Lundin taistelu: Pohjolan verilöyly

Joulukuussa 1676 Tanska yritti vallata menettämiään maa-alueita takaisin Ruotsilta. Tanskalaiset taistelivat aluksi voitokkaasti, mutta sotaonni kääntyi, kun Ruotsin Kaarle XI marssitti joukkonsa Skåneen kohdatakseen tanskalaiset ratkaisevassa taistelussa.

Joulukuussa 1676 Tanska yritti vallata menettämiään maa-alueita takaisin Ruotsilta. Tanskalaiset taistelivat aluksi voitokkaasti, mutta sotaonni kääntyi, kun Ruotsin Kaarle XI marssitti joukkonsa Skåneen kohdatakseen tanskalaiset ratkaisevassa taistelussa.

Det Svenske Nationalmuseum

Ensimmäiset ruotsalaisjoukot lähetettiin matkaan jo kymmenen aikaan illalla. 300 ratsumiestä ylitti jäätyneen Kävlingejoen Lundissa ja totesi, että jää kantaisi myös pääjoukot. Sitten tiedustelijat tutkivat joen eteläpuolen tuhotakseen mahdolliset tanskalaiset vartiot. Kaikki oli kuitenkin rauhallista, ja Tanskan armeija nukkui pahaa aavistamatta leirissään.

Yö oli tähtikirkas ja purevan kylmä, kun Ruotsin kuningas Kaarle XI tarkasti joukkonsa kello 1.30. Noin 8 000 miehen armeija oli valmis taisteluun, mutta neuvonantajiensa kehotuksesta kuningas antoi marssikäskyn vasta tuntia myöhemmin, kun kuu laski ja pimeys peitti lumisen maiseman.

Seuraavasta päivästä, 4. joulukuuta 1676, tulisi Skånen sodan käännekohta, jossa Tanska menettäisi lopullisesti Juutinrauman itäpuoliset alueensa.

Sitä Ruotsin kuningas ei kuitenkaan vielä tiennyt. Hänelle tuleva taistelu oli viimeinen epätoivoinen yritys keskeyttää Tanskan joukkojen siihenastinen voittoisa eteneminen.

Olot leireissä olivat surkeat

Skånen sota oli alkanut edellisenä vuonna, kun Tanska ja Brandenburgin herttuakunta olivat hyökänneet Ruotsin hallitsemille alueille Pommerissa nykyisessä Koillis-Saksassa.

Myöhemmin Tanskan laivasto oli ottanut Itämeren hallintaansa. Ruotsin sotalaivat olivat Tukholmassa telakalla, ja Tanskan kuningas Kristian V oli päättänyt, että oli aika vallata Skåne, Halland ja Blekinge takaisin.

©

AIKAJANA: Skånen sota

Ruotsi oli taloudellisessa ahdingossa ja sai sotilaallista apua Ranskan Ludvig XIV:ltä. Tanska puolestaan liittoutui Hollannin ja Koillis-Saksassa sijainneen Brandenburgin ruhtinaskunnan kanssa.

Lokakuu 1675

Tanskan ja Brandenburgin joukot hyökkäsivät Ruotsin Etu-Pommeriin, jota Ruotsi oli hallinnut kolmikymmenvuotisesta sodasta lähtien.

Huhtikuu 1676

Amiraali Niels Juelin johtama Tanskan laivasto valloitti Gotlannin, kun Ruotsi vielä varusti laivastoaan Tukholmassa.

Kesäkuu 1676

2 000 tanskalaissotilasta rantautui Ystadiin ja valloitti kaupungin tarkoituksenaan vetää ruotsalaisten huomio suunnitellusta päähyökkäyksestä.

29. kesäkuuta 1676

Tanskan pääjoukot nousivat maihin viidelläsadalla aluksella Rååssa Helsingborgin eteläpuolella. He valtasivat kaupungin vastarintaa kokematta.

Heinä-elokuu 1676

Tanskalaiset valloittivat Helsingborgin, Landskronan ja Kristianstadin linnoitukset. Kaarle XI veti joukkonsa Karlshamniin Blekingeen.

17. elokuuta 1676

Tanskalaisia joukkoja saapui Norjasta. Ruotsin armeija löi 4 000 tanskalaisen joukot Fyllebrossa lähellä Halmstadia saaden voitosta uutta itseluottamusta.

7. lokakuuta 1676

Tanskalaiset valloittivat Karlshamnin. Ruotsalaiset pitivät hallussaan enää Malmön linnoitusta.

24. lokakuuta 1676

Kaarle XI ei vetäytynyt talvileiriin vaan lähti Skåneen. Ruotsalaiset valtasivat Helsingborgin tanskalaisilta.

4. joulukuuta 1676

Kuukausien odottelun jälkeen Ruotsin ja Tanskan armeijat ottivat yhteen ratkaisevassa taistelussa Lundissa.

31. toukokuuta 1677

Tanskalainen amiraali Niels Juel esti ruotsalaisten yrityksen anastaa Tanskalta Itämeren hallinta Mønin taistelussa.

1.-2. heinäkuuta 1677

Niels Juel sai loistavan voiton ruotsalaisista Køgebugtin taistelussa. Ruotsalaiset menettivät kahdeksan sotalaivaa ja kolmetuhatta miestä.

14. heinäkuuta 1677

Kristian V:n ja Kaarle XI:n armeijat ottivat yhteen Landskronan taistelussa. Kristian kärsi suuret tappiot ja joutui perääntymään takaisin Själlantiin.

Heinäkuu 1678

Kristian V lähti tarmokkaan palkkasoturiarmeijan kanssa kohti Kristianstadia lähes kaksi vuotta kaupunkia hallussaan pitäneiden tanskalaisten avuksi mutta joutui perääntymään ruotsalaisten ylivoiman edessä. Sotilaiden taistelutahto hiipui, Skåne ei enää kyennyt ruokkimaan suurta armeijaa, ja toisaalla Ranska painosti Tanskaa uhkaavasti.

23. elokuuta 1679

Fontaine­bleaun rauhassa Ranskan kuningas Ludvig XIV määräsi Tanskan menettämään Skånen ja kaikki maa-alueensa Ruotsissa.

Kesäkuussa 1676 Tanskan mahtava armeija oli lähtenyt Kööpenhaminasta noin 500 laivalla. Harhautusliikkeenä pienemmät 2 000 miehestä koostuvat tanskalaisjoukot olivat nousseet maihin Ystadissa ja vallanneet kaupungin 27. kesäkuuta.

Kun Ruotsin Skånessa olleet joukot olivat rientäneet Ystadiin vapauttamaan kaupunkia, Tanskan Kristian V oli pääjoukkoineen päässyt esteettä nousemaan maihin Rååssa hieman Helsingborgin eteläpuolella.

Helsingborgin linnoituksen 250 sotilasta antautuivat samana iltana. Viikon kuluttua tanskalaiset olivat vallanneet Landskronan, ja elokuussa Kristianstadin komentaja antautui. Koko Skåne oli tanskalaisten hallinnassa Malmötä
lukuun ottamatta. Ruotsin kuningas Kaarle XI otti haasteen vastaan.

Hän kokosi armeijan ja lähti kohti etelää pakottaakseen tanskalaiset perääntymään. Kuningas odotti nopeaa sotilaallista ratkaisua, mutta edessä olikin strategisten siirtojen sarja, jossa armeijat väistelivät toisiaan ennen ratkaisevaa kohtaamista Lundissa.

Pitkät ja yksitoikkoiset marssit uuvuttivat sotilaat ja verottivat Skånea. Vaikka sotilaat ryöstivät seudun talonpojat putipuhtaiksi, ruokaa ei tahtonut riittää tarpeeksi kahdelle armeijalle ja niiden tuhansille hevosille.

Kesäkuussa 1676 valtavat tanskalaiset miehitysjoukot lähtivät Kööpenhaminan satamasta noin 500 laivalla.

© Frederiksborg Slot

Olot olivat surkeat. Koko syksyn satoi rankasti. Ruotsalaisten leiri oli pelkkää mutavelliä, eikä hygieniasta ollut tietoakaan. Kolmisentuhatta sotilasta kuoli punatautiin, joka aiheutti oksentelua ja veristä ripulia. Eräs sotilas kuvasikin leiriä ”sontaleiriksi”.

Sairaudet ja puute olivat vaivana molemmissa leireissä, mutta ruotsalaisia kiusasivat vielä paikalliset sissijoukot. Skåne oli kuulunut Tanskaan vuosisatojen ajan, ja nyt osa skånelaisista oli tarttunut aseisiin tehdäkseen lopun Ruotsin vallasta, jota he pitivät miehityksenä.

Ruotsalaiset ratsuväen sotilaat, jotka lähetettiin hakemaan ruokaa ja varusteita, olivat jatkuvassa vaarassa joutua skånelaisten niin sanottujen snapphane-sissien väijytykseen.

Kivivallit hidastivat etenemistä

Lundin taistelu oli Pohjolan ensimmäinen, missä molemmat armeijat käyttivät univormuja. Muutoin joukot eivät olleet kovinkaan vaikuttava näky. Kuukaudet mudassa ja loassa olivat jättäneet jälkensä.

Osa sotilaista piti jättää leiriin, sillä he olivat liian sairaita pysyäkseen jaloillaan saati sotimaan, ja ne, jotka lähtivät taisteluun, olivat nälän ja vilun heikentämiä.

Ruotsalaisilla oli vähemmän miehiä kuin tanskalaisilla, joten Kaarle XI suunnitteli tekevänsä yllätyshyökkäyksen tanskalaisten talvileiriin Lundin pohjoispuolella. Sotilaille oli annettu käsky edetä täyden hiljaisuuden vallitessa, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty, kun liikkeellä oli 8 000 sotilasta, 6 000 hevosta ja lukemattomia huoltovaunuja.

Hevosten pärskinä, piiskojen läiske ja raskaiden vaunujen jylinä kuuluivat ”ainakin peninkulman päähän”, kuten eräs ruotsalaisupseeri totesi.

Sekä jalkaväki että ratsuväki ylittivät jäätyneen Kävlingejoen ongelmitta. Saadakseen raskaat kanuunat ja huoltovaunut joen yli sotilaat levittivät jäälle pitkiä lankkuja jakamaan vaunujen painon. Kolmessa tunnissa kaikki joukot ja varusteet oli saatu asemiin, joista hyökkäyksen oli määrä alkaa.

Yö oli sysimusta, ja tanskalaisten leirissä oli rauhallista. Kaarle oli varma suunnitelmansa onnistumisesta, kunnes kuultiin huolestuttavia uutisia maastoa tutkimaan lähetetyiltä partioilta. Ruotsalaisten ja tanskalaisten leirien välissä oli valtavia kivistä ja maasta kasattuja penkereitä, joita paikalliset talonpojat olivat rakentaneet peltojensa ympärille.

Kaarle XI (oik.) oli vasta 21-vuotias, kun sota Tanskan Kristian V:tä (vas.) alkoi.

© Jacques d'Agar/David Klöcker Ehrenstrahl/Wikimedia Commons

Kahden kuninkaan taistelu

Lundissa kohtasi kaksi erilaista kuningasta. Ruotsin Kaarle XI halusi rauhaa ja voitti sodan. Tanskan sotaisa Kristian V hävisi.

Ruotsin kuningas Kaarle XI ei toivonut sotaa Tanskaa vastaan. Hänen tavoitteenaan oli varmistaa vuosina 1654–1660 käydystä sodasta lähtien kiistakapulana olleiden alueiden hallinta. Sitä varten hän solmi puolustusliiton Ranskan kanssa, jolla oli omat suunnitelmansa.

Vuonna 1672 Ranska hyökkäsi Hollantiin. Hollanti oli liitossa Tanskan kanssa, ja Tanskan kuningas Kristian V käytti Ranskan hyökkäystä teko-syynä valloittaa Etelä-Ruotsi.

Historioitsijat ovat kuvanneet Kristian V:tä ulkoilmaihmiseksi, jolla ei ollut suuren sotapäällikön ominaisuuksia tai lahjoja, mutta joka viihtyi taistelukentillä.

Jalkaväki ja hevoset pystyisivät ylittämään tuollaiset esteet melko vaivatta, mutta perässä tulevalla raskaalla kalustolla olisi ongelmia.

Ruotsalaisten pohtiessa tilannetta tanskalainen kenraalimajuri Anders Sandberg sai yllättäen tiedon lähestyvästä ruotsalaisarmeijasta. Hän antoi heti hälytyksen, ja koko Tanskan armeija oli taisteluvalmiina puolessa tunnissa.

Armeijoiden kilpajuoksu Lundiin

Menetettyään yllätysetunsa Kaarle XI päätyi uuteen strategiaan: Ruotsin armeija vetäytyisi etelään ja asettuisi taisteluasemiin Lundin pohjoispuolella oleville kukkuloille. Asemasta mäen päällä olisi etua taistelussa, ja lisäksi kaupungin muurit olisivat joukkojen selän takana, mikä vei viholliselta mahdollisuuden hyökätä takaa.

Tanskalaiset äkkäsivät nopeasti ruotsalaisten aikeet, ja pian alkoi armeijoiden kilpajuoksu kohti Lundia.

Tanskalaisten etujoukkojen kärjessä ratsasti Hans Adam Basse, joka oli edellisenä yönä johtanut tiedustelupartioita. Nyt hän yritti löytää nopeimman mahdollisen reitin, mikä osoittautui pimeässä vaikeaksi.

Sekä tanskalaiset että ruotsalaiset joutuivat pysähtelemään jatkuvasti kivikasojen vuoksi. Jokaiseen penkereeseen oli kaivettava kulkuväylä, jota tykit ja huoltovaunut pääsisivät kulkemaan.

Molemmille osapuolille oli tärkeää, että joukot pysyivät yhdessä. Jos vihollinen saisi mahdollisuuden leikata kevyiden etujoukkojen ja perässä tulevan raskaan kaluston väliin, seuraukset voisivat olla tuhoisat.
Ruotsin armeija saattoi kulkea osan reitistä maantietä pitkin, minkä vuoksi Kaarle XI ennätti perille ensimmäisenä.

Hän katseli tyytyväisenä, miten hänen armeijansa alkoi asettua asemiin Lundin kukkuloille. Oli kiire, sillä tanskalaiset olivat jo aivan kintereillä.

Pian armeijoiden etujoukot ottivat yhteen valmistelevassa taistelussa 1600-luvun yleisen käytännön mukaisesti. Etujoukoissa taistelivat tavallisesti kehnoimmat sotilaat, jotka käytännössä uhrattiin taistelukentälle, jotta pääjoukot saivat rauhassa järjestäytyä.

Kuukausien odottelun jälkeen Ruotsin ja Tanskan armeijat ottivat yhteen ratkaisevassa taistelussa Lundissa.

© Osprey

Tanskalaisilla oli selvä miesylivoima. Kristian V:n armeijassa oli 5 000 jalkaväen sotilasta, 6 000 ratsumiestä ja lisäksi 1 300 niin sanottuun matruusipataljoonaan kuuluvaa sotilasta. He olivat merisotilaita laivasto-osastosta, jonka Tanskan liittolainen Hollanti oli lähettänyt avuksi sotaan Ruotsia vastaan.

Vastassa oli Ruotsin Kaarle XI:n 2 000:sta jalkaväen sotilaasta ja 6 000 ratsumiehestä koostuvat joukot. Miesylivoimastaan huolimatta tanskalaisilla oli vaikeuksia heti alusta alkaen.

Yliluutnantti Basse ja etujoukon 300 miestä lähetettiin taisteluun määrällisesti melko samanvahvuista ruotsalaista etujoukkoa vastaan. Ruotsalaiset torjuivat vaivatta ensimmäisen hyökkäyksen paremmista asemistaan. Tanskalaisia ei auttanut, vaikka he lähettivät seuraavaan hyökkäykseen osan pääjoukoista.

Tanskalaisjoukkojen komentaja Carl von Arenstorff sai osuman oikeaan käsivarteensa, ja hänet kannettiin runsaasti verta vuotavana turvaan. Hän kuoli myöhemmin samana päivänä.

Komentajan menetys niin varhaisessa vaiheessa aiheutti hämmennystä tanskalaisten riveissä, ja syntyneen sekasorron keskellä Ruotsin armeijan vasta värvätyistä suomalaisista koostuva yksikkö
onnistui yksinään aiheuttamaan tanskalaisille suuret tappiot.

Ruotsin kuninkaan uusi taktiikka

Päivä oli jo valjennut, ja armeijoiden etujoukkojen taistellessa pääjoukot olivat ennättäneet järjestyä asemiinsa. Ne seisoivat nyt toisiaan vastapäätä noin kilometrin pituisena rintamana vain noin parinsadan metrin päästä toisistaan.

Kaarle XI tiesi, että vaikka hänellä oli pienempi armeija, tämä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa katkaista tanskalaisten voittokulku. Niinpä hän päätti hyökätä rynnäköllä.

Se oli ajan taistelukäytäntöjen vastaista, mutta ratsuväen aggressiiviseen hyökkäykseen tukeutuva taktiikka saattaisi osoittautua voitokkaaksi, sillä Ruotsin armeija koostui pääasiassa ratsumiehistä.

Tanskalainen ratsuväki käytti perinteistä niin sanottua karakolli-taktiikkaa. Siinä ratsuväen osaston ensimmäinen rivi ratsasti eteenpäin ja päästyään riittävän lähelle vihollista laukaisi aseensa. Sitten ratsukot jakaantuivat ja palasivat omien riviensä taakse lataamaan aseensa seuraavan rivin hyökätessä.

Ruotsalaiset kenraalit pitivät taktiikkaa täysin aiheellisesti tehottomana.

© Shutterstock

Tanska

Jalkaväkeä: 6 300
Ratsuväkeä: 6 000
Tykkejä: 56
Kaatuneita: 6 500
Vangittuja: 2 000

© Shutterstock

Ruotsi

Jalkaväkeä: 2.000
Ratsuväkeä: 6.000
Tykkejä: 8
Kaatuneita: 3.000
Vangittuja: 70

Ruotsalaisten kaavailemassa rynnäkkötaktiikassa ratsumiehet ratsastivat eteenpäin, laukaisivat lähietäisyydeltä aseensa kohti vihollista mutta vetäisivät sitten esiin sapelinsa ja kävivät suoraan vihollisen kimppuun.

Ruotsalaisten taktiikka osoittautui tehokkaaksi, ja kamppailu muuttui nopeasti veriseksi lähitaisteluksi. Tanskalaisten vasen sivusta, jota kuningas Kristian johti, ei ollut vielä täysin toipunut etujoukon taistelun alussa kokemasta tappiosta.

Nyt sivusta murtui ruotsalaisten hyökätessä, ja monien upseeriensa kaaduttua tanskalaisjoukot pakenivat paniikissa. Kun Kaarle huomasi Tanskan kuninkaan myös pakenevan, hän johdatti osan ratsuväestään takaa-ajoon.

Kristian pääsi Kävlingejoen yli turvallisesti, mutta osa hänen joukoistaan hukkui jään yllättäen petettyä. Samanaikaisesti kun Ruotsin Kaarle mietti, uskaltaisiko ylittää joen toisesta kohtaa, osa Ruotsin joukoista tunkeutui suojaamattomaan tanskalaisleiriin ja surmasi sinne jääneet armotta.

KARTTA – Taistelun kulku:

Ruudinsavu peitti näkyvyyden

Palattuaan taistelukentälle ruotsalaiset huomasivat, että Kaarle XI oli ratsastanut pois ylimpien kenraaliensa kanssa. Ruotsalaiset taistelivat haparoiden ilman kunnon johtoa. Tässä vaiheessa tykistö tuli mukaan taisteluun.

Ruotsin armeijalla oli kahdeksan tykkiä, kun tanskalaisilla niitä oli 56. Varmaa ei ole, moniko niistä ehdittiin saada taisteluvalmiiksi, mutta Tanskan tykistön tulitus kävi ruotsalaisille kalliiksi.

Ajateltiin, että armeija, joka ei väistyisi kovassakaan tulituksessa, herätti vastustajassa kunnioitusta. Vain pelkurit pakenivat, joten sotilaat saivat tiukan käskyn pysyä paikoillaan tykinkuulien harventaessa rivejä. Pelkoaan lieventääkseen sotilaat joivat paloviinaa.

Ruotsalaisjoukkojen komentaja piti taistelua hävittynä ja antoi taktisen perääntymiskäskyn.

Kesken taistelun sattui välikohtaus, kun tanskalainen kapteeni haastoi ruotsalaisen kaksintaisteluun. Miesten kalistellessa sapeleitaan taistelu heidän ympärillään vaimeni, mutta kun tanskalainen kaatui kuolleena maahan, taistelun melske alkoi taas.

Tykistötulitusta seurasi tanskalaisten massiivinen jalkaväen hyökkäys. Koska ilma oli tyyni, musta ruudinsavu jäi leijailemaan taistelukentän ylle eivätkä joukkojen komentajat pystyneet kunnolla seuraamaan taistelun kulkua. Savu saattoi olla yksi syy siihen, että Tanskan jalkaväkeä johtanut Friedrich von Arenstorff teki kohtalokkaan virheen.

Kaarle XI päätti hyökätä ajan käytäntöjen vastaisesti rynnäköllä.

© Det Svenske Nationalmuseum

Kello oli jo 12, ja ruotsalaisten jalkaväki koki suuria tappioita tanskalaisten määrällisesti ylivoimaista jalkaväkeä vastaan. Ruotsalaisjoukkojen komentaja tarkkaili tilannetta ja tuli siihen tulokseen, että taistelu oli hävitty. Hän jopa antoi taktisen perääntymiskäskyn ja lähetti pari ratsumiestä Malmöhön ilmoittamaan ruotsalaisten tappiosta Lundissa.

Tässä tilanteessa von Arenstorff olisi voinut tehdä selvää Ruotsin jäljellä olevasta jalkaväestä vain hyökkäystä jatkamalla. Ruudinsavun takia hän ei kuitenkaan nähnyt mitään ja aavistamatta olevansa niin lähellä voittoa hän keskeytti hyökkäyksen järjestääkseen joukkonsa uudelleen.

Viina ja veri virtasivat sotakentällä

Kun Friedrich von Arenstorff lopulta käynnisti uuden hyökkäyksen noin tuntia myöhemmin, ruotsalaisilla ei ollut juurikaan enää taistelutahtoa. Heidän tykkinsä olivat tanskalaisten hallussa, sekä upseerit että sotamiehet olivat lähteneet maantietä pitkin pakoon kohti Malmötä, ja joukkojen päälliköt olivat lähettäneet tiedusteluryhmän etsimään Kaarle XI:tä, joka edelleen pohti Kävlingejoen partaalla, lähtisikö joen ylitse vangitsemaan Tanskan kuningasta.

Kaarle päätti palata Lundiin, missä Ruotsin loput joukot taistelivat Tanskan ylivoimaa vastaan. Ruotsin vasen siipi oli romahtanut täysin, ja taistelu oli muuttunut teurastukseksi.

Ruotsalaisten taistelutahto oli painunut pohjalukemiin. Sotaonni kuitenkin kääntyi noin tunnin päästä, kun kuningas Kaarle XI jälleen näyttäytyi sotakentällä mukanaan Tanskan kuninkaan perään lähtenyt ratsuväki eli noin yhdeksän eskadroonaa, jotka olivat saaneet levätä ja heittäytyivät nyt taistelun melskeeseen tuorein voimin. Kuningas itse johti joukkonsa taisteluun hevosellaan Brilliantilla.

Tanskan joukoissa syntyi levottomuutta. Ruotsin joukot olivat nyt kutistuneet 4 000:een ja Tanskan noin 4 500 mieheen, mutta Ruotsin levänneet ratsumiehet käänsivät voimasuhteet päälaelleen.

Tanskalaiset olivat täydellisen uupumuksen partaalla, ja nyt heidän taistelutahtonsa alkoi murentua. Kaarle XI onnistui saartamaan tanskalaisjoukot pihtiliikkeellä. Molemmat Tanskan armeijan sivustat hajosivat, ja tanskalaiset pötkivät pakoon.

Keskelle saartoa jäivät kolme lähinnä hollantilaisista merisotilaista koostuvaa matruusipataljoonaa, joilla ei ollut lainkaan koulutusta maalla sotimiseen. Ruotsin ratsuväelle he olivat helppo kohde.

Tunnetuin snapphane Svend Gønge taisteli sinnikkäästi Ruotsia vastaan.

© Flickr

Skånen sissit

Snappehanet jatkoivat taistelua Ruotsia vastaan

Lundin voitosta ja tanskalaisten perääntymisestä huolimatta Skåne taipui Kaarle XI:n vallan alle vasta kahden vuoden päästä. Tanskalaismieliset sissit, niin sanotut snappehanet, taistelivat sinnikkäästi Ruotsin valtaa vastaan.

He pitivät ruotsalaisia miehittäjinä, ja Skånen sodassa he olivat taistelleet tanskalaisten puolella. Tappion jälkeen he piiloutuivat metsään, mistä he jatkoivat hyökkäyksiä Ruotsin armeijan yksiköiden kimppuun.

Kaarle XI:n sotilaiden piti haravoida Skåne pitäjä pitäjältä kukistaakseen sissit. Taistelu huipentui 19. huhtikuuta 1678, kun Ruotsin joukot kuninkaan käskystä suorittivat verilöylyn Örkenedin kylässä. Kaikki kylän 15–60-vuotiaat miespuoliset asukkaat tapettiin varoitukseksi muille, minkäjälkeen kylä poltettiin.

Tanskalaismielisten olot muuttuivat lopulta niin sietämättömiksi, että 20 000 skånelaista (10 % seudun asukkaista) muutti Tanskaan.

Seitsemän tuntia kestäneen taistelun aikana oli nautittu runsaasti viinaa, ja humalapäissään ruotsalaiset panivat toimeen varsinaisen verilöylyn. 1 300 matruusista vain 60 selvisi hengissä. Teurastus loppui vasta kun ruotsalainen kenttämarsalkka Helmfelt lupasi päästää antautuvat tanskalaissotilaat vapaasti pakoon.

Skåne menetettiin lopullisesti

Pimeyden laskeutuessa taistelukentällä makasi tuhansia ruumiita ja kuolettavasti haavoittuneita. Arviolta 6 000–6 500 tanskalaista ja 2 500–3 000 ruotsalaista kaatui taistelussa. Noin 42 prosenttia taisteluun osallistuneista oli kuollut Pohjolan historian verisimmässä taistelussa.

Lisäksi tuhansia haavoittuneita oli lähtenyt pyrkimään turvaan omin neuvoin. Aikalaislähteen mukaan 1 979 haavoittunutta ruotsalaista pääsi Malmöhön, ja saman verran tanskalaisia pääsi Landskronaan asti. Ne, jotka eivät pystyneet kävelemään, jäivät taistelukentälle ja menehtyivät sinne.

Tanskan kuninkaan toive saada Skåne takaisin oli murskana. Kun Kristian V hävityn taistelun jälkeen palasi Kronborgin linnaan Helsingøriin, hän antoi peittää linnan Juutinraumaan päin antavat ikkunat. Hän ei halunnut katsella ikkunoistaan menettämiään maita salmen toisella puolella.