Pohjolan leijona valloitti Münchenin

Voittamaton katolinen armeija oli jo kukistamassa Saksan protestantit vuonna 1630, kun Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf puuttui asiaan ja kolmikymmenvuotinen sota sai yllättävän käänteen.

Voittamaton katolinen armeija oli jo kukistamassa Saksan protestantit vuonna 1630, kun Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf puuttui asiaan ja kolmikymmenvuotinen sota sai yllättävän käänteen.

Niday Picture Library/Imageselect

Tuhannet sotilaat odottivat käskyjä aamunkoitteessa 7. syyskuuta 1631 Breitenfeldin kaupungin lähistöllä Keski-Saksassa Euroopan kahden vahvimman armeijan valmistautuessa taisteluun.

Toisella puolella oli katolinen armeija, jota johti Tillyn kreivi Johann Tserclaes. Vastassaan hänellä oli protestanttinen armeija, jota johti ”Pohjolan leijonaksikin” kutsuttu Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf. Taistelu oli osa kolmikymmenvuotista sotaa eli katolisten ja protestanttien välistä konfliktia, joka oli raivonnut Saksan lukuisissa pikkuvaltioissa jo 13 vuoden ajan.

Ruotsin puolella taisteli myös joukko skotlantilaisia palkkasotureita, joita komensi paroni Robert Munro. Hän kommentoi taistelun alkua päiväkirjassaan näin:

”Kun kiurut alkoivat livertää, olimme seisoneet koko yön asemissa mailin päässä Tillyn joukoista. Aamulla torvet kannustivat ratsuväkeä ja rummut tahdittivat marssia – olimme aseissa ja valmiina. Olimme viettäneet koko yön mietteissämme tehden sovintoa omatuntomme kanssa.”

”Ratsu- ja jalkaväkipataljoonamme seisoivat lujina kuin muuri, vaikka tykit tekivät riveihimme suuria aukkoja.” Skotlantilainen paroni Robert Munro, joka taisteli Breitenfeldissä ruotsalaisten puolella

Lopulta kummankin puolen tykit avasivat tulen. Munro näki tykinkuulien raivaavan aukkoja muodostelmiin:

”Ratsu- ja jalkaväkipataljoonamme seisoivat lujina kuin muuri, vaikka tykit tekivätkin riveihimme suuria aukkoja.”

Ruotsin kuningas tarvitsi tuona päivänä Jumalan apua, koska protestantit olivat hankalassa tilanteessa: tappio Breitenfeldissä merkitsisi todennäköisesti sodan loppua. Kustaa II Aadolf oli kuitenkin varma, että vaikka muut protestanttiset sodanjohtajat olivat epäonnistuneet, hän pystyisi lyömään voittamattoman kreivi Tillyn.

VIDEO: Näin ruotsalaiset etenivät Müncheniin

Uskonto jakoi keisarikunnan

Sen jälkeen, kun pappi Martti Luther oli naulannut kirkon uudistumista vaativat 95 teesiään Wittenbergin linnan kirkon oveen 31. lokakuuta 1517, kristikunta oli jakautunut kahtia: protestantteihin, jotka noudattivat Lutherin opetuksia, sekä katolisiin, jotka kannattivat paavillista kristinuskon tulkintaa.

Kaikkein jyrkin jako vallitsi Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Se koostui monista pienistä ruhtinaskunnista, jotka olivat valinneet puolensa uskonnollisessa konfliktissa. Vuonna 1618 Böömin ruhtinaskunnassa puhkesi kapina, koska böömiläiset pelkäsivät protestanttisen uskonsa tukahduttamista. Vähitellen kapina levisi koko keisarikuntaan.

Kolmikymmenvuotinen sota alkoi, kun kaksi katolista lähettilästä heitettiin ulos ikkunasta Prahassa.

© PRISMA ARCHIVO/Imageselect

Uskonsota peitti Saksan vereen

Katolisten ja protestanttien välinen kahtiajako koetteli Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa ankarasti, vaikka valtioliiton lukuisille hallitsijoille oli luvattu uskonnonvapaus.

Ulkopuolisten väliintulon myötä Saksan sisäinen uskonsota kehittyi vähitellen koko Euroopan laajuiseksi konfliktiksi. Espanja oli jo sodan ensimmäisenä vuonna lähettänyt joukkojaan katolilaisten tueksi, kun taas Tanskan kuningas Kristian IV liittyi sotaan protestanttien puolelle.

Sodan alkuvuosina protestanttien sotamenestys oli surkea, ja katolisten taitavat sotilaskomentajat Albrecht Eusebius Wenzel von Wallenstein ja Tillyn jaarli Johann Tserclaes löivät heidät kerta toisensa jälkeen. Vuonna 1629 Tanskan Kristian IV:n oli pakko vetäytyä sodasta huonon sotamenestyksen ja etenkin Lutter am Barenbergessä kärsityn tappion jälkeen.

Saksan protestantit jäivät nyt vaille vahvaa ulkomaista liittolaista, ja katolisten voitto näytti jo varmalta. Samana vuonna protestanttisen Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf kuitenkin solmi rauhan Puolan ja Liettuan kanssa pitkään kestäneen sodan jälkeen ja suuntasi huomionsa Saksassa raivoavaan sotaan.

Ruotsin kuningas liittyi taisteluun

Kustaa II Aadolf oli kokenut sotilaskomentaja, sillä hän oli joutunut sotimaan valtakautensa alusta asti perittyään isältään kolme sotilaallista konfliktia.

Puolan-sotaretkensä päätyttyä Kustaa II Aadolf pystyi puuttumaan Saksan uskonnolliseen konfliktiin. Puolan ja Liettuan kanssa solmitulla rauhansopimuksella Ruotsin kuningas sai oikeuden kahteen kolmasosaan Puolan ja Liettuan satamissa perityistä tullimaksuista vuoteen 1635 saakka. Hän käytti rahat sotavarusteluun ja Saksan protestanttien armeijan tukemiseen.

Vaikka kuningas tunsikin myötätuntoa ahdinkoon ajettuja protestantteja kohtaan, hänen syynsä osallistua sotaan olivat puhtaasti itsekkäät. Kustaa II Aadolf pelkäsi, että katolisten voitto Saksassa voisi uhata hänen kasvavaa valtakuntaansa, joka ulottui Ruotsista Suomeen ja Baltian kautta Puolaan asti.

Kristian IV unelmoi maineesta ja kunniasta taistelukentällä, mutta hänen osallistumisensa kolmikymmenvuotiseen sotaan päättyi tappioon.

© The Museum of National History & Lundorp, Michael Caspar (1628)

Tanskan kuningas sai kynsilleen

Kustaa II Aadolf ei ollut Pohjolan ensimmäinen kuningas, joka sekaantui Saksassa raivoavaan uskonsotaan. Kristian IV suoriutui sodassa selvästi huonommalla menestyksellä kuin ruotsalainen naapurinsa.

Pohjolan hallitsijoista ensimmäisenä Saksan sotaan sekaantui Tanskan Kristian IV. Hän päätti lähteä mukaan sotaan Holstenin herttuan ominaisuudessa – vastoin valtaneuvostonsa neuvoa – ja vuonna 1625 Tanskan joukot marssivat Saksaan. Kristian IV piti itseään suurena sotapäällikkönä, mutta hänestä ei ollut vastusta keisarillisen armeijan komentajalle kreivi Tillylle, joka löi tanskalaiset seuraavana vuonna Lutter am Barenbergessä.

Osapuolten armeijat olivat suunnilleen samankokoiset. Tilly aloitti taistelun moukaroimalla tanskalaisia tykeillään ennen rynnäkköään, mutta tanskalaiset torjuivat rynnäkön ja lähtivät vastahyökkäykseen. Tillyn armeija kesti vastahyökkäyksen, ja Tanskan joukot ajautuivat pian sekasorron valtaan. Kristian IV joutui perääntymään ja menetti noin puolet joukoistaan.

Katolinen armeija eteni ryöstellen ja tuhoten läpi Jyllannin pakenevien tanskalaisten perässä. Lopulta Kristian IV joutui nöyrtymään rauhaan ja lupaamaan, ettei hän enää sekaantuisi Saksan konfliktiin.

Ruotsin valtakunnankanslerin Axel Oxenstiernan mukaan kuningas halusi ”taata kuningaskuntansa turvallisuuden ja vapauttaa (Saksan, toim.) alistetut maat”.

Kustaa II Adolf nousi noin 13 000 miehen armeijan kanssa maihin Pohjois-Saksassa sijaitsevaan Peenemündeen Usedomin saareen 26.kesäkuuta 1630.

Kesän aikana Ruotsin armeijaan liittyi vahvistuksia, kuten joukko paroni Robert Munron johtamia skotlantilaisia palkkasotureita. Munron omin sanoin hän saapui Saksaan mukanaan ”kourallinen vanhoja, kokeneita sotilaita valmiina kestämään kaikenlaista kurjuutta ja vastoinkäymistä”.

Kuningas sai laimean vastaanoton

Jos Ruotsin kuningas oli odottanut Saksan protestanttisten pikkuruhtinaiden tungeksivan hänen lippunsa alle, hän pettyi pahasti. Moni saksalainen hallitsija pelkäsi, ettei Kustaa II Aadolf ollut tullut Saksaan liittolaisena ja vapauttajana vaan valloittajana. Ruotsalaiset miehittivätkin strategisesti tärkeitä Pohjois-Saksan satamia ja ottivat siten hallintaansa Saksan Itämeren-kaupan.

Kustaa II Aadolf eteni joukkoineen Pommerin pääkaupunkiin Stettiniin 10. heinäkuuta 1630 ja painosti Pommerin hallitsijan Bugislav XIV:n liittoutumaan kanssaan. Muuten hänellä oli kuitenkin vaikeuksia löytää vahvoja liittolaisia.

”Luulen, että yli 20 000 sielua menetettiin. Kaikki sotilaamme rikastuivat. Jumala on kanssamme.” Katolinen kreivi Pappenheim hänen sotilaidensa murhattua Magdeburgin kaupungin asukkaat

Stettinin lisäksi vain yksi toinen kaupunki asettui alkuun ruotsalaisten puolelle: pieni noin 25 000 asukkaan Magdeburg. Heti kun tieto liitosta levisi, Saksan keisarillinen armeija marssi piirittämään Magdeburgia.

Kaupunginmuurien sisällä magdeburgilaiset odottivat ruotsalaisia avukseen, mutta Kustaa II Aadolf ei ollut vielä valmis lähettämään armeijaansa taisteluun. Hän lähetti Berliinin lounaispuolella sijaitsevaan Magdeburgiin vain strategisen sotilasneuvonantajan.

Verilöylyn uhrit heitettiin jokeen

Yhdestä asiantuntijasta ei ollut apua, ja 20. toukokuuta 1631 keisarilliset joukot hyökkäsivät Magdeburgiin ja ryöstelivät ja hävittivät kaupunkia useita päiviä. Naisia piestiin ja joukkoraiskattiin kaupungin kaduilla, ja sotilaat, jotka eivät olleet pitkään aikaan saaneet palkkaansa, ryöstivät asukkaiden kaiken irtaimen omaisuuden.

”Kun siviileillä ei enää ollut tavaraa annettavaksi sotilaille, heidän todellinen piinansa alkoi”, kuvaili raatimies Otto von Guericke: ”Silloin sotilaat alkoivat pieksää ja pelotella ja uhkailla ihmisiä ampumisella ja hirttämisellä.”

30-vuotinen sota koetteli pahiten maaseudun asukkaita: viljelijät menettivät satonsa ja omaisuutensa ja naiset raiskattiin.

© Deutsches Historisches Museum

Uhkaukset eivät jääneet pelkän puheen asteelle. Kaupungin 25 000 asukkaasta vain joka viides selvisi hengissä.

”Luulen, että yli 20 000 sielua menetettiin. Jumalan rangaistus ei ole toteutunut kamalampina tekoina sitten Jerusalemin hävityksen. Kaikki sotilaamme rikastuivat. Jumala on kanssamme”, totesi keisarillisten joukkojen komentaja kreivi Pappenheim.

Hänen sotilailtaan vei peräti 14 päivää heitellä kaikkien murhattujen kaupunkilaisten ruumiit Elbejokeen.

Kuningas kielsi ryöstelyn

Tuohon aikaan oli yleistä, että sotilaat ”elivät maasta” eli ryöstelivät lähiseutuja edetessään ja kuittasivat osan luvatusta palkastaan ryöstämällä valloitettuja kaupunkeja. Magdeburgin verilöylyn raakuus herätti kuitenkin paheksuntaa kaikkialla Euroopassa.

Kustaa II Aadolf halusi toimia toisin. Vuonna 1621 hän oli antanut määräyksen, jolla hän kielsi sotilailtaan ryöstelyn ja hävityksen. Asetuksen nojalla Ruotsin sotilaita kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla polttamasta kaupunkeja ja kyliä vihollisvaltion alueella sekä ryöstämästä kirkkoja ja sairaaloita.

”Ennen lähtöä Brandenburgista pieneen kuninkaalliseen armeijaan iski rutto, eikä taudilta säästynyt juuri kukaan. Pelkästään meidän rykmentistämme kuoli viikossa yli 30 sotilasta.” Robert Munro ruton tuhoista Ruotsin armeijassa

Kun Brandenburgin ruhtinas, Kustaa II Aadolfin lanko ja liittolainen, kirjoitti kysyäkseen, mitä hänen pitäisi tehdä ruotsalaisille upseereille, jotka olivat jääneet kiinni rikoksista siviiliväestöä kohtaan, kuningas vastasi hänelle: ”Eikö lankoni valtakunnassa ole hirsipuita? Vai onko häneltä loppunut puutavara?”

Vaikka kuningas kuinka halusi miestensä käyttäytyvän, vuosikymmeniä juurtuneita tapoja oli vaikea kitkeä. Sotilaat olivat tottuneet ottamaan mitä halusivat ja kohtelemaan vihollisvaltojen siviilejä julmasti. Siksi ruotsalaiset saivat suuressa osassa Saksaa pian maineen paholaismaisina raakalaisina.

Ruotsalaiset etenivät

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Ruotsin armeija oli tarpeeksi vahva aloittaakseen suurhyökkäyksen Saksaan, sillä sen oli ensin oli hankittava vahvistuksia Ruotsista, Suomesta ja Baltiasta. Samoihin aikoihin armeijaan iski rutto, jota Robert Munro kuvaili päiväkirjassaan:

”Ennen lähtöä Brandenburgista pieneen kuninkaalliseen armeijaan iski rutto, eikä taudilta säästynyt juuri kukaan. Pelkästään meidän rykmentistämme kuoli viikossa yli 30 sotilasta.”

Kun hyökkäys sitten vihdoin alkoi, ruotsalaiset etenivät nopeasti läpi Saksan. Huhtikuussa 1631 he löivät katolisen armeijan Frankfurt an der Oderissa ja saivat haltuunsa useita Oderjoen ylityspaikkoja. Sieltä ruotsalaiset jatkoivat Werbeniin, jossa he ylittivät Elben. Vihollisen nopea eteneminen yllätti katoliset kenraalit.

”Kun he kuulivat armeijamme ylittäneen Elben, heidät valtasi sellainen pelko, etteivät he vilkuilleet taakseen vaan juoksivat karkuun ja lähettivät kenraali Tillylle kirjeen toisensa jälkeen rukoillen häntä tulemaan apuun”, Munro muisteli.

Ruotsalaiset olivat valloittaneet Werbenin, ja he alkoivat linnoittaa kaupunkia ennen kuin Tilly saapuisi armeijoineen.

Kustaa II Aadolf toivoi Jumalalta apua kolmikymmenvuotisessa sodassa.

© Look and Learn/Bridgeman Images

”Hän (Tilly, toim.) yritti päästä hyökkäämään Werbenissä ennen kuin olimme ehtineet saada kaupungin puolustusvarustukset valmiiksi”, skotlantilainen Munro muisteli ja jatkoi:

”Mutta siinä missä hänen armeijansa marssi päivisin, me lapioimme yötä päivää niin, että olimme turvassa hänen tykeiltään ennen hän ennätti paikalle.”

Illalla 1. elokuuta 1631 Tillyn raskas tykistö vihdoin saapui Werbeniin, mutta Kustaa II Aadolfin armeija oli valmiina.

”He alkoivat ampua meitä 32 suurella tykillä”, muisteli Munro, joka oli miehineen turvassa ”suojaavien muurien takana”.

Katolilaiset pommittivat linnoituksia koko yön, kunnes Ruotsin ratsujoukot alkoivat tehdä rynnäköitä.

”He hyökkäsivät ratsuillaan vihollisen joukkojen keskelle aiheuttaen sekasortoa heidän riveissään ja pudottivat täyttä laukkaa pakenevia katolilaisia ratsailta”, Munro kuvaili.

Muutamaa päivää myöhemmin Tillyn miehet yrittivät taas hyökätä ruotsalaisten asemiin – tuloksetta.

Kustaa II Aadolf kohtasi Tillyn taistelussa

Werbenin pettymyksen jälkeen Tillyn armeija vetäytyi odottamaan vahvistuksia ja Kustaa II Aadolf jatkoi etenemistään Saksan halki.

Kaksikon yhteenotto Werbenissä oli päättynyt ilman selkeää voittajaa, ja molemmat sotapäälliköt valmistautuivat lopulliseen mittelöön murskatakseen vihollisensa.

Heidän ei tarvinnut odottaa pitkään. Aamulla 7. syyskuuta 1631 Kustaa II Aadolf kohtasi 72-vuotiaan Tillyn johtaman armeijan Breitenfeldin ulkopuolella Leipzigin lähistöllä.

Tilly oli vuosikymmenien ajan ollut yksi Euroopan arvostetuimmista kenraaleista, eikä hän ollut hävinnyt nyt meneillään olevassa sodassa vielä ainuttakaan taistelua. Vaikka hänellä oli vain 35 000 sotilasta Kustaa II Aadolfin 42 000 miestä vastaan, hän oli silti vahvin vastustaja, jonka Ruotsin kuningas oli koskaan kohdannut taistelussa.

Breitenfeldissä Kustaa II Aadolf ja Tilly, Euroopan kaksi taitavinta sotilaskomentajaa, kohtasivat vihdoin kasvotusten. Molemmilla oli vuosien kokemus sodasta, mutta heidän taktiikkansa olivat hyvin erilaiset.

© Pictorial Press Ltd./Imageselect

Kreivi Tilly

JALKAVÄKI: Tilly luotti tercioon eli neliöön, jonka sotilailla oli aseenaan pitkä piikiksi kutsuttu keihäs. Tercio pystyi murtamaan vihollisen linjan.

RATSUVÄKI: Kokenut Tilly lähetti usein ratsuväkensä suoraan kohti vihollista ampumaan yhteislaukauksen pistooleillaan, minkä jälkeen ratsastajat kääntyivät ja nelistivät pois.

TYKISTÖ: Tillyllä oli runsaasti raskaita tykkejä, jotka moukaroivat vihollista kiinteistä asemistaan. Tykkien kantama oli pitkä, mutta niitä ei voinut liikutella.

© Fine Art Images Heritage Images/Imageselect

Kustaa II Aadolf

JALKAVÄKI: Ruotsin kuningas lisäsi musketöörien määrää. Musketöörejä oli nopea kouluttaa, ja he pystyivät vahingoittamaan vihollista matkan päästä.

RATSUVÄKI: Kuningas sijoitti musketöörejä ratsusotilaiden sekaan. Kun vihollisen ratsuväki hyökkäsi, heitä kohtasi kiivas muskettituli.

TYKISTÖ: Ruotsin tykistö koostui pienemmistä tykeistä. Niiden kantama oli melko lyhyt, mutta niitä voitiin tarvittaessa liikutella.

Tillyn armeija koostui kurinalaisista veteraaneista, kun taas ruotsalaisten joukot olivat sekalaisempaa seurakuntaa. Kustaa II Aadolfin armeijassa oli paljon ruotsalaisia ja suomalaisia veteraaneja Puolan sodista mutta myös saksilaisista talonpojista koostuva rykmentti.

Keisarillisen armeijan sotilaat karjuivat sotahuutoaan ”Isä Tilly”, kun 72-vuotias kreivi ratsasti edestakaisin joukkojensa edessä kannustaen heitä taisteluun. Tilly asetti yleensä joukkonsa kahteen tercioiden riviin, mikä oli tuohon aikaan hyvin yleinen taktiikka.

Tercio eli ”espanjalainen neliö” oli muodostelma, jonka sotilailla oli piikeiksi kutsutut pitkät keihäät ja jonka sivustoja suojasivat musketöörit. Suuret neliöt kestivät hyvin vihollisen ratsuväen painetta, mutta ne olivat alttiita tykkien ja muskettien tulitukselle.

Ruotsin kuningas oli tajunnut sen, ja siksi hän oli panostanut tuliaseisiin. Ruotsin armeijassa piikkien määrää oli vähennetty neljäsosaan, ja tilalle oli värvätty musketöörejä. Lisäksi katolilaisten käyttämät raskaat ja vaikeasti liikuteltavat tykit oli korvattu pienillä tykeillä, joita oli helppo siirrellä taistelukentällä.

Pappenheim hyökkäsi ilman lupaa

Tykit käynnistivät taistelun useita tunteja kestäneellä pommituksella. Keisarillisen armeijan vasenta sivustaa johti marsalkka Gottfried Heinrich Graf zu Pappenheim, joka oli urhea mutta malttamaton upseeri. Hänellä oli komennossaan 5 000 keisarillisen armeijan ratsusotilasta.

Odotettuaan yli kaksi tuntia vihollisen tykkitulessa Pappenheim kyllästyi ja määräsi ratsujoukkonsa hyökkäykseen.

Nähdessään alaisensa hyökkäävän ilman lupaa Tilly huudahti katkerana: ”Hän (Pappenheim, toim.) on vienyt kunniani!”

Ruotsin kuningas osallistui taisteluihin ja vaaransi siten terveytensä ja henkensä.

© Richard Brzezinski & Richard Hook: The Army of Gustavus Adolphus 2 Cavalry, Osprey Publishing Ltd., 1993, p.15.

Normaalioloissa Pappenheimin raskas ratsuväki olisi pystynyt murskaamaan Ruotsin ratsuväen helposti, sillä ruotsalaisten hevoset olivat pienempiä ja sotilaat heikommin varusteltuja. Kustaa II Aadolf oli kuitenkin sijoittanut ratsuväkensä sekaan runsaasti jalan taistelevia musketöörejä, ja yhdessä musketöörit ja ratsuväki pysäyttivät Pappenheimin rynnäkön.

Itsepäisen Pappenheimin yritettyä murtaa ruotsalaisten muodostelmaa seitsemän kertaa ruotsalaisten vastahyökkäys pakotti Pappenheimin ratsujoukot lopulta perääntymään.

Saksilaiset ottivat jalat alleen

Sillä välin Tilly oli määrännyt joukkonsa hyökkäämään muihin rintaman osiin. Hänen ratsuväkensä iski Ruotsin joukkojen vasemmassa sivustassa olevien kouluttamattomien saksilaisten kimppuun. Saksilaisten joukoissa taistellut eversti Sydnam Poyntz kuvaili tapahtumia:

”Ratsujoukot ottivat yhteen ja taistelu jatkui pitkään kiivaana. Minun komentajani, herttua, oli tyrmistynyt nähdessään niin monien kaatuvan ympärillään, koska hän ei ollut tottunut olemaan keskellä kiivainta taistelua. Hän pelkäsi oman henkensä puolesta, ja niin hän alkoi jonkin ajan kuluttua vetäytyä ja luovutti komennon kenraali Arnimille. Sitten hän pakeni kiireen vilkkaa.”

Kustaa II Aadolf osoitti 1600-luvulla olevansa taitava sodanjohtaja ja teki Ruotsista sotilaallisen suurvallan.

© Niday Picture Library/Imageselect

Samaan aikaan Tillyn joukkojen keskusta hyökkäsi ruotsalaisten linjoihin, ja hän lähetti osan jalkaväestään saksilaisia ahdistelevan ratsuväen tueksi.

”Saksilaiset olivat nuoria poikasia, jotka eivät olleet koskaan olleet taistelussa, ja nyt he näkivät toveriensa kaatuvan ja kuulivat luotien viuhuvan ympärillään. Niinpä he heittivät aseensa pois ja pakenivat aivan kuten heidän herttuansa oli tehnyt”, eversti Poyntz kuvaili. Taistelu kääntyi katolilaisten eduksi.

Kuningas johti vastahyökkäystä

Peter Hagendorf oli saksalainen katolisen armeijan sotamies, ja hän taisteli Kustaa II Aadolfin armeijan saksilaisia vastaan: ”Kävimme oikeassa sivustassamme saksilaisten kimppuun ja pakotimme heidät pakenemaan.”

Myös Robert Munro näki, miten saksilaiset pakenivat ja jättivät Ruotsin joukkojen vasemman sivustan auki: ”Saksilaiset ottivat alat alleen ja juoksivat karkuun siinä uskossa, että kaikki oli menetetty. Mennessään he ryöstivät meidän kuormakärrymme ja varustepakkauksemme.”

Katoliset sotilaat juhlivat jo voittoa.

”Me kuvittelimme jo voittaneemme”, Hagendorf muisteli.

Noin 50 osapuolta osallistui neuvotteluihin, jotka päättyivät vuosien kädenväännön jälkeen Westfalenin rauhaan vuonna 1648.

© Bridgeman Images

Sota ei ollut vielä ohi

Vuonna 1632 kolmikymmenvuotinen sota ei ollut läheskään ohi. Seuraavien 16 vuoden aikana siitä kehkeytyi yksi Euroopan veririmmistä konflikteista.

Münchenin valloitus ei merkinnyt loppua Saksan uskonsodalle. Todellisuudessa sota oli hädin tuskin puolivälissä, vaikka ruotsalaiset menettivätkin pian ylivaltansa Kustaa II Aadolfin saatua surmansa verisessä Lützenin taistelussa loppukesällä 1632. Ruotsi jatkoi taistelua, mutta sen sotainto alkoi hiipua.

Sotaan liittyneet Ranska ja Alankomaat sen sijaan sotivat aktiivisesti protestanttien rintamassa, ja Espanjakin alkoi joukkojen lähettämisen sijaan osallistua konkreettisemmin taisteluun katolisten puolella. Suurvaltojen mukaantulon myötä sota levisi Karibianmeren siirtokuntiin asti.

Sodan laajeneminen ja jatkuminen aiheutti Saksassa silmitöntä tuhoa, ja valtavien armeijoiden ruokkiminen kävi yhä vaikeammaksi. Rauha solmittiin vasta vuonna 1648 eli 30 vuotta sodan syttymisen jälkeen.

Protestanttiset ruhtinaskunnat saivat lisää vapautta ja valtaa, Alankomaat varmisti itsenäisyytensä Espanjasta ja sekä Ranska että Ruotsi saivat maa-alueita.

Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, sillä vaikka saksilaiset olivat paenneet, ruotsalaiset alkoivat edetä muualla taistelukentällä.

”Vasen sivustamme murskattiin täysin”, Hagendorf kertoi.

Kustaa II Adolf johti itse vastahyökkäystä, jolla Ruotsin ratsuväki sai katolisen armeijan sekasorron valtaan.

Ruotsalaiset ottivat Breitenfeldissä murskavoiton. Kustaa II Aadolf oli menettänyt reilut 5 500 miestä, kun taas katolinen armeija oli täysin tuhottu: Tillyn 35 000 sotilaasta 27 000 oli kuollut, haavoittunut, joutunut vangiksi tai paennut.

Valloittajat skoolasivat baijerilaisella oluella

Ruotsin voitto Breitenfeldissä aloitti uuden vaiheen sodassa. Protestantit olivat nyt ensimmäistä kertaa voitolla, ja Kustaa II Aadolf käytti tilaisuutta hyväkseen ja eteni syvälle Saksan katolisille alueille. Syksyllä ja talvella 1631 ruotsalaiset valtasivat kaupungin toisensa jälkeen.

”Marssi oli meille taloudellisesti kannattava ja lisäksi se tuotti iloa silmälle”, kirjoitti Munro, jonka sotilaat ryöstelivät surutta vastarintaa tehneitä baijerilaisia kaupunkeja.

Kustaa II Aadolfin etelään suuntautuneen marssin kohteena oli suurkaupunki München. Müncheniläiset pelkäsivät Ruotsin kuninkaan tuhoavan kaupungin kostoksi Magdeburgin verilöylystä, ja lepyttääkseen kuninkaan kostonhimoa München antautui 17. toukokuuta 1632 ruotsalaisille. Taktiikka näytti toimivan.

Ruotsalaiset marssivat voitokkaina Müncheniin keväällä 1632.

© Imageselect

Sen sijaan, että Kustaa II Aadolf olisi antanut sotilaidensa ryöstellä Müncheniä, hän määräsi kaupunkilaiset maksamaan 300 000 taalerin lunnaat. Summa oli valtava, eivätkä müncheniläiset pystyneet maksamaan sitä heti. Niinpä sovittiin, että Kustaa pitäisi kaupunkilaisia panttivankeinaan, kunnes rahat oli saatu kerättyä, ja lisäksi hän suostui vaihtamaan osan lunnassummasta 22 000 litraan baijerilaista olutta sotilailleen.

Kustaa II Aadolf oli uransa huipulla. Hänen sotilaansa olivat murskanneet Tillyn siihen asti voittamattoman armeijan, ja Saksan uskonsota näytti lähestyvän loppuaan. Ennen vuoden loppua kävi kuitenkin ilmi, ettei sota ollutkaan vielä ohi: katolilaisia ei ollutkaan lannistettu.

Skotlantilainen Munro kohtasi loppunsa saksalaisella niityllä, ja ”Pohjolan leijona” Kustaa II Aadolf päästi hänkin pian viimeisen karjaisunsa.

LUE LISÄÄ KUSTAA II AADOLFISTA

  • Theodore Ayrault Dodge: Gustavus Adolphus: A History of the Art of War from Its Revival After the Middle Ages to the End of the Spanish Succession War, Houghton, Mifflin and Company, 2019
  • Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona – Kustaa II Adolf ja Suomi 1611–1632, Siltala, 2014