Libyan kapinalla on pitkät juuret
Libya on länsimaiden myötävaikutuksella syntynyt valtio. Maa koostuu kolmesta hyvin erilaisesta alueesta, joilla asuu lukuisia heimoja ja klaaneja. Helmikuussa 2011 alkanut kapina on jakanut maan alueisiin, joiden rajat ovat historiasta tuttuja.
Pariisin asukkaat ovat tottuneita suurellisiin valtiovierailuihin, mutta jouluna 2007 heidänkin silmänsä rävähtivät ammolleen: Libyan johtajan Muammar Gaddafin saapuessa illastamaan presidentti Sarkozyn luokse Elysée-palatsiin saattueeseen kuului kameli ja 30 naispuolista henkivartijaa – kaikki tiettävästi neitsyitä.
Gaddafin tulevaisuus näytti valoisalta
Vielä tuolloin Libyan johtajan tulevaisuus näytti valoisammalta kuin koskaan. Britannian pääministeri oli vieraillut Tripolissa, ja Italian pääministeri Silvio Berlusconi oli ottanut hänet lämpimästi vastaan Roomassa. Presidentti Bush oli luopunut maata kohtaan suunnatusta kauppasaarrosta, ja YK kelpuutti Libyan jopa turvallisuusneuvoston jäseneksi.
Vuonna 2011 puhjennut kapina muutti tilanteen paljon synkemmäksi. Se ei uhkaa vain Libyaa 42 vuotta johtanutta Muammar Gaddafia vaan myös koko valtion olemassaoloa.
Tällä hetkellä maa on kaukana siitä sosialistisesta valtiosta, jonka Gaddafi halusi luoda. Se on pirstoutunut keskenään taistelevien heimojen, klaanien ja maakuntien käsiin, kuten aikaisemminkin alueen historian aikana.
Italia loi Libyan
Maantieteellisenä käsitteenä nimi Libya tunnettiin jo antiikin aikana, jolloin kreikkalaiset nimittivät siksi koko Pohjois-Afrikkaa. Nykyisin Libyaksi kutsuttu alue koostuu kolmesta historiallisesta maakunnasta, Kyrenaikasta, Fezzanista ja Tripolitaniasta, joiden väestöt eroavat toisistaan etniseltä taustaltaan.
Libya-nimitys tuli uudiskäyttöön vuonna 1903, kun italialainen maantieteilijä keksi nimittää aluetta siksi. Italiassa nimitys yleistyi, kun maa vuonna 1911 valloitti alueen ottomaaneilta itselleen.
Toisen maailmansodan aikana Italia menetti Libyan-siirtomaansa, ja liittoutuneet käyttivät haltuunsa saamistaan maakuntista jälleen niiden alkuperäisiä nimiä. Britit hallitsivat Tripolitaniaa ja Kyrenaikaa, ja ranskalaiset saivat Fezzanin.
Libya kuningaskuntana
Vuonna 1949 britit tukivat kapinajohtaja Muhammad Idrisia, joka oli jo toisen maailmansodan jälkeen toiminut Kyrenaikan emiirinä, kun tämä julisti uudelleen Kyrenaikan emiirikunnaksi. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai haltuunsa myös Tripolitanian ja Fezzanin ja hänet kruunattiin kuninkaaksi.
Idris I jäi uuden Libyan ainoaksi kuninkaaksi, sillä arabien kansallistunne voimistui merkittävästi 1950- ja 1960-luvuilla. Monien arabien oli vaikeaa hyväksyä sitä, että kuninkaalla oli lämpimät suhteet länsimaihin ja että tämä salli Yhdysvaltojen pitää maassa suurta lentotukikohtaa.
Tyytymättömyys kasvoi etenkin armeijan sisällä. Tilanne kulminoitui vuonna 1969 vain 27-vuotiaan upseerin Muammar al-Gaddafin johtamaan vallankaappaukseen.
Libya oli terroristien kehto
Muammaf Gaddafi perusti sosialistisen valtion ja vei vallan Kyrenaikan vaikutusvaltaisilta heimoilta, joihin kuningas Idriskin oli kuulunut. Niiden sijaan hän suosi Tripolitanian heimoja, jotka olivat hänen omia tukijoitaan. Kaikenlainen kritiikki vallanpitäjiä kohtaan tukahdutettiin. Hallitus piti kansalaisia tiukasti silmällä, ja arvostelijat saattoivat helposti menettää henkensä. Ulkomailla Muammar Gaddafin menettelytavat herättivät tyrmistystä. Hän suosi määrätietoisesti henkiiöitä, joita länsimaat pitivät pahimpina vihollisinaan.
Länsimaiden mitta tuli täyteen, kun paljastui, että Skotlannin yllä jouluna 1988 tuhoutuneen jumbojetin olivat räjäyttäneet Libyan agentit. Terrori-isku, jossa kuoli 270 ihmistä, sai aikaan sen, että YK otti Libyaa vastaan käyttöön erilaisia pakotteita ja Yhdysvallat aloitti 1990-luvulla maan kauppasaarron.
Muammar Gaddafin yllättävä nousu takaisin länsimaiden suosioon alkoi siitä, että Libya päätti maksaa 2,7 miljardia dollaria uhrien omaisille. Pakotteet maata kohtaan poistettiin ja suhteet Euroopan maihin ja Yhdyvaltoihin alkoivat lämmetä.
Vaatimukset demokraattisista uudistuksista
Libyan johtajan kannalta myönteinen kehitys keskeytyi siihen, kun maassa alettiin voimakkaasti vaatia demokraattisia uudistuksia vuonna 2011.
Kapina puhkesi 17. helmikuuta. Hallituksen vastustus oli ankaraa etenkin Kyrenaikassa, josta kuningas Idris I oli ollut kotoisin. Maakunnan väestö oli hyötynyt vähiten Libyan taloudellisesta menestyksestä, eivätkä maakunnan tärkeimmät heimot kuuluneet Muammar Gaddafin liittolaisiin.
Pian levottomuudet muuttuivat sodaksi. Kesän saavuttua Libya oli jo jakautunut kahtia. Tarkkailijat puhuivat sisällissodasta, mutta historioitsijat näkivät tilanteessa muutakin: ikivanhan konfliktin Kyrenaikan ja Tripolitanian välillä.
Kiistan historiallisia juuria korostaa se, että kapinalliset eivät käytä vain kuningaskunnan vanhaa lippua vaan kantavat mukanana myös edesmenneen kuningas Idris I:n kuvia.