Lundin taistelu: Pohjolan verilöyly

Kesäkuussa 1676 Tanskan mahtava armeija oli lähtenyt Kööpenhaminasta noin 500 laivalla. Harhautusliikkeenä pienemmät 2 000 miehestä koostuvat tanskalaisjoukot olivat nousseet maihin Ystadissa ja vallanneet kaupungin 27. kesäkuuta.

Kun Ruotsin Skånessa olleet joukot olivat rientäneet Ystadiin vapauttamaan kaupunkia, Tanskan Kristian V oli pääjoukkoineen päässyt esteettä nousemaan maihin Rååssa hieman Helsingborgin eteläpuolella.

Helsingborgin linnoituksen 250 sotilasta antautuivat samana iltana. Viikon kuluttua tanskalaiset olivat vallanneet Landskronan, ja elokuussa Kristianstadin komentaja antautui. Koko Skåne oli tanskalaisten hallinnassa Malmötä
lukuun ottamatta. Ruotsin kuningas Kaarle XI otti haasteen vastaan.

Hän kokosi armeijan ja lähti kohti etelää pakottaakseen tanskalaiset perääntymään. Kuningas odotti nopeaa sotilaallista ratkaisua, mutta edessä olikin strategisten siirtojen sarja, jossa armeijat väistelivät toisiaan ennen ratkaisevaa kohtaamista Lundissa.

Pitkät ja yksitoikkoiset marssit uuvuttivat sotilaat ja verottivat Skånea. Vaikka sotilaat ryöstivät seudun talonpojat putipuhtaiksi, ruokaa ei tahtonut riittää tarpeeksi kahdelle armeijalle ja niiden tuhansille hevosille.

Olot olivat surkeat. Koko syksyn satoi rankasti. Ruotsalaisten leiri oli pelkkää mutavelliä, eikä hygieniasta ollut tietoakaan. Kolmisentuhatta sotilasta kuoli punatautiin, joka aiheutti oksentelua ja veristä ripulia. Eräs sotilas kuvasikin leiriä ”sontaleiriksi”.

Sairaudet ja puute olivat vaivana molemmissa leireissä, mutta ruotsalaisia kiusasivat vielä paikalliset sissijoukot. Skåne oli kuulunut Tanskaan vuosisatojen ajan, ja nyt osa skånelaisista oli tarttunut aseisiin tehdäkseen lopun Ruotsin vallasta, jota he pitivät miehityksenä.

Ruotsalaiset ratsuväen sotilaat, jotka lähetettiin hakemaan ruokaa ja varusteita, olivat jatkuvassa vaarassa joutua skånelaisten niin sanottujen snapphane-sissien väijytykseen.

Kivivallit hidastivat etenemistä

Lundin taistelu oli Pohjolan ensimmäinen, missä molemmat armeijat käyttivät univormuja. Muutoin joukot eivät olleet kovinkaan vaikuttava näky. Kuukaudet mudassa ja loassa olivat jättäneet jälkensä.

Osa sotilaista piti jättää leiriin, sillä he olivat liian sairaita pysyäkseen jaloillaan saati sotimaan, ja ne, jotka lähtivät taisteluun, olivat nälän ja vilun heikentämiä.

Ruotsalaisilla oli vähemmän miehiä kuin tanskalaisilla, joten Kaarle XI suunnitteli tekevänsä yllätyshyökkäyksen tanskalaisten talvileiriin Lundin pohjoispuolella. Sotilaille oli annettu käsky edetä täyden hiljaisuuden vallitessa, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty, kun liikkeellä oli 8 000 sotilasta, 6 000 hevosta ja lukemattomia huoltovaunuja.

Hevosten pärskinä, piiskojen läiske ja raskaiden vaunujen jylinä kuuluivat ”ainakin peninkulman päähän”, kuten eräs ruotsalaisupseeri totesi.

Sekä jalkaväki että ratsuväki ylittivät jäätyneen Kävlingejoen ongelmitta. Saadakseen raskaat kanuunat ja huoltovaunut joen yli sotilaat levittivät jäälle pitkiä lankkuja jakamaan vaunujen painon. Kolmessa tunnissa kaikki joukot ja varusteet oli saatu asemiin, joista hyökkäyksen oli määrä alkaa.

Yö oli sysimusta, ja tanskalaisten leirissä oli rauhallista. Kaarle oli varma suunnitelmansa onnistumisesta, kunnes kuultiin huolestuttavia uutisia maastoa tutkimaan lähetetyiltä partioilta. Ruotsalaisten ja tanskalaisten leirien välissä oli valtavia kivistä ja maasta kasattuja penkereitä, joita paikalliset talonpojat olivat rakentaneet peltojensa ympärille.

Jalkaväki ja hevoset pystyisivät ylittämään tuollaiset esteet melko vaivatta, mutta perässä tulevalla raskaalla kalustolla olisi ongelmia.

Ruotsalaisten pohtiessa tilannetta tanskalainen kenraalimajuri Anders Sandberg sai yllättäen tiedon lähestyvästä ruotsalaisarmeijasta. Hän antoi heti hälytyksen, ja koko Tanskan armeija oli taisteluvalmiina puolessa tunnissa.

Armeijoiden kilpajuoksu Lundiin

Menetettyään yllätysetunsa Kaarle XI päätyi uuteen strategiaan: Ruotsin armeija vetäytyisi etelään ja asettuisi taisteluasemiin Lundin pohjoispuolella oleville kukkuloille. Asemasta mäen päällä olisi etua taistelussa, ja lisäksi kaupungin muurit olisivat joukkojen selän takana, mikä vei viholliselta mahdollisuuden hyökätä takaa.

Tanskalaiset äkkäsivät nopeasti ruotsalaisten aikeet, ja pian alkoi armeijoiden kilpajuoksu kohti Lundia.

Tanskalaisten etujoukkojen kärjessä ratsasti Hans Adam Basse, joka oli edellisenä yönä johtanut tiedustelupartioita. Nyt hän yritti löytää nopeimman mahdollisen reitin, mikä osoittautui pimeässä vaikeaksi.

Sekä tanskalaiset että ruotsalaiset joutuivat pysähtelemään jatkuvasti kivikasojen vuoksi. Jokaiseen penkereeseen oli kaivettava kulkuväylä, jota tykit ja huoltovaunut pääsisivät kulkemaan.

Molemmille osapuolille oli tärkeää, että joukot pysyivät yhdessä. Jos vihollinen saisi mahdollisuuden leikata kevyiden etujoukkojen ja perässä tulevan raskaan kaluston väliin, seuraukset voisivat olla tuhoisat.
Ruotsin armeija saattoi kulkea osan reitistä maantietä pitkin, minkä vuoksi Kaarle XI ennätti perille ensimmäisenä.

Hän katseli tyytyväisenä, miten hänen armeijansa alkoi asettua asemiin Lundin kukkuloille. Oli kiire, sillä tanskalaiset olivat jo aivan kintereillä.

Pian armeijoiden etujoukot ottivat yhteen valmistelevassa taistelussa 1600-luvun yleisen käytännön mukaisesti. Etujoukoissa taistelivat tavallisesti kehnoimmat sotilaat, jotka käytännössä uhrattiin taistelukentälle, jotta pääjoukot saivat rauhassa järjestäytyä.

Tanskalaisilla oli selvä miesylivoima. Kristian V:n armeijassa oli 5 000 jalkaväen sotilasta, 6 000 ratsumiestä ja lisäksi 1 300 niin sanottuun matruusipataljoonaan kuuluvaa sotilasta. He olivat merisotilaita laivasto-osastosta, jonka Tanskan liittolainen Hollanti oli lähettänyt avuksi sotaan Ruotsia vastaan.

Vastassa oli Ruotsin Kaarle XI:n 2 000:sta jalkaväen sotilaasta ja 6 000 ratsumiehestä koostuvat joukot. Miesylivoimastaan huolimatta tanskalaisilla oli vaikeuksia heti alusta alkaen.

Yliluutnantti Basse ja etujoukon 300 miestä lähetettiin taisteluun määrällisesti melko samanvahvuista ruotsalaista etujoukkoa vastaan. Ruotsalaiset torjuivat vaivatta ensimmäisen hyökkäyksen paremmista asemistaan. Tanskalaisia ei auttanut, vaikka he lähettivät seuraavaan hyökkäykseen osan pääjoukoista.

Tanskalaisjoukkojen komentaja Carl von Arenstorff sai osuman oikeaan käsivarteensa, ja hänet kannettiin runsaasti verta vuotavana turvaan. Hän kuoli myöhemmin samana päivänä.

Komentajan menetys niin varhaisessa vaiheessa aiheutti hämmennystä tanskalaisten riveissä, ja syntyneen sekasorron keskellä Ruotsin armeijan vasta värvätyistä suomalaisista koostuva yksikkö
onnistui yksinään aiheuttamaan tanskalaisille suuret tappiot.

Ruotsin kuninkaan uusi taktiikka

Päivä oli jo valjennut, ja armeijoiden etujoukkojen taistellessa pääjoukot olivat ennättäneet järjestyä asemiinsa. Ne seisoivat nyt toisiaan vastapäätä noin kilometrin pituisena rintamana vain noin parinsadan metrin päästä toisistaan.

Kaarle XI tiesi, että vaikka hänellä oli pienempi armeija, tämä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa katkaista tanskalaisten voittokulku. Niinpä hän päätti hyökätä rynnäköllä.

Se oli ajan taistelukäytäntöjen vastaista, mutta ratsuväen aggressiiviseen hyökkäykseen tukeutuva taktiikka saattaisi osoittautua voitokkaaksi, sillä Ruotsin armeija koostui pääasiassa ratsumiehistä.

Tanskalainen ratsuväki käytti perinteistä niin sanottua karakolli-taktiikkaa. Siinä ratsuväen osaston ensimmäinen rivi ratsasti eteenpäin ja päästyään riittävän lähelle vihollista laukaisi aseensa. Sitten ratsukot jakaantuivat ja palasivat omien riviensä taakse lataamaan aseensa seuraavan rivin hyökätessä.

Ruotsalaiset kenraalit pitivät taktiikkaa täysin aiheellisesti tehottomana.

Ruotsalaisten kaavailemassa rynnäkkötaktiikassa ratsumiehet ratsastivat eteenpäin, laukaisivat lähietäisyydeltä aseensa kohti vihollista mutta vetäisivät sitten esiin sapelinsa ja kävivät suoraan vihollisen kimppuun.

Ruotsalaisten taktiikka osoittautui tehokkaaksi, ja kamppailu muuttui nopeasti veriseksi lähitaisteluksi. Tanskalaisten vasen sivusta, jota kuningas Kristian johti, ei ollut vielä täysin toipunut etujoukon taistelun alussa kokemasta tappiosta.

Nyt sivusta murtui ruotsalaisten hyökätessä, ja monien upseeriensa kaaduttua tanskalaisjoukot pakenivat paniikissa. Kun Kaarle huomasi Tanskan kuninkaan myös pakenevan, hän johdatti osan ratsuväestään takaa-ajoon.

Kristian pääsi Kävlingejoen yli turvallisesti, mutta osa hänen joukoistaan hukkui jään yllättäen petettyä. Samanaikaisesti kun Ruotsin Kaarle mietti, uskaltaisiko ylittää joen toisesta kohtaa, osa Ruotsin joukoista tunkeutui suojaamattomaan tanskalaisleiriin ja surmasi sinne jääneet armotta.

KARTTA – Taistelun kulku:

Ruudinsavu peitti näkyvyyden

Palattuaan taistelukentälle ruotsalaiset huomasivat, että Kaarle XI oli ratsastanut pois ylimpien kenraaliensa kanssa. Ruotsalaiset taistelivat haparoiden ilman kunnon johtoa. Tässä vaiheessa tykistö tuli mukaan taisteluun.

Ruotsin armeijalla oli kahdeksan tykkiä, kun tanskalaisilla niitä oli 56. Varmaa ei ole, moniko niistä ehdittiin saada taisteluvalmiiksi, mutta Tanskan tykistön tulitus kävi ruotsalaisille kalliiksi.

Ajateltiin, että armeija, joka ei väistyisi kovassakaan tulituksessa, herätti vastustajassa kunnioitusta. Vain pelkurit pakenivat, joten sotilaat saivat tiukan käskyn pysyä paikoillaan tykinkuulien harventaessa rivejä. Pelkoaan lieventääkseen sotilaat joivat paloviinaa.

Kesken taistelun sattui välikohtaus, kun tanskalainen kapteeni haastoi ruotsalaisen kaksintaisteluun. Miesten kalistellessa sapeleitaan taistelu heidän ympärillään vaimeni, mutta kun tanskalainen kaatui kuolleena maahan, taistelun melske alkoi taas.

Tykistötulitusta seurasi tanskalaisten massiivinen jalkaväen hyökkäys. Koska ilma oli tyyni, musta ruudinsavu jäi leijailemaan taistelukentän ylle eivätkä joukkojen komentajat pystyneet kunnolla seuraamaan taistelun kulkua. Savu saattoi olla yksi syy siihen, että Tanskan jalkaväkeä johtanut Friedrich von Arenstorff teki kohtalokkaan virheen.

Kello oli jo 12, ja ruotsalaisten jalkaväki koki suuria tappioita tanskalaisten määrällisesti ylivoimaista jalkaväkeä vastaan. Ruotsalaisjoukkojen komentaja tarkkaili tilannetta ja tuli siihen tulokseen, että taistelu oli hävitty. Hän jopa antoi taktisen perääntymiskäskyn ja lähetti pari ratsumiestä Malmöhön ilmoittamaan ruotsalaisten tappiosta Lundissa.

Tässä tilanteessa von Arenstorff olisi voinut tehdä selvää Ruotsin jäljellä olevasta jalkaväestä vain hyökkäystä jatkamalla. Ruudinsavun takia hän ei kuitenkaan nähnyt mitään ja aavistamatta olevansa niin lähellä voittoa hän keskeytti hyökkäyksen järjestääkseen joukkonsa uudelleen.

Viina ja veri virtasivat sotakentällä

Kun Friedrich von Arenstorff lopulta käynnisti uuden hyökkäyksen noin tuntia myöhemmin, ruotsalaisilla ei ollut juurikaan enää taistelutahtoa. Heidän tykkinsä olivat tanskalaisten hallussa, sekä upseerit että sotamiehet olivat lähteneet maantietä pitkin pakoon kohti Malmötä, ja joukkojen päälliköt olivat lähettäneet tiedusteluryhmän etsimään Kaarle XI:tä, joka edelleen pohti Kävlingejoen partaalla, lähtisikö joen ylitse vangitsemaan Tanskan kuningasta.

Kaarle päätti palata Lundiin, missä Ruotsin loput joukot taistelivat Tanskan ylivoimaa vastaan. Ruotsin vasen siipi oli romahtanut täysin, ja taistelu oli muuttunut teurastukseksi.

Ruotsalaisten taistelutahto oli painunut pohjalukemiin. Sotaonni kuitenkin kääntyi noin tunnin päästä, kun kuningas Kaarle XI jälleen näyttäytyi sotakentällä mukanaan Tanskan kuninkaan perään lähtenyt ratsuväki eli noin yhdeksän eskadroonaa, jotka olivat saaneet levätä ja heittäytyivät nyt taistelun melskeeseen tuorein voimin. Kuningas itse johti joukkonsa taisteluun hevosellaan Brilliantilla.

Tanskan joukoissa syntyi levottomuutta. Ruotsin joukot olivat nyt kutistuneet 4 000:een ja Tanskan noin 4 500 mieheen, mutta Ruotsin levänneet ratsumiehet käänsivät voimasuhteet päälaelleen.

Tanskalaiset olivat täydellisen uupumuksen partaalla, ja nyt heidän taistelutahtonsa alkoi murentua. Kaarle XI onnistui saartamaan tanskalaisjoukot pihtiliikkeellä. Molemmat Tanskan armeijan sivustat hajosivat, ja tanskalaiset pötkivät pakoon.

Keskelle saartoa jäivät kolme lähinnä hollantilaisista merisotilaista koostuvaa matruusipataljoonaa, joilla ei ollut lainkaan koulutusta maalla sotimiseen. Ruotsin ratsuväelle he olivat helppo kohde.

Seitsemän tuntia kestäneen taistelun aikana oli nautittu runsaasti viinaa, ja humalapäissään ruotsalaiset panivat toimeen varsinaisen verilöylyn. 1 300 matruusista vain 60 selvisi hengissä. Teurastus loppui vasta kun ruotsalainen kenttämarsalkka Helmfelt lupasi päästää antautuvat tanskalaissotilaat vapaasti pakoon.

Skåne menetettiin lopullisesti

Pimeyden laskeutuessa taistelukentällä makasi tuhansia ruumiita ja kuolettavasti haavoittuneita. Arviolta 6 000–6 500 tanskalaista ja 2 500–3 000 ruotsalaista kaatui taistelussa. Noin 42 prosenttia taisteluun osallistuneista oli kuollut Pohjolan historian verisimmässä taistelussa.

Lisäksi tuhansia haavoittuneita oli lähtenyt pyrkimään turvaan omin neuvoin. Aikalaislähteen mukaan 1 979 haavoittunutta ruotsalaista pääsi Malmöhön, ja saman verran tanskalaisia pääsi Landskronaan asti. Ne, jotka eivät pystyneet kävelemään, jäivät taistelukentälle ja menehtyivät sinne.

Tanskan kuninkaan toive saada Skåne takaisin oli murskana. Kun Kristian V hävityn taistelun jälkeen palasi Kronborgin linnaan Helsingøriin, hän antoi peittää linnan Juutinraumaan päin antavat ikkunat. Hän ei halunnut katsella ikkunoistaan menettämiään maita salmen toisella puolella.