Madridia ravisteli 20. joulukuuta 1973 valtava räjähdys, jonka kohteena oli Espanjan fasistinen diktatuuri.

© Getty Images

Pommi ravisteli Francon diktatuuria

Tunneli, 75 kiloa räjähdysainetta ja mielipuoliselta kuulostava suunnitelma. Baskien vapautusjärjestö ETA koostui lähinnä amatööreistä, kun se käynnisti vuonna 1973 uhkarohkean operaation Espanjan pääministerin tappamiseksi.

ETAn "Operaatio Peikko" käynnistyi

Talonmies ojensi avaimen uudelle vuokralaiselle ja taputti tätä ystävällisesti olalle. Miehet seisoivat talon numero 104 ovella Madridin Claudio Coello -kadulla. ”Kysy vain, jos tarvitset jotain”, talonmies sanoi tyylikkääseen pukuun pukeutuneelle vähäpuheiselle miehelle. Ikeriksi itsensä esitellyt vuokralainen hymyili kohteliaasti ennen kuin jatkoi uuteen kellariasuntoonsa ja sulki oven perässään.

Hän epäröi hetken ja kuunteli. Käytävä oli tyystin hiljainen, joten hän irrotti tekoviiksensä ja piilotti väärennetyn henkilötodistuksen povitaskuunsa. Hän tarkasteli pientä asuntoa: neljä kertaa kuusi metriä lattiatilaa, sänky sekä huomaamaton pieni ikkuna, josta näki yksisuuntaiselle kadulle ja viereisen kirkon takaseinän. Asunto sopi tarkoitukseen täydellisesti. Hän veti kädet täristen Luger-pistoolin esiin housunkauluksestaan, varmisti aseen ja ryhtyi odottamaan.

Kello 22.20 samana iltana Iker kuuli talonmiehen menevän asuntoonsa. Pian saapuisi yövartija, joka hoiti talonmiehen tehtäviä yöaikaan. Oli toimittava nopeasti. Iker livahti sukkasillaan pääovelle, päästi kolme vaitonaista miestä sisään ja vei nämä kellariasuntoon. Yksi vasta saapuneista miehistä tarttui mustaan tussiin ja piirsi asunnon harmaaseen päätyseinään halkaisijaltaan 60 sentin ympyrän. Miehet hymyilivät toisilleen.

Oli 3. joulukuuta 1973. Operaatio Peikko käynnistyi vihdoin yhdeksän kuukauden valmistelujen jälkeen. Kellarin miesnelikko kuului baskien vapautusarmeijaan ETAan. Järjestö oli yli kymmenen vuotta taistellut diktaattori Francisco Francoa vastaan ja Baskimaan itsenäisyyden puolesta. Äärivasemmistolaisen ETAn ihmiskaappaukset ja iskut olivat kuitenkin tehneet baskien elämästä vain entistä hankalampaa.

ETAn johto oli nyt päättänyt hyökätä valtion johdon kimppuun, ja nelimiehisen ”kommandojoukko Txikian” piti hoitaa likainen työ. Ikääntyvään Francoon ei päässyt käsiksi, joten ryhmä suunnitteli iskun Espanjan uutta mahtimiestä Luis Carrero Blancoa vastaan. Hänet oli juuri nimitetty pääministeriksi, ja Franco oli valinnut hänet vallanperijäkseen.

Suunnitelma oli yksinkertainen, mutta neljälle kokemattomalle baskille siinä oli tekemistä: madridilaisen kadun alle kaivettaisiin tunneli, ja pääministerin auto räjäytettäisiin ilmaan tunnelin kohdalla.

Terroristit pelkäsivät paljastuneensa, kun Kissingerin vierailu täytti Madridin sotilalla.

© AFP/Scanpix

Pääministeri oli tapojensa orja

Seuraavana aamuna Iker silmäili kolmea ETA-kumppaniaan, ryhmän johtajaa Txabia ja kahta rivijäsentä Mikeliä ja Jonia. He olivat asuneet Madridissa muutaman kuukauden operaatiota suunnittelemassa kukin omassa asunnossaan, ja heistä oli tullut keskenään läheisiä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan heidän oli pitänyt kaapata Carrero Blanco ja kiristää hänen avullaan hallitus vapauttamaan 150 ETA-vankia.

Kun Franco kesäkuussa 1973 nimitti Carrero Blancon pääministeriksi, tämän vartiointia tehostettiin ja henkivartijoiden määrää lisättiin. Baskit eivät pystyisi kaappaamaan tiukasti suojeltua pääministeriä. Sen sijaan alettiin suunnitella pommi-iskua. Tiedustelijan mukaan Carrero Blanco kävi joka aamu kello 9 messussa tietyssä madridilaisessa kirkossa ja ajoi sieltä pois aina samaa reittiä pitkin Madridin kapeita yksisuuntaisia katuja.

Yksi niistä oli Claudio Coello -katu. Nelikko aikoi kaivaa kellarihuoneesta tunnelin kadun alle. Päivisin he hankkivat huomiota herättämättä tarvitsemiaan välineitä. Baskien aksentti olisi herättänyt nopeasti salaisen poliisin kiinnostuksen, joten he puhuivat mahdollisimman vähän, ja seikkaperäiset peitetarinat oli mietitty valmiiksi. Kellariasunnon vuokrannut Iker oli esimerkiksi kertonut vuokranantajalle olevansa kuvanveistäjä ja käyttävänsä huonetta ateljeena.

Eräänä iltapäivänä Jonin pysäytti kadulla mies, joka tervehti häntä iloisesti hänen oikealla nimellään ja kertoi tuntevansa hänet Baskimaalta. Jon ei tunnistanut miestä ja yritti hiljentää tämän. ”En ole se, joksi minua luulet”, hän sanoi päättäväisesti ja näytti väärennetyn henkilötodistuksensa. Mies poistui paikalta hämmentyneenä.

Toisella kerralla baarimikko tunnisti Ikerin baskiaksentin ja kysyi kiusoitellen: ”Taidat olla ETAn miehiä, vai mitä?” Herja oli tavallinen Madridissa, mutta Iker säikähti silti pahanpäiväisesti.

Yöllä miehet raahasivat kellariin paketteja ja levittivät niiden sisällön parisängyn päälle: varastettuja konetuliaseita, ammuksia, hakkuja, lapioita ja muovipusseja.

”Kahden päivän päästä olemme valmiita”, sanoi Txabi.

  1. joulukuuta illalla Iker tarttui hakkuun ja kohotti sen itsevarmasti ilmaan aloittaakseen kaivamisen. Hänellä ei ollut lainkaan aiempaa kokemusta tunnelien kaivamisesta. Muiden iloiset hymyt hyytyivät, kun ensimmäiset iskut kimposivat hyödyttöminä paksusta betoniseinästä. Sitten Txabi tarttui hakkuun. Hän sylkäisi kouriinsa ja alkoi hakata hakulla seinää. Pikku hiljaa seinästä alkoi irrota betoninpalasia ja pölyä.

Iker vilkaisi huolestuneena kohti kattoa. Käytävän asukkaita oli varoitettu vaitonaisen kuvanveistäjän ateljeen ”työmelusta”, mutta meteli kuulosti lähinnä siltä kuin kellarihuoneessa riehuisi raivopäinen jättiläistikka seiniä hakkaamassa.

Maassa oli jätevesiä ja kaasua

Kun miehet olivat uurastaneet kaksi yötä vuorossa, he pääsivät rakennuksen vankan perustan läpi ja maaperä tuli näkyviin. Työ eteni sen jälkeen ripeästi, mutta vain 60 senttiä korkeassa tunnelissa oli mahdotonta käyttää suuria hakkuja. Mikel ja Iker lähtivätkin kaupungille ostamaan talttoja ja puutarhatyökaluja. Seuraavana yönä työt etenivät pidemmälle kadun alle.

Maa alkoi muuttua tahmeaksi ja raskaaksi, ja avoimesta aukosta huoneeseen alkoi tunkeutua kuvottavaa kaasunhajua. Kaivajat eivät olleet osuneet kaasujohtoon, mutta maahan oli tihkunut kaasua, jonka hajuun sekoittui vielä viemärivesien lemu. Miehet olivat ilmeisesti puhkaisseet rakennuksen viemärin, joten aina kun joku veti vessan, tunneliin ja asuntoon levisi löyhkä, joka sai nelikon lähes voimaan pahoin. Koettelemus oli lopulta liikaa Jonille.

Maatessaan syvällä tunnelissa yläruumis jätösten peitossa ja nenä täynnä pistävää kaasunhajua hän sai yhtäkkiä paniikkikohtauksen ja alkoi hakata epätoivoisesti nyrkeillään kosteaa ja murenevaa maata ympärillään. Muut vetivät hänet tunnelista.

Silloin lattialla kalpeana ja mutaisena makaava Jon tunnusti kärsivänsä ahtaan paikan kammosta. Ennen kuin miehet kävivät nukkumaan hiukan yhdeksän jälkeen aamulla, Jon raotti varovasti kellarihuoneen verhoja ja katseli yksisuuntaiselle kadulle, jolla huolitellut ja pahaa-aavistamattomat madridilaiset kulkivat töihinsä. Carrero Blancon virka-auto, musta Dodge, ohitti talon numero 104 täsmälleen kello 9.10. Nelikko oli päässyt jo niin lähelle Francon tulevaa seuraajaa, että he eivät voineet nyt jättää leikkiä kesken.

Tunneli romahti kasaan

Joulukuun 10. päivä tunneli oli vaikeuksista huolimatta edennyt viitisen metriä kadun alle, mutta työt jatkuivat yhä. Yksi mies makasi etumaisena tunnelissa mahallaan ja irrotti vaivalloisesti haisevaa maata taltalla. Toinen sulloi tahmeaa massaa muovipusseihin ja ojensi ne kolmannelle, joka veti pussit tunnelin suuaukolle. Neljäs mies pinosi muovipusseja päällekkäin törkyiseen asuntoon. Yhtäkkiä kesken öisen kaivamisen tunnelin etuosa romahti.

Miesten päälle putosi asfalttia, kiviä ja mutaa, ja he auttoivat paniikissa toisiaan pois löyhkäävästä sekamelskasta. Päästyään asuntoon he lysähtivät lattialle ja haukkoivat pitkään henkeään. ”Pallit hyppäsivät kurkkuun asti”, Jon tunnusti.

Onnettomuus paljasti, että kokemattomat tunnelinkaivajat tarvitsivat kipeästi apua. He eivät kuitenkaan enää ehtisi hankkia ketään Baskimaalta. Tunnelinteko oli jo pahasti myöhässä, ja paljastumisen riski kasvoi koko ajan sitä mukaa kuin kaivaminen viivästyi. ”Meidän on hankittava kaivostöitä käsittelevä kirja”, Mikel totesi hetken mietittyään. Miehet ryhtyivät tuumasta toimeen. Seuraavana päivänä Mikel ja Jon seisoivat löyhkäävissä vaatteissaan ja kynnenaluset mustina kirjakaupassa ja pyysivät myyjää etsimään kirjoja kaivoksista.

”Se on syntymäpäivälahja insinööriystävällemme”, he selittivät hermostuneina. Miehet alkoivat selailla kirjoja hyllyjen välissä. Mikel luki, ja Jon teki kuumeisesti muistiinpanoja. Pian he totesivat, että he eivät pystyisi rakentamaan täysin turvallista tunnelia. Kellarihuoneen tunneli oli yksinkertaisesti liian pieni ja kapea tuettavaksi.

ETAn terrori-iskuissa kuoli satoja siviilejä.

© Etienne Montes/Getty Images

Löyhkä vain voimistui

Miehet päättivät jatkaa kaivamista entiseen tapaan. Ainoa varokeino oli tuttu ETAsta: jatkossa Mikel ja Iker pitivät pistooleita mukanaan tunnelissa. Tunnelin romahtaessa olisi parempi ampua itseään päähän kuin kärsiä piinaava tukehtumiskuolema. Joulukuun 15. päivä nelikko oli kaivautunut seitsemän metriä kadun alle. Se jälkeen he kaivoivat tunneliin sivuhaarat niin, että siitä tuli T-kirjaimen muotoinen.

Räjähdelataukset sijoitettaisiin T:n sakaroihin. Kaasunhaju oli nyt niin sietämätön, että miehet välillä pyörtylivät. Kellarihuoneessa oleskelua ei helpottanut se, että ovi piti tiivistää, jottei löyhkä leviäisi käytävään. Ikkunaakaan ei voinut avata, sillä haju oli niin pistävä, että ohikulkijat ilmoittaisivat siitä varmasti viranomaisille. Miesten hermot olivat kireällä, ja kadulta kuuluvat äänet vain lisäsivät hermostuneisuutta.

Ohi ajavat kuorma-autot saivat tunnelin seinämät notkumaan pahaenteisesti, ja naisten korkokenkien kopse kuului selvästi kosteaan tunneliin: ”Kops, kops, kops, kops.” Tunnelissa vietetyt vuorokaudet olivat lianneet miesten ihon harmaanvihreäksi ja omituisen rasvaisen näköiseksi, ja heidän silmiensä alle oli kertynyt tummanpuhuvia uurteita. Nelikko kykeni lohduttautumaan vain sillä, että uurastaminen olisi pian loppu. Sitten yhtäkkiä eräänä viimeisistä illoista asunnon ovikello soi. Miehet jäykistyivät paikoilleen. ”Kuka siellä?” Iker kysyi muutaman sekunnin kuluttua.

”Talonmies. Minulla on sinulle viesti.” Iker vastasi hädissään: ”Teen juuri töitä... En voi tulla avaamaan ovea juuri nyt!” Talonmies sujautti oven alta viestilapun, ja Iker luki sen saman tien. Viesti oli asukasyhdistykseltä, joka kutsui asukkaat talon ulkoseinän ongelmia käsittelevään kokoukseen.

Samalla hetkellä sohva, jolla muut miehet olivat istuneet hiirenhiljaa, romahti äänekkäästi miesten painosta. Iker meni lähestulkoon paniikkiin. Talonmies odotti yhä oven takana, joten Ikerin piti keksiä nopeasti jotain: ”Kulta, älä pidä tuollaista meteliä”, hän sanoi kovaan ääneen. ”Yritä nyt pysyä edes hetki paikallasi!” Temppu onnistui, sillä baskit kuulivat pian talonmiehen talsivan asuntoonsa.

H-hetki lähestyi

Lopulta koitti viimeinen uuvuttava kaivuyö, ja tunneli oli valmis. Ryhmän johtaja Txabi oli tavannut aiemmin samana päivänä muita ETAn jäseniä Madridin ulkopuolella ja saanut heiltä 75 kiloa Goma-2-tyypin räjähdettä. Räjähteet oli hankittu muutamaa kuukautta aiemmin murtautumalla Espanjan armeijan asevarastoon. Miehet asettivat räjähteet varovasti kolmeen tiiviiseen kasaan tunnelin seitsemän metriä pitkään poikkikäytävään niin, että niitä oli eri kohdissa yläpuolella kulkevan kadun alla.

Se paransi mahdollisuuksia osua Carrero Blancon mustaan Dodgeen. Jon yhdisti kaikki kolme räjähdelatausta sytytyslangalla, jonka pään hän veti kellarihuoneeseen ja liitti sähköiseen sytyttimeen. Sitten Iker ja Mikel täyttivät tunnelin maa-aineksella, jotta räjähdyksen voima kohdistuisi suoraan ylöspäin pääministerin auton ajoreitille eikä sisään huoneeseen. 18. joulukuuta kaikki oli valmista, mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta.

Yhtäkkiä Madridiin alkoi saapua armeijan yksiköitä, ja katoille asettui tarkka-ampujia. Maastureita ja kansalliskaartilaisia näkyi joka kadunkulmassa. Baskinelikko pelkäsi jo paljastuneensa, kunnes heille selvisi, että Yhdysvaltojen ulkoministeri Henry Kissinger oli saapunut juuri tuona päivänä tapaamaan pääministeri Carrero Blancoa. Yhdysvaltojen suurlähetystö sijaitsi vain 150 metrin päässä kellarista. ”Piru vieköön, kaikki on valmista ja sitten Kissinger pamahtaa yhtäkkiä paikalle!” Txabi manasi.

Baskit harkitsivat hetken, pitäisikö ETAn tehdä palestiinalaisille ystävilleen palvelus räjäyttämällä sekä Kissinger että Carrero Blanco ilmaan, jos Kissinger päättäisi seurata pääministeriä kirkkoon. He totesivat kuitenkin pian, että yhdysvaltalaisten vastatoimet voisivat merkitä kuoliniskua ETAlle, ja lykkäsivät iskua 20. joulukuuta asti. Päivää ennen iskua Mikel osti sähkömiehen haalareita ja työkaluja, sillä baskien piti vetää kaapeli kadun toiseen päähän, mistä Txabi laukaisisi räjähdelataukset.

Työvaatteet ja työkalut näyttivät aivan liian uusilta, joten miehet hinkkasivat ja likasivat niitä, jotteivät ihmiset alkaisi epäillä mitään. He kiinnittivät tikkaiden varassa kaapelin talojen seiniin aina Claudio Coello - kadun päähän saakka. Miesten asentaessa kaapelia puhkesi kylmä talvinen sade, ja kadun talonmiehet tulivat kyselemään, mitä sähkömiehillä oli tekeillä.

”Se numeron 104 kirottu kuvanveistäjä tarvitsee erityistä voimavirtajohtoa. Pomomme ei piittaa mitään siitä, että meidän pitää työskennellä tässä koiranilmassa. Siinä vasta paskiainen”, Txabi improvisoi vakuuttavaan sävyyn korkeiden tikapuiden huipulta. Myöhemmin Txabi kätki kaapelin pään aivan talon 104 kellarin ulkopuolelle.

Talvisen pimeän illan laskeutuessa muutamaa tuntia myöhemmin miehet katselivat ympärilleen kovia kokeneessa kellariasunnossa, jossa lojui sytytyslangan palasia ja käytettyjä puutarhatyökaluja lukemattomien mutasäkkien ja muun sekasotkun keskellä.

Kaikki oli valmista, joten miehet peseytyivät kunnolla viimeistä kertaa ja lähtivät kaupungille syömään ankeriaanpoikasia, joka on baskien suosima erikoisuus. Sen jälkeen he kävivät katsomassa elokuvan Sakaali. Elokuva sai pienen iskujoukon entistä hermostuneemmaksi. Se kertoo palkkatappajasta, jonka piti murhata Ranskan presidentti Charles de Gaulle. Elokuvan loppukohtauksessa poliisi surmaa salamurhaajan.

Naapurissa asui poliisi

Nelikko heräsi seuraavana aamuna ennen sarastusta ja voimisteli hetken. Sitten he kävivät suunnitelman läpi viimeistä kertaa ja tarkistivat konepistoolinsa sekä muut varusteensa. Tämän jälkeen operaation pitäisi edetä sekunnilleen käsikirjoituksen mukaan.

Txabi ja Jon pukeutuivat tarkalleen kello 8.10 sähkömiehen haalareihin ja menivät kadulle vetämään kaapelin pään ikkunasta kellarihuoneeseen, missä se liitettiin pieneen sytyttimeen. Samalla hetkellä talon ovesta asteli ulos helposti tunnistettava Francon salaisen poliisin mies. Hän tervehti baskeja ja kiirehti matkoihinsa. Poliisimies oli asunut mitään aavistamatta samalla käytävällä diktatuurin pahimpien vihollisten kanssa.

Txabi ja Jon katsoivat mykkinä toisiinsa ja jatkoivat sitten työtään hermot kireällä. Kello 8.30 Iker pysäköi varastetun Austin 1300:n talon 104 kohdalle muiden autojen viereen niin, että pääministerin Dodgen olisi pakko ajaa keskellä katua räjähdelatausten ylitse. Sitten hän istahti pakoautoksi vuokrattuun Seat 124:een yhdessä Mikelin kanssa ja ajeli hetken ympäriinsä lämmittääkseen moottoria kylmän joulukuisen yön jälkeen.

Kello 9.00 he näkivät Carrero Blancon poistuvan asunnostaan, nousevan Dodgeensa ja lähtevän tapansa mukaan kirkkoon. Iker ja Mikel puhuivat hetken siitä, kuinka omituista oli katsella ihmistä, joka kohta kuolisi. Mikel sanoi: ”He eivät epäröi sekuntiakaan teloittaessaan veljiämme, jotka taistelevat baskien puolesta.”

Kello 9.10 ”sähkömiehet” Jon ja Txabi etsivät kaapelin toisen pään talon 110 ulkopuolelta ja kytkivät sen matkalaukkuun kätkettyyn akkuun Claudio Coello- ja Diego de León -katujen kulmassa. Iker ajoi ohi vain minuuttia myöhemmin, ja autosta loikkasi ulos Mikel, joka meni vähän matkan päähän taskussaan olevaa varmistukseksi mukaan ottamaansa pistoolia puristaen. Iker pysäköi auton samansuuntaiselle naapurikadulle turvaan räjähdykseltä.

Hän avasi kaikki neljä ikkunaa, jotta he voisivat vastata tulitukseen, mikäli poliisit ampuisivat heitä heidän paetessaan. Odotus tuntui loputtomalta. Käsikirjoituksen mukaan Carrero Blancon auton olisi pitänyt jo saapua. Txabi ja Jon vapisivat kauttaaltaan kadunkulmassa odottaessaan. Vain sadan metrin päässä Yhdysvaltain lähetystön edessä oli pysäköitynä tiedustelupalvelun maastoauto.

”Toivon miltei, ettei Carrero Blanco tulisi”, Txabi sanoi hermostuneena istuessaan kyykyssä matkalaukun päällä. Jon rauhoitteli häntä ja tähyili mustaa Dodgea, joka ilmestyisi milloin tahansa kadun päähän. Aika tuntui kuluvan tavallista hitaammin. Jalankulkijat kävelivät kuin hidastetussa elokuvassa, ja autoilijat tuntuivat tuijottavan. Yhtäkkiä nuori mies lähestyi.

”Onko teillä tulta?” hän kysyi. Txabi ojensi kädet täristen miehelle tulitikkuaskin, jotta tämä lähtisi nopeasti tiehensä.

Tuhannet osoittivat mieltä ETAn väkivaltaa vastaan Luis Carrero Blancon hautajaisissa 26. joulukuuta 1973.

© AFP/Scanpix

Nyrkinisku maan uumenista

Lopulta kello 9.27 Jon näki pääministerin saattueen, joka eteni hitaasti Claudio Coelloa pitkin. Joku nainen ylitti yllättäen kadun lapsensa kanssa, jolloin autot pysähtyivät hetkeksi. Jon tunsi veren pakkautuvan päähänsä, kun Carrero Blancon Dodge lähestulkoon mateli kohti taloa numero 104.

Txabi puristi matkalaukkua ja ajatteli kuollutta ystäväänsä Josua, jonka poliisi oli ampunut täyteen reikiä muutamaa kuukautta aiemmin. Lopulta Dodge ajoi pysäköidyn Austinin rinnalle. Jon huusi: ”NYT!” Laukaisimen sähköinen signaali eteni kaapelia pitkin sytyttimeen vain muutamassa sadasosasekunnissa.

Ensin syttyi sytytyslanka ja heti perään 75 kiloa Goma-2-räjähdettä. Baskit kuulivat ensin vain vaimeaa kuminaa maan alta, ja aika tuntui pysähtyvän kokonaan. Sitten kaikki heidän näkökentässään räjähti valtavalla pamauksella. Paineaalto murjoi kadun kaikki ikkunat sisään, ja kadun pinnoite kohosi luonnottomasti aivan kuin jättiläinen olisi lyönyt nyrkkinsä maan alta asfaltin läpi. Baskit eivät olleet uskoa silmiään.

Carrero Blancon painava Dodge paiskautui pölypilven ja kivenmurikoiden keskeltä ilmaan kuin raketti. Se kohosi viisikerroksisen talon katonreunan yli ja jatkoi lentoaan taloa 104 vastapäätä olevan talon yli. Terroristit huusivat kadulla kulke- ville ihmisille ”Kaasuräjähdys!” ja lähtivät juoksemaan. 10 metrin levyinen ja 20 metrin pituinen pommikuoppa täyttyi hetkessä räjähdyksessä rikkoutuneista putkista suihkuavasta vedestä.

Nelikko istuutui mahdollisimman rauhallisesti Seatiin, mutta Iker ehti ajaa vain parisataa metriä, kun he joutuivat pysähtymään liikennevaloihin ja odottamaan kärsivällisesti valojen vaihtumista. ”Menikö kaikki hyvin?” Iker kysyi.

”Se oli täysosuma”, Jon mumisi. ”Jälki oli kamalaa.”

Taustapeilissä näkyi Claudio Coello -kadulta nouseva valtava pölypilvi, ja odotus tuntui loputtomalta. Txabi kytki hermostuneena päälle varastetun poliisiradion, jossa keskusteltiin leppoisasti Madridin kaduille karanneesta härästä, kunnes puheen sävy muuttui vakavammaksi.

”Claudio Coellon kadunkulma. Siellä on sattunut kaiketi iso räjähdys. Kuuntelen.”

”Lähettäkää autoja paikalle... Z-40, K-20. Onko meillä mitään lisätietoa räjähdyksestä?”

”Kaasu räjähti Claudio Coello -kadulla. Kuuntelen.”

”Pääministerin auto ajoi juuri kadun läpi. Kävikö sille jotenkin räjähdyksessä?”

”Pääministerin autolle ei ilmeisesti käynyt kuinkaan. Uskon sen päässeen ohi, mutta räjähdys tuhosi koko kadun. Kuuntelen.”

”Aja heti pääministerin asunnolle Hermanos Bécquer -kadulle ja tarkista, onko auto siellä. Kuuntelen.”

Liikennevalo vaihtui lopulta vihreäksi, ja pieni Seat ajoi esteettä pohjoiseen kohti Madridin esikaupunkeja ja Baskimaata. Samalla poliisiradion yleensä niin rauhallinen keskustelu kävi kiihkeämmäksi.

”Auto on kuulemma lentänyt räjähdyksen voimasta kirkon katolle. Palomiehet ovat matkalla paikalle. Autossa oli kolme matkustajaa.Kuuntelen, K-20.”

”Tarkistin tiedon, ja se on totta. Kirkon katolla oleva auto on pääministerin! Näyttää siltä, että Carrero Blanco, kuljettaja ja turvamies ovat kaikki kuolleet.”

Baskinelikko oli päässyt jo ulos kaupungista. He hylkäsivät Seatin ja kipusivat odottavan kuorma-auton lavalle.

Txabi, Jon, Mikel ja Iker aloittaisivat maanalaisen elämän Baskimaassa. Operaatio Peikko oli onnistunut. Luis Carrero Blanco kuoli vammoihinsa pian pommi-iskun jälkeen. Murha oli viimeinen naula diktatuurin arkkuun. Kenraali Franco kuoli vuonna 1975, ja Espanjan hallitus hyväksyi demokratiaan siirtymisen. ETA jatkoi silti Baskimaan itsenäisyystaistelua vuoteen 2011 saakka.

Txabi, Jon, Mikel ja Iker ovat peitenimiä, joita toimittaja Eva Tarrat käytti kirjassaan Operación Ogro. Nelikkoa haastateltiin kirjaan. Tarrat julkaisi kirjan vuonna 1974 salanimellä Julen Agirre.