Kun kaksi armeijaa sotii keskenään, lukemattomat tekijät voivat ratkaista konfliktin lopputuloksen, mutta nyrkkisäännön mukaan hyökkäävän armeijan on oltava vähintään kolme kertaa niin vahva kuin puolustavan armeijan voittaakseen sodan. Hyökkääminen on usein fyysisesti, henkisesti ja moraalisesti paljon vaativampaa kuin puolustaminen.
Kuuluisan preussilaisen kenraalin ja sotateoreetikon Carl von Clausewitzin (1780–1831) mukaan hyökkäysarmeijan huoltolinjat väistämättä pitenevät armeijan tunkeutuessa vihollisen alueelle. Se tekee niistä haavoittuvampia hyökkäyksille, ja joukot joutuvat kuluttamaan enemmän voimavaroja toimittaakseen tarvikkeita taistelevaan etulinjaan.
Puolustavan osapuolen huoltolinjat sen sijaan lyhentyvät ja ne ovat paremmin suojattuja joukkojen vetäytyessä ja liikkuessa omilla alueillaan. Puolustava armeija joutuu silloin kuluttamaan vähemmän voimia kuin hyökkääjä.
Maasodassa maaston tuntemus tuo lisäksi usein merkittävän edun puolustajille, jotka ovat perehtyneet puolustamaansa alueeseen. Siksi he tuntevat maaston kaikki yksityiskohdat, esimerkiksi joet, kukkulat ja vuoret, joita he voivat hyödyntää taktisesti.
Napoleon hyökkäsi vuonna 1812 Venäjälle noin puolen miljoonan sotilaan armeijalla, mutta valtaosa Ranskan armeijasta kuoli sotaretkellä.
Puolustus voi kääntyä hyökkäykseksi
Vaikka puolustajilla – Clausewitzin mukaan – on etu, puolustava armeija voi myös ryhtyä taktisesti hyökkäystaisteluun. Silloin puolustusta jatketaan, kunnes vihollisen resurssit alkavat olla lopussa. Sen jälkeen puolustajat voivat hyökätä ja nujertaa heikentyneen vihollisen.
Tätä taktiikkaa hyödynsivät venäläiset Napoleonin sotaretkellä Venäjälle vuonna 1812, jolloin venäläiset vetäytyivät, kunnes Ranskan armeija oli uuvuksissa, minkä jälkeen he hyökkäsivät ja voittivat.
Samaan tapaan puna-armeija taisteli eteneviä saksalaisia vastaan toisessa maailmansodassa ja iski sitten voimalla, kun Saksan huoltolinjat romahtivat.