Pako DDR:stä oli hyvää liiketoimintaa
Hasso Herschel onnistui tuomaan länteen noin tuhat ihmistä. DDR:n rajavartijoita narutettiin muun muassa Berliinin muurin alittavalla tunnelilla, väärennetyillä passeilla ja autoihin pakolaisia varten tehdyillä salalokeroilla.
Kun Itä-Saksan viranomaisista tuli yhä taitavampia löytämään tunneleita Berliinin muurin alta, ihmissala-kuljettajat joutuivat keksimään uusia keinoja.
Maanlaajuisen tragedian siemenet kylvettiin yöllä 13. elokuuta 1961. Itäsaksalaissotilaat komennettiin kaupungin kaduille pystyttämään piikkilankaesteitä ja estämään kulku Itä- ja Länsi-Berliinin välillä.
Aamun tullen perheet oli revitty julmasti kahtia, rakastavaiset erotettu toisistaan eivätkä ihmiset päässeet enää työpaikalleen, jos se oli sattunut jäämään muurin toiselle puolen.
Pakohaaveet syttyivät kansan keskuudessa nopeasti – paon esteenä olivat tosin aseistetut rajavartijat vartiotorneissaan.
1960-luvulla DDR:stä onnistui pakenemaan noin 100 000 itäsaksalaista. Moni hyödynsi äkkiarvaamatta eteensä tulleen tilaisuuden, toiset taas jättivät pakohaaveidensa toteuttamisen ammattilaisten käsiin:
”Onko sukulaisillanne ongelmia DDR:ssä? Autamme myös maahanmuutto-ongelmissa”, mainostettiin eräässä rivi-ilmoituksessa länsiberliiniläisessä BZ-sanomalehdessä.
Kiinnostuneita neuvottiin ottamaan yhteyttä nimimerkkiin ”AK 22 BZ”.
”Kun hallinto käänsi aseet omia kansalaisiaan vastaan, tiesin hetken koittaneen.” Hasso Herschel omista syistään paeta DDR:stä.
Mainosten kohderyhmänä olivat länsiberliiniläiset, jotka halusivat saada perheenjäseniään tai ystäviään salaa ulos Itä-Saksasta.
Tänä päivänäkään ei tiedetä, kuka BZ-lehden mainoksen takana oli – mutta Länsi-Berliinissä palveluksiaan tarjosi sopivaa summaa vastaan useita ihmissalakuljettajia. Heistä kaikkein menestyneimpiin lukeutui Hasso Herschel, joka aloitti uransa tunnelinkaivajana mutta löi lopulta rahoiksi salakuljetuksella.
Napit vastakkain DDR:n kanssa
Herschel kasvoi Dresdenissä Itä-Saksassa. Teini-ikäisenä hän oli lupaava uimari, mutta ura DDR:n mallikansalaisena koki tylyn lopun, kun hänet vuonna 1951 pidätettiin hänen valokuvattuaan ruokakaupan edessä kiemurrellutta jonoa.
Herschel osallistui myös työläisten kansannousuun 17. kesäkuuta 1953. Mielenosoitukset murskattiin neuvostojoukkojen voimin – ja tällä kertaa nuorukainen päätyi vankilaan.
Heti vapaaksi päästyään hän joutui pian uudelleen poliisin kanssa tekemisiin – nyt syynä oli Länsi-Saksasta laittomasti tuotujen tavaroiden kauppaaminen Itä-Berliinissä. Tuomio oli neljä ja puoli vuotta pakkotyöleirillä.
Itäsaksalaiset rajavartijat sulkivat rajan 13. elokuuta 1961 ennen Berliinin muurin rakentamista.
Muurin piti pitää fasistit loitolla
Berliinin muuri hidasti itäsaksalaisten virtaa ulos DDR:stä, mutta kommunistihallinnon mukaan muurin tarkoitus oli pitää fasistit poissa Itä-Berliinistä.
Saksan jako toisen maailmansodan jälkeen teki Länsi-Berliinistä eli maan aiemman pääkaupungin puolikkaasta eristetyn linnakkeen keskellä kommunistista Itä-Saksaa.
Bussi-, juna- ja puhelinyhteydet toimivat edelleen Itä- ja Länsi-Berliinin välillä, mutta kaupunginosasta toiseen liikkuminen edellytti passia. Tuhannet itäberliiniläiset matkustivat päivittäin töihin Länsi-Berliiniin.
1940-luvun lopulta vuoteen 1961 mennessä noin 2,8 miljoonaa ihmistä pakeni idästä länteen. Valtava maastamuutto uhkasi DDR:n taloutta, joten elokuussa 1961 maan johtaja, ensimmäinen sihteeri Walter Ulbricht tarttui toimeen.
Ensin hän sulki rajat väliaikaisin estein, ja jo muutaman tunnin kuluttua työhön palkatut muurarit alkoivat rakentaa Berliinin muuria.
DDR ei voinut virallisesti myöntää, että sen asukkaat halusivat lähteä sosialistisesta paratiisista. Siksi muurin nimikin oli ”Antifaschistischer Schutzwall” eli antifasistinen suojavalli.
Vapauduttaan Herschel pääsi oppiin DDR:n rautateille. Mutta kun hallinto rakennutti muurin ja alkoi ampua pakoa yrittäviä itäberliiniläisiä, hän sai tarpeekseen.
”Kun hallinto käänsi aseet omia kansalaisiaan vastaan, tiesin hetken koittaneen”, hän kertoi myöhemmin.
Länsiberliiniläisten kontaktiensa kautta nuorukainen sai Sveitsin passin, jonka avulla hän pääsi livahtamaan Checkpoint Charlie -tarkastuspisteen kautta Länsi-Berliiniin.
Tunnelit olivat ainoa mahdollisuus
Lännessä hän tutustui kahteen italialaiseen opiskelijaan, Domenico Sestaan ja Luigi Spinaan, jotka olivat päättäneet kaivaa muurin ali tunnelin auttaakseen erään perheen pakoon.
Kaivutöihin osallistui jopa 40 nuorta, mutta kivikovan savimaan kaivaminen Bernauerstrasse-kadun alla oli hidasta – ja elleivät nuoret olisi päässeet yhteyksiin yhdysvaltalaisen NBC-televisiokanavan kanssa, tunneli ei olisi kenties koskaan valmistunut.
NBC:n toimittaja Reuven Frank halusi tehdä elokuvan yhdestä muurin ali kaivettavasta tunnelista, ja Herschel tovereineen tarttui oitis tilaisuuteen. He tarvitsivat nimittäin rahaa ostaakseen kuorma-auton, välineitä ja ruokaa, ja NBC maksoi heille 50 000 D-markkaa.
Illalla 14. syyskuuta 1962 tunnelin kautta Itä-Berliinistä pakeni 29 ihmistä – heidän joukossaan Herschelin sisar, tämän mies ja parin yksivuotias tytär.
”Jotkut olivat länteen päästessään kalmankalpeita. He purskahtivat itkuun ja kiittivät onneaan”, Herschel kertoi myöhemmin.
Operaatio oli menestys. Tunnelin kaivaminen oli maksanut vain 25 000 D-markkaa, ja kolmikko jakoi loput rahat keskenään. Herschel oli edelleen idealisti, mutta huomasi tunnelin tarjoaman menestysmahdollisuuden.
Cadillac kuljetti 80 ihmistä länteen
Tšekkoslovakian rajavartijoilla ei ollut aavistustakaan, että tyylikkään jenkkiauton kojelaudan takana piileksi salamatkustaja.
Yksi ihmissalakuljettaja Hasso Herschelin kuuluisimmista keinoista ihmisten kuljettamiseen luvatta rajan yli oli Cadillac-merkkinen auto, jonka kojelaudan takana oli salainen osasto.
Siinä oli juuri riittävästi tilaa yhdelle ihmiselle, joka makasi jalat koukussa etupyörän päällä ja pää ohjauspylvästä vasten. Asento ei ollut millään muotoa mukava, mutta salaisen osaston sijainnilla oli etunsa.
Salainen kyyditettävä makasi niin lähellä moottoria, että sen bensan ja öljyn katku esti rajavartijoiden koiria haistamasta autoon kätkettyä ihmistä.
Herschel maksoi auton muokkaamisesta salakuljetukseen sopivaksi pitkän pennin, mutta rajavartijat eivät koskaan keksineet, miten olisivat päässeet kurkistamaan kojelaudan taakse:
”Luukku aukesi, kun painoi savukkeensytytintä ja asetti samaan aikaan autoradion tietylle taajuudelle”, Herschel kertoi Der Spiegel -lehdelle, joka alkoi tutkia ihmissalakuljettajien toimintaa vuonna 1972.
Cadillacilla tuotiin Tšekkoslovakian ja Itävallan kautta länteen noin 80 ihmistä ennen auton salaisuuden paljastumista.
Salakuljettajien autoja on esillä Haus am Checkpoint Charlie -museossa Berliinissä. Museovieraat voivat esimerkiksi äimistellä, miten minikokoiseen BMW-Isettaan pystyttiin kätkemään ihminen.
Torpedoja ja kilttejä setiä
Ensimmäisinä vuosina lukuisat ryhmät yrittivät kaivaa tunnelin muurin ali, mutta rajavartijat oppivat vähitellen havaitsemaan tunnelit paremmin. Vuoden 1964 kuluessa valvonta tiukentui, ja ammattilaiset alkoivat hoitaa pakoja.
Salakuljettajien keskuudessa suosioon nousi kaksi menetelmää: pako ”torpedon” eli muokatun auton tai ”kiltin sedän” eli väärennetyn tai lainatun passin avulla.
Herschel hyödynsi kumpaakin menetelmää. Hän hankki autoja, joihin tehtiin salainen osasto ihmisen kuljettamista varten.
Toinen menetelmä edellytti väärennettyjä passeja. Pakolaisen oli ensin matkustettava DDR:n kommunistiseen naapurimaahan eli Tšekkoslovakiaan tai Unkariin, jossa Herschelin apurit olivat vastassa auton kera.
Sitten pakolainen laitettiin istumaan pelkääjän paikalle, ja auto lähti kohti Itävallan rajanylityspaikkaa. Väärennetyt passit menivät yleensä täydestä.
”Koin monia onnistumisia ja tein monet onnellisiksi. Siinä on kiitosta kerrakseen.” Hasso Herschel vuosistaan ihmissalakuljettajana.
Jonkin aikaa Herschelillä oli palveluksessaan arabidiplomaatti, koska tätä ei koskaan pysäytetty rajalla. Diplomaatille maksettiin 100 000 D-markkaa tästä kuriiripalvelusta.
Herschel itse oli rajalla jo niin tuttu näky, ettei hän voinut enää hoitaa salakuljetusta.
Hän värväsi tehtävään rahan tarpeessa olevia, seikkailunhaluisia nuoria miehiä, jotka eivät pelänneet ”ihmiskaupasta” annettavaa 5–10 vuoden vankeustuomiota.
Salakuljetus vastatuulessa
DDR:ssä ihmissalakuljetusta pidettiin vakavana rikoksena, jonka valtio yritti estää kaikin keinoin.
Länsi-Saksassa mielipiteet jakautuivat. Pormestari ja Länsi-Saksan myöhempi liittokansleri Willy Brandt piti salakuljettajien työtä ”kunniakkaana”, verottaja hyväksyi salakuljetuksesta kertyneet kulut vähennyskelpoisina ja tiedustelupalvelu BND:ltä heltisi salakuljettajille usein väärennetty passi.
Joissakin paikoissa idän ja lännen välinen raja kulki talon seinän ja jalkakäytävän välissä. 4-vuotias Michael Finder heitettiin elokuussa 1961 ikkunasta ulos Itä-Berliinissä, ja hän laskeutui turvallisesti verkkoon Länsi-Berliinissä. Pian tämän jälkeen DDR muurasi ikkunat umpeen.
Rajavartijoilla oli lupa ampua pakenijoita
DDR pyrki pysäyttämään pakenijat, ja rajavartijoita oli käsketty ampumaan pakenevia ihmisiä – myös naisia ja lapsia.
140 ihmistä kuoli Berliinin muurilla vuosina 1961–1989.
Heistä rajavartijat ampuivat noin sata, loput kuolivat hukkumalla, hypätessään rakennuksista tai autoon tukehtumalla.
Rajavartijoilla oli laajat valtuudet loikkareiden pysäyttämiseen.
Käsky ampua koski ”henkilöitä, jotka eivät noudattaneet rajavartijoiden pysähtymiskäskyä”.
Myöhemmin käskyä tiukennettiin entisestään:
”Älkää epäröikö ampuma-aseiden käyttöä myöskään naisten ja lasten kohdalla, sillä salakuljettajat hyödyntävät heitä usein operaatioissaan”, DDR:n turvallisuusministeriön eli salaisen poliisin Stasin lokakuun 1. päivälle 1973 päivätyssä ohjeessa sanottiin.
Uutiset pakotunneleista ja monista rajan yli onnistuneesti salakuljetetuista ihmisistä loivat jännitteitä Saksojen väliseen suhteeseen.
”Pakoapureiksi” itseään kutsuneet salakuljettajat eivät olleet mitään enkeleitä.
Vaikka moni heistä vihasi DDR:ää omista syistään, Länsi-Berliinin poliisin mukaan suurin osa heistä oli kuitenkin poliisin vanhoja tuttuja – eli varkaita, petkuttajia, parittajia ja veronkiertäjiä.
Ihmissalakuljettajat saivat vapaasti määrätä omat hintansa, jotka vaihtelivat parista tuhannesta D-markasta aina 25 000 markkaan ja sen ylikin. Jos pakenija ei pystynyt maksamaan koko hintaa saman tien, tehtiin velkakirja, jonka perusteella pakolainen maksoi velkaansa länsipalkastaan.
”Pakoapuri” tai ihmissalakuljettaja Hasso Herschel auttoi tuhat ihmistä ulos DDR:stä.
Monet kritisoivat sitä, että pakoon liittyi ylipäänsä lainkaan rahaa. Toisaalta onnistunut pako edellytti rahaa apureihin, autoihin ja väärennettyihin passeihin.
Toimintaan liittyi tietysti myös suuri riski, kuten ihmissalakuljettaja Albert Schütz huomautti:
”Haluaisin tavata sen idealistin, joka uskaltautuu leijonan luolaan 150. kertaa saamatta siitä mitään vastineeksi!”
Alalla oli myös häikäilemättömiä huijareita, jotka ottivat pakolaisilta rahat antamatta mitään vastineeksi.
Vuonna 1965 Länsi-Berliinissä tuomittiin lähes kahdeksi vuodeksi vankilaan salakuljettaja Hans Gehrmann, joka oli saanut 120 000 D-markkaa yhteensä 40 ihmiseltä tunnelin kaivamiseen mutta oli pannut rahat omaan taskuunsa.
Herschel löi hanskat naulaan
Vuonna 1971 Herschel päätti kaivaa uuden tunnelin. Kukaan ei ollut yrittänyt pakoon tunnelin kautta niin pitkään aikaan, että hän kuvitteli Itä-Saksan rajavartijoiden unohtaneen koko asian. Hän oli väärässä.
Tunnelin päässä odottaneet Stasi ja rajavartijat pidättivät 40 pakoa yrittänyttä. Pian sen jälkeen Herschel päätti jättää ihmissalakuljetuksen.
Hän oli auttanut noin tuhat ihmistä ulos DDR:stä ja ansainnut sen verran rahaa, että saattoi ostaa Länsi-Berliinistä ravintolan ja pari baaria.
- marraskuuta 1989 hän juhli muurin murtumista tarjoamalla kaikille baarissaan ilmaiset juomat.
”En olisi koskaan uskonut muurin murtuvan. Tyttärieni syntymää ja vankilasta vapautumistani lukuun ottamatta se oli elämäni paras päivä”.
Hän ei koskaan saanut liittovaltiolta virallista kiitosta toiminnastaan:
”Se ei ole tärkeää. Pakoapurina viettämäni aika oli mahtavaa aikaa. Koin monia onnistumisia ja tein monet onnellisiksi. Siinä on kiitosta kerrakseen.”