Frankere i angreb mod muslimsk lejr

Muslimit uhkasivat Eurooppaa

Umaijadien kalifaatin armeija oli noin 20 vuodessa valloittanut suuren osan Pyreneiden niemimaasta. Vuonna 732 muslimit lähtivät marssimaan pohjoiseen kohti nykyisen Ranskan alueita. Ainoa mies, joka saattoi estää Länsi-Eurooppaa joutumasta muslimien käsiin, oli Frankkien valtakunnan käskynhaltija Kaarle Martel.

Umaijadien kalifaatin armeija oli noin 20 vuodessa valloittanut suuren osan Pyreneiden niemimaasta. Vuonna 732 muslimit lähtivät marssimaan pohjoiseen kohti nykyisen Ranskan alueita. Ainoa mies, joka saattoi estää Länsi-Eurooppaa joutumasta muslimien käsiin, oli Frankkien valtakunnan käskynhaltija Kaarle Martel.

Bridgeman

Frankkivaltakunnan major domus eli käskynhaltija Kaarle katseli odottavasti lähestyviä ratsumiehiä. Hevoset olivat kylkiään myöten mudan peitossa, ja miesten vaatteet olivat likaisia ja riekaleisia.

Tulijat laskeutuivat ratsailta Kaarlen edessä ja odottivat, että heidän päällikkönsä alkaisi puhua. Akvitanian iäkäs herttua Odo astahti eteenpäin ja esitti asiansa. Hän rukoili Kaarlea tulemaan hänen avukseen ja pysäyttämään islaminuskoisten maurien etenemisen pohjoiseen.

Valloitetuissa kaupungeissa kaikki miehet tapettiin armotta. Lapset ja kauniit naiset vietiin pois ja myytiin orjiksi.

Odo oli Kaarlen pitkäaikainen vihollinen, mutta käskynhaltija ymmärsi, että oli tullut aika unohtaa vanhat erimielisyydet. Uusi vihollinen uhkasi nyt sekä Odon että Kaarlen valtakuntaa.

Odo oli paria viikkoa aikaisemmin kärsinyt murska­tappion muslimeille, eivätkä kuulijat kyenneet kätkemään pelkoaan, kun Odo kertoi Kaarlelle ­tilanteen: muslimien ­armeija oli ylittänyt Espanjan ja Ranskan välissä kohoavan Pyreneiden vuoriston, ja oli jo kuukausien ajan hävittänyt Akvitaniaa.

Muslimit olivat ryöstäneet kirkoista kullan ja pyhäinjäännökset ja sytyttäneet kirkot sitten palamaan.

Karl Martel blå baggrund

Kaarle kukisti muutamassa vuodessa kaikki vastustajansa ja varmisti asemansa frankkien hallitsijana.

© Bridgeman / Shutterstock

Akvitanian pääkaupunki Bordeaux oli vallattu, ja esimerkiksi Bayonnen ja Lescarin kaupungit oli hävitetty. Vallattujen kaupunkien miehet oli tapettu ja naiset ja lapset myyty orjiksi.

Lopuksi Odo kertoi muslimien etenevän parhaillaan kohti Frankkien valtakuntaa, missä heidän päämääränsä oli Länsi-Euroopan tärkein kristil­linen ­pyhäkkö, Toursissa sijait­seva ­Pyhän Mauritiuksen katedraali.

Skt. Mortens kapel ved Tours

Muslimiarmeijan määränpää oli Pyhän Mauritiuksen katedraali Toursissa.

© Tripoune

Keskiaikaisen Fredegardin kronikan mukaan Kaarle oli ”sotapäälliköistä ovelin”. Hän pysyi nytkin vaiti ja antoi Odon ­puhua rauhassa loppuun ennen kuin ilmoitti apunsa hinnan: Odon oli tunnustettava frankkien ylivalta Akvitaniassa. Vaikeassa tilanteessa vanhalla herttualla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua kovaan vaatimukseen.

Kaarle antoi heti käskyn kutsua joukot koolle, ja pian hänen luokseen alkoi saapua sotilaita kaikkialta Frankkien valtakunnasta. Noin 30  000 miehen vahvuinen armeija kokoontui Loirejoen rannalle Akvitanian rajan tuntumaan.

Loppukesällä 732 Kaarlen ja Odon joukot marssivat rinta rinnan Akvitaniaan aikomuksenaan ajaa muslimit ­takaisin Pyreneiden eteläpuolelle.

Muslimit tunkeutuivat Espanjaan

Espanjan-valloitus ja Akvitanian-sotaretki olivat Arabian niemimaalta lähtöisin olevan Umaijadien kalifaatin sotilaallisen voittokulun huippukohtia. Kalifaatin soturit olivat jo alistaneet valtaansa laajoja alueita Intiasta Pohjois-Afrikkaan.

Vuonna 711 eli noin 80 vuotta profeetta Muhammadin kuoleman jälkeen suunnilleen puolet silloisesta tunnetusta maailmasta kuului islamin valtapiiriin, mutta se ei riittänyt kalifaatille. Idässä umaijadit halusivat valloittaa kristittyjen vahvimman linnakkeen Bysantin, ja lännessä vain kapea Gibraltarinsalmi erotti muslimien alueet kristitystä Euroopasta.

Kun noin 7  000 soturin muslimi­armeija vuonna 711 rantautui Espanjan etelärannikolle, alueen länsigoottilaiset hallitsijat hätääntyivät. He yrittivät kuningas Roderik II:n johdolla estää muslimien etenemisen, mutta turhaan. Pyreneiden niemimaan kohtalo ratkaistiin Guadaleten taistelussa, jossa Roderik Alfonso III:n kronikan mukaan kaatui ja hänen suuri armeijansa tuhottiin.

Kuninkaan kuoleman jälkeen goottien valtakunta sortui nopeasti, ja monet ylhäiset gootit alistuivat uusien muslimihallitsijoiden valtaan. He saivat harjoittaa rauhassa kristinuskoa, kunhan he vain maksoivat muslimihallitsijalle veroa ja toimittivat valloittajille maataloustuotteita.

Jumalan rangaistus kristityille

Espanja oli nyt täysin muslimien vallassa, ja alueella asuneen tuntemattoman kristityn vuonna 754 kirjoittaman kronikan mukaan kalifaatin joukot tukahduttivat kaiken vastarinnan kukistamalla useita tärkeitä linnoituksia ja kaupunkeja. Vuonna 720 muslimien uusi maakunta, al-Andalus, ulottui jo Espanjan etelärannikolta pohjoiseen Zaragozaan asti.

Alueen valloitus oli edennyt hämmäs­tyttävän nopeasti, mikä järkytti koko ­Eurooppaa. Kristityt eivät voineet ymmärtää, miten vääräuskoiset muslimit olivat pystyneet lyömään kristittyjen ­armeijat niin helposti ja nopeasti. Aikalaiskronikoitsijat uskoivat Jumalan lähettäneen muslimit kiusaamaan kristittyjä rangaistukseksi heidän synneistään.

Muslimien uhkasta huolimatta Euroopan kristityt hallitsijat keskittyivät yhä taistelemaan keskenään. Kun muslimien etujoukko tunkeutui Pyreneiden vuoriston yli pohjoiseen, se ei kohdannut mainittavaa vastarintaa. Muslimit saivat rauhassa ryöstellä muun muassa Provencen herttuakuntaa ja etenkin sen upporikkaita luostareita.

Valloitettuaan strategisesti tärkeän Narbonnen kaupungin Al-Andalusin maaherra al-Khawlani marssi vuonna 721 joukkoineen Akvitaniaan ja saartoi Toulou­sen kaupungin.

700-luvun lopulla eläneen benediktiinimunkki Paulus Diaconuksen mukaan al-Khawlania seuranneet joukot eivät koostuneet pelkästään sotilaista, vaan ”sotilaat olivat tuoneet vaimonsa ja lapsensa mukanaan Akvitaniaan aikomuksenaan asettua alueelle asumaan”.

Frankerrigets styrker
© Osprey Publishing / Shutterstock

Frankkien sotajoukot

  • Jalkaväki oli armeijan selkäranka
    Frankkien armeijan kovan ytimen muodostivat urheudestaan ja kurinalaisuudestaan tunnetut jalkaväkijoukot. Moni sotilas oli ollut mukana Kaarle Martelin valloitusretkillä, ja he olivat kokeneita taistelijoita. Jalkaväen­sotilaat olivat pääasiassa vapaita miehiä ja talonpoikia.

  • Rikkaat ja ylhäiset taistelivat ratsain
    Frankkien ratsuväki oli kevyesti aseistettu, eikä sillä ollut suurta strategista roolia. Ratsujoukkoja käytettiinkin yleensä tiedustelussa ja pienemmissä taisteluissa. Ratsusotilaat olivat yleensä aatelisia, joille oli kunniakysymys taistella ratsain. Vain harvalla tavallisella sotilaalla oli varaa hevoseen, joka maksoi noin 40 solidia eli 40 lehmän verran.

  • Insinöörit johtivat piirityksiä
    Sotilasinsinöörien tehtävä oli rakentaa muun muassa katapultteja ja muurinsärkijöitä, joita frankit käyttivät piirityksissä, sekä erilaisia puolustusvarustuksia. Sotilasinsinöörit valvoivat jalkaväensotilaiden piirityskoneiden käyttöä taistelutilanteissa.

Odon rohkea suunnitelma onnistui

Muslimien tulo Akvitaniaan tuli Odolle täytenä yllätyksenä. Hän oli vuosien ajan keskittynyt taistelemaan vain frankkien käskynhaltijaa Kaarlea vastaan, eikä hän ollut ehtinyt varautua etelästä uhkaavaan vaaraan. Muslimien edettyä Akvitaniaan Odo kokosi kiireellä armeijan ja suuntasi etelään Toulousen avuksi. Hän tiesi, että jos muslimeja ei ajettaisi pois nyt, he valloittaisivat pian koko Akvitanian.

Toulouse oli vaikea valloittaa, sillä ­sitä ympäröi 2,5 kilometrin pituinen muuri ja siellä oli varuskunta. Al-Khawlani yrittikin Paulus Diaconuksen mukaan kukistaa kaupungin lingoilla ja muilla sotakoneilla.

Kun Odo näki vihollisen jo piirittävän Toulousea, hän päätti iskeä. Hän uskoi, että kun Toulousessa olevat sotilaat näkisivät hänen hyökkäävän, he lähtisivät myös rynnäkköön, jolloin vihollinen joutuisi kahden tulen väliin.
Odon uhkarohkea rynnäkkö tuli al-Khawlanille yllätyksenä, ja kun Toulou­sen varuskunnan sotilaat iskivät piirittäjien kimppuun kaupungista, muslimijoukot valtasi sekasorto.

Paulus Diaconuksen mukaan 1  500 kristittyä sotilasta onnistui Jumalan avulla tappamaan Toulousessa peräti 375  000 muslimia. Pauluksen luvut ovat lähes varmasti liioiteltuja. Historiantutkijat ovat arvioineet, että Odon armeijassa oli toden­näköisesti 10  000–12    000 sotilasta ja muslimijoukoissa suunnilleen yhtä paljon miehiä. Kum­mankaan osapuolen tarkkoja tappio­lukuja ei tiedetä.

Al-Khawlani yritti saada joukkonsa järjestykseen, mutta kun hänetkin surmattiin, muslimit joutuivat paniikkiin ja lähtivät pakenemaan kohti etelää.

Toulousen tappio oli muslimeille nöyryytys, mutta se ei horjuttanut heidän asemaansa Ranskan alueella. He pitivät yhä halussaan Narbonnea, ja pian kalifaatin joukot valtasivat myös linnoitetun Carcassonnen kaupungin. Muslimit jatkoivat etenemistä pohjoiseen uuden johtajansa al-Ghafiqin johdolla ja saapuivat Rhônejoen laaksoon. Vuonna 725 he polttivat sotilaallisesti vahvassa Burgundissa sijaitsevan Autunin kaupungin.

Kalifatets styrker
© Osprey Publishing / Shutterstock

Kalifaatin sotajoukot

  • Jalkaväki koostui heimosotureista
    Muslimiarmeijan jalkaväensotilaat olivat pääasiassa Pohjois-Afrikan berbereitä, joiden aseistuksena oli pieni kilpi ja lyhyt miekka. Jalkaväkeen kuului myös jousimiehiä, joiden jousi oli eurooppalaisten pitkäjousta tehokkaampi ja jolla saattoi ampua nuolen jopa 200 merin päähän.

  • Ratsuväki oli vihollisjoukkojen painajainen
    Kalifaatin joukkoihin kuului sekä kevyttä että ras­kas­ta ratsuväkeä. Kevyt ratsuväki taisteli lähinnä ­keihäin, ja sen tärkein tehtävä oli hajottaa vihollisen muodostelmat ennen raskaan ratsuväen rynnäkköä. Eurooppalaisista poiketen kalifaatin ratsusotilaat käyttivät jalustimia, ja siksi he pystyivät taistellessaan istumaan tukevasti satulassa.

  • Pioneerit pyrkivät välttämään piirityksiä
    Kalifaatin joukot taistelivat mieluiten avoimessa maastossa ja pyrkivät välttämään pitkällisiä piirityksiä. Silloin kun piiritys oli väistämätön, muslimien sotilasinsinöörit ­rakensivat trebuchet-vastapainokatapultteja tai roomalaisilta omaksuttuja liikuteltavia muurinsärkijöitä.

Kaarle syrjäytti kilpailijansa

Vähitellen muslimien uhka alkoi huolestuttaa myös Kaarlea. Vuosikausien ajan hänen ainoat sotilaalliset huolensa olivat liittyneen saksien, baijerilaisten ja friisiläisten satunnaisiin kapinoihin. Aluksi Kaarlelle oli ollut hyötyä siitä, että hänen arkkivihollisensa Odo oli joutunut keskittämään kaiken huomionsa Akvitaniaa uhkaaviin muslimeihin.

­Kalifaatin joukkojen eteneminen Burgundiin uhkasi nyt kuitenkin myös Frankkien valtakuntaa, ja Kaarlen oli pakko reagoida vaaraan. Mikäli hän ei toimisi nopeasti, hän saattaisi menettää asemansa frankkien sotajoukkojen päällikkönä – ja kenties päänsäkin.

Frankkien kuninkaan Teoderik IV:n tavoin Kaarle oli taistellut asemastaan ankarasti. Varhaiskeskiajan Euroopassa kuninkaaksi tai käskynhaltijaksi haluavan piti selvitä voittajana usein verisistäkin valtataisteluista. Frankkien valtakunnan selkärangan muodostivat vaikutusvaltaiset aatelismiehet, joita sekä kuninkaan että käskynhaltijan oli kuultava tärkeitä päätöksiä tehtäessä.

Myöhemmin frankkien järkähtämättömiä kilpimuureja pelättiin kaikkialla Euroopassa.

Kuningas oli valtakunnan virallinen hallitsija, mutta käskynhaltija komensi armeijaa ja johti valtakunnan hallintoa käytännössä. Kummankaan asema ei ­ollut kiveen hakattu, ja jos he yrittivät liian tarmokkaasti alistaa ylhäisöä tahtoonsa, se saattoi nousta heitä vastaan ja murhauttaa heidät.

Myös Kaarlen tie käskynhaltijaksi oli ollut verinen ja vaikea. Frankkien valtakunnassa oli alun perin ollut kolme käskynhaltijaa, joista yksi oli ollut Kaarlen isä ­Pipin. Pipinin kuoltua hänen vaimonsa Plektrudis oli nostanut käskynhaltijaksi 8-vuotiaan pojanpoikansa Teodoaldin.

Plektrudis piti Pipinin aviotonta poikaa Kaarlea uhkana Teodoaldille ja vangitutti hänet Kölniin. Plektrudis ei kuitenkaan ollut ottanut laskelmissaan huomioon frankkiylimyk­siä, ja kun 30-vuotias Kaarle vuonna 715 ­pakeni Kölnistä, nämä valitsivat ­hänet käskynhaltijaksi alaikäisen Teodoaldin sijaan.

Käskynhaltijana Kaarlella oli käytössään pieni armeija, ja parissa vuodessa hän kukisti valtakunnan kaksi muuta käskynhaltijaa. Kaarlesta tuli lopulta niin vaikutusvaltainen, että hän saattoi nostaa valtaistuimelle uuden, käskyvallassaan olevan kuninkaan. Valtaistuin ei kiinnostanut Kaarlea, joka tavoitteli todellista, sotilaallista valtaa ja tuhosi empimättä kaikki kilpailijansa.

Vuoteen 724 mennessä Kaarle oli yhdistänyt frankkien hajanaisen valtakunnan yhtenäiseksi valtioksi, jonka todellinen hallit­sija oli hän eikä kuningas Teoderik IV.

Vuonna 732 Kaarle johdatti frankkiarmeijan etelään kukistamaan Odon kanssa muslimien valloitusarmeijaa. Vuoden 754 kronikan mukaan muslimeja johti tuolloin sotaisa maaherra al-Ghafiqi, joka oli toukokuussa 732 koonnut itselleen 30  000 miehen sotajoukon. Tällä kertaa kyse ei enää ollut ryöstöretkestä vaan totisesta yrityksestä valloittaa Frankkien valtakunta.

Kaarle koulutti tehokkaan armeijan

Loiren ylitettyään Kaarle ymmärsi, mitä akvitanialaiset olivat joutuneet kokemaan. Ryöstelevät muslimijoukkiot olivat ehtineet herttuakunnan pohjoisosiin jo ennen muslimien armeijaa. Kirkkoja ja kyliä oli tuhottu, ihmiset oli tapettu, joissa kellui ruumiita ja kotieläimet kuljeskelivat irrallaan.

Fredegarin kronikan mukaan muslimit olivat ”kulkeneet seudun halki kuin tuhoisa myrsky”. Varhaiskeskiaikaisessa Chronicon Moissiacense -käsikirjoituksessa kerrotaan, kuinka Odo oli yrittänyt kahdesti pysäyttää muslimiarmeijan etenemisen ennen tapaamistaan Kaarlen kanssa. Kummallakin kerralla hän oli kärsinyt niin raskaan tappion, että ”Jumala yksin tiesi kaatuneiden ja paenneiden sotilaiden lukumäärän”.

Kors blå baggrund

Kaarle Martel halusi puolustaa kristikuntaa muslimivalloittajia vastaan.

© Walters Art Museum / Shutterstock

Odon kertoman perusteella Kaarle tiesi, että muslimien ratsuväki oli ­pelottavan iskukykyinen ja tehokas. Kaarlen armeijan selkäranka oli hänen huolella kouluttamansa ammattilais­armeija. Se oli varhaiskeskiajan Euroopassa harvinaisuus, sillä jo sotilaiden palkkakulut olivat päätähuimaavat.

Kaarle oli ratkaissut kustannusongelman maksamalla sotilaidensa palkan kirkolta takavarikoimillaan aarteilla. Kirkonmiehet kiehuivat kiukusta, mutta Kaarle ei siitä piitannut, eivätkä edes paavin uhkailut ekskommunikaatiolla ja kadotuksella pelottaneet häntä.

Kaarle kokosikin vuosi toisensa jälkeen talonpoikia ja valtakunnan muita vapaita miehiä kylvökauden ulkopuolella sotimaan ja harjoittelemaan keihään käyttöä ja muodostelmassa taistelemista. Myöhemmin frankkien järkähtämättömiä kilpimuureja pelättiinkin kaikkialla Euroopassa.

Kun frankkiarmeija lokakuussa 732 nousi matalalle kukkulalle, jonka toisella puolella oli joki ja toisella puolella sankka metsä, Kaarle tiesi löytäneensä täydellisen taistelupaikan. Nyt piti vain odottaa vihollisen saapumista.

Sotilaiden perheet kulkivat mukana

Muslimit saapuivat seudulle lokakuun puolivälissä. Maaherra al-Ghafiqi raivostui nähdessään, että frankkiarmeija esti häneltä pääsyn upporikkaaseen Saint Hilairen luostariin.

Perääntyminen ei tullut kysymykseenkään, sillä muslimien armeijaa seurasi lukemattomia ­varusteilla ja sotasaaliilla lastattuja kuormavaunuja sekä runsain joukoin sotilaiden perheitä ja orjia jalan. Jos al-Ghafiqi määräisi joukkonsa ­vetäytymään, frankit voisivat helposti ryöstää vaunut ja surmata siviilit. Jos hän taas määräisi sotilaansa hylkäämään vaunuihin lastatun sotasaaliin, seurauksena olisi kapina. Al-Ghafiqi ratkaisi ­ongelman rakennuttamalla siviileille ja sotasaaliille linnoitetun leirin.

Seuraavien kuuden päivän ajan frankit ja muslimit tarkkailivat toisiaan. Muslimien ratsuväki teki ajoittain pistohyökkäyksiä houkutellakseen frankit peräänsä ja murskatakseen näiden muodostelmat. Kaarlen joukot pysyivät kuitenkin tiukasti asemissaan, ja viimein al-Ghafiqin kärsivällisyys loppui.

­Lokakuun 25. päivän aamuna hän ­antoi joukoilleen hyökkäys­käskyn. Hyökkäys alkoi nuolikuurolla. Nuolten ropistessa frankkien niskaan muslimien heitto­keihäin aseistautunut kevyt ratsuväki lähti rynnäkköön.

Tilannetta tarkkaillut Kaarle saattoi vain toivoa, ­että perusteellinen sotilaskoulutus auttaisi hänen miehiään pysymään tyyninä. Niin kävikin. Vihollisen ratsujoukkojen rynnistyksestä huolimatta frankit pysyivät asemissaan, ja aina kun sotilas kuoli tai haavoittui, tilalle astui uusi mies.

Vihollinen pakeni yöllä

Kevyen ratsuväen jälkeen al-Ghafiqi määräsi taisteluun raskaan ratsuväkensä. Kaarle tiesi, että seuraava hyökkäys voisi ratkaista koko taistelun. Raskaan ratsuväen sotilailla ja ratsuilla oli paksut suojapanssarit.

Juuri ennen yhteenottoa ratsumiehet nousivat seisomaan ratsailla Euroopassa tuolloin vielä tuntemattomien jalustimien varaan. Näin heidän oli helpompi tähdätä ja he saivat keihäänsä iskuun enemmän voimaa. Näky oli pelottava, mutta frankkien jalkaväki piti pintansa. ”Pohjoisen miehet seisoivat rinta rinnan kuin järkkymätön muuri”, vuoden 754 kronikka kertoo ylpeänä.

Muslimien ratsuväki hyökkäsi yhä uudelleen, ja iltapäivällä taistelutanner oli jo täynnä kuolleita ja haavoittuneita. Taistelu oli jumiutumassa paikoilleen, kun Odon tiedustelijat ilmoittivat löytäneensä vihollisen leirin.
Odo määräsi ratsujoukkonsa hyökkäämään leiriin.

Se sai muslimiaen joukot sekaannuksen valtaan, sillä ajatus sotasaaliin ja orjien menettämisestä oli heille liikaa. Muslimisotilaat kiiruhtivat taistelutantereelta puolustamaan leiriään frankit kintereillään.

Al-Ghafiqi yritti saada miehensä rauhoittumaan ja liittymään taas taisteluun, mutta frankit saartoivat hänet ja surmasivat hänet keihäällä. Illan tullen Kaarle kutsui sotilaansa takaisin aikeenaan jatkaa hyökkäystä seuraavana aamuna. Aamulla frankit kuitenkin tajusivat leirin olevan tyhjä; muslimit olivat paenneet yön aikana.

Muslimsk hersker overgiver sig tegning

Al-Andalusin aika päättyi, kun sen viimeinen muslimihallitsija Muhammad XII antautui vuonna 1492.

© Bridgeman

Sisäiset ristiriidat kaatoivat muslimien ihannevaltion

Kärsittyään tappion frankeille vuonna 732 muslimit luopuivat Euroopan-­valloitushaaveistaan ja tyytyivät ­kehittämään nykyisen Espanjan alueella sijainnutta al-Andalusia.

Al-Andalusin kaupunkeihin rakennettiin leveitä teitä, mahtavia rakennuksia sekä oppilaitoksia, joissa tutkittiin kieliä, taidetta, matematiikkaa ja lääketiedettä. Alueen hallitsijan hovi Córdobassa veti puoleensa johtavia euroop­pa­laisia, juutalaisia ja islamilaisia oppineita, ja siitä tuli runouden ja matematiikan keskus.

Vuoden 1000 tienoilla sisäinen valtataistelu oli kuitenkin heikentänyt al-Andalusia, ja kristityt alkoivat ­vallata sitä takaisin pala kerrallaan. Al-Andalusin viimeinen muslimihallitsija antautui vuonna 1492.

Odon kostoa janoavat ratsujoukot lähtivät ajamaan pakenevaa vihollista takaa. Poitiersin taistelu oli Kaarlelle suuri voitto. Hän sai sen seurauksena lisä­nimen ”Martel” eli ”moukari”, koska hän oli Fredegardin kronikan sanoin ”murskannut vihollisensa” ja ”hajottanut heidät kuin jyvät tuuleen”.

Kaarle hallitsi Frankkien valtakuntaa, kunnes hän kuoli vuonna 741. Kuitenkin vasta vajaat 20 vuotta myöhemmin, vuonna 759, Kaarlen poika Pipin Pieni onnistui ajamaan viimeisetkin muslimit takaisin Pyreneiden eteläpuolelle. Kymmenen vuotta myöhemmin Akvitania liitettiin pysyvästi osaksi Frankkien valtakuntaa.

Karl Martel tegning

Kaarle Martelin pojanpojasta Kaarle Suuresta tuli Euroopan mahtavin hallitsija, kun hänet kruunattiin Roomassa keisariksi.

© AKG Images

Kaarlen perilliset loivat nyky-Euroopan perustan

Kaarle Martel yhdisti Frankkien valtakunnan rautaisella otteella ja loi perustan mahtavalle keisarikunnalle, jossa talous ja kulttuuri kukoistivat.

Kaarle Martelia ylistettiin kronikoissa suureksi sotapäälliköksi ja valtio­mieheksi hänen kukistettuaan muslimit ­Poitiersin taistelussa. Euroopan kiistaton mahtimies hänestä tuli kuitenkin vasta myöhemmin 730-luvulla muun muassa Friisinmaalle ja Saksiin tehtyjen valloitusretkien ansiosta.

Kaarle liitti valloittamansa alueet Frankkien valtakuntaan ja alkoi kantaa niiltä veroa. Hän myös pakkokäännytti pakanaheimoja kristinuskoon ja poltti niiden pakanallisia temppeleitä.
Varmistaakseen valtakunnan vakauden Kaarle nimitti uskollisia aatelismiehiä vasallihallitsijoiksi eri alueille.

Syntyi niin sanottu feodaalinen järjestelmä, joka oli Euroopan ­ensimmäinen vakiintunut hallintojärjestelmä sitten Länsi-Rooman romahduksen 400-luvulla. Euroopan kulttuuri ja kauppa ­kukoistivat 700- ja 800-luvuilla. Kaarle Martelin ­käynnistämä kehitys saavutti huippunsa, kun paavi Leo III kruunasi hänen pojan­poikansa Kaarle Suuren keisariksi vuonna 800 Roomassa.