Vakoojat vaihdettiin Glienicken sillalla
Vartija sytytti valot. Karulla laverilla nukkuva mies havahtui. Hänen katseensa harhaili hetken, sitten hän muisti olevansa sellissä Länsi-Berliinissä. Oli 10. helmikuuta vuonna 1962. Hän oli kärsinyt Yhdysvalloissa viitisen vuotta 30 vuoden vakoilutuomiostaan, ja nyt hänet oli siirretty Länsi-Berliiniin vaihdettavaksi amerikkalaiseen vankiin.
Kun hän oli pukeutunut, hänet ohjattiin ulos. Berliinin aamuilma oli raaka ja kolea. Hän nousi yhteen odottavista autoista, ja saattue lähti kohti Glienicken siltaa Itä- ja Länsi-Berliinin rajalla.
Seistessään sillalla yhdysvaltalaissotilaiden ympäröimänä hän näki, kuinka neljä mustaa henkilöautoa saapui sillan toiseen päähän Itä-Saksan puolelle. Autoista nousseesta ryhmästä erkani pian ilmavoimien univormuun pukeutunut mies, joka lähti kävelemään siltaa pitkin Länsi-Saksan puolta kohti.
Sitten hänetkin komennettiin liikkeelle. Miehet ohittivat toisensa sillan puolivälissä, ei-kenenkään-maalla. Vakoojienvaihto oli suoritettu, ja Rudolf Abel ja Francis Gary Powers olivat kumpikin omilla puolillaan rautaesirippua.
LUE LISÄÄ: Tutustu aseisiin, joita vakoojat käyttivät kylmän sodan aikana
Kylmän sodan kuumat vuodet
Ennen toista maailmansotaa Yhdysvalloissa oli ajateltu lapsekkaasti, että herrasmiehet eivät urki toistensa salaisuuksia.
Toisen valtion asioiden penkomista ja tiedustelutietojen keräämistä pidettiin niin tahdittomana ja epähienona, että moinen likainen puuha annettiin pienten armeijan erikoisyksikköjen tehtäväksi.
Toista maailmansotaa käytiin kuitenkin niin monen osapuolen kesken, että tiedustelusta tuli ratkaisevan tärkeää.
Saksan antauduttua tiedustelun merkitys kasvoi entisestään, kun sekä idässä että lännessä alettiin pitää sodanaikaisia liittolaisia vihollisina rauhan tultua.
Kylmää sotaa oli jatkunut jo pitkään, kun Abelin ja Powersin vaihto tehtiin: Neuvostoliitto oli hätkähdyttänyt maailmaa tehdessään ensimmäisen ydinkokeensa vuonna 1949 muutama vuosi Yhdysvaltojen jälkeen.
Järkyttävintä amerikkalaisille oli se, että Neuvostoliitto oli saanut tekniset tiedot Yhdysvalloissa toimivien vakoojiensa avulla.
Kuuban vallankumous vuonna 1959 ja ohjuskriisi vuonna 1962 vain 150 kilometrin päässä Yhdysvaltojen rannikosta kiihdyttivät kylmää sotaa entisestään.
Suurvaltojen välit olivat kylmän sodan aikana niin kireät, että Yhdysvaltojen vuosien 1961–1968 puolustusministeri Robert McNamara luonnehti eräässä haastattelussa kylmän sodan aikakautta pikemminkin kuumaksi.
Abelin ja Powersin vaihto merkitsi kahden kylmän sodan aikakauden vakoilutarinan päättymistä. Abelin Yhdysvalloissa johtama suuri vakoojarinki oli paljastunut inkerinsuomalaisen Reino Häyhäsen ilmiannon perusteella, ja Powersin U-2-tiedustelulentokone oli ammuttu alas Neuvostoliiton yllä. Abelin ja Powersin vaihto oli ensimmäinen lukuisista vakoojienvaihdoista, joita Berliinin Glienicken sillalla tehtiin.
Monien henkilöllisyyksien Abel
Abel oli syntynyt vuonna 1903 Newcastlessa, Englannissa. Hänen vanhempansa olivat Venäjän saksalaisia, ja hänen oikea nimensä oli Viljam Genrihovitš Fišer.
Fišerit muuttivat vuonna 1921 Neuvostoliittoon, jossa englannin- ja venäjäntaitoinen Viljam työskenteli aluksi kääntäjänä maailmanvallankumousta ajavassa Komintern-järjestössä.
Armeija-aikanaan hänet koulutettiin radistiksi, minkä jälkeen hän työskenteli jonkin aikaa Neuvostoliiton sotilastiedustelussa ja radioteknisenä asiantuntijana KGB:tä edeltävien tiedusteluorganisaatioiden palveluksessa eri puolilla Eurooppaa.
Fišer oli edennyt agenttien radioteknisen koulutuksen johtajaksi, kun hänet erotettiin tehtävästään epäilyttävänä henkilönä englantilaisen syntyperänsä ja arveluttavien yhteyksiensä takia.
Toisen maailmansodan aikana Fišer kuitenkin taas kelpasi kouluttamaan Saksaan lähetettäviä neuvostoliittolaisia vakoojia radiolähetysten lähettämisessä ja vastaanottamisessa.
Sodan jälkeen Neuvostoliiton salainen poliisi koulutti Fišerin lähetettäväksi Amerikkaan, mitä tarkoitusta varten hänelle luotiin henkilöllisyys Emil Robert Goldfusin nimellä. Oikea Goldfus oli kuollut lapsena.
Fišer saapui Kanadan kautta Yhdysvaltoihin 16. marraskuuta vuonna 1948 tehtävänään värvätä uusia ja valvoa nykyisiä agentteja sekä perustaa radiosanomien lähetyspaikka ja organisoida sabotaasiyksikkö.
CIA:n ja KGB:n vakoojat valloillaan
Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA oli perustettu vuonna 1947 keräämään ulkovalloista tietoa, jota ei saatu diplomatian keinoin. Koska tiedustelutieto oli strategisesti merkittävää, CIA oli vastuussa vain Valkoiselle talolle.
Neuvostoliiton aggressiivinen ulkopolitiikka huolestutti Yhdysvaltoja niin suuresti, että CIA sai käytännössä rajattomat toimivaltuudet.
Kommunismin uhan nimissä CIA sai kaataa hallituksia, tukea kansannousuja ja tehdä salamurhia. Neuvostoliiton salainen poliisi Tšeka ja sen seuraajat keskittyivät pääasiassa valvomaan maan omia kansalaisia.
Stalinin kuoltua vuonna 1953 Neuvostoliiton turvallisuusorganisaatiota uudistettiin, ja vuonna 1954 perustettiin Valtion turvallisuuskomitea KGB, joka vastasi sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta sekä tiedustelusta.
KGB:llä oli yli puoli miljoonaa työntekijää, joista puolet oli rajavartiotehtävissä, kolmannes vakoojia ja loput muun muassa analysoivat kerättyä tietoa, kehittivät uusia tiedustelumenetelmiä ja hoitivat arkistoja.
Ulkomaantiedustelun painopisteisiin kuului länsimaisten tieteellisten läpimurtojen selvittäminen.
LUE LISÄÄ: Tutustu vakoojien kätkettyihin korviin ja silmiiin
Salaisen agentin studio
Saapuessaan Yhdysvaltoihin Fišerillä oli 5 000 dollaria toimintansa käynnistämiseen. Hänen peitehenkilöllisyytensä Yhdysvalloissa oli valokuvataiteilija, joten hän vuokrasi itselleen studion ja varaston Brooklynistä, New Yorkista.
Tuttavien mukaan Fišer oli mukava, älykkään tuntuinen mies, joka mielellään jutteli ajankohtaisista asioista ja kertoi tarinoita nuoruudestaan metsätöissä Yhdysvaltain luoteisrannikolla.
Hän rekrytoi uusia henkilöitä verkostoonsa, valvoi tietoja kerääviä agentteja, johti jo olemassa olevaa vakoojarinkiä sekä organisoi sabotaasiverkoston.
Sabotoitaviksi valittiin tärkeitä sotilas- ja yhdyskuntarakennekohteita, ja sabotööreiksi värvättiin kokeneita alan asiantuntijoita Väli- ja Etelä-Amerikasta.
Vakoojaverkostoon saatiin uusia jäseniä lähestymällä varovaisesti sotateollisuuden ja alan tutkimuksen tai sotilashallinnon parissa työskenteleviä henkilöitä ja tunnustelemalla hienovaraisesti heidän mielipiteitään.
Korean sodan puhjettua vuonna 1950 eteläamerikkalaiset räjähdysaineasiantuntijat kutsuttiin kahdeksi kuukaudeksi toimintavalmiuteen ja meksikolaiset sabotöörit olivat valmiina ylittämään rajan väärän henkilöllisyyden turvin.
Rudolf Abel esitti olevansa taiteilija ja valokuvaaja, joten hän vuokrasi itselleen ateljeen New Yorkista.
Vakoojat eivät kaihtaneet keinoja
Tietoja tarjottiin ideologisista syistä ja rahantarpeessa. Pahasti velkaantunut Yhdysvaltain merivoimien tietoliikenneasiantuntija John Walker myi aluksi rannikkovartioston radioviestien salausavaimen muutamalla tuhannella dollarilla neuvostoliittolaisille ja sopi samalla lisätoimituksista.
Seuraavien 17 vuoden aikana hän värväsi mukaan isoveljensä, poikansa, vaimonsa ja parhaan ystävänsä ja tienasi vähintäänkin 350 000 dollaria ja hurjimpien arvioiden mukaan jopa yli kaksi miljoonaa.
Walker jäi kiinni, kun hänen entinen vaimonsa teki ilmiannon suututtuaan siitä, että mies kieltäytyi maksamasta hänelle elatusapua.
KGB:n kerrotaan kiristäneen potentiaalisia tietolähteitä käyttämällä alaikäisiä houkutuslintuja ja kuvaamalla tapahtumat, minkä jälkeen kohde sai mahdollisuuden valita toimittaisiko tietoja vai julkistettaisiinko hänen touhunsa.
Itä-Saksan tiedustelupalvelun Stasin lähestymistapa oli viekkaampi. Stasi-Romeot olivat huomaavaisia miehiä, jotka hankkiutuivat pidempään suhteeseen naispuolisten tietolähteiden kanssa.
Yksi DDR:n auervaarojen kymmenistä uhreista oli Yhdysvaltain Bonnin lähetystön kääntäjä ja tulkki Gabriele Kliem, joka kohtasi elämänsä miehen vuonna 1977, meni kihloihin ja muutti yhteen tämän kanssa.
Frank Dietzel esitti olevansa fyysikko ja rauhanaktivisti. Seitsemän vuotta kestäneen suhteen aikana Kliem luovutti rakkaalleen satoja luottamuksellisia asiakirjoja luullen tietoja käytettävän sodanvastaiseen toimintaan. Tapaus paljastui vasta vuonna 1991, kun DDR romahti. Kliem sai syytteen ja tuomion vakoilusta.
Yhdysvallat panosti vakoilutekniikkaan. Tiedustelulentokone Lockheed U-2 otettiin käyttöön vuonna 1955. Sillä pystyttiin valokuvaamaan strategisesti tärkeitä kohteita yli 21 000 metrin korkeudesta.
Koneen piti olla Neuvostoliiton ilmatorjunnan ulottumattomissa, mutta vuonna 1960 Neuvostoliitto onnistui ampumaan Gary Powersin ohjaaman U-2:n alas sen ollessa syvällä Neuvostoliiton ilmatilassa.
Yhdysvallat yritti väittää, että lento liittyi NASAn ilmakehätutkimuksiin. Kun Neuvostoliitto esitteli koneen ottamia kuvia sotilaskohteista, oli pakko tunnustaa. Lentäjä Powers sai 17 vuoden tuomion, josta osa oli määrä kärsiä työleirillä.
Inkerinsuomalainen ilmiantaja
KGB:n eversti Fišerin vakoojaverkoston jäsenet eivät tienneet edes hänen peitenimeään. He tunsivat yhteyshenkilönsä vain jollain hänen useista koodinimistään, eivätkä verkoston jäsenet tienneet esimerkiksi missä hän asui. Kaikesta varovaisuudestaan huolimatta hän jäi kuitenkin kiinni.
Eversti Fišerin apulaisena toimi KGB:n majuri, inkerinsuomalainen Reino Häyhänen, jonka peiteidentiteetti oli amerikansuomalainen Eugene Maki.
Toukokuussa 1957 Häyhänen alias Maki meni Pariisissa Yhdysvaltain suurlähetystöön ja kertoi olevansa KGB:n agentti. Hän paljasti muun muassa työskennelleensä viisi vuotta suuressa vakoiluorganisaatiossa, jota johti KGB:n agentti koodinimeltä Marc.
Hän ei tiennyt miehen mahdollisesta asuin- tai olinpaikasta muuta kuin että oli käynyt kerran tämän valokuvaustarvikevarastossa Brooklynissä noutamassa kameran.
FBI löysi Fišerin nopeasti näiden tietojen perusteella. Hänen hallustaan löytyi vakoiluvarusteita, kuten mikrofilmikameroita ja mikrofilmien valmistusvälineet sekä lyhytaaltoradioita.
Häyhänen sai ilmiannostaan palkaksi ikuisen syytesuojan mutta kuoli vain muutaman vuoden kuluttua auto-onnettomuudessa.
Moskovaan palannut Fišer sai hoitaa lähinnä seremoniallisia tehtäviä. Hän piti luentoja uusille agenteille ja osallistui juhlallisuuksiin. Kuvassa Fišer ja korkeita KGB:n edustajia.
Fišer ilmoitti FBI:lle nimekseen Rudolf Abel. Tämä oli signaali KGB:lle, että hän oli jäänyt kiinni.
Strategisten tiedustelutietojen välittämisestä ei löytynyt todisteita, mutta hänet tuomittiin yrityksistä vakoilla Yhdysvaltojen sotilassalaisuuksia ja toimittaa tiedustelutietoa Nevostoliittoon sekä laittomasta maahantulosta yhteensä 30 vuodeksi vankeuteen.
Hän ei kuitenkaan joutunut kärsimään tuomiotaan kokonaan, sillä hänet vaihdettiin U-2-vakoilukoneella alas ammutuksi tulleeseen Powersiin.
Neuvostoliitossa Fišer asettui Moskovaan. Hän kuoli vuonna 1971 syöpään. Hänen hautakivessään lukee sekä Viljam Genrihovitš Fišer että Rudolf Abel.