Teräsrungosta kuului natinaa ja rutinaa, kun Neuvostoliiton 114-metrinen ydinsukellusvene K-19 sukelsi hitaasti aaltoihin Kuolan niemimaan lähistöllä Norjan rannikon edustalla. Kello oli kymmenen illalla 18. kesäkuuta 1961.
Sukellusveneen kapteenina oli venäläinen Nikolai Zatejev. Hän oli vasta 35-vuotias mutta silti jo kokenut kapteeni. Hän jakoi käskyjään täsmällisesti ja rutinoituneesti, kun meri sulki K-19-aluksen syleilyynsä.
”Sukellus 135 metriin. Täydellä teholla”, hän huusi käskynsä ja valvoi rauhallisen itsevarmasti alaistensa tekemisiä.
Kapteeni Zatejevin tyyni ulkokuori peitti alleen hänen tuntemansa kovat paineet. K-19 oli Neuvostoliiton merivoimien silmäterä, ja kapteeni tiesi, että hänen harteitaan painoi poikkeuksellinen vastuu.
Alus oli yksi Neuvostoliiton harvoista ydinsukellusveneistä ja niistä ensimmäinen, joka kykeni kuljettamaan ja laukaisemaan pitkän kantaman ballistisia ydinohjuksia. Siten se pystyi uhkaamaan strategisia kohteita Yhdysvalloissa.
Suunnitelman mukaan Zatejev antaisi näytteen Neuvostoliiton mahdista ohjaamalla 5 000 tonnin aluksen huomaamatta Norjan ja Islannin välistä Tanskansalmeen Grönlannin itärannikolle.
Siellä alus sukeltaisi arktisen jääpeitteen alle ja osoittaisi kykenevänsä laukaisemaan pitkän kantaman ydinohjuksen vaikeissa olosuhteissa.
Tehtävän oli tarkoitus kestää yli kuukauden, ja K-19:n pitäisi purjehtia koko sen ajan mutkitellen välttääksen Naton tarkkailualukset ja alueen lukemattomat jäävuoret.
Komentosillan strategiset tehtävät eivät kuitenkaan olleet Zatejevin suurin huolenaihe.
Hänen hermostuneisuutensa vain lisääntyi hänen maatessaan illalla hytissään ja kuunnellessaan konehuoneen tasaista surinaa. Zatejev oli saanut oppinsa dieselsukellusveneissä, eikä hän luottanut täysin K-19:n kahteen ydinreaktoriin.
Kokenut kapteeri Nikolai Zatejev sai komentoonsa laivaston uuden ydinsukellusveneen.
Ydinvoima oli tuoretta tekniikkaa ja vielä osittain kokeiluasteella. Neuvostoliitto oli saanut ensimmäisen ydinsukellusveneensä K-3 Leninski Komsomolin kaksi vuotta aiemmin, ja Zatejev tiesi, että uuden laivueen ydinreaktoreissa oli ongelmia.
Jäähdytysjärjestelmän tai kiertopumppujen hajoamisista oli aiheutunut useita radioaktiivisia päästöjä.
K-19 kuului uuteen, peitenimellä Project 658 kutsuttuun luokkaan, jonka uusi tekniikka oli osoittautunut haavoittuvaksi jo alustavissa testeissä.
Sukellusveneen reaktoriosastoon oli päässyt vettä 300 metrin syvyydessä, jolloin aluksen oli ollut pakko nousta nopeasti pinnalle.
Myöhemmin petti kakkosreaktorin sinetöinti, ja K-19 joutui palaamaan satamaan osien vaihtamiseksi.
Zatejev oli valittanut sotilasjohdolle toistuvasti, mutta Yhdysvaltojen kanssa käyty kiivas varustelukilpailu ei sallinut viivytyksiä.
Yhdysvaltojen ensimmäinen ydinsukellusvene USS Nautilus partioi jo Pohjois-Atlantin jääpeitteen alla, joten K-19 oli saatava vesille hinnalla millä hyvänsä.
Vihollista pakoon syvyyksiin
Zatejev peitti huolensa miehistöltään, sillä hän halusi näyttäytyä lujana johtajana tilanteessa kuin tilanteessa. K-19 kulki hitaasti Barentsinmerellä pitkin Norjan rannikkoa.
Miehistö oli enimmäkseen innoissaan pääsystä K-19:lle. He tiesivät sukellusveneen tehtävän olevan tärkeä Neuvostoliiton merivoimille ja olivat ylpeitä kuuluessaan sen miehistöön – vaikka tehtävä kesti pitkään ja aluksessa oli ahdasta.
Sukellusvene oli suuri mutta ei järin mukava alus. Mukana oli tehtävää seuraamaan kutsuttuja upseereja, ja 139 hengen miehistö oli alukseen aivan liian suuri.
Nuoret merimiehet puikkelehtivat putkien, tikapuiden ja työpisteiden välissä, ja vuoronsa päätyttyä heidän piti ahtautua kapeisiin punkkiin.
Sukellusveneen ilma oli lämmintä ja ummehtunutta, ja meteli yltyi ajoittain helvetilliseksi.
Muutaman päivän kuluttua K-19 erkani Norjan rannikolta ja suuntasi Islannin ja Färsaarten välisille vaarallisille vesille. Nato oli laskenut merialueelle kaikuluotaimia valvomaan liikennettä.
Sotilasliiton lentokoneet partioivat taivaalla, ja Neuvostoliiton sukellusveneitä etsivät alukset tarkkailivat syvyyksiä.
K-19 piti enemmän meteliä kuin yhdysvaltalaiset sukellusveneet, joten Zatejevin piti olla varovainen, jottei tulisi huomatuksi.
Hän määräsi aluksen laskeutumaan 250 metrin syvyyteen ja hidastamaan vauhdin kuuteen solmuun. Välillä hän pysäytti koneet kokonaan ja antoi K-19:n liukua ääneti meren synkissä syvyyksissä.
Kymmenen päivän matkan jälkeen K-19 saapui 28. kesäkuuta Grönlannin etelärannikolle, mihin alus jäisi odottamaan seuraavaa käskyä.
Reaktori kuumeni
Zatejev oli toistaiseksi tyytyväinen tehtävän etenemiseen. Vaikutti siltä, että K-19 oli päässyt huomaamatta Naton tiheän valvontaverkon läpi.
Grönlannin rannikollakaan ei näyttänyt olevan vihollisen aluksia. Kapteeni nosti aluksen periskooppisyvyyteen, jotta miehistö voisi katsella Grönlannin rannikkoa.
Taivas oli pilvinen mutta näkyvyys silti hyvä. Valtavat jäävuoret piirtyivät terävinä horisonttiin. Zatejev ihasteli varsinkin yhtä jäämuodostelmaa.
Hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä suurta jäävuorta ja päätti purjehtia sen ympäri. Kierros jäisen jättiläisen ympäri kesti kymmenen tuntia, ja kaikki merimiehet saivat katsella sitä periskoopilla.
K-19 lähetti Grönlannin itärannikon Angmagssalikin lähistöltä salatun viestin Neuvostoliittoon, ja sukellusvenetukikohta vastasi vain muutaman minuutin kuluttua.
Kaikki laitteet tuntuivat toimivan moitteettomasti.
- heinäkuuta kello 3.30 Zatejev tunsi itsensä lopen uupuneeksi. Hän oli kouluttanut miehistöään ohjaamaan alusta jäisissä vesissä.
Kapteeni komensi sukellusveneen sadan metrin syvyyteen ja jätti sitten komennon upseereilleen. Itse hän vetäytyi kakkososaston yksityiseen hyttiinsä. Kunnon yöunet tulisivat tarpeeseen.
Luutnantti Juri Povstjev työskenteli konehuoneessa kapteenin nukkuessa. Nuori teknikko vastasi ydinreaktorin toiminnasta.
Hänen tehtävänään oli varmistaa reaktorien jäähdytys ja valvoa, että ydinvoiman tuottamama lämpö siirtyi höyryturbiineihin. Ne pyörittivät sukellusveneen potkureita ja työnsivät 5 000 tonnin painoista alusta eteenpäin.
Povstjev oli väsynyt. Hän oli tehnyt koko yön töitä reaktorien kimpussa, ja nyt oli nokosten aika.
Eräs muista merimiehistä ojensi hänelle kupillisen kuumaa teetä, ja luutnantti vilkaisi laitteistoa vielä kerran. Kuuma tee vaikutti rentouttavati, ja aluksen rungon tärinä tuntui mukavalta miehen väsyneissä jaloissa.
K-19 oli Neuvostoliiton modernein sukellusvene. Sen perätornia suojasi vankka rautaristikko.
Povstjev tuijotti moottorin tilaa osoittavia viisareita. Kaikki vaikutti normaalilta.
Hän oli kääntymäisillään lähteäkseen vihdoinkin lepäämään, kun hänen silmiinsä osui jotain odottamatonta: jäähdytysjärjestelmän painetta osoittava viisari värisi huolestuttavasti, ja se laski yhä alemmas kohti nollaa.
Povstjev tuijotti viisaria sanomatta sanaakaan, mutta hänen sydämensä alkoi pamppailla. Jäähdytysjärjestelmä oli elintärkeä osa ydinreaktoria.
Sukelluksissa olevaa alusta uhkaisi reaktoriytimen sulaminen kauheine seurauksineen, ellei jäähdytys toimisi.
Luutnantti tarttui katosta roikkuvaan mikrofoniin. Hän pyysi ensin apua ja huusi sitten hädissään konehuoneen palvelustoverilleen: ”Ivan, käynnistä varalaitteisto heti!”
Kaksikko pujahti nopeasti reaktorin ja sen ohjauspaneelin väliseen kapeaan käytävään. Tilanne näytti selvältä pimeässäkin.
Jäähdytysjärjestelmä oli sammumassa, sillä sen ääni vaimeni ja kaikki viisarit laskivat kohti nollaa. Hiki valui miesten otsalta, kun he käänsivät varajärjestelmän käynnistäviä venttiilejä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
”Helvetti sentään!” Povstjev huusi ja käänteli venttiilejä kiivaasti edestakaisin. Lopulta hän potki niitä, mutta sekään ei auttanut.
”Milloin näitä pumppuja on viimeksi kokeiltu? Se pitää tehdä kerran päivässä”, luutnantti ärjyi ja asteli konehuoneessa edestakaisin yrittäessään keksiä ratkaisun ongelmaan.
Vapaaehtoiset uhrautuivat
”Styyrpuurin reaktorin paine on laskenut nollaan!” Kapteeni Zatejev heräsi kaiuttimesta kuuluneeseen hälytykseen. Hän kävi kaikki mahdolliset tapahtumaketjut läpi mielessään nopeasti.
Jos hälytys oli tosiaan aiheellinen, miehistö oli hengenvaarassa.
Zatejev juoksi nopeasti komentosillalle ja pyysi perusteellista selostusta tilanteesta. Hän kuunteli rauhallisesti kuvauksen ongelmista ja määräsi sitten hälytyksen kuudenteen osastoon, jossa oli kaksi ydinreaktoria vierekkäin.
Toinen reaktoreista toimi moitteetta, mutta styyrpuurin puoleisen reaktorin lämpötila nousi vääjäämättä. Radioaktiiviset polttoainesauvat olisivat kohta niin kuumia, että ne sulaisivat.
Se voisi johtaa polttoaineen, jäähdytysveden ja sauvaa suojaavan zirkoniumpeitteen kemialliseen reaktioon.
Reaktiossa taas vapautuisi vetyä, ja sen sekoittuminen ilman happeen johtaisi helposti räjähdykseen, joka voisi tuhota ydinsukellusveneen kapean teräsrungon.
K-19:n pienikokoisissa VM-A-fissioreaktoreissa ei ollut turvajärjestelmiä, joita käytetään nykyaikaisissa ydinvoimaloissa.
Vaikka ydinreaktion saisi pysäytettyä ohjaussauvoilla, reaktorin jäähdytystä oli ehdottomasti jatkettava.
Reaktoriytimen sulaminen olisi miehistölle hengenvaarallista, ja kuudennen osaston geigermittarit osoittivat jo säteilyn lisääntymistä.
Zatejev kävi ensin läpi reaktoriosaston ongelmat ja järjesti sitten neuvonpidon upseeriensa kanssa. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että ongelmat johtuivat reaktorin alla vuotavasta putkesta.
Sen voisi korjata vain yhdellä tavalla: vapaaehtoisten täytyisi ryömiä reaktoriin ja yrittää saada jäähdytys toimimaan.
Suunnitelmana oli katkaista reaktorin tuuletusputki. Putki yhdistettäisiin kylmän veden syöttöön, jolloin vesi virtaisi suoraan ylikuumentuneeseen reaktoriin.
Toimenpide ei vaatisi sen paremmin syvällistä tietämystä, sorminäppäryyttä kuin erityistä teknistä osaamistakaan.
Korjaajat altistuisivat kuitenkin valtaville säteilymäärille ja olisivat käytännössä tuomittuja kuolemaan.
Zatejevin kerrottua tilanteen miehistölleen moni ilmoittautui vapaaehtoiseksi tehtävään. Osa lähti etsimään korjauksessa tarvittavia sopivan kokoisia putkia.
Vapaaehtoiset lähtivät reaktoriin kahden miehen ryhmissä, joita vuoroteltiin tiheästi säteilyn määrän minimoimiseksi. Heidän ainoa suojavarusteensa oli happilaitteisto, joka esti radioaktiivisten hiukkasten hengittämisen.
Se oli kuitenkin vähäinen suoja poikkeuksellisen radioaktiivisessa ympäristössä.
Säteilyn vaikutukset näkyivät
Kapteeni Zatejev määräsi sukellusveneen pintautumaan. Alus oli ollut onnettomuuden sattuessa sadan metrin syvyydessä, ja kello 6.05 se nousi pinnalle 2 400 kilometrin päässä Murmanskin kotisatamastaan.
Zatejev komensi radistin lähettämään jatkuvaa hätäviestiä Radisti yritti noudattaa kapteenin käskyä, muttei onnistunut, sillä pitkän kantaman antenni ei tuntunut toimivan.
Zatejev oli pahassa pulassa: aluksessa oli viallinen ydinreaktori eikä hän pystynyt edes pyytämään apua.
Kuudennessa osastossa tilanne oli sillä välin kehittynyt armottomaksi kamppailuksi kelloa vastaan. Merimiehet yrittivät hiki otsalla katkaista ilmansyötön putkea ja liittää putkia uudelleen.
He olivat juuri hitsaamassa putkia yhteen, kun ydinreaktorista pääsi ilmaan vetyä ja radioaktiivista höyryä.
Hitsauskipinä sytytti kahdesti terävän violetin liekin, mutta reaktorikäytävään ryömineet merimiehet saivat molemmilla kerroilla liekit tukahdutettua.
Lopulta miehet onnistuivat hitsaamaan putket yhteen. Heidän helpotuksensa oli silminnähtävä, kun vesi virtasi väliaikaisesti koottua jäähdytysputkea pitkin reaktoriytimeen.
Yhdysvallat laski Nautilus-ydinsukellusveneensä vesille näyttävästi.
Kapteeni Zatejev riensi reaktoriosastoon kuulemaan raportin korjaustöistä, ja upseerit Kozyrev ja Vahromejev olivat häntä vastassa.
He olivat juuri selostamassa tilannetta Zatejeville, kun reaktorin luukku aukesi. Sieltä ilmestyi luutnantti Boris Kortšilov, joka kaatui saman tien maahan.
Hän repi naamarinsa pois, ja hänen suustaan valui kellertävää nestettä. Korjaustyöt onnistuivat, mutta seuraukset olivat pelottavia.
Kaikilla jäähdytyslaitteistoa korjanneilla kahdeksalla merimiehellä oli vakavia äkillisen säteilysairauden oireita.
Radioaktiivisuus oli tuhonnut soluja ja kudoksia. Vapaaehtoiset kärsivät tässä vaiheessa vasta pahoinvoinnista, koordinaatiovaikeuksista ja kouristelusta, mutta kehon herkimmät solut eivät kyenneet enää jakautumaan.
Ensimmäisenä tuhoutuivat valkosolut, luuydin ja suoliston limakalvot. Sitten kuolivat sisäelimien, lihasten ja sidekudosten solut. Miesten henkiinjäämisen mahdollisuus oli olematon.
Aseet heitettiin mereen
Korjaustöiden onnistuminen poisti välittömän ytimen sulamisen vaaran, mutta hätätilanne jatkui. Radioaktiivista säteilyä oli levinnyt ilmastointikanavien välityksellä koko sukellusveneeseen eikä muualta voinut pyytää apua, joten miehistö oli tukalassa tilanteessa.
Zatejev arvioi vaihtoehtoja. Sukellusvenetukikohtaan oli matkaa 2 400 kilometriä, joten sinne pääsy kestäisi 7–8 vuorokautta.
Siihen mennessä kapteeni itse ja kaikki miehistön jäsenet saattaisivat kuolla säteilysairauteen.
Zatejev muisti, että muutaman Neuvostoliiton dieselkäyttöisen sukellusveneen pitäisi olla liikkeellä Islannin ja Färsaarten välisillä vesillä. Ne olivat osallistuneet samaan sotaharjoitukseen kuin K-19.
Zatejev mietti, ajaisiko aluksensa dieselsukellusveneiden luokse ja yrittäisi saada niihin yhteyden. Muut olivat ehkä lähteneet kotisatamiinsa jo kauan sitten. Suunnitelma oli riskialtis, mutta vaihtoehtoja ei ollut.
”Käännös oikeaan, kurssi 180 astetta!” kapteeni Zatejev käski. Sitten hän pyysi käynnistämään pienen radiolähettimen, joka lähetti hätäviestin 50 merimailin etäisyydelle.
Radistia pyydettiin lähettämään K-19:n sijainti salattuna kymmenen minuutin välein. Kapteeni kutsui sitten luokseen ohjusvaraston vastaavan upseerin luutnantti Muhinin.
”Kerää miehistöltä kaikki kiväärit ja pistoolit. Heitä kaikki muut yli laidan ja jätä vain viisi pistoolia ylimmille upseereille.
En halua, että miehet nousevat kapinaan”, Zatejev sanoi päättäväisesti. Hän määräsi myös antamaan miehille ylimääräisen annoksen viiniä. Se piristäisi mielialaa, ja Zatejev uskoi, että alkoholi voisi suojata hiukan elimistöä säteilyltä.
Boris Kortšilov ilmoittautui vapaaehtoisena korjaamaan reaktoria. Hän altistui niin voimakkaalle säteilylle, että kuoli muutaman päivän kuluttua.
Käskyt pantiin toimeen heti. Nyt oli vain annettava K-19:n kyntää Pohjois-Atlantin aaltoja puolella teholla ja odottaa, että hätäviesti huomattaisiin ennemmin tai myöhemmin.
Miehistön mieliala oli synkkä. Vain muutamaa tuntia aiemmin he olivat sukeltaneet syvyyksissä eräällä maailman edistyksellisimmistä sukellusveneistä.
Nyt he keinuivat jääkylmien maininkien keskellä radioaktiivisen teräsputkilon vankeina täysin eristyksissä muusta maailmasta.
Parin tunnin kuluttua hajonneen reaktorin tilapäinen hitsaussauma petti, ja kolme miestä meni reaktoritilaan hitsaamaan putkia muun miehistön odotellessa jännittyneinä.
Purjehdittuaan kymmenen tuntia K-19 saapui alueelle, jossa kapteeni Zatejev arvioi Neuvostoliiton dieselsukellusveneiden liikkuvan. Kukaan ei kuitenkaan vastannut toistuviin hätäkutsuihin. Kapteeni käveli hermostuneena edestakaisin komentosillalla, kunnes kuului huuto: ”Alus 270 asteessa!”
Zatejev kipusi aluksen torniin ja tarttui kiikareihin. Ilmoitus piti paikkansa; kapteeni näki horisontissa matalan tornin.
Kyseessä voisi hyvinkin olla pinnalla kulkeva sukellusvene.
”Soihtu ilmaan! Styyrpuuriin, 270 astetta!”
Zatejev näki aluksen siluetin lähestyessä, että se oli S-270 – kapteeni Sverbilovin komentama Neuvostoliiton sukellusvene. K-19:n miehistö oli riemuissaan, ja Zatejev nieleskeli kyyneleitään.
Dieselsukellusveneiden etsiminen oli ollut uhkapeliä, mutta se onnistui. Näytti siltä, että miehistö saataisiin pelastettua.
Meri velloi rauhattomasti, ja korkeat aallot murtuivat sukellusveneiden runkoihin.
Alukset yrittivät asettua vieretysten, jotta vahingoittuneen ydinsukellusveneen miehistö saataisiin evakuoitua. S-270:n mittarit osoittivat radioaktiivisuuden lisääntymistä, kun dieselalus lähestyi K-19:ää. Säteilyä oli vaarallisen paljon, kun S-270 ja K-19 saatiin kiinnitettyä vierekkäin.
Kotiinpalun riemu ja tuska
Merimiehet alkoivat siirtyä S-270:een, mutta kun reaktorihuoneen ensimmäisen korjausryhmän kahdeksan miestä nousivat alukseen, säteily nousi vaarallisiin lukemiin.
K-19:n putket korjanneet urheat miehet olivat saaneet niin paljon säteilyä, että he olivat uhka muille merimiehille.
Säteilevät vaatteet heitettiin mereen, ja kaikki kahdeksan määrättiin pesemään säteily iholtaan.
Kaikki miehet noudattivat käskyjä mukisematta, mutta Zatejev tiesi sen olevan turhaa. Eniten säteilyä saaneet miehet olivat jo mennyttä kalua.
K-19:n miehistö siirrettiin muutaman päivän kuluttua hävittäjään, jossa radioaktiivisuuteen perehtyneet asiantuntijat ottivat sairastuneet hoitoonsa.
Aurinko paistoi taivaalla ja meri oli peilityyni, kun Byvalyi saapui kolme päivää purjehdittuaan Kuolan niemimaan Poljarnyin satamaan.
Koko kaupungin väki oli saapunut satamaan ottamaan vastaan ahdinkoon joutuneet merimiehet. Kotiinpaluu oli toki riemukas, mutta Zatejev oli silti huolissaan sekä omasta että merimiestensä kohtalosta.
Ottaisiko sotilasjohto heidät vastaan sankareina vai syytettäisiinkö heitä maan arvokkaimman sukellusveneen vaarantamisesta? Olisiko viisaampaa syyttää onnettomuudesta miehistöä eikä kallisarvoista rautakasaa?
Pahimmin sairastuneiden miehistön jäsenten täytyi saada heti hoitoa.
Valtaosa heistä sijoitettiin Poljarnyin paikalliseen sairaalaan, mutta vaikeimmin sairastuneet noudettiin sairaalasta kolmella helikopterilla Moskovaan asiantuntijoiden hoitoon.
Monet pahimmalta säteilyltä välttyneetkin menettivät hiuksensa.
Zatejev tuli hyvästelemään miehet ennen helikopterien lähtöä. Jo sukellusveneessä limaa ja vaahtoa oksentanut luutnantti Boris Kortšilov oli vaikeasti sairas.
Hänen kasvonsa punoittivat ja huulensa ja kielensä olivat niin turvoksissa, että hän pystyi hädin tuskin puhumaana.
Zatejev kumartui luutnantin puoleen ja kertoi, että tämä vietäisiin Moskovaan hoitoon. Kortšilov pyysi heikosti kuiskaten kapteenia kohottamaan turvonnutta silmäluomeaan, jotta hän näkisi hiukan ympärilleen.
Sitten hän pyysi mehua. Zatejev joutui taas pidättelemään kyyneleitä kaataessaan ensin mehua teekannuun ja työntäessään sitten teekannun nokan varovasti Kortšilovin suuhun.
Sitten kapteeni Zatejev hyvästeli miehet ja katseli raskain mielin, kuinka sotilashelikopterit nousivat ilmaan kyydissään hänen uskollisen miehistönsä pahimmin sairastuneet.
Säteily vaati veronsa
K-19:n lähestyi hiljalleen Poljarnyin satamaa. Hinaaja veti perässään ydinsukellusvenettä, jonka osastoista kolme oli täyttynyt vedellä.
Alus näytti enemmän hylyltä kuin kunnioitusta herättävältä ydinsukellusveneeltä.
K-19 kiinnitettiin laituriin 10. heinäkuuta 1961, ja samana päivänä Kortšilov ja kaksi muuta miehistön jäsentä kuolivat Moskovassa. Seuraavina päivinä kuoli lisää miehiä.
Myös kapteeni Zatejev sairastui, mutta hän ja valtaosa miehistä paranivat vietettyään kolme viikkoa hoidossa sotilassairaalassa.
Elokuussa sotilasjohto näytti vihdoin saaneen päätettyä K-19:n miehistön kohtalosta. Miehet kutsuttiin sairaalan luentosaliin, ja he seisoivat muodossa täydessä juhlavarustuksessa, kun laivaston päämajan amiraali Ivan Baikov Leningradista saapui paikalle.
Hän ripusti mitaleita joidenkuiden miesten kauloihin, rykäisi kurkkuaan ja sanoi sitten sanottavansa:
”Pidätte varmaankin kaikki itseänne nyt jonkinlaisina sankareina, vai mitä? Leningradissakin sattuu onnettomuuksia. Liikenneonnettomuuksia.”
Sanat kuvastivat laivaston ylimmän johdon erimielisyyksiä. Oliko onnettomuuden syy mekaniikassa vai miehistössä? Amiraali Baikov uskoi ilmeisesti jälkimmäiseen, mutta esikunta oli määrännyt hänet palkitsemaan miehet.
Erityisesti kapteeni Zatejevia puheenvuoro loukkasi. Hän paloi halusta heittää Ivan Baikovia mitalillaan, mutta hillitsi itsensä.
K-19:n onnettomuuden jälkeen kahdeksan miestä kuoli radioaktiiviseen säteilyyn. Zatejevia ja hänen miehistöään pidettiin virallisesti sankareina, mutta osa sotilasjohdosta piti heitä osasyyllisinä onnettomuuteen.
Zatejev jatkoi laivastoupseerina, mutta hän yritti koko loppuelämänsä ajan löytää onnettomuudelle selityksen ja teki lakkaamatta töitä saadakseen armeijan oppimaan virheistään.
Zatejev kuoli 1998. Neuvostoliiton entinen presidentti Gorbatšov ehdotti 2006 miehistölle Nobelin rauhanpalkintoa. Hänen mukaansa Nato olisi voinut pitää K-19:n räjähdystä yrityksenä laukaista ydinohjus.
Äkillinen vastaisku olisi voinut johtaa uuteen maailmansotaan.
Epäonnen sukellusvene
K-19:n ydinturmassa kuoli kahdeksan merimiestä, mutta se ei ollut aluksen ainoa onnettomuus. Vuonna 1972 aluksessa menehtyi 28 miestä tulipalossa.
K-19 oli Neuvostoliitolle arvokas alus, mutta sitä leimasivat alusta asti onnettomuudet.
Jo rakennusvaiheessa 1959 kuoli kolme työmiestä tulipalossa. Alustavat koepurjehdukset paljastivat lukuisia puutteita. Reaktoriosasto alkoi vuotaa noin 300 metrin syvyydessä.
K-19:n täytyi tehdä hätäpintautuminen, ja se oli lähellä törmätä pinnalla odottaneeseen tukialukseen.
Merivoimat uudisti alusta vuoden 1961 heinäkuun onnettomuuden jälkeen, ja siihen asennettiin uudentyyppisiä ohjuksia. K-19 partioi vuonna 1969 uuden kapteenin komennossa Barentsinmerellä, ja samalla alueella liikkui yhdysvaltalainen sukellusvene Gato.
Alukset törmäsivät 60 metrin syvyydessä, ja pahasti vahingoittunut K-19 pääsi hädin tuskin pinnalle.
K-19:ssä syttyi vuonna 1972 tulipalo, joka vaati 28 uhria. Alus jouduttiin hinaamaan satamaan.
K-19 kävi taas telakalla, mutta vuonna 1972 siitä vuotanut hydrauliikkaneste syttyi palamaan Pohjois-Atlantilla 1 300 kilometrin päässä Newfoundlandista.
28 miehistön jäsentä kuoli, ja 12 miestä jäi loukkuun torpedohuoneeseen.
Viimeiset 12 henkiin jäänyttä pääsivät vasta 24 päivän kuluttua pimeästä ja kylmästä torpedohuoneesta, kun K-19 saatiin pelastettua Kuolan niemimaan tukikohtaan.
Alus luokiteltiin vuonna 1979 viestintäsukellusveneeksi nimellä KS-19. Sukellusvene vaati kolme vuotta myöhemmin viimeisen uhrinsa, kun sen miehistön jäsen kuoli sähköiskuun. Epäonnen alus odottaa nyt romuttamistaan.