Fanaattiset eliittijoukot puolustivat Pyhää maata

Noin 50 metriä ennen arabiarmeijan puolustuslinjaa temppeliritarit laskivat peitsensä. Lähteiden mukaan hevoset olivat niin lähellä toisiaan, ettei rivien väliin voinut heittää edes omenaa.

Sitten nämä kaksi armeijaa iskivät yhteen. Saladinin soturit yrittivät puolustautua, mutta heidän puiset kilpensä murtuivat.

Saladinin piti paeta kamelin selässä

Ensi iskua seuranneessa kaaoksessa ritarit laskeutuivat hevostensa selästä ja syöksyivät verisiin kahakoihin miekkoineen. Hevosten levoton hirnuminen sekoittui terien kalskeen ja kuolevien huutojen meteliin. Loputkin kristittyjen armeijan 4 500 miestä liittyivät taisteluun.

Saladin katsoi kauhuissaan, kun hänen voittamattomat soturinsa pakenivat paniikissa joka suuntaan. Montgisardin taistelu oli hävitty.

Englantilaisen aikalaiskronikoitsijan Ralph de Diceton mukaan Saladin jopa ihaili vihollisen ritareita, "kun hän näki miestensä säntäävän pakoon tai hukkuvan miekkaan. Hän joutui ajattelemaan kiireesti omaa turvallisuuttaan ja pakeni paikalta. Päästäkseen nopeammin karkuun hän heitti rengaspanssarinsa pois, hyppäsi kilpakamelin selkään ja pakeni", de Diceto kertoi.

Voitto arabeista Montgisardissa ei ollut suinkaan yksittäinen tapahtuma, sillä 1200-luvulla temppeliritarit saivat maineen voittamattomana eliittijoukkona. Arabien armeijoista ei ollut vastusta raskaasti haarniskoidulle ja tiiviille muodolle, jossa ritarit hyökkäsivät.

Vaikka nykyaikaiset historioitsijat arvioivat, että Lähi-idän neljässä ristiretkeläisvaltiossa asui vain noin 300 temppeliritaria, he olivat yksi tärkeimmistä syistä siihen, että kristilliset armeijat pystyivät pitämään muslimit loitolla lähes sata vuotta.

Temppeliritarien menestyksen salaisuus oli yhdistelmä parhaita varusteita, laajaa taistelukokemusta ja horjumatonta uskoa Jumalaan.

Temppeliherrain ritarikunta oli varakas ja käytti suuria rahasummia hankkiakseen laadukkaita aseita. Erityisesti miekkojen takominen vaati taitavia seppiä, jotka hallitsivat koko prosessin aina teräksen valmistuksesta erityiseen taontamenetelmään, jolla varmistettiin tasapainoinen, terävä ja kestävä ase.

Temppeliritarien miekat olivat yleensä melko pitkiä, noin 90-senttisiä, mutta ne painoivat silti harvoin yli puolitoista kiloa. Keveytensä ansiosta ritarin oli helppo käyttää asetta sekä jalan että hevosen selässä. Miekat olivat lähes aina kaksiteräisiä eli teräviä molemmin puolin.

Marsalkka tarkasti laadun

Ritarien tärkein ase - nelimetrinen peitsi - oli yhtä lailla taidokkaasti valmistettu. Siihen voitiin käyttää vain vahvaa ja notkeaa saarnipuuta. Lujalla peitsellä temppeliritarit pystyivät murtamaan vihollislinjat, työntämään vastustajat hevostensa selästä ja suistamaan vihollisen rivit kaaokseen.

Temppeliritarien asevarustajia valvoi niin sanottu marsalkka, joka oli sekä temppeliherrojen kenraali että heidän linnoituksensa ylipäällikkö. Marsalkka keräsi kokemusta taistelukentältä ja ilmoitti asevarustajille vioista kaikissa varusteissa miekoista ja peitsistä kilpiin ja haarniskoihin.

Kun marsalkka oli hyväksynyt työn, hän jakoi aseet ja varusteet ritariensa kesken järkeväksi katsomallaan tavalla.

Johtajan vastuulla oli muutakin. Marsalkka valvoi myös ritarien hevosia, mikä oli tärkeä tehtävä, sillä jokaisella ritarilla oli niitä käytössään kolme: kaksi kookasta hevosta taistelukentällä käytettäväksi ja yksi ratsuhevonen Pyhän maan pitkiä marssimatkoja. Lisäksi ritarilla oli lupa pitää muulia, jolla hän kuljetti haarniskaansa.

Toisin kuin arabialaiset ratsusotilaat, temppeliritarit eivät etsineet nopeita ja tyylikkäitä hevosia vaan sellaisia, joilla oli paljon raakaa voimaa – esimerkiksi friisiläisiä, jotka tunnetaan leveästä rintakehästään ja lihaksikkuudestaan.

Hevosilla piti olla lihaksia kantaa raskaasti panssaroitua ritaria tuntikausia, ja samalla vahva hevonen lisäsi iskuvoi maa, kun temppeliritarit rynnäköivät vihollisen kimppuun. Hevoset kuljetettiin muulien tavoin laivalla Euroopasta Pyhään maahan. Marsalkka tarkasti ne ja jakoi sitten eläimet ritariensa kesken.

Päivät kuluivat aavikkomarsseilla

Ritarien haarniskat oli tehty taistelua varten, mutta suuret taistelut olivat harvinaisia. Muut tehtävät olivat tärkeämpiä.

Valtaosa ritarien ajasta kului pyhiinvaellusreittien ja rajan vartiointiin sekä aseistettujen arabien ja turkkilaisten rosvojoukkojen ajamiseen pois Pyhästä maasta.

Partioiva temppeliritarijoukko herätti kunnioitusta: painavat hevoset saivat maan tärisemään, ritareilla oli yllään tunnusomaiset valkoiset haarniskakaavut, ja suuri joukko apulaisia sekä palvelijoita täydensi karavaanin.

Jokaisella ritarilla oli mukanaan aseenkantaja, joka auttoi aseiden ja haarniskan kantamisessa, ja palkatut apujoukot toimivat tiedustelijoina. Miekalla, jousella tai varsijousella aseistautuneina he ratsastivat edellä tiedustellakseen maastoa ja paikantaakseen vihollisen.

Palkkasotilaat saattoivat olla eurooppalaisia tai Lähi-idän sotilaita. Heidän oli tunnettava alue ja puhuttava paikallista kieltä, jotta he pystyivät keräämään tietoja vihollisen liikkeistä.

Heti kun tiedustelijat havaitsivat vihollisen, he käänsivät hevosensa ympäri ja ratsastivat takaisin viemään viestin temppeliritareille. Jos johtaja päätti yhteenotosta, niin hän nosti mustavalkoisen lipun merkiksi siitä, että taistelu oli tulossa. Lippu oli jokaiselle ritarille merkki siitä, että hänen oli valmistauduttava.

Temppeliherra puki aseenkantajansa avustuksella nopeasti päälleen raskaan rengashaarniskan ja kiinnitti kilven rintaansa. Sitten hän nousi parhaan sotahevosensa selkään. Kersantti ojensi hänelle keihään ja kypärän, ja ritari liittyi sotilastovereidensa joukkoon. He muodostivat 20–25 miehen tiiviin ryhmän.

Nämä joukot muodostivat armeijan keihäänkärjen, ja yksiköt lähtivät johtajan merkistä ravaamaan. Kaikki tapahtui silti vaiti ja tiukassa järjestyksessä. Suurissa taisteluissa temppeliritarien marsalkka johti joukkojaan trumpetilla.

Improvisoitu eteneminen taistelukentällä oli ankarasti kielletty, ja temppeliritari sai poistua muodostelmasta vain säätäkseen satulaansa – tai jos hän huomasi kristityn joutuvan vääräuskoisen hyökkäyksen kohteeksi.

Kaikissa muissa tapauksissa ritarin oli seurattava aseveljiään, ja rangaistus sääntöjen rikkomisesta oli ankara: tottelemattomat ritarit menettivät oikeuden käyttää ritarikunnan vaakunaa vuoden ajan. Se oli suurin kuviteltavissa oleva nöyryytys.

Sotahistorioitsijat pitävät varmana sitä, että kuri oli ollut ensiarvoisen tärkeää ja keskeinen ero temppeliritareiden ja tyypillisten keskiaikaisten armeijoiden välillä. Tuhat vuotta sitten monet sotajoukot olivat yksinkertaisesti improvisoitu kokoelma sotureita tai huonosti varustettuja talonpoikaisarmeijoita, joilla ei ollut koulutusta. Temppeliritarit kehittivät ammattimaisen sotilaskulttuurin, joka toimi esimerkkinä ja jonka piirteitä on edelleen nähtävissä nykyaikaisissa armeijoissa.

Ritarit eivät pelänneet kuolemaa

Uskonnollinen fanatismi oli myös yksi temppeliritareiden suurista vahvuuksista. Ritarikuntaan liittyessään he vannoivat uskollisuutta Jumalalle ja Neitsyt Marialle.

Rauhan aikana temppeliritarit elivät samanlaista elämää kuin munkit. Heidän oli esimerkiksi syvennyttävä rukoilemaan seitsemän kertaa päivässä, eivätkä he saaneet omistaa mitään.

Uskonto väritti soturimunkkien käsitystä omasta roolistaan. Ritarit uskoivat monien muiden keskiajan kristittyjen tapaan, että maailmanloppu tulisi pian ja Jeesus palaisi maan päälle.

Taistelusta muslimeja vastaan tuli temppeliritarien keino tasoittaa tietä taivasten valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään kaikille oikeille kristityille.

Ritarikunnan johtajat lietsoivat tätä asennetta tekemällä ritareille selväksi, että kristinuskon kohtalo riippui heidän ponnisteluistaan etuvartioasemina Pyhässä maassa. Koko kristikunta ja uskovien sielut olivat vaarassa, jos temppeliritari epäonnistui tehtävässään uskon puolustajana.

Myös katolilaisten hengellinen johtaja eli Rooman paavi auttoi temppeliherroja opetuksillaan.

"Todellisina israelilaisina, pyhään taisteluun varustautuneina ja kristillisen rakkauden liekistä syttyneinä sotureina te täytätte evankeliumin käskyt teoillanne. Kukaan ei voi osoittaa suurempaa rakkautta kuin antaa henkensä ystäviensä puolesta", paavi Innocentius II kirjoitti vuonna 1139 myöntäessään temppeliritareille erityiset etuoikeudet.

Sittemmin useat paavit toistivat saman sanoman.

Uskonnollisella fanatismilla oli kuitenkin myös kääntöpuolensa. Ajan myötä soturimunkeille kehittyi liioiteltu usko omiin kykyihinsä. Heidän itseluottamuksensa ja taisteluhalukkuutensa paisuvat niin suuriksi, että se heikensi jo heidän arvostelukykyään.

Taipumukset osoittautuivat kohtalokkaiksi, kun ritarit ottivat jälleen yhteen Saladinin kanssa vuonna 1187 - kymmenen vuotta Montgisardin voiton jälkeen. Tällä kertaa taistelu käytiin 160 kilometriä Jerusalemista pohjoiseen.

Heinäkuussa Saladin piiritti Genesaretin järven rannalla sijaitsevan Tiberiasin kaupungin. Jerusalemin kuningas Guy de Lusignan, joka ei ollut temppeliritari, epäröi kuitenkin tulla kaupungin avuksi. Osittain siksi, että Saladinin armeija oli suuri, ja osittain siksi, että maasto oli kristitylle armeijalle epäsuotuisaa.

Sepphoris, jossa kuningas oleskeli, oli myös vahva puolustusasema, ja siellä oli saatavilla puhdasta juomavettä. Toisin kuin Hollywood-elokuvassa Taivaan valtakunta (2005) kerrotaan, Guy de Lusignan ei halunnut marssia innolla Saladinia vastaan, vaan sitä toivoivat temppeliritarit. Heidän suurmestarinsa Gérard de Ridefort suostutteli sitten kuninkaan hyökkäämään. Päätös osoittautui kohtalokkaaksi.

Helle vaatii veronsa

Ristiretkeläisarmeijalla ei ollut tarvikkeita pidempään sotaretkeen, joten se marssi 3. heinäkuuta kohti Tiberiasta, joka oli noin päivän marssin päässä. Aurinko poltti armottomasti, ja Saladinin jousimiesten uhka merkitsi sitä, että kaikkien ritarien oli kuljettava koko marssi villapuku ja haarniska yllään suojatakseen itsensä iskuilta, viilloilta ja nuolilta.

Ritarit käyttivät alimpana villavaatteita, keskikerroksessa rengashaarniskaa ja päällimmäisenä kerrosta nahkaa – valkoisen kaavun alla.

Ensimmäiset sotilaat alkoivat voipua janosta vain muutaman tunnin kuluttua. Ristiretkeläiset vaihtoivat sitten reitin kohti raikkaita vesilähteitä Hattinin tulivuoren läheisyydessä, mutta Saladinin joukot katkaisivat heidän tiensä.

Ristiretkeläisten tuhannet jalkaväkisotilaat olivat vesilähteille päästessään lopen uupuneita. He näkivät sieltä pölyn nousevan taistelukentällä, jossa temppeliritarit ja muut kristityt ratsumiehet kukistettiin pian.

Kaksi päivää tappion jälkeen eloonjääneet temppeliritarit tuotiin Saladinin eteen ja mestattiin. Ainoastaan suurmestari Gérard de Ridefort säästyi, ja hänet vietiin vankilaan. Myös Jerusalemin kuningas Guy de Lusignan selvisi hengissä, sillä "yksi kuningas ei tapa toista kuningasta", kuten Saladin hänelle vakuutti.

Saladin valtasi Jerusalemin muutama kuukausi Hattinin taistelun jälkeen. Häviö ja raskaat miestappiot eivät kuitenkaan merkinneet temppeliritareiden loppua Lähi-idässä. Soturimunkit näyttelivät edelleen tärkeää roolia myöhemmissä ristiretkissä, joilla yritettiin vallata menetetty Jerusalem takaisin.

Viidennen ristiretken aikana 35 000 ristiretkeläistä piiritti Egyptin satamakaupunki Damiettaa vuosina 1218–1219, kun maan hallitsija saapui suuren armeijan kanssa pelastamaan satamakaupunkia. Taistelun aikana muslimit murtautuivat ristiretkeläisten rivien läpi ja saivat aikaan paniikin. Vain temppeliritarit pysyivät tyyninä saksalaisen kronikoitsijan Oliver Kölnin mukaan.

"Pelko levisi kristittyjen keskuudessa, mutta sitten tulivat temppeliritarit. Temppelimestari liittyi marsalkan ja muiden ritarien kanssa taisteluun ja ajoi uskottomat pois."

Neljä kuukautta myöhemmin ristiretkeläiset valtasivat Damiettan.

Ahneus koitui ritarikunnan kohtaloksi

Satunnaisista voitoista huolimatta temppeliritarit eivät pystyneet enää pitämään jalansijaansaa Pyhässä maassa. Kiinnostus ristiretkiä kohtaan väheni Euroopassa, joten tehtävästä tuli yhä mahdottomampi. Kaikki oli ohi, kun Akkon rannikkokaupunki kaatui vuonna 1291.

Ritarikunta pysyi toiminnassa 1300-luvun alkuun asti. Ranskan Filip IV oli temppeliritareille niin paljon velkaa, että hän päätti epätoivoissaan syyttää ritarikuntaa harhaoppisuudesta vuonna 1307 ja takavarikoi sen valtavat varat. Vuonna 1314 viimeiset temppeliritarit poltettiin roviolla väitettyjen syntiensä vuoksi.