Luutnantti Eugene Clark oli urkkinut pohjoiskorealaisten liikkeitä Inchonissa jo kahden viikon ajan. Nyt, syyskuun 15. päivän vastaisena yönä vuonna 1950, hänen työnsä kantaisi hedelmää.
Muutaman tunnin kuluttua Clark ajaisi veneellä Yeongheung-don saarelta pienelle Palmi-don saarelle ja sytyttäisi sen majakkaan valon, jonka avulla kenraali Douglas MacArthurin johtamat maihinnousujoukot voisivat navigoida Inchoniin johtavassa vaikeakulkuisessa väylässä. Ilman majakkaa maihinnousujoukkojen laivat olisivat vaarassa ajaa karille.
”Me nousemme maihin Inchonissa, ja minä murskaan vihollisen!” MacArthur maihinnoususuunnitelmastaan.
Clark kohotti kiikarinsa ja tähyili pimeyteen. Hetkeen hän ei nähnyt mitään, mutta sitten näytti aivan kuin edessä avautuva riisipelto olisi yhtäkkiä alkanut liikkua pimeässä. Pohjoiskorealaiset olivat tulleet tutkimaan Yeongheung-dota.
”Juokse Yongin luo ja sano hänelle, että noin seitsemän ’punaista’ etenee pellolla häntä kohti”, Clark kuiskasi ryhmäänsä kuuluvalle eteläkorealaiselle sissille. Hän ei halunnut avata tulta, jotta ei paljastaisi viholliselle ryhmänsä sijaintia.
Pellolla hiipivät pohjoiskorealaiset olivat tiedustelijoita, ja pääjoukko odotti luultavasti pellon toisella reunalla.
Clark manasi mielessään epäonneaan. Hän oli onnistunut välttelemään vihollista kahden viikon ajan mitatessaan väylän syvyyttä eri vuorokaudenaikoina ja kartoittaessaan Inchonin alueen rantoja.
Yhtäkkiä laukausten äänet keskeyttivät luutnantin mietteet. Yong oli avannut tulen. Clark käänsi katseensa sivuun, jotta aseiden suulieskat eivät sokaisisi hänen pimeään tottuneita silmiään.
Hän lähti hiipimään ääneti eteenpäin, ja pian hän näki vihollisen pääjoukon etenevän kohti Yongin asemia aivan kuten hän oli arvellutkin. Vihollinen oli pysäytettävä, sillä muuten koko maihinnousuoperaatio olisi uhattuna.
Kommunismi ei saanut levitä
Korean sota syttyi 25. kesäkuuta 1950 Pohjois-Korean joukkojen tunkeuduttua maiden rajan yli Etelä-Koreaan. Neuvostoliittolaisilla panssarivaunuilla ja tykeillä aseistautuneet pohjoiskorealaiset etenivät vauhdilla kohti etelää yhdysvaltalaisten joukkojen kiiruhtaessa Etelä-Korean avuksi Japanissa sijaitsevista tukikohdistaan.
🎬 Pohjois-Korean tankit vyöryivät eteenpäin:
Yhdysvallat päätti vastata hyökkäykseen kovin ottein, sillä muuten koko maailma olisi vaarassa joutua Stalinin valtaan. Edellisenä vuonna kommunistit olivat voittaneet Kiinan sisällissodan, eikä Yhdysvallat halunnut antaa myös Etelä-Korean joutua kommunistien käsiin.
Korean sodan kaksi ensimmäistä viikkoa paljastivat kuitenkin Yhdysvaltojen sotavoimissa suuria heikkouksia. Toisen maailmansodan veteraanit olivat vaihtuneet kokemattomiin tulokkaisiin, joiden ainoa kosketus sotilaselämään oli lokoisa oleilu miehitetyssä Japanissa.
Koreassa keltanokat joutuivat kohtaamaan Pohjois-Korean diktaattorin Kim Il-Sungin panssarivaunut ilman kunnollista koulutusta tai asianmukaisia varusteita.
Yhdysvaltalaiset joutuivat kerta toisensa jälkeen perääntymään kohdatessaan Pohjois-Korean panssarivaunut. He vetäytyivät kohti etelää, kunnes vastaan tuli meri.
Nyt heidän oli taisteltava tai kuoltava, ja niin he kaivautuivat asemiin Etelä-Korean kaakkoiskolkassa sijaitsevan Pusanin kaupungin ympäristöön ja puolustautuivat epätoivon vimmalla.
Yö toisensa jälkeen pohjoiskorealaiset yrittivät rynnäköidä Pusaniin, joka oli kuukauden sotimisen jälkeen ainoa vielä miehittämätön alue Etelä-Koreassa. Kaupunkiin saapui joka päivä lisää yhdysvaltalaisjoukkoja, mutta ne ja niiden eteläkorealaiset liittolaiset pystyivät silti vain vaivoin pitämään asemansa – kunnes kenraali MacArthur tuli apuun.
MacArthur oli toisen maailmansodan sankari, jonka tavoitteena ei koskaan ollut vain tappion torjuminen vaan murskavoitto. Nyt hän aikoi kääntää sodan kulun yllätyshyökkäyksellä Inchoniin.
MacArthur otti ohjat
Yhdysvaltojen korkein sotilasjohto oli kokoontunut MacArthurin päämajan kokoushuoneeseen Tokioon, jossa tämä 23. elokuuta 1950 esitteli sille uhkarohkean suunnitelmansa.
Maajoukkojen, laivaston ja ilmavoimien komentajat olivat lentäneet Tokioon Washingtonista, ja lisäksi strategiakokoukseen oli saapunut useita muita kenraaleja ja amiraaleja. He eivät olleet uskoa korviaan, kun he kuulivat MacArthurin suunnitelman.
Pilottilaseja käyttävä McArthur oli aina valmis poseeraamaan valokuvissa.
MacArthur halusi toteuttaa massiivisen maihinnousuoperaation Pohjois-Korean joukkojen selustaan Inchonin satamakaupunkiin noin 30 kilometrin päähän Etelä-Korean pääkaupungista Soulista länteen.
Sitten hän aikoi katkaista niemimaan kahtia, jolloin Pohjois-Korean joukot jäisivät loukkuun tai vetäytyisivät rajan taakse pohjoiseen.
Inchon oli vaarallinen paikka maihinnousulle. Sinne johti vain kapea karikkoinen vesiväylä, sen lähivesiä kuvaavat merikartat olivat vanhentuneita ja siellä vaikutti voimakas vuorovesi-ilmiö, jonka vuoksi merenpinnan korkeus vaihteli jopa 8,8 metriä.
Kenraalit tyrmäsivät MacArthurin uhkarohkean suunnitelman, mutta tämä ei piitannut heidän perusteluistaan vaan tuprutteli vain rauhallisena maissipiippuaan.
”Parhaassa tapauksessa Inchon ei ole täysin mahdoton paikka maihinnousulle”, totesi eräs amiraali mutta jatkoi, ettei laivasto voinut tukea hyökkäystä.
MacArthur ei kuunnellut neuvoja
Kun kenraali MacArthur esitti suunnitelmansa uhkarohkeasta maihinnoususta Inchoniin, kollegat pudistelivat päätään.
Douglas MacArthur oli elävä legenda. Hän oli yksi Yhdysvaltojen harvoista viiden tähden kenraaleista, ja toisessa maailmansodassa hän oli estänyt japanilaisten etenemisen Papua-Uudessa-Guineassa ja vapauttanut Filippiinit japanilaisten vallasta.
Palkinnoksi hän sai ottaa vastaan Japanin antautumisen vuonna 1945. MacArthur oli taitava löytämään ja käyttämään hyväkseen vihollisen heikkouksia, ja hänellä oli rautainen itseluottamus.
Nämä ominaisuudet auttoivat häntä vakuuttamaan epäilijät siitä, että Inchon oli oikea paikka Pohjois-Korean joukkoja vastaan suunnatulle hyökkäykselle. ”Big Chiefiksi” eli ”Suureksi päälliköksi” kutsutulle MacArthurille hyökkäys Inchoniin oli kuitenkin muutakin kuin keino kääntää sodan kulku ja vapauttaa Etelä-Korea.
Vuonna 1948 MacArthur oli turhaan pyrkinyt republikaanipuolueen presidenttiehdokkaaksi. Vuonna 1950 hän uskoi, että komea voitto Koreassa siivittäisi hänet Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi. Inchonin piti olla vain alkua hänen voittokululleen.
Hyökkäys Inchoniin ei saanut tukea
Yhdysvaltalaiset kenraalit pitivät maihinnousua Inchoniin poikkeuksetta huonona ajatuksena. Kenraali MacArthur kuitenkin luotti vaistoonsa ja piti päänsä.
Sitten kenraali MacArthur pyysi puheenvuoroa. Hän muistutti niistä lukemattomista kerroista, jolloin Yhdysvaltojen sotalaivasto oli kuljettanut hänen maajoukkonsa taisteluun ja voittoon toisessa maailmansodassa.
”En olisi uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin laivasto kieltäytyy tukemasta maajoukkojen operaatiota”, kenraali totesi pettyneenä. Moni paikallaolija väitti jälkeenpäin nähneensä kyyneleen kimmeltävän kenraalin silmänurkassa.
Seuraavat 45 minuuttia kenraali puhui kommunismin uhasta ja historian suurista sotapäälliköistä. Sitten hän päätti puheensa:
”Voin lähes kuulla kohtalon rummuttavan pöytää sormillaan. Meidän on toimittava nyt tai kuoltava. Me nousemme maihin Inchonissa, ja minä murskaan vihollisen!”
Laivaston komentaja nousi seisomaan ja julisti liikuttuneena: ”Kenraali, laivasto vie teidät Inchoniin.” MacArthur sai jälleen kerran juuri sen, mitä oli halunnutkin.
Kenraalit tulivat katumapäälle
Tokion kokousta seuraavana päivänä MacArthurin kenraalien ylle langettama lumous alkoi haihtua ja heitä alkoi arveluttaa.
Oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä mikään ei enää pysäyttäisi jääräpäistä MacArthuria, joka halusi saada tahtonsa läpi pienimmissäkin asioissa.
Lannistettu sodanjohto pyysi presidentti Harry S. Trumania hyväksymään MacArthurin suunnitelman. Presidentin hyväksyntää ei lain mukaan tarvittu, mutta kenraalit halusivat turvata selustansa siltä varalta, että MacArthurin operaatio päättyisi huonosti.
Alkoi kilpajuoksu kelloa vastaan, sillä aikaa maihinnousun valmistelemiseen oli vain kolmisen viikkoa. Vuoroveden vuoksi maihinnousun oli tapahduttava 15. syyskuuta, jolloin meri Inchonin edustalla olisi riittävän syvä sotalaivoille.
Muussa tapauksessa operaatio lykkääntyisi lähes kuukaudella, jolloin Korean kylmä talvi alkoi olla jo liian lähellä. Kolme viikkoa oli lyhyt aika valmistella operaatio, johon osallistuisi kymmeniätuhansia sotilaita – etenkin kun monia siihen osallistuvista yksiköitä ei ollut vielä edes olemassa.
Pohjois-Korean hyökkäys oli yllättänyt Yhdysvallat housut kintuissa. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen sotavoimia oli supistettu 89 divisioonasta kymmeneen, joista kahdeksassa oli vain 11 000–13 000 miestä sota-aikana vakiintuneen 19 000 miehen sijasta.
Merijalkaväki, joka oli maihinnousussa avainasemassa, oli vieläkin kehnommassa jamassa. Vaikka se olisi mobilisoinut kaikki yksikkönsä, miehiä ei siltikään olisi ollut riittävästi. Niinpä palvelukseen jouduttiin kutsumaan miehiä reservistä.
Heidät lähetettiin Japaniin, jossa kaksi divisioonaa valmistautui maihinnousuun. Palvelukseen määrättiin jopa Yhdysvaltojen suurlähetystöjä vartioivia sotilaita.
Kiina ennakoi maihinnousun
Yllätysmomentti oli edellytys Inchonin maihinnousun onnistumiselle. Kiinalaiskenraali kuitenkin päätteli, minne MacArthur aikoi iskeä.
MacArthurin joukoilla oli poikkeuksellisia vaikeuksia pitää lähestyvä maihinnousuoperaatio salassa. Kenraalin Tokiossa sijaitsevan Tyynenmeren päämajasta vuoti tietoa lehdistölle niin, että maihinnousua alettiin pian kutsua nimellä ”Operation Common Knowledge” eli ”operaatio Kaikkihan sen tietää”.
Näin myös Pohjois-Korean vakoojat saivat vihiä yhdysvaltalaisten tulevasta maihinnoususta, mutta sen kohdetta he eivät tienneet. Vakoojat urkkivat tietoja tulevien hyökkäysjoukkojen miesvahvuudesta Japanin kommunististen satamatyöläisten keskuudessa syyskuun alussa vuonna 1950.
Yhdysvaltalaiset tiesivät tämän ja alkoivat siksi levittää väärää tietoa, jonka mukaan maihinnousu tapahtuisi Kunsanissa 200 kilometrin päässä Inchonista etelään.
Kiinalainen kenraali Lei Yingfu alkoi kuitenkin kerätä järjestelmällisesti tietoa muun muassa Korean niemimaan rannikosta, ja hän sai selville, että koko niemimaalla oli vain kuusi maihinnousuun soveltuvaa rantaa.
Sitten hän perehtyi MacArthurin taktiikoihin toisen maailmansodan aikana ja totesi, että amerikkalaiskenraali suosi näyttäviä operaatioita, joihin liittyi suuria riskejä mutta myös suuria voittoja.
Tästä hän päätteli MacArthurin aikovan todellisuudessa nousta maihin Inchonissa. Lei Yingfun raportti välitettiin Pohjois-Korean johdolle, mutta Kim Il-Sung määräsi silti kaikki liikenevät joukot etelään Pusaniin. Sillä välin MacArthur otti kurssin Inchoniin.
Tiedustelu oli avainasemassa
Japaniin virtasi sotilaita, ja maihinnousussa tarvittavat kaksi divisioonaa alkoivat olla koossa. Sillä välin merijalkaväen luutnantti Eugene Clark sai tehtäväkseen kerätä tietoa, jonka avulla uhkarohkeasta ideasta kypsyisi toteuttamiskelpoinen sotilasoperaatio.
39-vuotias Clark oli juuri oikea mies tehtävään, sillä hän oli toisen maailmansodan aikana osallistunut maihinnousuun Okinawan saarelle. Tarkkojen tietojen saaminen Inchoniin johtavasta meriväylästä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi.
Niinpä Clarkin ei auttanut muu kuin hankkiutua itse Inchoniin tutkimaan ympäristöä. Hän sai avukseen kaksi eteläkorealaista upseeria, joista toinen edusti laivastoa ja toinen oli tiedustelupalvelun eversti.
Yhdessä miehet soluttautuivat Inchonin saaristoon. 1. syyskuuta kolmikko rantautui partioveneellään Yeongheung-don saareen noin 15 kilometrin päähän Inchonista.
Heillä oli kaksi viikkoa aikaa kartoittaa Lentokalasalmeksi kutsuttua väylää, jota pitkin maihinnousulaivaston oli määrä purjehtia kohteeseen. Clarkin kumppaneineen piti selvittää merimiinojen, poijujen ja vihollisen tykkiasemien sijainti ja kirjata muistiin vuoroveden vaihtelut sekä paljon muuta tietoa, jota maihinnousun onnistuminen edellytti.
Inchonissa vaikuttaa hyvin voimakas vuorovesi
Kuun vetovoima saa maapallon merten pinnan nousemaan ja laskemaan noin 50–60 senttimetriä kaksi kertaa reilussa vuorokaudessa.
Inchonissa vuoroveden vaihtelu on kuitenkin jopa kahdeksan metriä, sillä kaupunki sijaitsee Keltaiseenmereen avautuvan matalan lahden pohjukassa.
Kun nousuvesi tunkeutuu lahteen, lahden lukuisat saaret estävät vesimassoja levittäytymästä laajalle, kuten avomerellä, ja vedenpinta nousee rajusti.
Yeongheung-dolla Clark värväsi ja aseisti avukseen pienen joukon paikallisia asukkaita, joiden tehtävänä oli pitää vihollinen loitolla.
Sen jälkeen Clark ja korealaiset kävivät töihin. Heille valkeni pian, että Pohjois-Korea oli keskittänyt kaiken taisteluvoimansa Pusaniin ja jättänyt Inchonin merialueet lähes huomiotta.
Helpotuksekseen Clark löysi Lentokalasalmesta vain muutamia merimiinoja, jotka nekin olisivat voineet hidastaa maihinnousujoukkojen pääsyä Inchoniin päivillä tai jopa viikoilla.
Clark koki toisen onnenpotkun, kun hän eräänä yönä livahti Palmi-don saarelle, jonka majakka ohjasi laivaliikennettä väylässä.
Saari oli miehittämätön, eivätkä pohjoiskorealaiset olleet vaivautuneet tuhoamaan majakkaa, vaan he olivat vain sammuttaneet sen lampun. Clarkin tarvitsi vain sytyttää majakan valo, kun MacArthur saapuisi.
Riita oli vaarantaa koko operaation
Noin 11 kilometrin päässä Inchonista sijaitseva Palmi-do oli täydellinen tähystyspaikka. Clark halusi kuitenkin päästä vieläkin lähemmäksi Inchonia – itse kaupunkiin asti. Eräänä pimeänä yönä hän nousi veneeseen kalastajaksi naamioituneena muutaman paikallisen kanssa.
Clark tovereineen pääsi Inchoniin huomiota herättämättä, ja Clark pani merkille kivimuurit, jotka estivät nousuvettä tulvimasta kaupunkiin. Vaivihkaa Clark mittasi kivimuurien korkeuden ja leveyden välittääkseen tiedot MacArthurin päämajaan.
Clarkin mittaillessa muureja hänen apurinsa riitautuivat paikallisten merimiesten kanssa ja pohjoiskorealaiset vartijat lähtivät jo kävelemään paikalle selvittämään asiaa. Sitten he kuitenkin päättivät jättää asian sikseen ja lähtivät tiehensä.
Vasta vaaran ollessa ohi Clark tajusi, että hänen yhdysvaltalainen univormunsa oli ollut koko ajan selvästi näkyvillä veneen pohjalla. Jos pohjoiskorealaiset olisivat vilkaisseet veneeseen, hän olisi jäänyt kiinni.
Kun tehtävä oli suoritettu, Clark palasi Yeongheung-dohon, ja 14. syyskuuta kaikki oli valmista. Sinä yönä vihollinen kuitenkin päätti tutkia saaren.
Kun Clarkin apujoukot olivat ampuneet vihollisen tiedustelijat, pohjoiskorealaisten pääjoukko hyökkäsi. Seurasi tunteja kestänyt tulitaistelu, jonka aikana Clark miehineen vetäytyi vähä vähältä kohti rantaa ja nousi lopulta veneisiin.
Eteläkorealaiset veivät luutnantin vartioimattomalle Palmi-don saarelle, ja tämä sytytti majakkaan valon. Pian saaren ohi alkoi lipua suuria tummia hahmoja. MacArthur oli saapunut.
⚔️ Seuraa maihinnousua hyökkäys kerrallaan:
Vuorovesi oli yhdysvaltalaisten pahin vihollinen
Kenraali MacArthur uskoi, että maihinnousu Inchoniin toisi nopean ratkaisun Korean sotaan. Ensin joukot oli kuitenkin saatava maihin, ja luonto oli monin tavoin vihollisen puolella. Kaiken piti sujua nappiin, eivätkä pohjoiskorealaiset saaneet aavistaa mitään.
Miinat raivattiin laivaväylältä
15. syyskuuta: Keskiyön jälkeen yhdysvaltalaiset kommandot sytyttivät Inchonin edustalla olevan pikkusaaren majakan merkiksi lähestyville maihinnousujoukoille.
MacArthurin sotalaivat saapuivat Lentokala-salmeen ja raivasivat sieltä pohjoiskorealaisten laskemat muutamat merimiinat. Sitten ne alkoivat tulittaa Wolmi-don saarella olevia pohjoiskorealaisten tykkiasemia.
Laskuvesi viivästytti rynnäkköä kaupunkiin
Kello 6.30 aamulla yhdysvaltalaiset nousivat maihin Wolmi-don saarella olevalle Vihreälle rannalle ja valtasivat vihollisen tykkiasemat. Wolmi-don valtaus kävi helposti, mutta laskuvesi viivästytti hyökkäystä Inchoniin peräti 11 tunnilla.
Hyökkäys oli juuttua mutaan
Hyökkäys Inchonin eteläpuoliselle Siniselle rannalle alkoi kello 17. Ensimmäisenä maihin nousivat amfibiopanssariajoneuvot, joista moni kuitenkin juuttui mutaan, ja sotilaat joutuivat jatkamaan matkaa jalan.
Kolme tuntia myöhemmin yhdysvaltalaiset valtasivat Kukkulan 117, josta he pystyivät tulittamaan Pohjois-Korean Soulista saapuvia apujoukkoja.
Inchon sortui nopeasti
Kello 17.30 vesi oli noussut niin korkealle, että maihinnousujoukot pystyivät iskemään itse kaupunkiin.
Merijalkaväki rynnäköi kevyillä Higgins-maihinnousuveneillä Punaiselle rannalle, jossa sotilaat kiipesivät tikkaita pitkin 4,5 metrin korkuiselle kivimuurille ja valtasivat vihollisen asemat.
Raskas kalusto nousi maihin
Kello 19.00 raskaat LST-maihinnousualukset saapuivat Inchoniin. Niiden keulaportista rullasi ulos panssarivaunuja, telatykkejä sekä ammuksia kuljettavia kuorma-autoja.
Alukset toivat maihin kaiken, mitä yhdysvaltalaiset tarvitsisivat lähtiessään seuraavana aamuna etenemään kohti Soulia, sillä pian laskuvesi taas estäisi maihin pääsyn.
Vastarinta oli heikkoa
Clarkin Lentokalasalmessa näkemä laivasto oli suurin hyökkäyslaivasto sitten toisen maailmansodan, ja siihen kuului yhteensä 261 hävittäjää, risteilijää, lentotukialusta ja kuljetusalusta.
Palmi-don majakan ansiosta alukset pystyivät purjehtimaan turvallisesti aivan Inchonin edustalle.
🎬 Katso kuvaa tuhoisista pommituksista:
Auringon noustessa kolme risteilijää ja seitsemän hävittäjää laskivat ankkurinsa ja alkoivat tulittaa järeillä tykeillään Wolmi-don saarella olevia tykkiasemia, joista pohjoiskorealaiset puolustivat Inchonin satamaa.
Yhdysvaltojen lentokoneet olivat moukaroineet Wolmi-dota pommeilla ja napalmilla muutamaa päivää aikaisemmin, ja nyt laivatykkien tulitus mursi pohjoiskorealaisten viimeisenkin vastarinnan.
”Se taisi olla siinä. Nyt maistuisi kuppi kahvia.” Kenraali MacArthur Wolmi-don valtauksen jälkeen
Puoli seitsemän aikaan aamulla maihinnousujoukot lähtivät maihinnousuveneillä kohti Wolmi-dota MacArthurin tarkkaillessa niiden menoa kiikareilla komentoalukseltaan.
Seuranaan hänellä oli esikuntaupseereita sekä lehdistön edustajia, joiden tehtävä oli varmistaa, että kenraali saisi kaiken huomion, kun lehdet uutisoisivat maihinnoususta etusivuillaan. Valokuvaajat räpsivät ahkerasti kameroillaan MacArthurin istuessa kannella maissipiippu suussaan ja tähyillen maata kohti. Kaikki sujui kuten pitikin.
”Se taisi olla siinä. Nyt maistuisi kuppi kahvia”, MacArthur totesi tyynesti, kun hän näki Yhdysvaltojen lipun kohoavan salkoon Wolmi-dolla. Taistelu oli kestänyt alle puoli tuntia, ja yhdysvaltalaisten tappiot olivat vain 17 haavoittunutta.
Wolmi-don voitokasta valtausta seurasi laskuvesi ja pitkä odotus. Varsinainen maihinnousu mantereelle ei voinut alkaa ennen kuin vesi illalla taas nousisi.
Nuori luutnantti uhrautui
Aurinko oli painunut jo matalalle, kun maihinnousualusten armada suuntasi kohti Inchonin satamaa. Hyökkääjillä oli kiire, sillä heidän oli vallattava kaupunki ennen pimeän tuloa.
Maihinnousuveneiden keulassa oli tikkaat, joita pitkin sotilaiden oli määrä ylittää Clarkin vakoiluretken paljastama sataman kivimuuri.
Merijalkaväen sotilaat nostivat tikkaat pystyyn maihinnousuveneidensä keulaan päästäkseen kapuamaan Inchonin kivimuurien yli.
Eräs sotakuvaaja otti yhden maihinnousupäivän vaikuttavimmista valokuvista heti rantaan päästyään: siinä 25-vuotias merijalkaväen luutnantti Baldomero Lopez kiipeää tikkaita pitkin muurille miestensä edellä.
Konekiväärin kuulasuihkut piiskasivat muuria, ja Lopez heittäytyi kranaattikuoppaan, jossa oli jo muitakin yhdysvaltalaisia. Nuori luutnantti tajusi, että vihollisen tulitus oli saatava loppumaan.
Hän sieppasi käsikranaatin, veti sen sokan irti ja ponkaisi pystyyn piilostaan, mutta juuri, kun hän oli heittämässä kranaattia, luodit osuivat häntä olkapäähän ja rintaan.
Hän kaatui, jolloin kranaatti kirposi hänen otteestaan ja putosi lähelle hänen tovereitaan. Lopezin seuraava uroteko kirjattiin taisteluraporttiin:
”Lopez ryömi eteenpäin tarttuakseen kranaattiin. Hän ei kuitenkaan enää kyennyt heittämään sitä, ja hän päätti uhrata itsensä pelastaakseen miehensä. Niinpä hän veti kranaatin alleen ja otti vastaan räjähdyksen koko voiman.”
Lopezin joukkueella oli epäonnea, sillä muut yhdysvaltalaiset kohtasivat satamassa vain heikkoa vastarintaa. Pohjoiskorealaisilla oli Inchonissa vain muutamia puolustusasemia, ja suurin este yhdysvaltalaisten etenemiselle oli kaupungin kaduilla vallitseva sekasorto.
Yhdysvaltalaiset tiesivät, että heidän oli edettävä nopeasti, ja hyökkäyksen tärkeimmät kohteet, kolme kukkulaa, saatiin vallattua ennen auringonlaskua.
Bob Hope pilaili MacArthurin merisairaiden merijalkaväen sotilaiden kustannuksella muiden amerikkalaisjoukkojen suureksi riemuksi.
Koomikko irvaili MacArthurille
Kuukausi Inchonin maihinnousun jälkeen MacArthur yritti toistaa saavutuksensa ja ehdotti maihinnousua Pohjois-Korean itärannikolla olevaan Wonsaniin.
Jalkaväen 1. divisioonan piti osallistua hyökkäykseen, mutta ensin sen oli vetäydyttävä etulinjasta, noustava laivoihin Inchonissa ja purjehdittava koko Korean niemimaan ympäri Wonsaniin.
Wonsanin edustalla kävi ilmi, että vihollinen oli kylvänyt kaikki lähestymisväylät täyteen miinoja. Reitin raivaaminen kesti noin viikon, ja koko sen ajan merijalkaväen sotilaat potivat meritautia tai ripulia.
Kun hyökkääjät lopulta nousivat maihin, yhdysvaltalaisten ja korealaisten maajoukot olivat jo vallanneet kaupungin. Koomikko Bob Hopekin oli jo ehtinyt esiintyä Wonsanissa oleville sotilaille ja palata kotiin Yhdysvaltoihin.
MacArthur sai murskavoittonsa
Samaan aikaan, kun osa yhdysvaltalaisista hyökkäsi Inchonin satamaan, loput rantautuivat kaupungin eteläpuolelle.
Siellä sotilaat nousivat panssaroituihin amfibioautoihin, jotka suuntasivat kohti rannan takana aukeavaa rämettä. Hyökkääjät eivät sielläkään kohdanneet mainittavaa vastarintaa, ja kun amfibioautot pysähtyivät, syynä ei ollut vihollinen vaan telaketjujen juuttuminen liejuun.
Sotilaat jatkoivat matkaa jalan, ja he pysähtyivät vasta pimeän tultua päästyään kukkulalle, josta he pystyivät valvomaan Inchoniin johtavaa päätietä. Pohjoiskorealaisia odottaisi lämmin vastaanotto, mikäli he yrittäisivät vallata kaupungin takaisin yön aikana.
Jalkaväkijoukkoja seurasivat suuret maihinnousualukset täynnä panssarivaunuja, kuorma-autoja, tykkejä ja tarvikkeita. Yhdysvaltalaiset olivat vallanneet Inchonista sillanpääaseman, ja heidän seuraava kohteensa oli Soul.
Komentoaluksellaan tilannetta seuraava MacArthur oli voitonriemuinen. Hän oli ollut oikeassa ja tuhoa povaavat pessimistit väärässä. Inchon oli ollut lähes suojaton, eivätkä pohjoiskorealaiset selvästikään olleet odottaneet maihinnousua sinne.
Lisäksi hyökkäyksessä oli kuollut vain 21 yhdysvaltalaista ja haavoittunut 174, jotka oli kuljetettu hoitoon laivoille. Kukaan ei murehtinut maihinnousun korealaisia siviiliuhreja.
”Laivasto ja merijalkaväki eivät koskaan ole loistaneet kirkkaammin kuin tänään”, MacArthur julisti voitonriemuisena joukoilleen. Hänen ei tarvinnut rehennellä epäilijöilleen, sillä kaikki tiesivät muutenkin voiton olleen yksin hänen ansiotaan. Inchonin maihinnousu jäisi historiaan yhtenä kokeneen kenraalin loistavimmista voitoista.
Kiinalaiset marssivat öisin ja piiloutuivat päivisin yhdysvaltalaisten lentokoneilta. Näin he pääsivät Pohjois-Koreaan huomaamatta.
Kiinan mitta täyttyi
Neljännesmiljoona kiinalaissotilasta hyökkäsi vuorilta ja tuhosi MacArthurin unelman murskavoitosta Korean niemimaalla.
Syksyllä 1950 Kiina ilmoitti, ettei se sietäisi Yhdysvaltojen joukkoja rajojensa läheisyydessä. Kenraali MacArthur oli kuitenkin päättänyt valloittaa koko Pohjois-Korean eikä piitannut varoituksista eikä liioin presidentti Trumanin käskystä pysyä kaukana Maon Kiinasta.
Kiina lähetti joukkojaan Pohjois-Koreaan ja hyökkäsi murskaavalla voimalla yhdysvaltalaisten ja eteläkorealaisten kimppuun. Sitten Kiinan joukot katosivat taas vuorille, sillä isku oli ollut pelkkä varoitus. MacArthur oli kuin mitään ei olisi tapahtunut ja eteni joukkoineen kuukauden ajan kohti pohjoista.
Se oli liikaa Maolle. Hän lähetti 250 000 kiinalaissotilasta suurhyökkäykseen, joka pakotti yhdysvaltalaiset perääntymään. Veristen taistelujen jälkeen sota jumiutui paikoilleen 38. leveyspiirin tienoille ja alkoi raskas asemasotavaihe. MacArthur menetti joukkojen komennon, ja hänet kutsuttiin kotiin.
Kun Koreoiden välinen aselepo astui voimaan 27. heinäkuuta 1953, niemimaa oli yhä jaettu kahtia. Koreoiden välinen raja on yhä entisessä paikassa, eivätkä ne ole vieläkään solmineet rauhaa.