Ydinsodan uhka: Neuvostosukellusvene saaristossa

Sturkman tuijotti ällistyneenä sumuun: outo esine oli puolittain luodolla makaava sukellusvene! Aluksen tornista erottui ihmishahmoja, jotka selvästi huomasivat myös hänet. Eräs mies viittilöi vimmatusti käsillään, ja Sturkman ymmärsi, että hänen haluttiin häipyvän.

Kalastaja käänsi veneensä ja purjehti takaisin Sturkön laituriin. Hän kertoi kollegalleen, mitä oli juuri nähnyt, ja yhdessä he ottivat kello kymmeneltä aamulla yhteyttä Ruotsin armeijaan.

Veteraani määrättiin tehtävään

Torumskärin luodolla makasi 76 metriä pitkä U-137-sukellusvene. Se oli lähtenyt Neuvostoliiton Itämeren laivastotukikohdasta Baltijskista Kaliningradista, kuusi viikkoa aiemmin, 16. syyskuuta. Aluksen päällikkönä oli Neuvostoliiton sukellusvenelaivaston nuori komentajakapteeni Anatoli Guštšin, jolla oli takanaan toistaiseksi moitteeton ura.

Hänen alaisensa, poliittinen upseeri Vasili Besedin, oli kirjannut päiväkirjaansa aluksen lipuessa Gdańskinlahdelle klo 20.15 Moskovan aikaa seuraavaa:

”Merellä dieselmoottorin käyntiääni kuulostaa kanan äänekkäältä kaakatukselta.”

Sukellusvene oli 24 vuotta vanha ja teknisesti jo muinaisjäänne, mutta sen oli määrä partioida Bornholmin alueella 5. marraskuuta asti.

Syyskuun 17. päivänä U-137 saapui määränpäähänsä. ”Tilanne rauhallinen”, Besedin kirjotti 40 metriä merenpinnan alapuolella Bornholmin itäpuolella.

Sukellusveneen 56 hengen miehistön vuorokausi jakautui yön ja päivän sijaan vartiovuoroihin ja lepoon. Lokakuun 2. päivänä alus oli piileksinyt Bornholmin vesillä yli kaksi viikkoa, kun kalastuskutteri tuli mitään aavistamatta liian lähelle, ja troolin vaijeri osui sukellusveneen torniin. Venäläiset saivat irrotettua vaijerin vetämättä troolia alas, mutta navigointiin tarvittava antennimasto oli rikkoutunut.

Sukellusvene hakeutui satamaan Puolan Świnoujścieen, missä miehistölle selvisi, ettei antenneja voitu korjata välittömästi. Guštšinilla oli nyt ongelma.

Sukellusveneeseen asennettiin toinen navigaatiojärjestelmä, Decca, josta miehistöllä ei ollut kuitenkaan aiempaa kokemusta. Pitkän pohdinnan jälkeen kapteeni Guštšin päätti jatkaa tehtävää – hän ei halunnut antaa tilapäisen epäonnistumisen tahrata komeasti alkanutta uraansa.

”Erittäin riskialtis päätös”, poliittinen upseeri Besedin kirjoitti päiväkirjaansa.

Sukellusvene ajoi karille

Lokakuun 17. päivä venäläiset suuntasivat jälleen Itämerelle kurssi kohti Tanskan Bornholmia. Kun sukellusvene lähestyi saarta, he saivat Besedinin mukaan sähkeen, jossa kerrottiin NATOn käynnistäneen harjoituksen alueella. Kapteeni Guštšin päätti jatkaa matkaa edemmäs pohjoiseen, jotta alusta ei huomattaisi.

Borholm jäi taakse, ja kaikki vaikutti sujuvan suunnitelmien mukaan – aina 27. lokakuuta asti, jolloin Besedin heräsi yhtäkkiä unestaan. Moottorit olivat pysähtyneet, ja sukellusvene oli saanut pohjakosketuksen. Besedin kiirehti komentosillalle, missä yliluutnantti Peršin selitti:

”Olemme asettuneet pohjaan. Esikuntapäällikön määräys”.

Besedin oli vuonna 2009 julkaisemansa päiväkirjan mukaan ihmetellyt tätä. Sukellusveneen tuli pysytellä 10–15 metriä merenpohjan yläpuolella, sillä muuten vaarana oli osua merimiinaan.

Esikuntapäällikkö Avrukjevitš – joka ei luottanut Deccaan – yritti samalla varmistaa sukellusveneen sijaintia vertaamalla vaivalloisesti aluksen syvyyttä merikarttojensa lukemiin. Iltapäivällä sukellusvene lipui Ruotsin aluevesille.

Yöllä U-137 nousi pintaan keskelle sakeaa sumua. Aluksen akut oli ladattava – tämä tehtiin dieselmoottorin avulla – ja miehistö sai myös haukata happea. Samalla sukellusvene lipui hitaasti eteenpäin. Besedin seisoi juuri aluksen tornissa tupakoimassa, kun sukellusvene yhtäkkiä nousi voimakkaasti.

Kaikki tornissa olleet paiskautuivat eteenpäin, ja alus pysähtyi äkisti. Koko sen runko tärisi, ja kaiuttimista kajahti kapteeni Guštšinin karjaisu:

”Pysäyttäkää koneet!”

Sitten hän määräsi aloittamaan peruutuksen – mutta sukellusvene ei päässyt liikkeelle luodolta.

U-137:ää yritettiin irrottaa koko yö, mutta kello kuudelta aamulla, lokakuun 28. päivänä, kapteenin oli luovutettava. Guštšin veti tärisevin käsin viimeisen tupakan esiin savukeaskistaan. Sitten hän kutsui paikalle sähköttäjän ja antoi sydän kurkussa tälle toimitettavaksi viestin Neuvostoliiton Itämeren laivaston päämajaan.

Ruotsalaiset tulivat paikalle

Muutaman tunnin kuluttua tieto tapahtuneesta saavutti myös ruotsalaiset, vaikka Karlskronan laivastotukikohdan johto oli aluksi epäillyt ilmoittajan olleen humalassa. Tapahtumapaikka sijaitsi vain kymmenen kilometrin päässä tukikohdasta, mutta karille ajanut neuvostosukellusvene kuulosti mielikuvituksen tuotteelta.

Ruotsalaiset olivat toisaalta jo vuosia epäilleet neuvostosukellusveneiden vakoilevan maan vesillä. Merivartioston päällikkö Lars Hellstedt lähti esikuntapäällikkö Karl Anderssonin kanssa paikalle partiolaiva Smygellä, ja Torumskärin luodolla he todistivat omin silmin, miten sukellusvene makasi luodolla kuin rannalle ajautunut valas keskellä syksyistä saaristoa.

Miehet purjehtivat sukellusveneen luo. Andersson hyppäsi alukseen ja kiipesi torniin, jossa oli neljä miehistön jäsentä.

Hän kysyi, puhuiko kukaan englantia, mutta ei saanut vastausta. Seuraavaksi hän kokeili saksalla, jota esikuntapäällikkö puhui joten kuten.

Andersson halusi tietää, miten sukellusvene oli päätynyt paikalle. Venäläinen osoitti pahasti vääntynyttä radiomastoa ja sanoi: ”Kaput.”

Avrukjevitš puolestaan halusi tietää aluksensa tarkan sijainnin, ja sukellusveneen sisuksista nousi esiin matruusi mukanaan Blekingen saariston yksityiskohtainen merikartta.

Esikuntapäällikkö ojensi miestä venäjäksi, ja matruusi katosi kiireesti ja palasi mukanaan kartta eteläisestä Itämerestä, jolla venäläiset esittivät ajaneensa harhaan.

Sotalaiva lähestyi

Anderssonin ja Avrukjevitšin katsellessa merikarttaa Ruotsin puolustusvoimien komentaja Lennart Ljung sai kello 11.30 Tukholmassa sähkeen, jossa oli hälyttävä viesti – neuvostoliittolainen sukellusvene makasi karilla Karlskronan saaristossa.

Ljung soitti välittömästi ulkoministeriöön hallituksen sihteerille ja tämän jälkeen pääministeri Thorbjörn Fälldinille. Diplomatian rattaat lähtivät pyörimään.

Useiden kutsujen jälkeen Neuvostoliiton Ruotsin suurlähettiläs Mihail Jakovlev saapui ulkoministeriöön, missä hänelle annettiin Ruotsin nootti. Jakovlev lupasi välittää viestin mutta korosti olevansa itse vakuuttunut, että kyseessä oli vain tekninen virhe.

Parin tunnin päästä hän palasi mukanaan Neuvostoliiton virallinen vastaus: alueloukkaus johtui sukellusveneen navigaatiolaitteiston rikkoontumisesta.

Selitys ei kuitenkaan vakuuttanut ruotsalaisia, sillä U-137 ei ollut lipunut vain muutamia merimaileja vikaan vaan kokonaiset 57 merimailia Ruotsin aluerajan yli.

Ruotsalaiset olivat huolissaan. Samana aamuna useita Neuvostoliiton sota-aluksia sekä kaksi hinaajaa oli lähtenyt Baltijskin laivastotukikohdasta kohti Karlskronaa. Jos ne pääsisivät perille ennen Ruotsin puolustusvoimia, neuvostojoukot pystyisivät purjehtimaan suoraan saaristoon ja hinaamaan sukellusveneen mukanaan.

Norrköpingin lentoasemalta lähetettiin alueelle kaksi valvontakonetta, ja lokakuun 28. päivän iltana lentäjät ilmoittivat neuvostoliittolaisen saattueen olevan aivan rajan tuntumassa. Neljä taistelukonetta asetettiin myös iskuvalmiuteen.

Aamunkoitteessa koneet lähtivät liikkeelle, tarkoituksena pelottaa neuvostoliittolaiset rajalta. Ruotsalaislentäjät totesivat kuitenkin, että saattue ei ollut liikkunut. Koneet jatkoivat matkaa, ja ruotsalaiset vaativat sen sijaan päästä kuulustelemaan sukellusveneen kapteenia ja tutkimaan U-137:n.

Ydinräjähdys uhkasi

Sukellusveneen saarrettu miehistö sai 29. lokakuuta kello 17.20 Moskovan aikaa Baltisjkin laivastotukikohdasta koodatun sähkeen, jonka viesti oli heille selkeä: jos ruotsalaiset yrittäisivät ottaa sukellusveneen haltuunsa, alus tulisi räjäyttää.

U-137:ssä oli Hiroshiman ydinpommia vastaavaalla ydinräjähdelatauksella varustettuja torpedoja, ja ruotsalaisten hyökkäys olisi tuhoisa molemmille osapuolille. Yliluutnantti Peršin kalpeni lukiessaan viestiä mutta alkoi sitten sotilaidensa kanssa valmistautua hävitykseen saaristossa.

Pienikin väärinkäsitys saattoi nyt kärjistää tilanteen, ja näin lähes kävikin, kun sukellusveneeltä laukaistiin yhtäkkiä hätäraketti noin kello 22 illalla.

Raketti oli laukaistu, kun Besedin oli havainnut kumiveneen aivan aluksen lähellä ja tarvitsi valoa nähdäkseen, mistä oli kyse. Hän ei tiennyt, että ruotsalaiset olivat lähettäneet salaa teknikkoja mittaamaan torpedoiden mahdollista radioaktiivisuutta.

Ruotsalaiset havaitsivat tutkassa kaikuja neuvostoliittolaisen laivasaattueen suunnasta. Oliko raketti merkki käynnistää ruotsalaisten pelkäämä pelastusyritys?

Valvontakone nousi ilmaan, ja samalla puolustusvoimien komentaja Ljung soitti pääministeri Fäldinille, joka totesi ytimekkäästi: “Pitäkää raja!”

Akuutti kriisi oli onneksi pian ohi – neuvostoliittolaisten pelastustoimintaa ei havaittu. Tutkassa näkyneet kaiut eivät johtuneet Neuvostoliiton alusten vaan kahden länsisaksalaisen kauppa-aluksen liikkeistä.

Ruotsalaiset halusivat kuulustella kapteenia

Kriisin kolmantena päivänä, 30. lokakuuta, suurlähettiläs Jakovlev esitti Ruotsin ulkoministeriölle Moskovasta puolittaisen anteeksipyynnön. Hän pahoitteli tapahtunutta mutta tähdensi myös sukellusveneen olevan hädässä.

Hän huomautti diplomaattisen koskemattomuuden suojaavan sukellusvenettä ja sen miehistöä – alus oli ajanut karille rauhan aikana eikä suinkaan hyökkäystehtävässä. Kapteeni Guštšinin kuulustelu ei siis tulisi kuulonkaan.

Diplomaattisessa pattitilanteessa Ruotsin edustajat pohtivat, voisivatko he luopua vaatimuksestaan suorittaa kuulustelut Ruotsin maaperällä ja suostua niiden järjestämiseen sukellusveneellä.

Ennen kuin asiasta päästiin yksimielisyyteen, Moskovasta ilmoitettiin, että kapteenia voitaisiinkin kuulustella, ja vieläpä Ruotsin maaperällä. Neuvostoliitto oli nimittäin joutunut valtavan kansainvälisen kritiikin kohteeksi ja halusi vain päästä kriisistä eroon niin nopeasti kuin mahdollista.

Kapteeni Guštšinin kuulustelut alkoivat 2. marraskuuta. Poliittinen upseeri Besedin ja esikuntapäällikkö Andersson saattoivat hänet helikopterilla Karlskronan laivastotukikohtaan. Kapteeni oli poissa tolaltaan ja vaikutti pelokkaalta ja apaattiselta.

Besediniä ei päästetty mukaan kuulusteluun, ja häntä huoletti, miten hermoheikko kapteeni selviäisi kahden tunnin koettelemuksesta.

Guštšinin selitykset olivat jo tuttuja: sukellusvene oli vain suorittamassa rutiinitehtävää ja kapteeni oli huomannut vasta aluksen ajettua karille, että kaikki ei ollut kohdallaan. Lisäksi hän uskoi heidän törmänneen Christiansøn saareen Bornholmin pohjoispuolella Tanskan vesillä.

Ruotsalaiset kuulustelijat luovuttivat lopulta, ja venäläiset vietiin takaisin U-137:lle. Ruotsalaiset olivat sillä välin vetäneet sukellusveneen karilta ja hinanneet sen pidemmäs selälle.

Sukellusvene hinattiin kotiin

Moskovassa kärsivällisyys alkoi loppua. Ruotsin Moskovan suurlähettiläs Carl De Greer kutsuttiin ulkoministeriöön, missä hänelle tehtiin selväksi, että neuvostoviranomaiset halusivat sukellusveneensä takaisin.

Ruotsalaisetkin halusivat jo eroon rotiskosta saatuaan kuulustella kapteenia. Komentaja Ljung vaati kuitenkin, että sukellusveneen hinauksen hoitaisi ruotsalainen hinaaja – saaristoon ei kaivattu enää enempää venäläisaluksia.

Marraskuun 6. päivän aamuna sukellusvene kuljetettiin Ruotsin aluevesien ulkopuolella, ja se liittyi neuvostoliittolaiseen saattueeseen.

Moskovassa nöyryyttävä tapaus sivuutettiin nopeasti, ja seuraavina vuosina ruotsalaiset saivat jahdata neuvostosukellusveneitä saaristossa kerta toisensa jälkeen – muiden maiden rajojen loukkaamattomuuden periaate ei vaikuta hetkauttavan venäläisiä.