Tunnelma ristiretkeläisten leirissä oli korkealla, kun Blois’n kreivi Stefan vetäytyi kirjoittamaan vaimolleen.
Vielä pari päivää aiemmin, 1. heinäkuuta 1097, ilmapiiri oli ollut kaikkea muuta kuin huoleton.
Heinäkuun 1. päivänä suuri seldžukkiarmeija oli hyökännyt ristiretkeläisten kimppuun Dorylaeumin lähistöllä Luoteis-Anatoliassa.
Tuhannet turkkilaiset ratsusotilaat olivat vyöryneet kohti ristiretkeläisiä vertahyytävästi karjuen ja ampuneet nuoliaan lähes yliluonnollisen nopeasti ja tarkasti.
Ristiretken johtajat lähtivät lähtivät tavoittelemaan niin taivaallista pelastusta kuin mammonaakin.
Kristityt olivat vaivoin onnistuneet pitämään puolensa, kunnes heidän armeijansa jälkijoukko oli ehättänyt apuun ja häätänyt seldžukit pakoon.
”Vakuutan sinulle, rakkaani, että pääsemme Jerusalemiin viiden viikon kuluessa”, kreivi Stefan kirjoitti puolisolleen Adelalle.
Hänen arvionsa ristiretken etenemisestä osui pahasti harhaan, sillä ristiritarit pääsivät Pyhään kaupunkiin vasta kahden raskaan vuoden kuluttua.
Keisari pelkäsi ristiretkeläisiä
Kun paavi Urbanus II oli syksyllä 1095 kannustanut kristittyjä lähtemään ensimmäiselle ristiretkelle, vapaaehtoisten määrä oli yllättänyt jopa hänet itsensä.
Myös Bysantin keisari Aleksios I hämmästyi nähdessään ruhtinaiden, ritarien ja tavallisten sotilaiden armeijan, joka saapui Konstantinopoliin marraskuussa 1096.
Hän oli toki pyytänyt paavilta apua, mutta hän ei ollut osannut kuvitellakaan saavansa tuekseen sataatuhatta soturia.
Keisari suhtautui epäluuloisesti valtavaan soturijoukkoon, ja niinpä hän vaati ristiretken johtajia vannomaan uskollisuudenvalan ja lupaamaan, että kaikki ristiretkeläisten valloittamat maat kuuluisivat Bysantille. Sen jälkeen keisari laivasi kiireen vilkkaa ristiretkeläiset ja heidän varusteensa Anatoliaan ja lupasi lähettää heille apujoukkoja.
Anatoliassa ristiretkeläiset saivat pian tuta, että turkkilaiset soturit olivat hämmästyttävän taitavia jousimiehiä.
Toisaalta myös turkkilaiset kokivat ikävän yllätyksen kohdatessaan kristittyjen sotajoukon, jota he olivat ennakkoon pitäneet pelkkänä kangasristejä kantavien ryysyläisten armeijana.
Muuan arabialainen historioitsija kirjoittikin arabien maille tunkeutuneista vääräuskoisista: ”Ristiretkeläiset murskasivat seldžukkien armeijan tomuksi. He tappoivat, ryöstelivät ja ottivat vankeja, jotka he myivät orjiksi”.
Ristiretki oli jo kesään 1097 mennessä vaatinut lukemattomia ihmishenkiä, ja esimerkiksi Dorylaeumin taistelussa heinäkuussa 1097 oli kuollut noin neljätuhatta kristittyä sotilasta.
Paavin vaatimus lähteä auttamaan Konstantinopolia ja vapauttamaan Jerusalem muslimien otteesta kävi Euroopalle kalliiksi.
Satoja kuoli nälkään
Karu todellisuus sai Bois’n kreivi Stefanin taistelutovereineen pian unohtamaan Dorylaeumin loistavan voiton.
Kronikoitsija Albert Aachenilaisen mukaan viitisensataa ristiretkeläistä kuoli nälkään ja janoon noin kuukauden mitaisella tuskien taipaleella Anatolian ylängön poikki.
”Meillä oli kova nälkä ja jano, emmekä löytäneet muuta syötävää kuin piikkipensaita”, eräs ristiritari kertoo Gesta Francorum -kronikassa.
Eläimetkin kärsivät raskaalla vuoristotaipaleella. Kun ristiretkeläiset viimein pääsivät Välimeren rannikolle syyskuussa 1097, moni sotaratsu ja useimmat kuormajuhdat olivat heittäneet matkan aikana henkensä.
Sykyllä 1097 ristiretkeläiset uskoivat pahimman olevan takana ja Jerusalemin enää kuukauden matkan päässä.
Ensin oli kuitenkin vallattava Antiokia. Ristiretkeläiset tiesivät sen olevan helpommin sanottu kuin tehty, sillä Aleksanteri Suuren aikaan perustettua kaupunkia ei ollut sen 1 300-vuotisen historian aikana koskaan valloitettu väellä ja voimalla.
Antiokia rajoittui lännessä Orontesjokeen ja idässä vuoriin, eikä sitä siksi voinut saartaa.
”Kaupunkia suojaavat niin tukevat muurit, ettei sen asukkaiden tarvitse pelätä aseita tai miehiä, ei vaikka koko ihmiskunta kokoontuisi sitä piirittämään”, kirjoitti muuan ristiretkellä mukana ollut pappi.
Antiokian piiritys alkoi 20. lokakuuta 1097 ja kesti kahdeksan kuukautta.
Talvella rankkasateet muuttivat kaupungin lähimaaston savivelliksi, ja ritarit alkoivat kutsua sitä ”pisoaariksi”.
Arabit tiesivät, että kirjekyyhkyt palaavat aina kotiin, ja he käyttivät niitä viestinviejinä. Eurooppalaiset alkoivat käyttää niitä ensimmäisellä ristiretkellä.
Kyyhkyt saattoivat ratkaista taisteluja
Keskiajan eurooppalaiset eivät käyttäneet kirjekyyhkyjä, mutta he oppivat nopeasti lintujen hyödyllisyyden.
Gottfried Bouillonilainen ei tiennyt, mitä ajatella, kun hän sai kesken Antiokian piirityksen vieraakseen kaksi emiirin lähettilästä, jotka pyysivät häneltä apua arabien keskinäisissä kiistoissa.
Hän hämmästyi vielä enemmän, kun lähettiläät tuottivat paikalle kyyhkysen.
Sitten he kirjoittivat Gottfriedin vastauksen paperilapulle, sitoivat sen linnun jalkaan ja vapauttivat linnun.
”Emme tehneet sitä piloillamme tai lapsellisuuttamme”, lähettiläät selittivät äimistyneelle Gottfriedille ja kertoivat, että kyyhkyt palaavat aina suoraan kotiinsa ja että niiden ansiosta ihmisten ei tarvinnut vaarantaa henkeään lähettinä.
Kirjekyyhkyjen käyttö ei ollut mitään uutta. Jo antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset olivat käyttäneet kyyhkysiä kuljettamaan lemmenviestejä, uutisia ja jopa urheilutuloksia.
Euroopassa tieto kirjekyyhkyjen käytöstä oli kuitenkin unohtunut Rooman valtakunnan rappion myötä.
Ristiretkeläiset pääsivät seuraamaan kirjekyyhkyjen käyttöä aitiopaikalta, sillä arabit käyttivät kyyhkyjä ahkerasti piiritystilanteissa, taisteluissa ja raportoidakseen kristittyjen joukkojen liikkeistä.
Kristityt ottivat nopeasti oppia vihollisiltaan ja alkoivat siepata kyyhkyjä ja väärentää niiden viestejä.
Tyroksen piirityksen aikana vuonna 1124 ristiretkeläiset saivat siepatun kirjekyyhkyn viestistä tiedon, että arabeille oli tulossa vahvistuksia.
He vaihtoivat kyyhkyn kantaman viestin antautumiskäskyyn. Pian Tyroksen portit avattiinkin ja kristityt saattoivat marssia voittajina kaupunkiin.
Vielä toisessa maailmansodassa kirjekyyhkyt olivat tärkeä osa armeijoiden viestintää.
”Olemme kärsineet niin paljon vaikeuksia, että niitä on kaikkia mahdotonta luetella. Sää on hyytävän kylmä, ja vähän väliä sataa kaatamalla”, kreivi Stefan kirjoitti vaimolleen.
Talven kuluessa moni piirittäjistä kuoli nälkään tai uupumukseen.
Vaikka sää kevään tullen lämpeni, ja ristiretkeläisille voitiin kuljettaa laivoilla Euroopasta ruokaa ja tarvikkeita, Antiokian valtaus ei edennyt. Kreivi Stefan sai tarpeekseen.
Hän jätti joukkonsa ja purjehti laivalla Konstantinopoliin matkustaakseen sieltä kotiin Ranskaan.
Stefan ei ollut ainoa; monet muutkin hylkäsivät kovia kokeneen ristiretkiarmeijan, jonka sotilaiden lukumäärä hupeni pian puoleen alkuperäisestä.
Antiokia sortui petokseen
Antiokian muurien suojassa kaupungin käskynhaltija Yaghi-Siyan oli tavanomaisella tarkastuskierroksellaan.
Hän tarkasti kaupungin viljavarastot ja perehtyi sitten puolustukseen.
Itsevarmasta ulkokuoresta huolimatta käskynhaltijaa jäyti pelko.
Hän pelkäsi, että Antiokia ei välttämättä selviäisikään piirityksestä kunnialla.
Antiokia oli strategisesti tärkeä kaupunki, joka kristittyjen oli vallattava, ennen kuin he voivat jatkaa kohti Jerusalemia.
Pitkään jatkunut piiritys oli alkanut käydä kaupunkilaisten hermoille, ja ruoka oli loppumassa.
Toivoa oli silti vielä. Kun ristiretkeläisten joukot olivat alkaneet lähestyä Antiokiaa, Yaghi-Siyan oli lähettänyt nuorimman poikansa Bagdadiin hakemaan apua, ja mahtava sotapäällikkö Mosulin Kerboga oli luvannut lähettää Antiokiaan vahvistuksia.
Vartijat tähystivätkin päivin ja öin taivaanrantaa nähdäkseen siellä suuren tomupilven, joka kertoisi kipeästi kaivatun avun olevan tulossa.
Iltapäivällä kesäkuun 2. päivänä 1098 Antiokian asukkaat saattoivat huokaista helpotuksesta.
Kristityt olivat lopettaneet piirityksen ja olivat lähdössä. Kaupunkilaiset arvelivat kristittyjen kuulleen Kerbogan tulosta ja päättäneen paeta hyvän sään aikana.
Sinä iltana he saattoivat käydä levollisin mielin nukkumaan ensi kertaa pitkiin aikoihin.
Ilo oli kuitenkin ennenaikaista.
Yöllä Antiokian muureilta alkoi kuulua vaimeita ääniä: köydet hankasivat kivimuuria vasten, aseet kalisivat ja sotilaat keskustelivat kuiskaten keskenään.
Ratsastavat jousimiehet olivat lähtöisin Aasiasta.
Ratsastavia jousimiehiä pelättiin
Vaikka keisari Aleksios I oli varoittanut ristiretkeläisiä muslimien joukoissa taistelevista ratsastavista jousimiehistä, näiden taidot olivat ristiritareille yllätys.
Ratsumiehet pystyivät ampumaan jousillaan nopeammin ja tarkemmin kuin ritarit olivat voineet edes kuvitella, ja he hallitsivat ratsunsa täydellisesti.
Useimmille kristityille ritareille ristiretken taistelut jousiampujia vastaan olivat ensikosketus sen kaltaiseen sodankäyntiin.
Ratsastavien jousimiesten juuret olivat Aasiassa. 1000-luvulla Venäjältä oli vaeltanut turkkilaissukuisia paimentolaisia nykyisen Irakin alueelle, ja vuonna 1055 seldžukkien dynastia valtasi Bagdadin ja sulttaanin valtaistuimen.
Uudet hallitsijat toivat mukanaan Irakiin perinteiset taistelutapansa. Usein he saartoivat vihollisen pienillä ja ketterillä ratsuillaan ja ampuivat näitä sitten jousillaan.
Toinen suosittu taktiikka oli teeskennellä pakoa. Kun vihollinen lähti takaa-ajoon, pakenijat kääntyivät ja lähtivät uuteen hyökkäykseen.
Vihollisjoukot joutuivat sekaannukseen, ja jousimiesten oli helppo poimia maalitauluikseen yksittäisiä sotureita.
Eurooppalaiset olivat vahvimmillaan lähitaistelussa, eivätkä he kyenneet torjumaan ratsastavia jousimiehiä.
Näistä tulikin heidän pelätyimpiä vihollisiaan ristiretkien aikana.
Yhdessä kaupungin muurissa kohoavassa tornissa vartija nimeltä Firuz auttoi ristiretkeläisiä tunkeutumaan salaa kaupunkiin.
Firuz oli kuulunut Yaghi-Siyanin luottomiehiin, kunnes hän oli jäänyt kiinni säännösteltyjen elintarvikkeiden salakaupasta.
Käskynhaltija oli rangaissut Firuzia ankarilla sakoilla, ja tämä oli päättänyt kostaa. Ei kuitenkaan tiedetä, miten ristiretkeläiset ja Firuz päätyivät juonittelemaan keskenään.
Ristiretkeläisarmeijan vetäytyminen oli ollut pelkkää hämäystä. Firuzin kaupunkiin päästämät 60 soturia olivat vain hyökkäyksen kärki.
Koko muu kristittyjen armeija odotti vähän matkan päässä piilossa valmiina rynnäköimään kaupungin porteista, kunhan etujoukko avaisi ne sisältä päin.
Pian ristiretkeläiset jo tunkeutuivat Antiokian porteista sisään sotahuutoaan ”Deus vult!” – Se on Jumalan tahto – karjuen.
Kahdeksan kuukautta kestäneen piirityksen synnyttämä turhautuneisuus purkautui nyt veriseen teurastukseen, kun ristin ritarit kilvan murhasivat ja raiskasivat pahaa-aavistamattomia antiokialaisia.
Ristiretkeläiset valtasivat Antiokian kahdeksan kuukauden piirityksen jälkeen ja murhasivat kaupungin asukkaat.
”He murhasivat kaikki muslimit ikään ja sukupuoleen katsomatta. Maa peittyi ruumisiin, joiden joukossa oli myös kreikkalaisia, syyrialaisia ja armenialaisia”, kirjoitti Albert Aachenilainen.
Hän jatkoi: ”Kaupungissa ei voinut olla löyhkän vuoksi. Kujia pitkin ei voinut kulkea, sillä ne olivat täynnä ruumiita.”
Antiokian valtausta seuranneessa verilöylyssä kuoli kymmeniätuhansia kaupunkilaisia mukaan lukien käskynhaltija Yaghi-Siyan.
Epätoivon vimmalla voittoon
Viimeinkin ristiretkeläiset saattoivat juhlia Antiokian valloitusta. Kaupungin kattojen ylle nostettiin verenpunainen viiri, ja ritarit kiittivät Jumalaa saavuttamastaan voitosta.
Ristiretkeläisten ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun Mosulin Kerbogan johtamat apujoukot saapuivat Antiokian edustalle.
Piirittäjistä tuli piiritettyjä, ja siihen ristiretkeläiset eivät olleet varautuneet. Pitkä piiritys oli verottanut heidän ruokavarantonsa lähes tyhjiin, ja moni päättikin ennemmin paeta.
Muurien yli paenneita karkureita kutsuttiin halveksivasti ”köydenheiluttajiksi”.
Ristiretkeläisten armeija oli huvennut alle 30 000 mieheen, eikä kukaan enää tosissaan odottanut Bysantin keisarin lupaamia lisäjoukkoja.
Ennen paluutaan Ranskaan Blois’n kreivi Stefan oli kertonut keisarille ristiretkeläisten kohtaamista vaikeuksista, ja keisari oli päättänyt olla lähettämättä joukkojaan ahdinkoon. Ristiretkeläiset olivat omillaan.
Keisari Aleksios I suhtautui epäluuloisesti ristiretkeläisten armeijaan ja vaati ristiretken johtajilta uskollisuudenvalan.
Kesäkuun 28. päivänä ristiretkeläiset kokoontuivat messuun aamun valjetessa.
Ruokaa oli jäljellä niin vähän, että heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin käydä taisteluun Kerbogan ylivoimaisia joukkoja vastaan ja yrittää murtautua ulos saarrosta.
Päät painuksissa miehet asettuivat pappien rukousten saattelemina rivistöihin ja valmistautuivat kuolemaan. Moni ritari joutui taistelemaan jalan, sillä jäljellä oli enää kaksisataa hevosta.
Kun Antiokian jykevät portit avautuivat ja Kerbogan armeija tuli näkyviin, ristiretkeläiset valtasi tunne siitä, että korkeammat voimat olivat tulleet heidän avukseen.
Nälkiintyneet soturit kuvittelivat jopa näkevänsä paahteisella tasangolla valkoisiin pukeutuneen taivaallisen sotajoukon.
Antiokian muurit ovat nyttemmin suureksi osaksi sortuneet, mutta vuonna 1841 ne kohosivat vielä jykevinä kaupungin ympärillä.
Antiokiaa pidettiin mahdottomana vallata
Antiokiaa ei voinut vallata voimakeinoin, kuten ristiretkeläiset joutuivat huomaamaan. Heidänkin hyökkäyksensä pysähtyi valloittamattomana pidetyn kaupungin jykeviin muureihin.
”Suuri, uskomattoman vahvasti linnoitettu ja lähes mahdoton valloittaa”, kuvaili Blois’n kreivi Stefan vaurasta Antiokian kaupunkia, jota ympäröi korkea ja paksu muuri.
Antiokia oli ollut kukoistava kaupan keskus jo Rooman valtakunnan aikana.
Keisari Justinianus oli 560-luvulla rakennuttanut sen suojaksi 12 kilometrin pituisen jykevän muurin, joka oli rakennettu kalkkikivilohkareista kallioon louhitun tukevan perustuksen päälle.
Muuri oli kahden metrin paksuinen ja korkeimmillaan 20 metrin korkuinen, ja sen varrella kohosi kaikkiaan 360 vartiotornia.
Antiokiaa suojasi lännessä Orontesjoki ja idässä vuoristo. Korkeimman huipun Silpiuksen tuntumassa oli linnake, josta pääsi kaupunkiin kuuden jyhkeän ja tarkoin vartioidun portin kautta.
Roomalaisaikana Antiokiassa oli ollut noin kaksisataatuhatta asukasta, mutta vuonna 1097 heitä oli enää 40 000.
Osa entisistä asuinalueista olikin muutettu pelloiksi ja niityiksi, joten kaupungissa ei yleensä ollut pulaa ruuasta.
Jumalaa avukseen huutaen ristiretkeläiset lähtivät rynnistämään kohti Kerbogan monituhatpäistä joukkoa.
Muslimisoturit eivät olleet valmistautuneet epätoivoisten kristittyjen rajuun hyökkäykseen, ja pian he joutuivat kääntymään pakoon.
”Jumalan oikea käsi taisteli meidän rinnallamme. Herramme Jeesus Kristus auttoi meitä saattamaan Antiokian takaisin Rooman kirkon helmaan”, ristiretkeläisten johtajat kirjoittivat myöhemmin paavi Urbanus II:lle.
Ristiretkeläiset söivät ihmislihaa ensimmäisellä ristiretkellä
Ristiretkiarmeija jatkoi matkaansa kohti Jerusalemia marraskuun puolivälissä vuonna 1098.
Matkan varrella ristiretkeläisten armeijoiden ylipäälliköksi itsensä nimittänyt Toulousen kreivi Raimund johdatti joukot kohti Ma’arrat al-Numanin kaupunkia aikeenaan vallata sieltä viljavaa maata.
Talven lähestyessä ristiretkeläisiä alkoi kuitenkin taas vaivata ruokapula. Kun joukot pääsivät Ma’arrat al-Numaniin, sotilaat olivat jo nälän heikentämiä.
”He kulkivat kontillaan ja kaivoivat käsillään maata löytääkseen maahan pudonneita jyviä, papuja tai muuta syötäväksi kelpaavaa”, kirjoitti ritari Raimund Aguilersilainen.
Nälästä huolimatta ristiretkeläiset valtasivat Ma’arrat al-Numanin lyhyen piirityksen jälkeen.
Pian valtauksen jälkeen Taranton ruhtinas Bohemund määräsi kaupungin silmäätekeviä tulemaan perheineen palatsiin.
Saladin kunnioitti naissotureita
”Frankkien joukossa oli naisia, jotka olivat pukeutuneet miesten vaatteisiin ja haarniskaan ja jotka taistelivat urheasti kuin miehet”, kirjoitti Saladinin historiankirjoittaja Imad al Din.
Toisen historioitsijan mukaan Saladin oli ilmaissut ihailevansa naispuolista ristiretkeläistä, joka oli Akkon piirityksessä tappanut monia arabisotureita, ennen kuin hänet itsensä surmattiin.
Eurooppalaisten naisten vapaus hämmästytti arabeja.
Ifrandjiat – eurooppalaisia naisia tarkoittava väännös sanasta frankki, jolla arabit kutsuivat kaikkia ristiretkeläisiä – saattoivat jopa matkustaa yksinään joutumatta vaikeuksiin, kirjoitti arabikronikoitsija Usama Ibn Munkid.
Jos he tottelisivat, heidän henkensä säästettäisiin. Bohemundin lupaukset olivat valhetta.
Heti kun kaupungin ylhäisö oli kokoontunut palatsiin, Bohemund ryösti heiltä kullan, hopean ja muun arvokkaan.
Sitten hän antoi surmata osan heistä ja lähetti loput Antiokiaan myytäväksi orjuuteen.
Ensimmäisellä ristiretkellä tavalliset sotilaatkaan eivät jääneet ilman sotasaalista. He ryöstivät kaupungin kaikki asukkaat, ja jos jollakulla ei ollut omaisuutta ryöstettäväksi, pettyneet sotilaat pieksivät hänet hengiltä.
Useimmat Ma’arrat al-Numanin asukkaista, joita oli historioitsijoiden arvioiden mukaan 10 000–20 000, murhattiin ja ruumiit heitettiin kaupungin liepeillä olevaan suohon.
Ristiretkeläiset pitivät keihästä merkkinä Jumalalta ja ottivat sen rohkaisemina voiton Antiokiassa.
”Pyhä keihäs” antoi rohkeutta
Kesäkuussa 1098 ristiretkeläiset valtasivat viimein Antiokian. Kaupungista häädetyt viholliset saivat kuitenkin vahvistuksia, ja pian kristityt olivat vuorostaan saarroksissa.
Uhkaava tilanne synnytti Antiokiassa uskonnollisen hysterian, jonka etunenässä oli mies nimeltä Pietari Bartolomeus.
Hän väitti nähneensä ilmestyksessä Pyhän Andreaan. Pyhimys oli paljastanut hänelle, että Antiokiaan oli kätketty pyhä keihäs, jolla roomalaissotilas oli pistänyt ristillä roikkuvaa Jeesusta.
Sotilaat alkoivat kaivaa Pietari Bartolomeuksen osoittamasta paikasta, ja jonkin ajan kuluttua maan alta löytyikin keihäänkärki.
Ristiretkeläiset riemastuivat, sillä he uskoivat keihäänkärjen olevan jumalallinen merkki tulevasta voitosta.
Kronikoitsija Radulf Caenilaisen mukaan Pietari Bartolomeus oli kuitenkin pelkkä huijari, joka oli kätkenyt maahan aiemmin löytämänsä arabialaisen keihään.
Oli miten oli, ”pyhä keihäs” valoi ristiritareihin toivoa ja siivitti heidät lopulliseen voittoon Antiokiassa.
Ma’arrat al-Numanin ryöstelyä kesti jonkin aikaa. Pian Raimund ja Bohemund riitautuivat kaupungin hallinnasta eikä ristiretki edennyt.
Vähitellen nälkä alkoi taas piinata ristiretkeläisiä, ja tammikuussa 1099 tilanne oli käynyt niin tukalaksi, että jotkut turvautuivat epätoivoissaan ihmissyöntiin.
”Sotilaat keittivät muslimeja padoissa. Lapset keihästettiin vartaisiin ja paahdettiin tulella”, kirjoitti sotilas ja historioitsija Radulf Caenilainen.
Paikallisia asukkaita ristiritarien käytös järkytti. ”Kaikki, jotka joutuivat tekemisiin frankkien kanssa, pitivät heitä eläiminä”, muuan muslimi kirjoitti.
Ma’arrat al-Numanin kauhut olivat monille ristiretkeläisille liikaa, ja he alkoivat purkaa kaupungin muureja kivi kiveltä.
Nälkiintyneet ja uupuneet miehet eivät saaneet aikaan kummoistakaan vahinkoa, mutta Raimund ymmärsi yskän: nälkiintyneet ja loppuunpalaneet sotilaat eivät halunneet viipyä enää päivääkään Ma’arrat al-Numanissa.
He halusivat Jerusalemiin.
Jerusalemin piiritys ja valtaus
Raimund ymmärsi, että hän hyötyisi lopulta enemmän toimimalla ristiretken hengellisenä johtajana kuin haalimalla itselleen maata ja rikkauksia.
Pian hän määräsikin ristiretkeläiset vaeltamaan Jerusalemiin nöyrästi paljain jaloin.
Matkan viimeinen osuus sujui ilman ongelmia.
Huhut ristiretkeläisten julmuuksista Antiokiassa ja Ma’arrat al-Numanissa olivat levinneet laajalle, eikä paikallinen väestö uskaltanut estää kristittyjen matkantekoa.
Kun ristiretkeläiset 16. toukokuuta 1099 saapuivat Libanonin rannikolla sijaitsevaan Tripoliin, kaupungin emiiri tarjosi heille suojelurahaa ja antoi heille ruokaa ja hevosia. 7. kesäkuuta ristiretkeläiset näkivät vihdoin kaukana edessään Jerusalemin muurit, tornit ja kupolit.
He huusivat liikuttuneina kaupungin nimeä ja heittäytyivät itkien maahan kiittääkseen Jumalaa perillepääsystä.
Saatuaan hyökkäysvalmistelut päätökseen ristiretkeläiset työnsivät 13. heinäkuuta piiritystorninsa yön pimeydessä Jerusalemin jykevien muurien viereen.
Kaupunkia vartioivat sotilaat puolustautuivat kiivaasti ampumalla nuolia ja kaatamalla hyökkääjien päälle ”kreikkalaista tulta” eli tulikuumaa tahmeaa massaa.
Jerusalemin valtauksen jälkeen ensimmäisen ristiretken johtajat kirjoittivat ylpeänä paaville, että kaupungissa virtasi muslimien veri.
Pian puolustajat joutuivat kuitenkin antamaan periksi ja ristiretkeläiset rynnistivät muurien yli kaupunkiin ryöstäen kaiken, minkä käsiinsä saivat.
Jerusalemin asukkaat pakenivat kaupungissa riehuvia ristiretkeläisiä Temppelivuoren pyhille paikoille, juutalaiset Länsimuurin lähellä olevaan suureen synagogaan ja muslimit Al-Aksan moskeijaan.
Ristiretkeläiset eivät tunteneet armoa vaan polttivat synagogan sekä sieltä turvaa hakeneet. 16. heinäkuuta ristiritarit murtautuivat Al-Aksan moskeijaan ja surmasivat sinne paenneet.
”Saraseenien veri ulottui hevostemme polviin asti”, ristiretken johtajat raportoivat saavutuksistaan paaville.
Jerusalemin verilöylyssä kuolleiden lukumäärää ei tiedetä tarkkaan, mutta joidenkin arvioiden mukaan uhreja saattoi olla jopa 60 000.
Muslimeille Jerusalemin menetys oli raskas isku. ”Kauniit nuoret neidot on häväisty, ja nyt he joutuvat kätkemään kasvonsa. Koskaan ei muslimeja ole näin nöryytetty eikä maitamme näin perinpohjin tuhottu”, arabialainen lainoppinut Abu Sa’ad al-Harawi valitti epätoivoissaan Bagdadin kalifille.
Pahimman murhanhimon laannuttua ristiretkeläiset juhlivat Jerusalemin valtausta pitkään ja hartaasti.
”Oi kauan odotettu päivä! Ristin soturien harras toive on toteutunut, ja tämä pakanoiden saastuttama pyhä kaupunki on viimein puhdistettu loasta”, riemuitsi kronikoitsija Fulcher Chartreslainen Jerusalemin valtauksen jälkeen.
Ensimmäinen ristiretki oli päättynyt, ja useimmat siihen osallistuneet saattoivat vihdoinkin palata kotiin.
Kristinuskon voitto oli kuitenkin käynyt kalliiksi.
Ensimmäinen ristiretki oli vaatinut tuhansia viattomia uhreja ja synnyttänyt muslimien ja kristittyjen välille syvän vihan, joka vain yltyi vuosien saatossa.