Yhdysvallat perusti jäätikölle ohjustukikohdan

Yhdysvaltalaiset rakensivat vuonna 1959 Grönlannin mannerjäätikölle Camp Century -tutkimusaseman, mutta todellisuudessa asema oli kulissi huippusalaiselle Project Icewormille, jonka tavoite oli Neuvostoliiton musertaminen.

Yhdysvaltalaiset rakensivat vuonna 1959 Grönlannin mannerjäätikölle Camp Century -tutkimusaseman, mutta todellisuudessa asema oli kulissi huippusalaiselle Project Icewormille, jonka tavoite oli Neuvostoliiton musertaminen.

Pictorial Parade/Getty Images

Tanskan ulkoministeri Jens Otto Krag kävi ­illalla 18. elokuuta 1959 keskustelun, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä.

Kööpenhaminassa järjestetty hieno cocktailtilaisuus oli siihen asti ­sujunut ­tutulla tavalla: vieraat naukkailivat drinkkejään, taustalla soi miellyttävä musiikki ja eri maiden korkea-arvoiset diplomaatit keskustelivat hillitysti keskenään.

Tunnelma kuitenkin muuttui äkisti, kun Yhdysvaltojen Tanskan-suurlähettiläs Val Peterson lähestyi Kragia.

Peterson ­ilmoitti, ettei suurlähetystö enää voinut jarruttaa Yhdysvaltojen suunnitelmia ­rakentaa Grönlantiin ydinkäyttöinen sotilaallinen tutkimusasema.

Yhdysvallat oli jo pitkään odottanut Tanskalta suostumusta rakennustöiden aloittamiseen, mutta päätös oli viipynyt.

Nyt amerikkalaisten kärsivällisyys oli loppunut ja he olivat päättäneet aloittaa rakentamisen ilman Tanskan hallituksen lupaa.

”Tämä on erittäin kiusallista”, Peterson myönsi ja kysyi, voisiko Krag vauhdittaa luvan saamista, jotta asia saataisiin nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Krag ei kuitenkaan tiennyt mitään Grönlantiin aiotusta ydinlaitoksesta.

Sen sijaan hän tiesi, että Tanskan kansa suhtautui atomivoimaan suurella varauksella ja että maan virallisen kannan ja kansainvälisesti hyväksytyn linjan mukaisesti Tanskan maaperälle ei saanut sijoittaa ydinaseita rauhan aikana.

Krag tiesi myös, että mikäli tanskalaiset saisivat selville, että Grönlantiin aiottiin rakentaa ydinreaktori, seurauksena olisi valtava kohu, joka voisi romahduttaa kansalaisten luottamuksen valtiovaltaan.

Ulkoministeri pysytteli päällisin puolin tyynenä, mutta keskustelu hermostutti häntä pahan kerran, vaikka hän ei edes tiennyt koko totuutta yhdysvaltalaisten suunnitelmasta.

Grönlantiin perustettava Camp ­Century -niminen tutkimusasema oli vain kulissi huippusalaiselle ja paljon laajemmalle suunnitelmalle: Yhdysvallat halusi kaivaa mannerjäätikölle tuhansia siiloja ja sijoittaa niihin ydinohjuksia.

Thulen tukikohta oli ponnahduslauta

Grönlanti oli jo toisen maailmansodan ­aikana ollut tärkeä paikka Yhdysvalloille. Se oli perustanut Grönlannin rannikolle 14 sotilaallista sääasemaa, joiden yhteenlaskettu henkilöstö oli noin 6 000.

Sodan jälkeen Neuvostoliitto oli nopeasti kehittänyt ydinaseen, jonka kantama ulottui Länsi-Eurooppaan asti, kun taas Yhdysvaltojen ydinohjukset eivät ­yltäneet lähellekään Neuvostoliittoa.

­Tukikohta Grönlannissa auttaisi Yhdysvaltoja parantamaan merentakaista puolustuskykyään merkittävästi.

Pitkällisen köyden­vedon päätteeksi Tanska ja Yhdysvallat allekirjoittivatkin vuonna 1951 puolustus­sopimuksen, joka salli yhdysvaltalaisille pääsyn Grönlantiin sillä ­ehdolla, että he tunnustaisivat maailman suurimman saaren kuuluvan Tanskalle.

”En usko, että toteamuksenne edellyttää minulta kommenttia.” Tanskan pääministeri H. C. Hansenin väistelevät sanat, joilla hän epäsuorasti salli Yhdysvaltojen lähettää ydinaseita Grönlantiin.

Yhdysvaltalaiset perustivat vielä samana vuonna Luoteis-Grönlantiin Thulen sotilastukikohdan. Tukikohtaan sijoitettiin tuhansia sotilaita sekä muun muassa ilmatorjuntakalustoa, mutta sen tärkein etu oli silti sijainti.

Thule oli täydellinen välilaskupaikka ­Yhdysvaltojen strategi­sille pommikoneille, jotka eivät pystyneet lentämään Neuvostoliittoon asti ilman välitankkausta.

Thulen tukikohta tempaisi Grönlannin suoraan kylmän sodan etulinjaan, eikä luvan myöntäminen sen rakentamiseen ollut helppo päätös Tanskan hallitukselle, jonka oli pystyttävä sekä myötäilemään ­liittolaistaan Yhdysvaltoja että olemaan suututtamatta mahtavaa Neuvostoliittoa.

Thulen tukikohdan rakentaminen ei tietenkään pysynyt venäläisiltä salassa. 28. maaliskuuta 1957 pääministeri H. C. Hansen sai Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtajalta Nikolai Bulganinilta pahaenteisen kirjeen, jossa luki:

”Nykyaikaisten aseiden tuhovoima on niin merkittävä, että ydinsota tarkoittaisi Tanskan kokoisille valtioille silkkaa itsemurhaa siinä tapauksessa, että ne myöntäisivät vieraille valtioille luvan perustaa alueelleen tukikohtia.”

Grönlantilaisten mielipidettä ei kysytty, kun Yhdysvallat yritti ostaa saaren Tanskalta.

© Ullstein Bild/Ritzau Scanpix

Yhdysvallat havitteli Grönlantia jo sodan jälkeen

Vuonna 1947 Yhdysvallat tarjosi Tanskalle sata ­miljoonaa dollaria Grönlan­nista, joka oli tuohon aikaan Tanskan siirtomaa. ­Tarjouksessa oli järkeä,
sillä Yhdys­valloilla oli Grönlannissa jo sotilastukikohtia ja tuhansia sotilaita.

Tanskalainen diplomaatti Henrik von Kauffmann oli nimittäin vuonna 1941 myöntänyt Yhdysvalloille pääsyn Grönlantiin miehitetyn Tanskan hallituksen tietämättä.

Tarjottu hinta oli hyvä – neljä kertaa Yhdysvaltojen Tanskalle antaman ­Marshall-avun suuruinen – mutta ­Tanskan hallitus torjui tarjouksen.

”Olemme Yhdysvalloille paljosta ­velkaa, mutta velka ei ole koko Grönlannin arvoinen”, totesi ulkoministeri ­Gustav Rasmussen.

Tanska piti historiallisia siteitään Grönlantiin liian tiukkoina katkaistavaksi, ja vuonna 1953 Grönlannista tuli virallinen maakunta.

Tanska oli puun ja kuoren välissä

Samana vuonna Yhdysvaltojen suurlähettiläs tiedusteli kierrellen pääministeriltä, halusiko Tanskan hallitus ­tietää, mitä Yhdysvallat aikoi Thulen tukikohdassa varastoida.

Kysymys syöksi Tanskan hallituksen jälleen suurvaltapoliittiseen ahdinkoon. Tanskalaiset tiesivät kyllä, mitä mate­riaalia yhdysvaltalaiset aikoivat Thuleen sijoittaa, ja Tanskan virallinen kanta oli selkeä: Tanskan maaperälle ei saisi ­sijoittaa ydinaseita rauhan aikana.

Tanskalaiset vastustivat laajalti ydinaseita ja tukivat siksi hallituksen linjaa. Lisäksi Neuvostoliitto saattaisi tulkita ydinaseet Grönlannissa provokaatioksi – ja pahimmassa tapauksessa uhaksi.

Pienen Tanskan oli kuitenkin vaikea sanoa ”ei” Yhdysvalloille, etenkin kun ydinaseet olivat olennainen osa suurvallan ulkopolitiikka ja yhteistyötä Natossa, jonka jäsen Tanskakin oli.

Pääministeri Hansen antoi amerikkalaisille käytännössä vapaat kädet Grönlannissa.

© United Press International/Ritzau Scanpix

Tanska tasapainoili ulkopoliittisesti veitsenterällä, ja pääministeri Hansenin vastaus yhdysvaltalaisten tiedusteluun oli siksi harkitun epämääräinen: ”En usko, että toteamuksenne edellyttää kommenttia minulta.”

Näin Hansen antoi hiljaisen hyväksyntänsä Tanskan ydinaselinjauksen rikkomiselle. Asiasta ei kerrottu sen enempää hallituksen jäsenille kuin parlamentin ­ulkoasiainvaliokunnan jäsenillekään.

Pääministeri Hansenin vastaus riitti Yhdysvalloille, joka lähetti välittömästi ensimmäiset ydinohjukset Thuleen.

Vähän myöhemmin oli vuorossa Yhdysvaltojen suunnitelman toinen vaihe eli suuren tukikohdan rakentaminen Grönlannin mannerjäätikölle 220 ­kilometrin päähän Thulesta itään.

Tukikohdan nimi oli Camp Century, ja virallisesti siitä piti tulla ”sotilaallinen tutkimusasema”.

© Shutterstock

Mannerjäätiköstä piti tulla ydinsodan etulinja

Grönlanti oli Yhdysvaltojen kannalta sijainniltaan täydellinen paikka käydä ydinsotaa Neuvostoliittoa vastaan.

Siksi se valikoitui Yhdysvaltojen sotavoimien vallankumouksellisen Project Icewormin eli ”Projekti Jäämadon” sijoituspaikaksi.

Yhdysvallat aikoi kaivaa Grönlannin mannerjäätikköön tuhansia kilometrejä tunneleita, joissa sotilaat ja ydinohjukset voisivat ­liikkua paksun jääkannen suojissa kenenkään näkemättä.

Yhdysvaltalaisten kunnianhimolla ei ollut rajoja: ”Projekti Jäämadon” piti kattaa 250 000 km²:n laajuinen alue, ja tunne­leihin piti sijoittaa 600 ydinohjusta, jotka voitaisiin laukaista Neuvostoliittoon 2 100:lta laukaisualustalta.

Myös jätti­mäisen tukikohdan 11 000 miehen ­henkilöstö majoitettaisiin jään alle. Ydinohjuksia oli määrä kuljettaa siilosta toiseen jään alle rakennettavia rautatie­kiskoja pitkin, jotta vihollinen ei pystyisi paikantamaan niitä.

Jään pinnalle rakennettaisiin kiitoratoja lentokoneille, joilla oli laskutelineissään sukset pyörien sijaan.

Armeija aikoi myös muokata ilmavoi­mien mannertenvälistä Minuteman-ydin­ohjusta (”Minuuttimies”) niin, että siihen voitaisiin asentaa tuplaten tehokkaampi Iceman-ydinkärki (”Jäämies”).

Project Icewormin kokonaishinnaksi arvioitiin noin 2,4 miljardia dollaria eli ­nykyrahassa noin 18 miljardia euroa, ja sen vuotuisten käyttökustannusten laskettiin olevan noin 400 miljoonaa dollaria.

Projektia suunniteltiin ja toteutettiin salassa, eikä siitä esimerkiksi koskaan kerrottu Tanskan hallitukselle.

Keskusteltuaan juhlissa Val Petersonin kanssa ja kuultuaan tältä ensi kertaa Camp ­Cen­turystä ulkoministeri Jens Otto Krag kutsui koolle useita kriisi­kokouksia ministeriössään.

Tanskalaisten paniikki vaihtui kuitenkin huojennukseen, kun he tajusivat, ettei mikään suoranaisesti viitannut siihen, että ydin­reak­toria käytettäisiin tukikohdassa muihin kuin tieteellisiin tarkoituksiin.

Ulkoministeriö arvioi, ettei Tanskan maaperälle ollut tulossa ydinaseita eikä Tanskan ydinaselinjauksia näin ollen ollut rikottu.

Tanskalaisilla ei siten ollut aihetta puuttua asiaan, ja yhdysvaltalaiset saivat jatkaa toimiaan Camp Centuryssä.

Todellisuudessa tutkimusasema oli kuitenkin vain kulissi Yhdysvaltojen todelliselle hankkeelle, Project Icewormille eli ”Projekti Jäämadolle”.

Jäämato oli salainen ydinasehanke

Project Icewormin tarkoituksena oli kaivaa Grönlannin mannerjäätikölle 4 000 kilometriä rautatietunneleita, joita pitkin junat kuljettaisivat kuuttasataa ydin­ohjusta eri laukaisupaikkojen välillä.

Kun ohjuksia siirreltäisiin jatkuvasti jään alla siilosta toiseen, vihollinen ei voisi paikantaa ja eliminoida niitä.

Kunnianhimoisella hankkeella oli toinenkin tavoite: tuoda Yhdysvaltojen maavoimat atomiaikaan.

Maajoukot olivat tehneet toisessa maailmansodassa monenmoisia sankaritekoja, mutta nyt kaikki viittasi siihen, että tulevaisuudessa sodat ratkottaisiin ydinaseilla.

Niinpä presidentti Eisenhower oli vuonna 1953 hyväksynyt New Look -strategian, jonka mukaan Yhdysvallat voisi vastata mihin ­tahansa hyökkäykseen ydinaseilla.

”Yksi planeettamme viimeisiä tutkimattomia korpimaita” Kuuluisa toimittaja Walter Cronkite yhdysvaltalaisten rakennusprojektista Grönlannissa

Uusi puolustusstrategia oli mullistanut Yhdysvaltojen sotavoimien rakenteen ja nostanut ydinaseista päävastuussa olevat ilmavoimat puolustushaaroista merkittävimmäksi.

Myös laivastolla oli ydinaseita sen ­kehitettyä Polaris-asejärjestelmän, joka mahdollisti ydinohjusten laukaisemisen sukellusveneistä.

Maavoimien määrärahoja sen sijaan oli leikattu puoleen, ja kolmasosa henkilöstöstä oli irtisanottu.

Niinpä maavoimat halusi todistella tarpeellisuuttaan muuttuneessa maailmantilanteessa, ja ratkaisuksi keksittiin Project Iceworm.

Projekti haluttiin kuitenkin pitää salassa, osittain turvallisuussyistä ja osittain tanskalaisten ydinasevastaisuuden vuoksi. Niinpä sotilastukikohdan ­kulissiksi ­kehitettiin Camp Centuryn arktinen tutkimusasema.

Rakentaminen eteni hyisissä oloissa

Kukaan ei ollut ennen yrittänyt pyörittää maanalaista tutkimusasemaa arktisissa oloissa.

Yhdysvaltalaiset aikoivat rakentaa jäätikölle aikanaan kokonaisen kaupungin, mutta pelkästään tukikohdan ­ensimmäisen vaiheen rakentaminen kesti peräti vuoden.

Työpäivät venyivät jopa 14-tuntisiksi, ja olosuhteet olivat hyvin vaikeat: Talvella rakentajia piinasivat raivoisat myrskyt ja jäätävä pakkanen, ja monet työntekijät – ja erityisesti ne, jotka majoittuivat ydinreaktorin lähettyvillä – potivat jatkuvaa päänsärkyä.

Rakentaminen jatkui vaikeuksista huolimatta, ja kun Camp Century alkoi valmistua lokakuussa 1960, ­Yhdysvaltojen armeija esitteli sen suurelle yleisölle tutkimushankkeena.

Näin se pystyi perustelemaan aseman tähtitieteelliset kustannukset ja vakuuttamaan maail­malle, ettei aseman tarkoituksena ollut kiihdyttää kylmää sotaa vaan edistää ilmastotutkimusta.

Søren Gregersen puhkui intoa ­tullessaan Camp Centuryyn, mutta hän alkoi pian pitkästyä.

© Erik Gleie/Ritzau Scanpix

Yhdysvallat välitti viestiään muun muassa kahden nuoren partiolaisen, tanskalaisen Søren Gregersenin ja yhdysval­talaisen Kent Goeringin, avulla.

Luonnontieteistä kiinnostuneet nuoru­kaiset olivat pyrkineet vapaaehtoisiksi Camp Centuryyn, ja heidät esiteltiin maailmalle Yhdysvalloissa järjestetyssä suurelli­sessa lehdistötilaisuudessa.

Yksi heidän tehtävistään oli kirjoittaa artikkeleita ­kotimaansa sanomalehtiin, jotta heidän maanmiehensä ja -naisensa voisivat seurata heidän elämäänsä Grönlannissa.

Søren Gregersen oli innoissaan, kun hän saapui Camp Century 22. lokakuuta 1960.

Kaikki oli uutta ja jännittävää, ja Gregersen kirjoitti ylistäviä kuvauksia tanskalaiseen Politiken-lehteen, jonka ­lukijat alkoivat pian kutsua häntä ”Partio­-poika-Søreniksi”.

Tukikohta oli propagandan väline

Lukuun ottamatta Søren Gregersenin ­artikkeleita Politikenissa Tanskan lehdistö ei juurikaan kirjoittanut Camp Centurystä.

Viranomaiset pelkäsivät kansan reaktioita, jos tanskalaiset saisivat ­tietää tukikohdan ydinreaktorista ja sotilaallisesta toiminnasta.

Tanskassa otettiin käyttöön jopa lehdistösensuuri. Näin ­valtiolliset sensorit pystyivät lukemaan artikkelit, jotka käsittelivät Yhdysvaltojen tukikohtaa ja toimia Grönlan­nissa, ja esittämään niihin muutoksia.

Sensuurin ­ansiosta tavalliset tanskalaiset tiesivät Camp Centurystä vain pintapuolisesti. Yhdysvalloissa Camp Centurystä sen sijaan uutisoitiin aivan toiseen sävyyn.

Siellä ydinvoimaan suhtauduttiin paljon Tanskaa myönteisemmin, ja armeija toivotti mielellään toimittajat tutustumaan tukikohtaan.

Vierailun aikana toimittajille ­esiteltiin tukikohtaa ja kerrottiin juurta jaksaen siellä tehtävästä tutkimuksesta.

Monet tiedotusvälineet raportoivatkin innokkaasti kunnianhimoisesta projek­tista, ­ja mediahuomio oli tervetullutta maavoimille, joiden oli kaikin keinoin yritettävä ­oikeuttaa olemassaolonsa muuttuneessa maailmantilanteessa.

Myös armeija itse tallensi Camp Centuryn rakentamista filmille.

Filminpät­kissä näkyy sotilasajoneuvoja ajamassa jäisessä maastossa ”aivan kuin Villissä lännessä” kertojan hehkuttaessa, kuinka ­armeijan ”urheat, sitkeät ja Jumalaa pelkäävät miehet” uhmasivat vaikeita oloja maailman haastavimmilla seuduilla suojellakseen Yhdysvaltoja.

Kun tähtitoimittaja Walter Cronkite sitten vuonna 1961 kertoi City Under the Ice -reportaasissaan (”Kaupunki jään alla”) Yhdysvaltojen armeijan valloit­taneen ”yhden planeettamme viimeisistä tutkimat­tomista korpimaista”, miljoonat yhdysvaltalaiset vakuuttuivat lopullisesti maansa ylivertaisesta puolustuskyvystä.

Reportaaseissa ei kuitenkaan kerrottu ydinohjuksista jään alla mutkittelevissa salaisissa tunneleissa saati mittavan projektin kohtaamista vaikeuksista.

Vuonna 1966 Camp Centuryn tutkijat kairasivat ensimmäisinä näytteen jäätikön ytimestä 1 390 metrin syvyydestä.

© ERDC Cold Regions Research and Engineering Laboratory, U.S. Army

Tanskalainen löysi salaisen tunnelin

Pari viikkoa Camp Centuryyn tulonsa jälkeen Søren Gregersen pääsi auttamaan yhden tunnelin mittaamisessa.

Vielä ­samana iltana hän kirjoitti päiväkirjaansa, että ”tunnelin seinät painuvat ­sisään, ­lattia kohoaa ja katto vajoaa” ja että tukikohdan johto seurasi tunnelin kutistumista viikoittaisilla mittauksilla.

Grönlannin mannerjäätikkö vaikutti päälle päin kiinteältä ja liikkumattomalta, mutta todellisuudessa jäämassat olivat ­jatkuvassa liikkeessä.

Liike oli hidasta, mutta se sai ­tunnelien seinät siirtymään ja katon romahtamaan.

Armeijan insinöörit eivät pystyneet estämään jään liikkumisen vaikutuksia, vaikka se uhkasi tukikohdan olemassaoloa jo alle vuoden ­kuluttua ­tukikohdan perustamisesta.

Gregersen kävi usein tutkimassa tunneleita, eikä jään liike huolettanut häntä. ”Kaikki tietävät jään liikkuvan”, hän totesi tyynesti päiväkirjassaan.

Gregersenillä oli lupa liikkua tukikohdassa vapaasti, ja hän hyödynsi mahdollisuutta ahkerasti, sillä tukikohdan johdolla oli usein vaikeuksia keksiä kahdelle partiopojalle tarpeeksi tekemistä.

Jään lisäksi tukikohdassa tutkittiin muun muassa äärimmäisen kylmyyden ja lumen vaikutusta ihmisiin.

© PJF Military Collection/Imageselect

Yhdellä tutkimusretkellään Gregersen löysi pitkän tunnelin, joka oli hieman erillään Camp Centuryn muusta tunneliverkostosta.

Tunneliin oli asennettu ratakiskot, ja Gregersen pani merkille, että junanvaunua vedettiin edestakaisin kiskoja pitkin – joskus nopeasti ja joskus ­hitaasti, joskus lastissa ja joskus ilman lastia. Gregersenistä näytti siltä, että tutkijat tekivät vaunulla jonkinlaisia kokeita.

Nuori tanskalainen ei nähnyt, mihin pitkä tunneli päättyi, ja hän arveli sen johtavan jäätikön alla eteläisen Grönlannin kaupunkeihin asti.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt tutkia tunnelia tarkemmin, sillä Gregersen ja Goering lähtivät tukikohdasta pian tunnelin löytämisen jälkeen 22. maaliskuuta 1961.

Jos Gregersen olisi tutkinut asiaa tarkemmin, hän olisi saanut selville, että tunnelissa kulkeva junanvaunu ei ollut tarkoitettu ihmisille.

Tunneli oli ensimmäinen osa Project Icewormia, joka ­pidettiin salassa sekä toimittajilta että Camp Centuryn henkilöstöltä, ja se oli salaisen projektin ainoa valmistunut osa.

Camp Centuryn jätettä on jo paljastanut sulavan jään alta.

© John Mcconnico/Ritzau Scanpix

Jäätikön sisällä muhii ilmastokatastrofi

Yhdysvaltalaiset eivät siivonneet jälkiään lähtiessään Camp Centurystä. Nyt sulavan jään alta on alkanut paljastua ­radioaktiivista materiaalia.

Ilmasta katsottuna maisema on silmänkantamattomiin ­pelkkää lunta ja jäätä. 60 vuoden aikana kertyneen lumi- ja jääkerroksen alla Camp Century on ­kuitenkin lähes samassa kunnossa kuin mihin yhdysvaltalaiset sen jättivät ­poistuessaan vuonna 1966.

Ainoa asia, jonka yhdysvaltalaiset ottivat mukaansa, oli tukikohdan ydin­reaktori, muuten he eivät siivonneet ­jälkiään. Heidän lähtökohtansa oli se, että jää peittäisi leirin ydinjätettä iäti.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana Grönlannin mannerjäätikkö on kuitenkin kutistunut ilmastonmuutoksen seurauksena noin 254 miljardilla tonnilla joka vuosi, ja jos sama kehitys jatkuu, koko Camp Century ­paljastuu tutkijoiden mukaan jään alta vielä tällä vuosisadalla.

Asiantuntijat ovat arvioineet, että Camp Century kätkee sisäänsä 9 000 tonnia erilaista jätettä, kuten rakennusmateriaaleja ja rautatiekiskoja.

Niitä suurempi ongelma on kuitenkin kemial­linen ja biologinen jäte: 24 miljoonan käsittelemättömän jätevesilitran lisäksi tukikohdan uumenissa uskotaan olevan yli 200 000 litraa dieselöljyä ja radio­aktiivista vettä sekä runsaasti myrkyllistä PCB:tä.

Jätteet muodostavat vakavan uhan luonnolle, jos ne valuvat jäätikön sulamisvesien mukana mereen.

Vuonna 2017 riippumaton tanska­lainen tutkimuslaitos GEUS sai tehtä­väkseen tarkkailla Camp Centuryä, mutta sen enempää Yhdysvallat kuin Tanskakaan eivät ole ottaneet ­vastuuta tulevasta siivousoperaatiosta.

Kennedy teki lopun jäämadosta

Søren Gregersenin palattua Tanskaan suhtautuminen salaiseen jäätikköprojektiin alkoi muuttua Yhdysvalloissa.

John F. Kennedy oli valittu presidentiksi Eisenhowerin jälkeen, ja uusi presidentti suhtautui kommunismin ja Neuvostoliiton uhkaan hyvin eri tavalla kuin edeltäjänsä.

New Look -strategia heitettiin romukoppaan, sillä Kennedy halusi taistella ­Neuvostoliittoa vastaan diplomatian, ­politiikan ja talouden keinoin. Hän päätti myös, että Yhdysvaltojen puolustus ­perustuisi jatkossa perinteisiin aseisiin.

Kennedy käynnisti selvityksen, jonka kohteena olivat Yhdysvaltojen sotavoimien kolme ohjushanketta: laivaston ­Polaris, ilmavoimien Minuteman ja maavoimien Iceworm.

Selvityksen johtopäätös oli se, että vaikka Project Icewormissa oli potentiaalia, siihen liittyi myös suuria ongelmia.

Yksi suurimmista ongelmista liittyi selvityksen mukaan siihen, että jos tieto projektista leviäisi julkisuuteen, se saattaisi ”aktivoida Tanskan ja muiden Skandinavian maiden piilevät puolueettomuus- ja rauhanaatteet”.

Ken­ne­dyn hallinto päättikin panostaa Polarikseen ja Minutemaniin, ja Project Iceworm lakkautettiin vuonna 1963.

Reaktorin ydin koostui 32 uraanisauvasta, jotka nostettiin esiin ja puhdis­tettiin käsin ilman suojavarusteita.

© W. ROBERT MOORE

Päätös johti Camp Cen­tu­ryn vaiheittaiseen alasajoon. Vuosien varrella oli käynyt piinallisen selväksi, että tukikohdan ylläpitäminen jäätikön uumenissa oli kaikkea muuta kuin helppoa.

Esimer­kiksi tunnelien lämpötilan olisi pitänyt pysyä aina vähintään –30 asteessa, mutta se oli hyvin vaikeaa, koska kylpytilojen lämmin vesi lämmitti koko tukikohtaa.

Edellisvuonna tukikohdan neljä tunnelia oli kunnostettu perusteellisesti, mikä oli vienyt peräti 20 000 miestyötuntia, ja loput 17 tunnelia olivat myös kunnostuksen tarpeessa.

­Lisäksi vaarana oli reaktorikammion katon romahtaminen. Niinpä reaktori suljettiin, ja vuonna 1964 se vietiin kokonaan pois tukikohdasta.

Myös Yhdysvaltojen armeija ­menetti lopulta täysin kiinnostuksensa Project Icewormiin. Camp Century toimi ilmastotutkijoiden kesätukikohtana ­vuoteen 1966, jolloin se hylättiin lopullisesti.

Jens Otto Krag oli sillä välin edennyt ulkoministeristä pääministeriksi, mutta vaikka hän ­suhtautui varauksella yhdysvaltalaisten toimiin Grönlannissa, hän vaikeni asiasta.

Niinpä Tanskan halli­tukset ­olivat ­autuaan tietämättömiä tukikohdan ­todellisesta, sotilaallisesta luonteesta, ­kunnes Project Icewormia koskevat salaiset asiakirjat lopulta julkistettiin 30 vuotta myöhemmin.