Itä-Saksan salainen poliisi Stasi perustettiin vuonna 1950 valvomaan yhteiskunnan vihollisia.
Vuosien mittaan Stasi kasvoi valtaviin mittoihin ja DDR:stä tuli yhteiskunta, jossa kaikki kyttäsivät toisiaan.
Seuraa Stasin kehitystä sen perustamisesta hajoamiseen.
Eräänä kesäpäivänä 1960-luvun lopulla urheiluvalmentaja Carl-Heinz Weber lomaili toverinsa kanssa meren rannalla, kun he näkivät rannan tuntumassa ruotsalaisen huviveneen.
Hetken mielijohteesta he päättivät testata voimiaan ja uida veneelle. Viattomaksi koitokseksi tarkoitettu uintiretki kuitenkin vainosi Weberiä koko hänen loppuelämänsä ajan.
Uimarit asuivat DDR:ssä, ja kaikesta perillä ollut valtion tiedustelupalvelu Stasi haki nuorukaiset kuulusteluihin vielä samana iltana.
Heidän toimiaan rannalla oli tarkkailtu, ja heidän epäiltiin yrittäneen paeta maasta.
Aikomus poistua DDR:stä luvatta oli vakava rikos, josta saattoi saada usean vuoden vankeusrangaistuksen.
Carl-Heinz Weber ja hänen toverinsa eivät todisteiden puuttuessa saaneet virallista syytettä päivän tapahtumista, mutta heidän nimensä päätyivät loputtoman pitkään luetteloon Itä-Saksan asukkaista, jotka olivat käyttäytyneet epäilyttävästi ja joutuneet Stasin erityistarkkailuun.
KGB perusti Stasin
Ministerium für Staatssicherheit eli valtion turvallisuusministeriö, lyhyesti MfS, perustettiin 8. helmikuuta 1950.
Oli kulunut vasta puoli vuotta siitä, kun Neuvostoliiton miehittämästä Saksan itävyöhykkeestä oli muodostettu Saksan demokraattinen tasavalta, DDR.
Aloite MfS:n, jota pian alettiin kutsua Stasiksi, perustamiseen tuli Moskovasta.
Stasi julkaisi oman juhlamerkin vuonna 1989, jolloin DDR:n valtio luhistui.
Stasin tuli raportoida suoraan Neuvostoliiton turvallisuuspalvelulle KGB:lle, joka piti DDR:ää etuvartionaan lännessä.
Stasi kutsui itseään puolueen kilveksi ja miekaksi, ja sen tarkoitus oli suojella valtiota ulkopuolisilta vihollisilta.
Näin olikin sen ensimmäisten toimintavuosien ajan, mutta pikku hiljaa Stasin rooliksi muokkautui DDR:n hallintokoneiston varjelu sen omilta kansalaisilta.
Alku oli vaatimaton. Ensimmäisestä vuosiraportista käy ilmi, että vuodenvaihteessa 1950–1951 Stasissa oli vain 1 100 työntekijää.
Muodollisesti turvallisuuspalvelu oli osa sisäministeriötä ja sen tehtävä oli lähinnä torjua länsimaisten vaikutteiden pääsyä yhteiskuntaan.
Kehitys Neuvostoliitossa johti kuitenkin pian siihen, että Stasin rooli muuttui ja DDR:stä tuli vuosien mittaan yksi kaikkien aikojen tarkimmin kontrolloiduista yhteiskunnista.
Neuvostoliiton ankara kommunistijohtaja Josif Stalin kuoli 3. maaliskuuta 1953.
Hänen seuraajansa Nikolai Bulganin ja tämän jälkeen Nikita Hruštšov poikkesivat Stalinin viitoittamalta tieltä ja aloittivat Neuvostoliiton asteittaisen ”destalinisaation”, joka laajeni myös muihin itäblokin maihin.
Itä-Saksan johtaja Walter Ulbricht ei kuitenkaan luopunut aatteistaan. Hän oli pesunkestävä stalinisti ja piti tiukasti kiinni kommunistisesta järjestelmästä.
Walter Ulbricht.
DDR oli perustamisestaan 1949 saakka panostanut terästeollisuuteen maatalouden kustannuksella.
Kansalaiset olivat tyytymättömiä ankaraan valtiojohtoiseen suunnitelmatalouteen, ruokapulaan ja alati laskeviin palkkoihin.
Kesäkuussa 1953 kansa nousi spontaaniin kapinaan, jonka maahan sijoitetut neuvostojoukot tukahduttivat viidessä päivässä. Rauha oli palautettu valtioon.
Nyt Ulbricht ymmärsi, että DDR:ssä toimi paljon valtion vihollisia.
Vastaiskuna hän vaihtoi Stasin johtoon liian helläkätisen Wilhelm Zaisserin tilalle tehokkaan Ernst Wollweberin, joka sai valtuudet laajentaa järjestöä voimakkaasti.
Kun Wollweber vuonna 1957 vetäytyi virastaan riitaannuttuaan Ulbrichtin kanssa ja Erich Mielke astui hänen tilalleen, Stasissa oli jo 17 400 työntekijää.
Stasi keräsi laajan arkiston epäiltyjen ominaishajuja.
Hajuarkiston piti kukistaa valtion viholliset
Stasin suuressa päämajassa majailevassa turvallisuuspalvelun teknisten operaatioiden jaostossa keksijät kehittivät uusia apuvälineitä taisteluun valtion vihollisia vastaan.
Kokonainen osasto perehtyi hajujen erotteluun ja kehitti arkistoa, johon kerättiin epäiltyjen henkilöiden hajuja.
Varmin menetelmä oli erikoistuoli, jonka istuinosassa oli steriili kangas. Kun epäiltyä kuulusteltiin, hänestä jäi hajujälki kankaaseen, joka sitten irrotettiin ja säilöttiin huolellisesti ilmatiiviiseen lasipurkkiin.
Ohjeiden mukaan kuulustelijan oli varmistettava, että epäilty istui tuolissa vähintään 20 minuutin ajan.
Stasin koirapartiot saattoivat käyttää purkeissa säilytettyjä hajunäytteitä raskauttavina todisteina tutkittaessa valtioon kohdistuneita rikoksia.
Lelut olivat vaaraksi valtiolle
DDR oli alusta alkaen ollut ainoa Euroopan maa, jonka väkiluku laski koko ajan. Berliinin muuri rakennettiin 1961 pakolaisvirran katkaisemiseksi. Stasi piti myös visusti silmällä jokaista, joka lähestyikin Länsi-Saksan rajaa.
Carl-Heinz Weberin lähtiessä kohtalokkaalle uinnilleen maanpako ei enää ollut suuri ongelma, mutta jostakin syystä Stasi alkoi epäillä häntä mahdolliseksi pakomatkan suunnittelijaksi.
Weber oli huippu-urheilijoille tarkoitetun koulun opettaja ja itsekin kelpo urheilija.
Stasin kuulusteluissa hän kuitenkin ”tunnusti”, ettei tapahtuneen jälkeen enää kelpaisi moraaliseksi esikuvaksi koulun nuorille oppilaille.
Weberin onneksi turvallisuuspalvelu suhtautui hänen rikokseensa maltilli-sesti ja tarjosi hänelle työpaikkaa uima-valvojana kunnallisessa uimahallissa.
Siellä Carl-Heinz tapasi myös Stasin tarkkaileman nuoren naisen, Miriamin, josta sittemmin tuli hänen vaimonsa.
Miriamia alettiin pitää valtion vihollisena, kun hän 16-vuotiaana ystävättärensä kanssa levitti omatekoisia julisteita kotikaupungissaan Leipzigissa. Tytöt halusivat protestoida, mutta julisteissa ei lukenut, mitä vastaan.
Heidät pidätettiin, ja he välttivät vankeustuomion vain nuoren ikänsä takia. Tytöt olivat valmistaneet julisteensa lasten painokirjasimilla, jotka Stasi nyt luokitteli vaarallisiksi ja poisti kaikista DDR:n lelukaupoista.
Miriam matkusti välillä Berliiniin, missä Stasi pidätti hänet hänen tutkiessaan maata muurin ympärillä.
Häntä kuulusteltiin ja pahoinpideltiin yhdentoista päivän ajan, ja hän oli vähällä hukkua, kun hänen päätään painettiin
veden alle.
Miriamin annettiin nukkua vain kaksi tuntia vuorokaudessa.
Kun hän lopulta tunnusti suunnitelleensa pakenevansa maasta, hänet tuomittiin puoleksitoista vuodeksi vankilaan. Sielläkään ei päässyt pakoon urkkijoita: vankiloissa joka kuudes vanki oli Stasin tiedonantaja, joka sai urkinnalla itselleen etuuksia.
”Kun pääsin vankilasta, olin menettänyt ihmisyyteni”, Miriam kertoi myöhemmin.
Hän ei ollut vielä edes 18-vuotias, eivätkä viranomaiset kärsityn rangaistuksen jälkeenkään pitäneet häntä kelvollisena kansalaisena.
Hän ei saanut enää töitä, ja hänestä tuli hermostunut ja äkkipikainen. Telkien takana viettämänsä ajan jälkeen hän poisti kodistaan kaikki ovet.
Kuulustelutekniikat Gestapolta
Sitten Miriam tapasi uimahallissa Carl-Heinz Weberin, ja he totesivat pian olevansa samanlaisessa tilanteessa.
Carl-Heinz kutsuttiin valtion vihollisena säännöllisesti paikallisen Stasi-upseerin puhutteluun, mutta kiinnijäämisen uhallakin hän laati kiellettyjä kirjoituksia, jotka hän kätki matkalaukkuun erään ystävällisen naapurinsa luo.
Carl-Heinzin ja Miriamin asunto pengottin monesti heidän poissa ollessaan, ja eräs etsintä päättyi heidän kannaltaan ikävästi.
Stasi löysi asunnosta George Orwellin romaanin Eläinten vallan-kumous, mikä riitti syyksi lähettää Carl-Heinz telkien taakse. Kolme viikkoa myöhemmin Miriamille ilmoitettiin, että hänen miehensä oli hirttäytynyt sellissään.
Miriam ei saanut nähdä ruumista, vaan se tuhkattiin. Ei ole tiedossa, mitä kaikkea Carl-Heinz Weberin kuolemaan liittyy, mutta tiedetään, että Stasi käytti vakiintuneita menetelmiä kuulustellessaan valtion vihollisia.
Kuulustelun aluksi sävy oli aina ystävällinen ja kohtelias, mutta jos kuulustelija havaitsi vastustusta, ei jäänyt epäselväksi, että Stasin menetelmät perustuivat natsien tiedustelupalvelun Gestapon menetelmiin.
”Stasi tiesi sukkiesi värin, mitä luit ja milloin harrastit seksiä.”
Usein kuulusteltavia kidutettiin tunnustuksen esiin saamiseksi. Kuukausien tutkintavankeus ilman asianajajaa oli tavallista.
Lopulta syytetty aina päätyi tuomarin eteen, millä Stasi halusi osoittaa DDR:n olevan oikeusvaltio. Tosin Stasin johtaja Mielke epävirallisesti kutsui tapaa länsimaisen turmeltuneeksi.
”Oikeusvaltiosta” kertoi myös muodollinen oikeus muuttaa pois DDR:stä.
Stasille siitä oli hyötyä, sillä näin se saattoi kätevästi päästä eroon hankalista aineksista, ja toisaalta Länsi-Saksa maksoi vastaanottajana 40 000 Saksan markkaa jokaista vapautettua kohti.
Muuttoluvan hakeminen oli kuitenkin vaarallista. Jos lupa evättiin, hakijaa syytettiin saman tien maanpaon yrityksestä.
Honecker (vas.) ja Mielke tutustuivat jo ollessaan maanpaossa Moskovassa.
Vainoharhainen sotilas piti DDR:ää otteessaan
Erich Mielke toimi Stasin ylipäällikkönä vuodesta 1957 vuoteen 1989. Hän näki vihollisia kaikkialla ja epäili jokaista.
”Myös meidän riveissämme on pettureita”, Erich Mielke sanoi vuonna 1982 joukolle korkea-arvoisia Stasi-upseereita.
”Mikäli tietäisin jonkun sellaiseksi, kyseinen henkilö ei olisi hengissä huomenna”.
Stasin johtaja Mielke näki koko ikänsä vihollisia ympärillään.
Hän oli 1920- ja 30-luvuilla KPD:n eli Saksan kommunistisen puolueen aktiivinen jäsen ja osallistui usein natsiryhmiä sekä poliisia vastaan käytyihin katumellakoihin.
Vuonna 1931 hän meni jopa niin pitkälle, että ampui toverinsa Erich Ziemerin kanssa kaksi poliisia Berliinin Bülow Platzilla.
Natsien noustua valtaan Saksassa Mielke vietti vuosia maanpaossa Moskovassa samaan aikaan kun DDR:ää myöhemmin johtaneet Walter Ulbricht ja Erich Honecker.
Toisen maailmansodan päätyttyä Mielke kuului valtaryhmittymään, joka alkoi hallita uutta Itä-Saksan valtiota.
Mielke pysytteli mielellään näkymättömänä tapahtumien taustalla, mutta hän haali itselleen yhä enemmän valtaa manipuloimalla ja kauhukuvia maalailemalla.
DDR:n luhistuttua Mielke joutui vankilaan, ei tosin Stasi-toimiensa vaan vuoden 1931 murhien takia.
Kun hän kuoli 92-vuotiaana vuonna 2000, hän oli yhä vakuuttunut, että DDR oli kokenut vain tilapäisen takaiskun ja voittaisi lopulta fasismin ja länsimaisen imperialismin.
DDR:n johtaja Walter Ulbricht joutui vetäytymään 1971.
Johtoon noussut Erich Honecker toteutti uudistuksia DDR:n avoimuuden lisäämiseksi.
Ensin DDR solmi yhteistyösopimuksen Länsi-Saksan kanssa, vuonna 1973 maa liittyi YK:n jäseneksi, ja vuonna 1975 se allekirjoitti Helsingin ETYK-asiakirjan muun muassa ihmisoikeuksista.
Stasin henkilöstön määrä kasvoi rajusti
Kun Stasi perustettiin, sillä oli melko vähän työntekijöitä. Vuodenvaihteessa 1950–51 turvallisuusministeriössä oli vain 1 100 työntekijää.
Varsinkin Erich Mielken johtajakaudella henkilökunnan määrä kuitenkin kasvoi rajusti.
Kun DDR hajosi vuonna 1989, Stasissa oli 91 105 työntekijää. Heidän lisäkseen Stasin palveluksessa toimi lähes 250 000 ilmiantajaa.
Lisäksi Stasin palveluksessa oli kosolti epävirallista henkilökuntaa eli agentteja ja ilmiantajia, jotka kirjasivat työpaikoilla ja asuinyhteisöissä pienimmätkin yksityiskohdat tunnollisesti muistiin.
Eräs entinen itäsaksalainen kirjoitti näin: ”Stasi tiesi sukkiesi värin, mitä luit ja milloin harrastit seksiä”.
Joka seitsemäs oli ilmiantaja
Vain harvat tiesivät Stasin toiminnan laajuudesta. Moni ministeri valitti Stasiin uppoavan liikaa rahaa, mutta Erich Mielke osasi taitavasti kuvailla valtiota uhkaavia vaaroja ja onnistui aina saamaan Honeckerin tuen taakseen.
Stasin valvontakoneiston tarkkaa laajuutta on vaikea arvioida, koska keskeisiä osia arkistoista on tuhottu. Kuvaava esimerkki siitä ovat kuitenkin tilastot Frankfurt an der Oderin alueelta.
Vuonna 1952 Stasilla oli siellä 533 ilmiantajaa, ja 13 vuotta myöhemmin luku oli jo 2 986. Vuonna 1985 ministeriön palveluksessa oli peräti 4 977 henkilöä, joiden tehtävänä oli vakoilla paikallisia asukkaita.
Näiden lukujen perusteella voidaan arvioida, että 80-luvulla Stasilla oli koko maassa 250 000 epävirallista urkkijaa.
DDR:n kaupoissa oli surkea valikoima, mutta Stasin väelle oli tarjolla parempaa tavaraa.
Stasi-agentit nauttivat etuoikeuksista
Stasissa työskenteleville oli tarjolla monia etuuksia. Palkka oli hyvä, ja Stasin työntekijät saivat parempia asuntoja kuin muut.
DDR:n kaupoissa valikoima oli yleensä niukka, mutta Stasin henkilökunta sai luvan asioida länsimaista tavaraa myyvissä erikoisliikkeissä.
Edut lisääntyivät, kun agentti eteni urallaan. Korkea-arvoiset virkamiehet saivat matkustaa ulkomaille, ja hierarkian huipulla virka-auto eli Lada kuljettajineen vaihtui Citroëniin.
Aineellinen hyöty ilmeisesti kuitenkin nousi tärkeimmäksi syyksi Stasiin liittymiselle vasta DDR:n viimeisinä vuosina.
Monet uskoivat fasismin vastaisen taistelun välttämättömyyteen ja toivoivat vilpittömästi maailmanrauhaa.
Esimerkiksi Rudi Mittig, joka toimi turvallisuusministeriön varaministerinä 1975–89, oli nuorena kuulunut Hitlerjugendiin ja ollut kiihkeän natsimielinen. Hän valitsi Stasi-uran, koska halusi hyvittää menneisyytensä teot natsiaikana.
Joidenkin lähteiden mukaan joka seitsemäs DDR:n kansalainen teki jossakin vaiheessa Stasille palveluksia.
Useimmat DDR:n kansalaiset pyrkivät pitämään etäisyyttä Stasiin. He hoitivat oman työnsä ja yrittivät olla herättämättä huomiota.
Jos sai kutsun keskusteluun Stasin värvääjän kanssa, tehtävästä oli kuitenkin vaikea kieltäytyä. Jotkut pääsivät pälkähästä vedoten heikkoon terveyteensä, toiset haastatteleva agentti hylkäsi itse.
Kolme neljäsosaa haastatelluista hylättiin ensimmäisten keskustelujen aikana heidän edes tajuamatta, mistä itse asiassa oli kyse.
Stasi halusi luottaa täysin ilmiantajiinsa. Siksi värväys vaativimpiin valvontatehtäviin saattoi eri vaiheineen kestää monta vuotta.
Jo valintamenettelyyn tarvittiin siis valtavia voimavaroja. Toisinaan Stasi turvautui kiristykseen.
Ystävistään laverteleva punkkari
Peitenimellä Klaus Müller toiminut ilmiantaja on yksi esimerkki Stasin värväystoiminnasta. 80-luvulla hän oli Hallen kaupungissa asuva punkkari.
Stasi ei pitänyt länsivaikutteisesta alakultuurista ja pidätti Müllerin 1984 syytettynä mopon varastamisesta.
Ennen oikeudenkäyntiä Klaus Müller yritti paeta länteen Tšekkoslovakian kautta. Hän ei kuitenkaan onnistunut, ja Stasi pidätti hänet hänen palatessaan kotiin.
Tiedustelupalvelu näki tilaisuutensa ja painosti tuomaria määräämään Müllerille vain kahden vuoden ehdollisen tuomion.
Müller taivuteltiin vankeuden uhalla toimittamaan kirjallisia raportteja toiminnasta paikallisessa kirkossa, jossa punkkarit kokoontuivat.
Myöhemmin Mülleristä tuli skinhead, ja Stasi piti tärkeänä tietää myös tämän ryhmän toiminnasta.
Tarkoituksena oli tarkkailla kaikkia valtiolle vihamielisiä ryhmittymiä. Myös Itä-Saksan pieni juutalaisyhteisö oli jatkuvan valvonnan alaisena, ja Jehovan todistajat ja protestanttinen kirkko saivat luvan toimia, kunhan ilmoittaisivat kannattajiensa epäilyttävästä käytöksestä.
Stasi värväsi myös homoja voidakseen tarkkailla homo-piirejä.
”On pukeuduttava siististi ja tyylikkäästi, koska homoseksuaaleille ulkoasu on yleensä hyvin tärkeä”, neuvottiin värvääjille laadituissa ohjeissa.
Järjestelmä alkaa luhistua
Vähitellen Stasi piti kirjaa kaikesta, mitä yhteiskunnassa tapahtui. Ministeriössä ei kuitenkaan edes erityisemmin hermostuttu, kun kansan tyytymättömyys kesällä 1989 puhkesi mielenosoituksiksi suurkaupungeissa, kuten Berliinissä, Leipzigissa ja Dresdenissä.
Olihan DDR:llä suojanaan tehokas tiedustelupalvelu, joka takaisi tilanteen pysyvän vakaana. Valtionjohto ei ymmärtänyt, että valtio oli hajoamassa.
Vain muutaman kuukauden kuluttua, 9. marraskuuta, Berliinin muuri murtui, eikä edes Stasi voinut enää pelastaa DDR:ää.
Ensimmäiset merkit järjestelmän rakoilusta nähtiin neuvostojohtaja Leonid Brežnevin kuoltua vuonna 1982.
Parin lyhytaikaisen johtajan jälkeen Mihail Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri.
Hän yritti estää uhkaavaa taloudellista romahdusta poliittisilla uudistuksilla ja avoimuudella, venäjäksi ”perestroika” ja ”glasnost”. DDR:n taloudelle tällä kaikella oli kohtalokkaat seuraukset.
Stasi koitui DDR:n tuhoksi
Erich Mielke reagoi tilanteeseen pyytämällä Honeckerilta suostumusta tiukentaa toimia entisestään.
Hänen mukaansa länsi oli saattanut soluttaa sabotoijia DDR:ään, ja rikollisten paljastamiseksi tarvittiin lisää agentteja. Valtio ei kuitenkaan ollut enää pelastettavissa.
DDR ehti viettää 40-vuotisjuhlaansa juuri ennen lopullista romahdusta. Valtion pystyssä pysyminen niinkin pitkään oli epäilemättä Stasin tiukan, kaikkiin kansalaisiin kohdistuneen valvonnan ansiota.
Toisaalta turvallisuusministeriö oli osin vastuussa myös siitä, että luhistuminen oli lopulta täydellinen.
Monien historiantutkijoiden mukaan Stasin suunnattoman valvontakoneiston kustannukset olivat niin suuret, ettei valtio enää kyennyt maksamaan niitä.
Jos se pitää paikkansa, valtion olemassaoloa turvanneet ja välttämättöminä pidetyt kulut koituivat lopulta valtion tuhoksi. DDR siis tukehtui omaan suojapanssariinsa.
Suurin osa kansasta ei tiennyt, että valtio oli hajoamassa. Miriamkin oli Carl-Heinzin kuoltua kerännyt vuosia rohkeutta hakeakseen maastamuutto-lupaa.
Lopulta hän sai luvan ja matkusti välittömästi pois DDR:stä – vain puoli vuotta ennen kuin muuri murtui.
Miriam lähti DDR:stä keväällä 1989 ja asettui ensin asumaan Länsi-Saksaan, mutta entinen elämä ei päästänyt häntä otteestaan.
”Kannoin mukanani liikaa asioita menneisyydestä, ja muistot vainosivat minua”, hän kertoi australialaiselle historioitsijalle Anna Funderille.
Funder haastatteli Miriamia kirjaansa, joka kertoo elämästä DDR:ssä, Stasi-landissa.
Miriam Weber pakeni muistojaan Kaliforniaan, mutta 90-luvulla Saksojen yhdistymisen jälkeen hän päätti palata Leipzigiin.
Tuhottujen asiakirjojen uudelleen kokoaminen on valtava urakka.
45 miljoonaa tuhottua asiakirjaa kootaan
DDR:n viime hetkillä Stasin agentit tuhosivat miljoonia salaisia asiakirjoja.
Kun Berliinin muuri murtui ja kansa marssi kaduilla, Stasin henkilökunta yritti kiireesti tuhota suuriin bunkkereihin säilötyt arkistot.
Vaikka silppurit rouskuttivat paperia yötä päivää, onnistuttiin tuhoamaan vain noin viisi prosenttia asiakirjoista, joita Stasissa oli kaiken kaikkiaan 180 hyllykilometriä.
Itä- ja Länsi-Saksan yhdistymisen jälkeen viranomaiset sallivat kansalaisille pääsyn ennen huippusalaisiin Stasin arkistoihin.
Myös kiinnostus silputtuja papereita kohtaan kasvoi, koska Stasin työntekijät olivat oletettavasti tuhonneet tärkeimmät asiakirjat ensimmäiseksi.
Vuonna 1995 tekninen työryhmä alkoi koota paperisilpusta luettavia asiakirjoja.