakuvia.

Historioitsija Niketas Khoniates kirjoitti ryöstelystä: ”Kukaan ei jäänyt osattomaksi surusta. Kujilla, kaduilla, temppeleissä; valituksia, itkua, surua, miesten voihketta, naisten huutoa.”

4. ristiretken ritarit ryöstelevät Konstantinopolissa.

On arvioitu, että ristiritarien ryöstösaaliin arvo oli lähes 900 000 hopeamarkkaa.

© Look and Learn/Bridgeman Images

Ristiretkeläiset riehuivat julmasti kolme päivää. Bonifacius ei puuttunut asiaan vaan valtasi itselleen yhtä kaupungin keisarillisista palatseista.

Ristiretkeläiset sytyttivät rakennuksia tuleen, ja lähes viidennes kaupungista paloi maan tasalle, ennen kuin ryöstely laantui. Aikalaislähteiden mukaan ryöstösaaliin arvo oli yhteensä 900 000 hopeamarkkaa.

Verenhimoissaan ryöstelijät tappoivat joidenkin arvioiden mukaan jopa noin 200 000 ihmistä.

Ristiretken matka päättyi Konstantinopolin, eikä se koskaan edennyt Pyhään maahan asti. Paavi Innocentius III yritti myöhemmin paikata avointa haavaa, joka oli syntynyt katolisen ja ortodoksisen kirkon välille. Hän erotti kirkon yhteydestä koko ristiretken ja kertoi häpeävänsä ristiretkiarmeijaa:

”Ne, joiden piti palvella Kristusta itsensä sijaan, joiden piti käyttää miekkaansa vääräuskoisia vastaan, ovat kylvettäneet teräänsä kristittyjen veressä.”

Paavin jälkikäteinen tuomio ei kuitenkaan saanut tehtyä tekemättömäksi. Hän ei ollut pystynyt hallitsemaan ristiretkeä eikä hillitsemään ahneita sotureita, vaan nämä olivat ryövänneet maailman suurimman kristityn kaupungin ja sementoineet katolisen ja ortodoksisen kirkon eron.

Vuosi verilöylyn jälkeen Enrico Dandolo kuoli tyytyväisenä, ja hän sai kunnian tulla haudatuksi Hagia Sofiaan.

Bysantti ei koskaan täysin toipunut traagisista tapahtumista, ja neljäs ristiretki merkitsi lopun alkua Konstantinopolille, kristittyjen etuvartiolle islaminuskoista maailmaa vastaan.

Paavi esittää anteeksipyynnön.

Paavi Johannes Paavali II kutsui Konstantinopolin patriarkan Vatikaaniin.

© Patrick Hertzog/AFP/Ritzau Scanpix

Anteeksipyyntö 800 vuotta myöhemmin

Vuonna 2001 paavi Johannes Paavali II totesi, että katolisen kirkon oli tullut aika pyytää anteeksi Konstantinopolin ryöstöä.

Vuonna 2004, kun Konstantinopolin tuhosta oli kulunut 800 vuotta, kreikkalais-ortodoksien ylin johtaja, Konstantinopolin patriarkka, kutsuttiin paavin luo Roomaan.

Tervetuliaispuheessaan paavi pahoitteli Konstantinopolin ryöstöä ja vakuutti paavi Innocentius III:n aikanaan tehneen samoin: ”Miten voisimme 800 vuotta myöhemmin olla jakamatta samaa suuttumusta ja surua, jota paavi Innocentius III ilmaisi välittömästi saatuaan kuulla, mitä oli tapahtunut?”

Myöhemmin paavi luovutti ortodoksiselle kirkolle useita 800 vuotta aiemmin varastettuja pyhäinjäännöksiä ja uskonnollisia aarteita.

Patriarkka kiitti palautetuista esineistä ja lausui paaville sovinnollisena vastauksena:

”Kristuksen kirkossa ei ole ylitsepääsemättömiä ongelmia, kun rakkaus, oikeus ja rauha kohtaavat.”