Vietnamin sodan taitavin tarkka-ampuja
Carlos Hathcock oli yksi ansioituneimpia yhdysvaltalaisia tarkka-ampujia Vietnamin sodassa. Vuonna 1967 hän suostui vielä yhteen äärimmäisen vaaralliseen tehtävään ennen kotiuttamistaan.
Carlos Hathcock otettiin vuonna 1966 pieneen vastaperustettuun tarkka-ampujayksikköön. Yksikkö osoittautui tehokkaaksi Vietnamin tiheissä viidakoissa.
Merijalkaväen kapteeni tarttui kersantti Carlos Hathcockin ojennettuun käteen ja puristi sitä lujasti. ”Olen kuullut teistä paljon”, hän sanoi.
Oli vuosi 1967, ja miehet olivat Keski-Vietnamissa Da Nangin kaupungin lähellä sijaitsevassa yhdysvaltalaisten tulitukikohdassa Hill 55:ssä.
”Kyseessä on erittäin vaarallinen tehtävä, ja uskomme, että olette ainoa mies, joka pystyy selviytymään siitä hengissä”, kapteeni jatkoi.
”Tiedän, että teidät pitäisi kotiuttaa muutaman päivän päästä, joten en aio määrätä teitä tehtävään. Valinta on teidän: voitte suostua tai kieltäytyä tehtävästä.”
Hathcock tiesi liiankin monta tarinaa merijalkaväen sotilaista, jotka olivat kuolleet viimeisenä päivänä ennen kotiuttamistaan. Hetken hän ajatteli kotona Pohjois-Carolinassa odottavaa vaimoaan ja pientä poikaansa.
Jos hän kieltäytyisi, tehtävään lähetettäisiin joku kokemattomampi tarkka-ampuja, jonka mahdollisuudet jäädä henkiin olisivat paljon heikommat.
Syntyi kivääri kädessä
Carlos Hathcock kasvoi perheessä, jossa asepalvelus oli itsestäänselvyys. Niinpä oli luonnollista, että myös Hathcock liittyi armeijaan.
Tarkka-ampuja Hathcockin isä oli ollut sotilas, ja isänsä innoittamana hän juoksi poikana Arkansasin metsissä kiväärin kanssa ja kuvitteli ampuvansa natseja.
Carlos Hathcock värväytyi Yhdysvaltain merijalkaväkeen jo 17-vuotiaana. Vietnamin sodassa hän palveli ensin sotilaspoliisina ja liittyi myöhemmin tarkka-ampujayksikköön.
Hän oli naimisissa Jo Winsteadin kanssa, ja heillä oli yhteinen poika, josta tuli myös tunnustettu tarkka-ampuja.
Carlos Hathcockin legendaarista asemaa Yhdysvaltain armeijan tarkka-ampujayksiköissä kuvastaa se, että hänen mukaansa on nimetty puoliautomaattikivääri.
”Mistä tehtävässä on kysymys, sir?” Hathcock kysyi. ”En voi vielä paljastaa sitä”, kapteeni vastasi.
”Sir, minä suostun. En pystyisi katsomaan itseäni peilistä, jos kieltäytyisin”, Hathcock sanoi.
Kapteeni näytti hänelle kartan ja tiedustelukuvia. Kohde oli pohjoisvietnamilainen kenraali, joka Hathcockin oli määrä ampua vihollisen alueella.
”Voi Carlos, Carlos, tästä et selviä hengissä. Sinä ja tyhmät ideasi”, Hathcock sadatteli itsekseen tapaamisen jälkeen.
Amerikan mestariampuja
Hathcock oli saapunut Vietnamiin edellisenä vuonna 23-vuotiaana. Ensimmäiset kuukaudet hän oli palvellut sotilaspoliisissa kaukana pahimmista taisteluista, mutta syksyllä 1966 hänet siirrettiin vasta perustettuun tarkka-ampujayksikköön Hill 55 -tulitukikohtaan.
Hathcock oli kasvanut kivääri kädessään. Hän oli kotoisin Arkansasista, ja hän oli metsästänyt koko ikänsä.
Vuonna 1965 hän oli voittanut Yhdysvaltojen mestaruuden tuhannen jaardin kivääriammunnassa. Kun hän tähtäsi maaliinsa, hänen keskittymistään oli mahdoton häiritä.
Ennen Vietnamin sotaa Carlos Hathcock kunnostautui kivääriammunnassa ja voitti lukuisia ampumakilpailuja.
Vain savikiekkoja ja eläimiä aiemmin ampuneen Hathcockin taidot pääsivät oikeuksiinsa myös armeijassa.
Hän saattoi maata päiväkausia pensaikossa odottamassa uhriaan nälän, väsymyksen ja janon kalvaessa ruumistaan ja hyönteisten ryömiessä kehollaan. Aseenaan hänellä oli yleensä kiikaritähtäimellä varustettu Winchester 70.
150 sotilasta pakeni ojaan
Maaliskuussa 1967 Hathcock oli tiedusteluretkellä John Burken kanssa. He makasivat ojassa Elephant Valley -nimisessä laaksossa Da Nangin lähellä, kun noin 150 pohjoisvietnamilaissotilaan komppania tuli marssien läpi laakson. Kokemattomat, vain noin 16–17-vuotiaat vietnamilaispojat olivat noin 600 metrin päässä.
Hathcock tarkkaili jännittyneenä marssijoita. Ensin hän harkitsi ilmoittavansa tukikohtaan ja pyytävänsä tulitukea mutta luopui pian ajatuksesta.
Jos ensimmäiset kranaatit eivät osuisi tarkasti, vietnamilaissotilaat hajaantuisivat nopeasti joka suuntaan. Lisäksi Hathcock ja Burke olivat niin lähellä vihollista, että he olivat vaarassa joutua omiensa kranaattitulen uhreiksi.
Hathcock tähtäsi joukon ensimmäisenä marssivaa komentajaa ja kuiskasi Burkelle: ”Minä ammun oikeanpuolimmaisen, ota sinä vasemmanpuolimmainen.”
Kaksi nopeaa laukausta kajahti, ja komentaja ja viimeisenä marssinut sotilas makasivat kuolleena maassa. Muut sotilaat pysähtyivät ja alkoivat hädissään katsella ympärilleen suojaa etsien.
Ainoa tarjolla oleva suojapaikka oli noin sadan metrin pituinen oja. Sotilaiden yrittäessä juosta turvaan heitä kohti tulitettiin taas, ja useita sotilaita kaatui kuolleena maahan.
Viiden päivän ahdinko
Hetken päästä pelokas vietnamilaissotilas nosti päätään ojasta paikallistaakseen vihollisen, mutta samassa kuului jälleen laukaus ja luoti lävisti hänen kurkkunsa.
Hathcock ja Burke vaihtoivat varovasti paikkaa hämätäkseen vihollista ja pitivät samalla huolellisesti silmällä ojaa.
Toisen levätessä toinen piti vahtia, ja näin he odottivat tuntikausia hiljaisuuden vallitessa. Jokainen vietnamilaissotilas, joka rohkeni pistää päänsä esiin, ammuttiin armoa tuntematta.
Höyhen pilkkasi vihollista
Vietnamilaiset kutsuivat näkymätöntä vihollistaan, yhdysvaltalaista tarkka-ampujaa Carlos Hathcockia nimellä Long Tra’ng eli Valkoinen höyhen. Kaikkien naamioitumissääntöjen vastaisesti Carlos Hathcockilla oli aina päähineessään valkoinen höyhen.
Höyhenestä tuli hänen tavaramerkkinsä sen jälkeen, kun hän eräänä päivänä löysi sen vahingossa maasta ja kiinnitti sen huolettomasti maastohattuunsa.
Valkoinen höyhen oli hänen omaa pientä pilkkaansa Pohjois-Vietnamille ja Vietkongille. Valkoinen höyhen yhdistettiin Britannian armeijassa pelkuruuteen ja pasifisteille se oli rauhan symboli, mutta Hathcock teki siitä synonyymin poikkeukselliselle rohkeudelle Yhdysvaltain armeijassa.
Illan hämärtyessä Hathcock pyysi joukkojaan ampumaan valoammuksia, jotka valaisivat pimeyttä läpi yön niin, että Hathcock ja Burke pystyivät pitämään ojassa kyyhöttävät vietnamilaissotilaat tiukassa otteessaan.
Tilanne jatkui muuttumattomana muutaman seuraavan päivän ajan. Tarkka-ampujien huomio ei herpaantunut hetkeksikään, vaan jokainen pakoa yrittävä vihollissotilas surmattiin välittömästi tarkalla laukauksella.
Viidentenä päivänä Hathcockilta ja Burkelta alkoivat loppua muona ja ammukset. Niinpä miehet lopulta hiipivät pois piilostaan ja kutsuivat paikalle tykkejä viimeistelemään työnsä. Turvallisen välimatkan päästä he kuuntelivat ensimmäisten kranaattien jylyä niiden lentäessä pohjoisvietnamilaisten joukkoon.
Elephant Valleyn verilöylyssä kuolleita ei koskaan kirjattu Hathcockin ja Burken niin sanottuihin varmistettuihin tappoihin. Jälkikäteen on mahdotonta sanoa, ketkä vihollissotilaista olivat kuolleet tarkka-ampujien luoteihin, ketkä tykistön ampumiin kranaatteihin.
Kranaattitulituksesta hengissä selviytynyt ja sotavangiksi joutunut pohjoisvietnamilaissotilas kertoi, että ojassa piileskelleellä joukkueella ei ollut harmainta aavistustakaan, ketkä heitä tulittivat ja mistä.
Hathcockin tappoluvut nousivat tasaisesti. Muutamassa kuukaudessa hänelle kirjattiin 50 tappoa, ja jokaista varmistettua tappoa kohti hän surmasi tai haavoitti todennäköisesti kolmea–neljää.
Tarkka-ampujat jahtasivat toisiaan
Vietnam oli tarkka-ampujille oivallista maastoa. Se tarjosi erinomaisia piilopaikkoja, ja yhdysvaltalaisilla oli ilmaherruus, joten tarkka-ampujien ei tarvinnut pelätä ilmaiskuja ja vihollisen tykistön muodostama uhka oli vähäinen. Hathcock ja muut tarkka-ampujat saattoivat rauhassa keskittyä tehtäväänsä.
Hathcock ei koskaan jäänyt väijymään samaan paikkaan pitkäksi aikaa, vaan hän oli alinomaa liikkeessä eikä kulkenut koskaan samoja reittejä. Se oli hänen henkivakuutuksensa.
Vastapuoli lupasi muhkean palkkion hänen päänahastaan.
Kun muista yhdysvaltalaisista tarkka-ampujista oli luvassa noin kahdeksaa dollaria vastaava palkkio, Hathcockista luvattiin tuhansia, mikä oli suorastaan käsittämätön summa.
Hathcockille selvisi, miten vimmaisesti vihollinen tavoitteli hänen päänahkaansa, kun merijalkaväki pidätti vihollisen kanssa yhteistyötä tehneen naisen Hill 55 -tukikohdan lähellä.
Naisen mukaan Pohjois-Vietnamista oli tuotu tukikohdan ympäristöön 12 tarkka-ampujan ryhmä, jonka pääkohde Hathcock oli. Erityisesti yhtä näistä tarkka-ampujista oli syytä varoa.
Naisen mukaan tämä pystyi oleilemaan viidakossa pitkiä aikoja syöden rottia, hyönteisiä ja sisiliskoja. Hän oli luultavasti juuri se tarkka-ampuja, joka oli jo aiheuttanut amerikkalaisille suuria tappioita Hill 55:n alueella.
Vihollisampujan jäljillä
Kun jälleen yksi yhdysvaltalaissotilas ammuttiin tukikohdan omalla alueella, Hathcock ja Burke lähtivät jäljittämään vihollisen pahamaineista ampujaa.
Miehet havaitsivat tukikohdan lähellä jalanjälkiä ja katkeillutta aluskasvillisuutta, jotka osoittivat tarkka-ampujan kulkeneen siitä. Hathcockia asia kuitenkin vaivasi.
”Burke”, hän kuiskasi toverilleen, ”tämä on aivan liian helppoa. Pohjoisvietnamilainen tarkka-ampuja, mahdollisesti heidän parhain ampujansa, ei ikinä jättäisi näin selviä jälkiä.”
Sitten Hathcock asettui maahan mahalleen.
”Tästä eteenpäin ryömimme.”
Miehet seurasivat jälkiä hitaasti ja äänettömästi pysähdellen tämän tästä kuuntelemaan.
He nuuskivat ilmaa havaitakseen pienimmänkin merkin ihmisen läsnäolosta. Kun he lähestyivät pientä luolaa, jonka suuaukosta näkyi karu makuupaikka, Hathcock aavisti ansan.
Jossakin kumpuilevassa viidakossa makasi todennäköisesti vihollisen tarkka-ampuja tähdäten aseellaan luolan suuaukkoa. Hathcock ja Burke ryömivät asemiin, josta Hathcock uskoi heidän
näkevän vihollisen väijypaikkaan.
Täysosuma kiikaritähtäimen läpi
Sitten tapahtui jotakin, mikä ei kuulunut suunnitelmaan. Kun Hathcock oli nousemassa istumaan, hänen jalkansa lipesi ja hän kaatui maahan oksien ja lehtien rasahdellen äänekkäästi. Välittömästi heitä kohti kajahti laukaus.
”Minuun osui”, Burke parahti. ”Tunnen, että minusta vuotaa verta.”
Tutkittuaan toverinsa Hathcock huokaisi helpotuksesta: ”Se ei ole verta. Luoti on lävistänyt vesipullosi.”
Miehet kuulivat, miten heidän kohteensa häipyi vilkkaasti pakoon viidakon suojissa, ja sitten tuli jälleen aivan hiljaista.
Hathcockin toveri John Burke (oik.) kuoli vuonna 1967 hänen kannustaessaan miehiään taisteluun.
Iltapäivän aurinko heitti pitkiä varjoja, kun Hathcock näki parinsadan metrin päässä rinteessä valonvälähdyksen. Auringonsäteet heijastuivat jostakin, ehkä metallista tai lasista, mutta tähtäimenkään läpi miehet eivät nähneet, mistä.
Jos he ampuisivat, heidän sijaintinsa paljastuisi, mutta lopulta Hathcock teki päätöksen. Hän tähtäsi huolellisesti ja painoi sitten rauhallisesti liipaisinta, kunnes luoti ampaisi hänen kiväärinsä suusta kohti maaliaan.
Aika tuntui pysähtyvän, mutta sitten Hathcock ja Burke näkivät hahmon kaatuvan maahan. Päästyään lähemmäksi he näkivät, että Hathcockin luoti oli lävistänyt vihollisen kiväärin tähtäimen ja jatkanut matkaansa suoraan ampujan silmän läpi.
>> Lue kaikki Vietnamin sodasta
Vihollisen linjojen takana
Muutaman päivän päästä tapahtuneesta Hathcock oli tukikohdassa, kun kapteeni etsi hänet käsiinsä ja pyysi häntä suorittamaan vielä yhden tehtävän ennen kotiuttamistaan. Hathcockin suostuttua tehtävään hänet lennätettiin Laosin rajan tuntumassa oleville vuorille.
Sieltä hänet kuljetettiin merijalkaväen saattamana edelleen paikkaan, mistä eteenpäin hän saisi tulla toimeen omillaan.
Hathcockin tehtävänä oli etsiä tähtäimeensä pohjoisvietnamilainen kenraali ja surmata tämä. Hän lähti liikkeelle varusteinaan vain kivääri, kenttäpullo ja veitsi.
Hathcock eteni hiljalleen, kunnes hän tuli metsänreunaan, jonka jälkeen alkaneen parin kilometrin levyisen avoimen peltoaukeaman takana pohjoisvietnamilaisten tukikohta oli.
Hathcock oli toki aiemmin osunut tältä etäisyydeltä, mutta nyt hänellä ei ollut varaa kuin yhteen laukaukseen. Onnistuakseen varmasti hänen pitäisi päästä vähintään 750 metrin päähän tukikohden ympärillä partioivien sotilaiden havaitsematta.
Hitaasti ja varmasti kohti maalia
Hathcock maalasi kasvonsa naamiovärillä ja viimeisteli naamioinnin pistelemällä oksia ja heinänkorsia vaatteisiinsa, minkä jälkeen hän alkoi hitaasti ryömiä kohti tukikohtaa.
Hathcock eteni äärimmäisen verkkaisesti. Hän tiesi, että joutuisi olemaan muutaman päivän ilman ruokaa ja unta, ja vettä hän voisi mahdollisesti siemaista vähän yön pimeydessä. Hän oli edennyt vasta kymmenisen metriä, kun pohjoisvietnamilaisten sotilaiden partio ohitti hänet aivan läheltä.
Hathcock tarkkaili silmäkulmastaan sotilaiden liikkeitä. Hän kuuli miesten puhuvan jotakin, ja vaikka hän ei osannut vietnamia, hän ymmärsi miesten äänensävystä, että nämä rupattelivat leppoisasti ja laskivat leikkiä.
Seuraavaan iltapäivään mennessä Hathcock oli edennyt vasta viitisensataa metriä. Sadat hyönteisten puremat kutittivat hänen kehoaan, mutta hän ei antanut sen häiritä.
Muutaman kerran partioivat sotilaat lähes kävelivät hänen päältään huomaamatta häntä. Hänellä oli edelleen se etu puolellaan, että vihollinen ei odottanut tällaista iskua omalla alueellaan.
Tähtäys, laukaus ja osuma
Kun Hathcock oli päässyt noin 900 metrin etäisyydelle, hänen liipaisinsormeaan alkoi syyhytä. Hänen kehonsa jokaista niveltä pakotti, ja hänen polvensa, lonkkansa ja käsivartensa olivat tuskallisten rakkojen peitossa.
”Pystyt siihen tältäkin etäisyydeltä”, hän ajatteli. Järjen ääni kuitenkin käski hänen malttaa vielä, jotta hän saisi kenraalin kunnolla tähtäimeensä ja pääsisi elävänä pois.
Hathcock jatkoi ryömimistään. Hän oli jo alkanut tehdä mielessään laskelmia laukaukseen vaikuttavista tekijöistä, kuten ilmankosteudesta, tuulen suunnasta ja tuulen nopeudesta.
Päivänkoitteessa neljäntenä päivänä Hathcock oli valmiina kivääri suunnattuna tukikohtaan ja pieni kankaanpala aseen suun alapuolelle levitettynä, jottei laukauksen pölläyttämä maa paljastaisi hänen sijaintiaan.
Kuluneina päivinä hän oli muutaman kerran nähnyt tukikohdassa vilauksen kenraalista, ja odoteltuaan nyt tovin hän näki kenraalin tulevan ulos ja lähtevän kohti odottavaa autoa.
Hathcock suuntasi tähtäimen ristikon kenraalin rintakehään. Ikään kuin olisi kuullut Hathcockin toiveen, kenraali pysähtyi.
Hathcock painoi liipaisinta ja tunsi aseen potkun olkapäässään. Kenraali kaatui selälleen, ja sotilaat hänen ympärillään heittäytyivät maahan.
Saldo: 93 tappavaa osumaa
Seuraavat tunnit Hathcock ryömi pellon poikki kohti metsää hitaasti mutta nopeammin kuin hän oli edellisinä päivinä edennyt.
Yhtään partiota ei tullut hänen suuntaansa. Hathcockin onneksi hänen aseensa suuliekkiä ei ollut nähty tukikohdasta.
Päästyään puiden suojaan hän nousi jaloilleen ensimmäistä kertaa moneen päivään.
Sitten hän kiirehti metsän läpi sovitulle kohtaamispaikalle, mistä merijalkaväen sotilaat saattoivat hänet pois.
Hathcock oli onnistunut mahdottomassa: hän oli eliminoinut viholliskenraalin ja selviytynyt siitä hengissä. Nyt hän saattoi lähteä kotiin vaimonsa ja poikansa luo.
Vuonna 1969 Hathcock palasi Vietnamiin, mutta hän loukkaantui pian ollessaan miinaan ajaneen panssarivaunun kyydissä. Seuraavana vuonna Yhdysvallat solmi nöyryyttävän rauhan-sopimuksen Pohjois-Vietnamin kanssa.
Hathcock jatkoi armeijan palveluksessa ja kommentoi 93 varmistettua tappoaan seuraavasti:
”En nauttinut tappamisesta. Se oli työtäni. Jollen olisi osunut viholliseen, he olisivat tappaneet lukuisia merijalkaväkemme nuoria kavereita. Niin minä sen näen.”