Ihmiset ovat käyneet sotia aikojen alusta asti, ja yhtä kauan on ollut tarve tehdä jotain taistelujen uhrien ruumiille.
Esimerkiksi antiikin kreikkalaisille oli kunnia-asia saattaa kaatuneet lepoon omalle kotiseudulleen.
He käyttivät aikaa vainajien tunnistamiseen, jotta heidät voitiin haudata oman yhteisönsä tapojen mukaisesti.
Jos vainajaa ei voitu viedä kotiin, hänet haudattiin joukkohautaan, ja hänen kotikyläänsä kaivettiin tyhjä hauta.
Antiikin Roomassa sotilaat maksoivat palkastaan kuukausittain pienen summan hautauskulujen peittämiseksi. Myös he uhrasivat aikaa kaatuneiden etsimiseen ja hautasivat tai tuhkasivat jokaisen.
Jos ruumis hävisi, vainajan kotikylään kaivettiin symbolinen hauta.
Keskiajan sotilaat suhtautuivat asetovereidensa hautaamiseen leväperäisemmin.
Jos kyse ei ollut aatelisesta, vainajilta vietiin aseet ja muut arvoesineet ja heidät heitettiin samaan joukkohautaan tuhansien muiden kanssa.
Kun tuliaseet ja tykit yleistyivät taisteluissa, kaatuneiden määrä kasvoi niin nopeasti, että kaikkia ei millään ehditty haudata.
Krimin sodassa 1853-56 kuoli jopa puoli miljoonaa sotilasta.
Hampaat olivat kysyttyä tavaraa, sillä purukalustoista tehtiin proteeseja. Taistelukentillä kulki pihdein varustautuneita hampaiden kerääjiä.
Vaattet ja kengät olivat arvokkaita ja ne ryöstettiin kaatuneilta ensimmäisenä. Kun sotilaat lopettivat ryöstämisen, paikalle saapui siviilejä.
Aseet ja muut taisteluvälineet olivat taistelukenttiä koluavien siviilien suosimia muistoesineitä. Joidenkin lähteiden mukaan he leikkasivat vainajilta mukaansa myös sormia ja varpaita.
Ruumiit jätettiin usein siksi luonnon armoille. ”Maa ympärillämme oli täynnä murskaantuneita kypäriä ja haarniskoja, repaleisia univormuja ja veren tahrimia lippuja. Tässä autiossa kolkassa makasi kolmekymmentätuhatta puoliksi raadeltua ruumista”, kirjoitti ranskalaiskenraali Philippe-Paul de Ségur vuonna 1812 Napoleonin Venäjän sotaretken aikana.
Toisen maailmansodan aikana sodassa kaatuneita oli niin valtavasti, että saksalaiset perustivat joukkohautoja rautateiden lähelle pystyäkseen kuljettamaan kaikki kaatuneet niihin.
Yhdysvalloissa oli taas erityisyksikkö, jonka tehtävänä oli etsiä ja haudata jokainen sotilas ja tiedottaa asiasta oikeille viranomaisille.
Luiden sisältämä kalium oli tärkeää lannoitetta vilelykasveille.
Sotilaat lannoittivat peltoja
Osa Napoleonin sotien (noin 1804–15) aikana kaatuneista sotilaista päätyi englantilaispeltojen lannoitteeksi.
Muutama vuosi muun muassa Waterloon ja Austerlitzin taistelujen jälkeen taistelukentiltä kerättiin sotilaiden ja hevosten luita, jotka vietiin Englantiin lannoitetehtaisiin.
Tehtaissa luut hienonnettiin ja sekoitettiin maanviljelijöille myytävään lannoitteeseen. The Observer -lehden artikkelissa vuonna 1822 jopa todettiin, että ”kuollut sotilas on parasta kauppatavaraa”.