Musketöörit olivat kuninkaan luottosotilaita

Sotaisat, uskolliset ja viimeiseen asti urhoolliset muskettisoturit olivat Ranskan tehokkain ase 1600-luvun taistelukentillä. Näyttämisenhaluisista nuorukaisista koottu sotilasyksikkö kohosi taistelutaitojensa ansiosta vähitellen Aurinkokuningas Ludvig XIV:n pelätyksi luottojoukoksi.

perjantai 1. kesäkuuta 2018 teksti Else Christensen

Nuoren gascognelaisen sydän hakkasi pakahtuakseen, mutta ei pelosta. [--] Syynä siihen [--] oli yksinomaan innostus ja taisteluhalu. Hän taisteli kuin raivostunut ­tiikeri, kierteli vastustajansa ympäri ja vaihteli lakkaamatta paikkaa.”

Siitä lähtien, kun Alexandre Dumas vanhemman romaani Kolme musketti­soturia ilmestyi vuonna 1844, sen kuvaus­ nuoren d’Artagnanin ja ­hänen kolmen toverinsa seikkailuista on ollut perustana käsitykselle ranskalaisista musketööreistä. 

Todellisuudessa musketöörien elämä oli kuitenkin paljon arkisempaa. Useimmat muskettisoturit tulivat köyhistä oloista ja joutuivat taistelemaan asemasta ja arvostuksesta. 

Musketöörit toimivat Ranskan armeijan iskujoukkona monilla sotaretkillä, joiden ­ansiosta Ranskasta tuli 1600- ja 1700-luvuilla Euroopan johtava suurvalta.

Kapina synnytti musketöörit

Ludvig XIII perusti musketöörikaartin vuonna 1622. Vajaat sata vuotta aiemmin käynnistynyt uskon­puhdistus oli jo jakanut Euroopan katolisiin ja protestanttisiin maihin, jotka kamppailivat kiivaasti vallasta ja kaupan hallinnasta.

Uskonnot kamppailivat myös kannattajista ja vallanpitäjien suosiosta. Länsiranskalainen La Rochellen kaupunki oli protestanttisten hugenottien tukikohta, jolla oli jopa oma hallituksensa ja laivastonsa. Sen kaduilla kyti kapina katolisille myötämielistä Ludvig XIII:ta vastaan.

Vuonna 1621 kuningas halusi kukistaa hugenotit ja piiritti La Rochellen. 

Samalla hän järjesti ­armeijansa uudelleen. Hänen huomionsa kiinnittyi erityisesti erääseen kevyen ratsu­väen komppaniaan, jonka hakapyssyin aseistetut sotilaat tunnettiin urheudestaan ja taidoistaan tarkka-ampujina. 

Ludvig XIII aseisti komppanian tehokkailla musketeilla ja teki siitä uuden henkilökohtaisen vartiokaartinsa, jota kutsuttiin nimellä ­”kuninkaan musketöörit”.

Kun La Rochellessa viisi vuotta myöhemmin puhkesi kapina, kuningas ­lähetti oitis muskettisoturinsa sitä kukistamaan. 

Vaikka muskettisoturit eivät ­ehtineetkään osallistua taisteluihin, sekä kuningas että hänen vaikutusvaltainen pääministerinsä kardinaali Richelieu ­panivat merkille heidän taisteluintonsa. 

Richelieu oivalsi musketöörien sopivan oivallisesti armeijan kärkijoukoksi ja esikuvaksi muille Ranskan tulevilla sotaretkillä, jotka varmistaisivat Ranskalle paikan Euroopan johtavana mahtivaltiona.

Ludvig XIII oli innoissaan uudesta ­valiojoukostaan. Hän piti huolen siitä, etteivät hovin juonittelut ulottuneet musketööreihin,­ ja vuonna 1634 hän nimitti itsensä mus­ke­töörikaartin päälliköksi. 

Siitä lähtien musketöörit seurasivat kuningasta kaikkialle. Musketöö­rien vastuulla oli varmistaa kuninkaan turvallisuus matkoilla, minkä lisäksi he tarjosivat yleisölle silmänruokaa ja viihdykettä kuninkaallisissa paraateissa.

Valiosotilaina pidetyt muskettisoturit saivat ­hyvää palkkaa. Tavalliselle musketöörille maksettiin kaksi kertaa ammattimaisen käsityöläisen palkkaa vastaava summa, ja kaikki muskettisoturit ansaitsivat noin neljä kertaa sen, mitä heidän toverinsa ratsuväessä.

Edut houkuttelivat kaartiin runsaasti uusia tulokkaita, usein vain 16–17-vuotiaita poikasia, jotka joutuivat käymään läpi raskaan taistelukoulutuksen.

Rauhan aikana ­muskettisoturit ihastuttivat ­pariisilaisia ­kuninkaallisissa paraateissa.

© Scanpix

Alhaisemman aatelin tilaisuus

Musketöörien taisteluinto ja urheus herättivät pariisilaisissa ihailua, mutta muskettisoturit tiedettiin varattomien maalaisaatelissukujen pojiksi, jotka ­joutuivat perheen köyhyyden vuoksi hankkimaan itse elantonsa. Käytännössä heidän ainoa mahdollisuutensa oli ura joko kirkon tai armeijan palveluksessa.

Köyhille nuorukaisille musketöörikaarti oli luonnollinen valinta, sillä se oli Ranskan armeijan ainoa sotilasyksikkö, jossa saattoi edetä upseeriksi ­ilman kytköksiä suuraateliin tai hoviin.

Löyhät hyväksymiskriteerit houkuttelivat kaartiin nuoria miehiä varsinkin Gascognesta, Ranskan eteläisimmästä ja köyhimmästä maakunnasta. Monet gascognelaiset olivat päätyneet sotilasuralle ja niittäneet mainetta pelottomina ja ­taitavina sotilaina.

Musketöörien kunniakkaasta maineesta huolimatta erityisesti ylhäissääty suhtautui muskettisotureihin nuivasti. 

Gascognelaiset musketöörit olivat monien mielestä karkeita nousukkaita, jotka vain pyrkivät hovin suosioon. Gascognelaisten murteellinen puheenparsikin kuulosti pariisilaisten korvissa maalaismaiselta ja hienostumattomalta.

Gascognelaisten muskettisoturien ­tapa kehuskella muka ylhäisillä sukujuurillaan sai heidät vaikuttamaan muiden silmissä naurettavilta kerskailijoilta. Gascognelaisten klaanijärjestelmää muistuttava yhteisörakenne vaikutti muista kummalliselta ja vanhanaikaiselta. 

Lisäksi gascognelaisia pidettiin muualla Ranskassa luonteeltaan äkkipikaisina ja koston­himoisina hurjapäinä.

Gascognelaisia kohtaan tunnetut ennakkoluulot laajenivat pian koskemaan koko musketöörikaartia, jonka jäsenistä suuri osa oli kotoisin Gascognesta. 

Vaikka muskettisotureita toisaalta ihailtiin, heihin suhtauduttiin myös joissakin piireissä hyvin varauksellisesti.

Aurinkokuninkaan kaarti

Kunnianhimoiselle nuorukaiselle, olipa hän ­kotoisin mistä tahansa, pääsy musketöörikaartiin saattoi tarjota uran lähellä vallan ydintä. Kaartin houkuttavuus kasvoi ­entisestään, kun nuoresta Ludvig XIV:sta tuli Ranskan kuningas.

Ludvig XIII:n kuoleman jälkeen vuonna 1643 musketöörikaarti tosin hetkeksi lakkautettiin, sillä uusi kuningas oli valtaistuimelle noustessaan vain viiden vanha eikä tarvinnut niin mahtavaa henkivartiokaartia. 

Kymmenen vuotta myöhemmin nuoresta kuninkaasta oli kuitenkin kasvanut päättäväinen hallitsija, jolla oli suuria suunnitelmia Ranskan varalle. Silloin musketöörikaarti sopi hänen suunnitelmiinsa kuin valettu.

Ludvig XIV, ­joka tultiin myöhemmin tuntemaan Aurinkokuninkaana, ei pitänyt siitä, että Ranska oli jäänyt Euroopassa Espanjan varjoon. Kotimaassa kuninkaan valtaa puolestaan rajoittivat aateliston lukuisat etuoikeudet.

Ludvig XIV tarvitsi musketöörikaartia ­kipeästi. Se tarjosi kuninkaalle vahvan tuen niin Ranskan ulkoisia uhkia vastaan kuin maan sisäisissä valtakiistoissakin. 

Musketööreillä oli tärkeä osa Ludvigin pyrkimyksissä päästä ehdottomaksi yksinvaltiaaksi.

Toisin kuin isänsä, joka oli tukeutunut kaikessa neuvonantajiinsa ja ministereihinsä, Ludvig XIV keskitti kaiken päätöksenteon itselleen. Hän uskoi olevansa valittu tekemään Ranskasta suurvallan ja raivasi vastustajansa säälimättä pois tieltään.

Kuningas määräsi poliittiset vastustajansa vangittaviksi, ja musketöörit osallistuivat yleensä pidätyksiin. Korkea-­arvoiset musketöörit vartioivat ylhäisimpiä vankeja. 

Musketöörit olivat järkkymättömän uskollisia kuninkaalle, ja vain hänelle. 

Musketöörejä palveli monien eri maiden armeijoissa eri puolilla maailmaa. Heidät tunnettiin urhoollisina sotilaina, jotka suorittivat tehtävänsä aina empimättä loppuun asti.

© Scanpix/Granger

Muskettisoturit etulinjaan

Vuonna 1658 Ludvig oli 20-vuotias ja valmis ensimmäiseen suureen yhteenottoon Espanjaa vastaan. 

Nuori kuningas oli päättänyt häätää Espanjan sen hallitsemilta alueilta Espanjan Alankomaista nykyisen Belgian tietämiltä. 

Espanjan halitsijasuku oli saanut alueet hallintaansa avioliittojen kautta, mutta Ludvig piti uhkaavana ja nöyryyttävänä, että Ranska oli kahdesta suunnasta Espanjan omistamien maa-alueiden ympäröimä.

Ludvig liittoutui Englannin kanssa, ja toukokuussa 1658 liittolaiset lähettivät yhteisen laivaston valtaamaan nykyisessä Pohjois-Ranskassa sijaitsevan Dunkerquen satamakaupungin. 

Englantilaiset ja ranskalaiset ryhtyivät piirittämään kaupunkia, ja Ludvig perusti päämajansa Dunkerquen lähistölle. Kun espanjalaiset yrittivät murtautua läpi piiritysjoukoista, ­kuningas lähetti musketöörit taisteluun. 

Ratkaiseva kohtaaminen oli 14. kesäkuuta 1658: englantilaisalusten ampuessa tykeillään Espanjan joukkoja ranskalainen jalkaväki eteni rantaa pitkin. Etunenässä kulkivat musketöörit, jotka asettuivat ranskalaisten etulinjaan.

Pian etäältä alkoi kuulua kavioi­den ­töminää, ja hetkeä myöhemmin Espanjan ratsuväki hyökkäsi. 

Musketöörit tähtäsivät ja ampuivat yhä uudestaan espanjalaisia ja heidän ratsujaan. Hevoset kaatuivat hirnuen, ja ratsastajat putosivat hiekkaiseen tantereeseen. 

Espanjan ratsuväki harveni harvenemistaan musketöörien jatkuvassa tulituksessa.
Lopuksi Ranskan ratsuväki ehätti paikalle ja pakotti jäljellä olevat espanjalaiset perääntymään.

Ludvig XIV oli haltioissaan, ja Ranskan joukkojen komentaja Henri Turenne­ oli hänkin niin vaikuttunut musketöörien­ kyvyistä, että hän määräsi kaartin etulinjaan ­lopullisessa taistelussa Dunkerquesta.

20. kesäkuuta musketöörit ylittivät kaupungin uloimmat suojavarustukset. 

Kolme päivää myöhemmin Dunkerque antautui, ja Ludvig XIV ratsasti voitonkulkueessa kaupungin katuja uskollisten muskettisoturiensa ympäröimänä.

Espanjalaisten pako

Sota Ranskan ja Espanjan välillä päättyi seuraavana vuonna, ja osana rauhansopimusta Ludvig kihlautui Espanjan prinsessan Maria Theresian kanssa. Rauhan tultua musketöörit palasivat jälleen vanhoihin henkivartiotehtäviinsä.

Rauhaa kesti kuitenkin vain vuoteen 1665, jolloin Espanjan kuningas Filip IV kuoli ja Ludvig sai jälleen syyn ryhtyä uhittelemaan. 

Hän muisti yhtäkkiä, ettei Espanja koskaan ollut maksanut Maria Theresian 500  000 kultataalerin myötäjäisiä, jotka oli sovittu hinnaksi siitä, että tämä luopuisi oikeudestaan Espanjan kruunuun.

Esiin kaivettiin epämääräinen sopimuspykälä, joka takasi Maria Theresian perimysoikeuden sisar- ja velipuoliensa ohitse, ja pian Ludvigin musketöörit marssivat jälleen kohti itää kohteenaan Espanjan Alankomaat.

Varsinainen sotaretki käynnistyi vuonna 1667, ja jälleen musketöörit lähetettiin vaarallisiin erityistehtäviin. Musketöörit oli koulutettu liikkumaan etulinjassa aina sinne missä heitä eniten tarvittin. 

Piiritys­tilanteissa heidät määrättiin yleensä hyökkäysjoukkojen kärkeen, ja he saivat usein kunnian marssia ensimmäisinä vallattuun kaupunkiin.

Niin tapahtui myöskin vahvasti linnoitetussa Douaissa. Musketöörit piirittivät kaupungin ja lähtivät hyökkäykseen yön pimeydessä. 

Sotarumpujen kumistessa musketöörit rynnistivät yli vallihaudan kaupungin puolustusta uhmaten ja pystyttivät lopulta lippunsa linnoitukseen. 

Espanjalaissotilaat joutuivat paniikkiin, ja kun musketöörit ilmestyivät Douain kaduille, asukkaat pakenivat hädissään. Seuraavana päivänä kaupunki antautui ranskalaisille. 

Muskettisoturit seurasivat kuningasta tämän matkoilla kaikkialle.

© Bridgeman

Eläviä maalitauluja

Ludvig XIV:n hallintokaudella musketöörit uhrasivat säännönmukaisesti henkensä kuninkaan ja Ranskan puolesta. Niin tapahtui myös Maastrichtissä, jonka Ludvig piiritti Espanjan-vastaisella sotaretkellä kesäkuussa 1673.

Maastrichtin taistelu oli yksi musketöörikaartin historian verisimpiä. Maasjoen varrella sijaitseva Maastricht oli vankasti linnoitettu. 

Ranskalaisten kaivaessa kaupungin ympärille ampumahautoja alkoi sataa, ja musketöörit vajosivat mutaan saappaanvarsia myöten.

Ludvig halusi saada Maastrichtin haltuunsa 24. kesäkuuta mennessä. Päivä oli Johannes Kastajan muistopäivä, ja kuningas halusi osallistua messuun Maastrichtin tuomikirkossa. 

Paineen alaisena toteutettu hyökkäys kaupunkiin kävi ranskalaisille kalliiksi.

Rumpujen päristessä ensimmäinen muskettisoturikomppania lähti ryntäämään kohti vallituksia. ­Vihollinen kuitenkin puolusti Maastrichtia ankarasti, ja 25 musketti­soturia kuoli tai haavoittui hyökkäyksessä.

Seuraavana aamuna musketöörit joutuivat vetäytymään ranskalaisten takalinjaan, ja espanjalaiset valtasivat takaisin ranskalaisten jo kertaalleen valloittaman osan linnoitusta. 

Ludvig halusi kuitenkin ehdottomasti vallata linnoituksen, ja seuraavana päivänä musketöörit lähtivät taas hyökkäykseen.

Linnoitukseen pääsi vain vallitusten ja linnakkeen välistä kapeaa kannasta pitkin. Tilaa oli niin vähän, että vain yksi mies kerrallaan mahtui siitä kulkemaan. 

Niinpä ranskalaiset olivat kuin eläviä maalitauluja linnakkeen puolustajille. Pelottomasti musketöörit silti etenivät kohti linnaketta tietäen kulkevansa kohti lähes varmaa kuolemaa. 

Viiden tunnin taistelun päätteeksi musketöörit onnistuivat lopulta valtaamaan linnoituksen, vaikka olivatkin menettäneet noin puolet vahvuudestaan.

Urheita hurmioon asti

Tappio ei laimentanut musketöörien taisteluintoa. Ludvig XIV:n aikana he kilpailivat keskenään huimapäisyydessä ja urheudessa, ja taistelutilanteessa tunnelma yltyi välillä lähestulkoon hurmiolliseksi.

36-vuotias muskettisoturi Quarré d’Aligny kuvaili myöhemmin, miten linnoitusmuurilla lähitaistelua vastapuolen kanssa käyneet musketöörit hyppäsivät suoraan vihollisten joukkoon piiritetyssä kaupungissa. 

Heidän piti pitää asemansa vihollisen keskellä, kunnes vahvistukset ehtivät hätiin.

”Se oli niin rohkea teko, että sitä voi aivan hyvällä syyllä sanoa jo tyhmänrohkeaksi”, d’Aligny kirjoitti.

Musketöörien taru loppui

Kuninkaan muskettisoturit osallistuivat aikansa sotiin ja olivat myös aina suosittu näky Ranskan sotilasparaateissa. Kun Ludvig XV vuonna 1723 nousi valtaan Aurinkokuninkaan jälkeen, musketöörien rooli kuitenkin muuttui merkittävästi. 

Lukuisten kuluttavien sotien jälkeen Ranska kaipasi rauhaa, ja muskettisoturien roolista tuli lähinnä seremoniallinen.

Vuonna 1747 joukot hajotettiin. Myöhemmät hallitsijat yrittivät puolivillaisesti herättää musketöörijoukot henkiin, mutta vuonna 1816 ne olivat tulleet tiensä päähän. 

Musketöörien suuruuden ajan jälkeen verinen vallankumous ja Napoleonin valloitussodat olivat myllertäneet Ranskaa. 

Waterloon häviö sinetöi Ranskan alennustilan, mutta tarinat Aurinkokuninkaan rohkeista ja veijarimaisista musketööreistä jäivät elämään.

Lue lisää

Kari Maund & Phil Nanson: The Four Musketeers. The True Story of D'Artagnan, Porthos, Aramis and Athos, Tempus, 2005. Keith Roberts: Matchlock Musketeers, Osprey, 2002.  Richard Cohen: By the Sword, Macmillan, 2002.

Ehkä sinua kiinnostaa...