Omituisimmat sodat

1. Pitkittynyt rajasota perunamaalla

Sikasota. San Juanin saaret, 1859–72.

Vaikka amerikkalainen maanviljelijä Lyman Cutlar on valittanut sian omistavalle brittiyritykselle, sika möyrii jälleen hänen perunamaallaan. Nyt Cutlar tarttuu kivääriin ja ampuu eläimen. Se on alkulau­kaus kiistalle, joka melkein laajenee aseelliseksi konfliktiksi.

Epäselvä rajanveto johti siihen, että sekä Yhdysvallat että Iso-Britannia väittivät omakseen San Juanin saaria Yhdysvaltain Oregonin osavaltion rannikolla. Kun brittiarmeija yritti pidättää Cutlarin, hänen naapurinsa hakivat apua Yhdysvaltain armeijalta, minkä jälkeen brittivihamielinen kenraali William S. Harney saapui saarelle joukkoineen. Britit lähettivät uusia sotavoimia saarelle, mutta taistelu ei koskaan puhjennut.

Yhdysvallat ja Iso-Britannia jättivät kumpikin pienen armeijan saarille, kunnes niiden omistussuhde voitaisiin ratkaista kansainvälisellä sovittelulla. Vasta kaksitoista vuotta myöhemmin Saksan keisari Vilhelm I:n toimiessa neuvottelijana konflikti selvisi. Keisari neuvonantajineen päätti saarten kuuluvan Yhdysvalloille. Pitkittynyt konflikti ratkesi ilman uhreja lukuun ottamatta nälkäistä, väärälle perunamaalle eksynyttä sorkkaeläintä.

2. Tuhottu leipomo aloitti sodan

Leivonnaissota. Meksiko, **1838–39.**

Meksiko vapautui Espanjasta 1821, minkä jälkeiset vuodet olivat täynnä väkivaltaa ja levottomuuksia. Tästä ranskalaisleipuri Remontel sai maistiaisia, kun humalaiset meksikolaissotilaat tuhosivat hänen leipomonsa 1828. Korvaukseksi Remontel vaati 60 000 pesoa (yhden päivän työläisen palkka oli yksi peso) Meksikon hallitukselta. Meksikon ministerit pitivät summaa naurettavana ja kieltäytyivät maksamasta.

Kymmenen vuotta myöhemmin Ranskan kuningas Ludvig Filip I sai tietää asiasta. Hän oli jo harmissaan siitä, että Meksikon Ranskalta lainaamien velkojen takaisinmaksu oli viivästynyt, kun Meksiko oli lähettänyt armeijan itsenäistyneeseen Texasiin.

Leipomon tuho sai kuninkaan maljan vuotamaan yli reunojensa. Ludvig Filip I vaati Meksikolta 600 000 pesoa korvauksena leipomon vahingoista ja maksamattomista lainoista. Kun takaisinmaksusta taas kieltäydyttiin, raivostunut kuningas lähetti sotalaivansa saartamaan Meksikon tärkeimmän kauppasataman Veracruzissa.

Meksiko ei perääntynyt. Ranska hyökkäsi Veracruziin ja valloitti kaupungin. Tilanne pakotti Meksikon hallituksen lopulta maksamaan velkansa sekä Ranskalle että leipuri Remontelille.

3. Konekiväärit eivät pysäyttäneet lintuja

Emusota. Australia, marraskuu 1932.

Australian pitkä ja kuiva kesä pakotti yli 20 000 emua etsimään uusia vedenlähteitä. Vettä oli muun muassa maatiloilla Länsi-­Australiassa, jonne valtavat linnut siirtyivät. Maanviljelijät alkoivat pelätä viljelystensä puolesta ja pyysivät hallitukselta sotilaallista apua kutsumattomien vieraiden häätämiseksi. Hallitus päätti jokseenkin yllättävästi korjata tilanteen tosiaankin sotavoimin.

Majuri G. P. W. Meredith otti mukaansa kaksi Lewis-konekivääriä ja joukon sotilaita eliminoimaan lintu-uhan. Sotilaat saivat kuitenkin pian huomata, että edes konekivääreillä ei ollut helppo osua lintuihin, joiden huippunopeus oli
50 km tunnissa.

Viikon kuluttua, kolmen hyökkäys­yrityksen ja lukemattomien hylsyjen jälkeen, sotilaat olivat onnistuneet tappamaan 20 000 linnusta vain noin 1 000. Hallitus kutsui Meredithin sotilaineen kotiin ja tunnusti hävinneensä taistelun, joka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Suuri emusota, The Great Emu War.

4. Sodanjulistus unohdettiin

335-vuotinen sota. Scillynsaaret, **1651–1986.**

Englannin sisällissodan aikana Alankomaat tuki kuninkaallisia joukkoja taistelussa Oliver Cromwellin johtamia parlamentaristeja vastaan. Sotaonnen käännyttyä Alankomaat vaihtoi puolta ja alkoi tukea Cromwellia. Se sai rojalistit kiehumaan raivosta ja kostoksi heidän laivastona alkoi ryöstellä hollantilaisaluksia Englannin kanaalissa. Sisällissota sujui huonosti rojalistien osalta, ja heidän laivastonsa joutui vetäytymään Scillynsaarille Cornwallin rannikolla. Amiraali Maarten Trompin johtamat hollantilaiset näkivät tässä mahdollisuuden vaatia korvausta ryöstetyistä lasteista. Kun rojalistien johto kieltäytyi maksusta, amiraali päätti julistaa sodan Scillynsaarille.

Kolmen kuukauden pattitilanteen jälkeen kuninkaallisen laivaston oli luovutettava Scillynsaaret voitokkaille parlamentaristeille. Kaikki saivat purjehtia kotiin, mutta amiraali Tromp unohti tyystin peruuttaa Scillynsaaria vastaan julistetun sotatilan.

Näin sotatila Alankomaiden ja Scillynsaarten välillä kesti 335 vuotta ilman yhtäkään ammuttua laukausta. Asia ratkesi vasta, kun paikallinen historioitsija Scillynsaarilta lähetti Alankomaiden suurlähetystöön kyselyn, oliko sota todella vielä käynnissä.

Kaikkien osapuolten suureksi yllätykseksi rauhaa ei oltu missään vaiheessa tehty, joten Alankomaiden suurlähettiläs matkusti saarille allekirjoittamaan rauhansopimuksen. Suurlähettiläs lähetti kansalle myös hieman ironisen ja myötätuntoisen viestin: "On varmasti ollut kauheaa tietää, että olisimme voineet hyökätä milloin tahansa."

5. Yksinkertainen ämpäri symboliksi

Sota puuämpäristä. Italia, marraskuu 1326.

Taistelu kahden italialaisen poliittisen ryhmän välillä oli jatkunut useita vuosia osana suurempaa, paavin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarin valtataistelua. Pitkän kiistan aikana Bolognan ja Modenan joukkojen välillä käytiin taistelu, joka tunnetaan erityisesti omituisen sotasaaliinsa vuoksi.

Kuukausien ajan ennen taistelua molemmat puolet olivat riehuneet, ryöstelleet ja murhanneet naapurin alueella. Eräiden lähteiden mukaan sotajoukko Bolognasta oli piirittänyt Monteveglion linnoituksen, mikä sai vastapuolen liikkeelle. Toisten lähteiden mukaan taistelut olivat jo rauenneet, kun muutama sotilas Modenasta oli pujahtanut Bolognaan, varastanut puuämpärin ja täyttänyt sen kaupungista ottamallaan saaliilla. Huomattuaan varkauden bolognalaiset vaativat ämpäriään takaisin, mutta turhaan. Vastauksena loukkaukseen Bologna varusti armeijansa ja marssi kohti Modenaa.

Modena sai kerättyä pienemmän joukon, joka kuitenkin yllätti nopeudellaan bolognalaiset, joiden oli paettava takaisin muurien taa.

Tappiot olivat suuria molemmin puolin, mutta Modenan asukkaat pitivät itseään voittajina. Joidenkin lähteiden mukaan voittoa symboloiva ämpäri varastettiin taistelun lopulla.

6. Karsintaotteluja seurasi rajasota

Jalkapallosota. Honduras–El Salvador, 14.–18. heinäkuuta 1969.

1960-luvulla sadattuhannet ihmiset, lähinnä talonpojat, muuttivat El Salvadorista isompaan naapurimaahan Hondurasiin. Suuri plantaasiyritys Hondurasissa vastusti muuttoa ja lobbasi maan presidenttiä, joka päätti lopulta takavarikoida maan ulkomaalaisilta viljelijöiltä, ja valtaosa elsalvadorilaisista siirtolaisista joutui muuttamaan. El Salvadorin hallitus väitti, että maa, jolta heidät karkotettiin oli todella kuulunut El Salvadorille, ja konflikti kärjistyi.

Jännittynyt tunnelma jatkui, kun kaksi naapurimaata kohtasi Meksikon jalkapallon MM-kisojen karsinnassa vuonna 1970. Paikka maailmanmestaruuskilpailuissa piti ratkaista kolmessa ottelussa. Jo ensimmäisessä ottelussa, jonka Honduras voitti kotikentällään, kannattajien välillä syntyi tappeluita. Toinen ottelu pelattiin El Salvadorissa, ja se päättyi 3–0 voittoon kotijoukkueelle. Yhä pahempaa väkivaltaa seurasi. Ennen ratkaisevaa ottelua, joka pelattiin Mexico Cityssä, näiden kahden joukkueen kannattajat olivat kuin ruutitynnyrissä.

El Salvador voitti ottelun jatkoajalla 3–2, ja myöhemmin samana päivänä El Salvadorin hallitus katkaisi diplomaattiset suhteet Hondurasiin. Motiivina oli se, ettei Honduras ollut tehnyt tarpeeksi karkotettujen siirtolaisten hyväksi. Puolalainen kirjailija ja toimittaja Ryszard Kapucinski seurasi konfliktia paikan päällä ja otti käyttöön termin "Jalkapallosota".

El Salvadorin armeija hyökkäsi naapurimaahan valloittaakseen siltä tärkeitä alueita. Hondurasin armeija taisteli vastaan, ja yhtäkkiä jalkapallofanien rähinä oli kärjistynyt naapurimaiden väliseksi veriseksi sodaksi. Yli 2 000 ihmistä sai surmansa, ennen kuin Amerikan valtioiden järjestö OAS neljän päivän jälkeen painosti maat tulitaukoon. Sotaa kutsutaan myös 100-tuntiseksi sodaksi.

7. Keisari taisteli huligaaneja vastaan

Nika-kapina. Konstantinopoli, 532.

Konstantinopolin kukoistaessa 500-luvulla hevosurheilu oli hyvin suosittu yleisöurheilulaji. Jo silloin yleisössä oli huligaaneja. Kaksi tunnetuinta huligaaniryhmää kutsui itseään Sinisiksi ja Vihreiksi menestyksekkäimpien kilpatallien nimien mukaan. Huligaanit saattoivat myös osallistua katutappeluihin ja ottaa kantaa poliittisiin konflikteihin. Usein he huusivat poliittisia iskulauseitaan hevoskisan tauoilla.

Tammikuussa 532 syntyi ­mellakka, kun keisari Justinianus kieltäytyi vapauttamasta kahta kuolemaantuomittua vankia, yhtä Sinistä ja yhtä Vihreää. Viha keisaria vastaan johti mellakoihin, joissa muun muassa Hagia Sofian kirkko tuhoutui.

Osa keisarin vihollisista senaatissa käytti mellakoita hyväkseen ja yritti kukistaa Justinianuksen ja joitakin hänen avainhenkilöitään. Kun palatsi oli piiritetty ja osa kaupungista palanut mellakoissa, kapinalliset julistivat uuden keisarin. Justinianus ajatteli paeta, mutta hänen kuningattarensa Theodora ylipuhui hänet taisteluun. Ensin hän antoi viestinviejänsä toimittaa huligaaneille lahjuksia ja uutisen, että uusi keisari kuuluisi Vihreisiin, mikä hajaannutti kapinallisten rivejä. Sitten Justinianus käski komentaja Belisariuksen marssittaa armeijansa väkijoukkoja vastaan. Noin 30 000 huligaania kuoli taisteluissa eri kortteleissa kaupungin kisa-areenan ympäristössä.

8. Sulttaani antoi periksi 38 minuutissa

Sansibar, 27. elokuuta 1896, klo 09.02–09.40.

Maailman lyhyin sota kesti vain 38 minuuttia, ja se käytiin Ison-Britannian ja Sansibarin välillä. Konfliktin syynä oli kuolemantapaus.

Kun Sansibarin sulttaani Hamad bin Thuwaini kuoli, häntä ei seurannutkaan Ison-Britannian valitsema ehdokas Hamud bin Muhammed, vaan kuolleen sulttaanin serkku, Khalid bin Bargash julistautui johtajaksi.

Imperialistiset britit saivat yleensä haluamansa ja antoivat nyt uudelle sulttaanille uhkavaatimuksen – palatsista oli luovuttava viimeistään kahden päivän kuluttua klo 09.00. Khalid bin Bargash vastasi varustamalla joukkonsa ja telkeämällä itsensä henkivartijoineen palatsiinsa. 27. elokuuta kello 09.02 britit alkoivat pommittaa palatsia, ja klo 09.40 uusi sulttaani ja Sansibar antautuivat. Sansibar oli 38 minuutissa menettänyt koko tykistönsä, 500 sotilasta ja kuninkaallisen jahtinsa. Brittien puolella vain yksi sotilas oli haavoittunut. Sulttaani bin Bargash lähti pakosalle, ja Iso-Britannia sai korvata hänet omalla ehdokkaallaan.