Natsitutkijoiden piti tehdä Egyptistä suurvalta

Egyptin tuolloinen presidentti Gamal Abdel Nasser seurasi raketin lentoa tyytyväisenä läheisestä bunkkerista Testilaukaisu oli mennyt täysin suunnitelmien mukaan. Tätä hän oli odottanut siitä lähtien, kun hän nousi valtaan kymmenen vuotta aiemmin.

Nasser halusi tehdä Egyptista arabimaailman sotilasmahdin ja sen armeijasta vahvemman kuin sen perivihollisen, Israelin. Ohjuksen maalaus osoitti, että Nasserilla oli joukoissaan alan todelliset asiantuntijat.

Ohjukseen oli maalattu šakkikuvio. Samanlainen koriste oli V2-raketeissa. joita natsit kehittivät Peenemünden tukikohdassa Itämeren rannalla vuonna 1942.

Taustalla hävitty sota

Ohjuskoetta oli edeltänyt mutkikas taival. Egypti oli itsenäistynyt vuonna 1922, mutta maa oli monessa suhteessa vielä pitkään riippuvainen vanhasta siirtomaaherrastaan Britanniasta. Myös Egyptin armeija oli täysin Britannian materiaaliavun ja neuvonantajien varassa.

Viimeiset brittiläiset sotilasneuvonantajat lähtivät Egyptistä vuonna 1947. Lähtö osui huonoon aikaan. Vuotta myöhemmin perustettiin Israelin valtio ja uuden valtion ja sen arabinaapurien välille syttyi sota.

Sota päättyi Israelin voittoon. Se osoitti armottoman selvästi, että Egyptin armeija ei ollut ajanmukaisessa kunnossa.

Häviö koettiin Egyptissä kansallisena nöyryytyksenä. Sitä seuranneessa kansallismielisyyden aallossa kuningas Farukin syrjäytettiin verettömässä vallankaappauksessa vuonna 1952. Valtaan nousi everstiluutnantti Gamal Abdel Nasser.

Tässä vaiheessa kylmän sodan rajalinjoja ei ollut vielä vedetty Lähi-idässä. Sekä länsi että itä kilpailivat egyptiläisten suosiosta toimittamalla maahan koneita, elintarvikkeita ja ennen muuta aseita.

Nasser haki tukea vuoron perään lännestä ja idästä, mutta strategia toimi vain niin kauan kuin suurvallat pelasivat mukana.

Vuonna 1955 Britannia lakkasi toimittamasta Egyptille Vampire-hävittäjäkoneita vastalauseeksi sille, että Egypti otti vastaan apua Neuvostoliitosta. Samaan aikaan neuvostoliittolaisilla oli vaikeuksia toimittaa varaosia Egyptille antamiinsa MiG-15-hävittäjiin.

Riippuvuus ulkovalloista ärsytti Nasseria, joten hän päätti rakentaa Egyptin armeijalle omat lentokoneet ja ohjukset.

Ongelmana oli se, että Egyptissä ei ollut alan asiantuntemusta. Nasserin oli etsittävä apua muualta, ja hän käänsi katseensa Eurooppaan.

Sotavangit rakensivat lentokoneita viholliselle

Ajankohta oli Nasserille edullinen, sillä Saksassa sadat sodan aikana tutkijoina ja insinööreinä toimineet etsivät uutta työtä.

Natsi-Saksan hävittyä toisen maailmansodan sen asetekniikan asiantuntijat oli viety Neuvostoliittoon, Yhdysvaltoihin, Britanniaan ja Ranskaan työskentelemään voittajavaltojen aseteollisuudessa.

1950-luvulla sotavangit pääsivät kotiin, mutta monilla oli vaikeuksia sopeutua rauhan aikaan. Siviiliteollisuuden työtehtävät eivät kiinnostaneet kaikkia, ja monilla oli myös vaikeuksia löytää työtä natsimenneisyytensä takia.

Sodan aikana natsi-Saksan tutkijat olivat tehneet läpimurtoja muun muassa ohjusten ja suihkuhävittäjien kehittelyssä. 1950-luvun lopulla moni heistä etsi uutta tehtäviä. Nasserilla on töitä tarjolla.

”Lentokonetehdas Pohjois-Afrikassa etsii asiantuntijoita”, kuului ilmoituksen otsikko saksalaislehdissä kesällä 1958. Hakemukset pyydettiin lähettämään postilokeroon Zürichiin Sveitsiin.

Ilmoituksen taustalla oli Hassan Sayed Kamil. Hän oli johtaja kahdessa yrityksessä. Toinen oli osto- ja myyntiliike Meco ja toinen MTP AG, jonka kerrottiin valmistavan koneita, turbiineja ja pumppuja.

Kamil asui Zürichissä ja oli Sveitsin kansalainen. Hän oli naimisissa saksalaisen Mecklenburgin herttuattaren Helenen kanssa. Todellisuudessa hän oli Egyptin puolustusministeriön palveluksessa tehtävänään hankkia tekniikkaa ja materiaaleja, joita kauppasaartoon asetettu Egypti ei muuten saanut.

Ilmoitukset olivat menestys. Pian ensimmäiset hakemukset tupsahtivat postilokeroon. Yksi niistä oli itävaltalaiselta Ferdinand Brandnerilta.

Sodassa Brandner oli ollut SS-joukoissa ja kehittänyt moottoreita Junkersin lentokonetehtaalla. Syksyllä 1945 hän oli kollegoineen yrittänyt paeta Junkersin tehtaalta Dessausta Saksan itäosasta, mutta he jäivät neuvostojoukkojen vangiksi.

Neuvostojoukot purkivat tehtaan laitteet ja veivät ne Kujbyševin kaupunkiin Volgan varrelle. Sinne vietiin myös Brandner kollegoineen. Heille luvattiin vapaus, jos he kehittävät uuden lentokonemoottorin.

Brandnerin johdolla saksalaisinsinöörit kehittivät potkuriturbiinimoottorin Tupolev Tu-95 -pommikoneeseen, jonka huippunopeus oli 925 kilometriä tunnissa ja toimintasäde 15 000 kilometriä. Vastaavaa konetta ei ollut lännessä.

Vuonna 1953 Brandner sai palata kotiin Itävaltaan. Hän oli monessa työpaikassa johtavissa asemissa, mutta hän ei viihtynyt.

Brandner sai kollegakseen Messerschmittin

Brandner kirjoitti Kamilille, joka kutsui hänet Kairoon. Kun Brandner saapui Kairoon vuoden 1960 alussa alustaviin neuvotteluihin, häntä kohdeltiin kuin VIP-vierasta ylellisessä Shepheard’s Hotelissa.

”Ilmastointilaite humisi hiljaa ja loi huoneeseen miellyttävän lämpötilan. Pöydällä oli maljakossa ruusuja ja kulhollinen hedelmiä. Se teki vaikutuksen”, Brandner kertoo muistelmissaan.

Brandner allekirjoitti viiden vuoden sopimuksen, jolla hänestä tehtiin Egyptin ilmavoimien uudistusohjelman johtaja.

Kamil ei tyytynyt odottamaan hakemuksia Zürichin postilokeroon, vaan hän otti järjestelmällisesti yhteyttä Länsi-Saksan ja Itävallan johtavien yritysten ja oppilaitosten tutkijoihin ja insinööreihin.

Näin Kamil sai yhteyden legendaariseen Willy Messerschmittiin, joka oli kehittänyt muun muassa Me 262 -suihkuhävittäjän.

Messerschmitt oli istunut kaksi vuotta vankilassa rangaistuksena orjatyövoiman käytöstä tehtaallaan sodan aikana. Vapauduttuaan hän ei voinut jatkaa lentokoneiden kehittämistä Saksassa, koska liittoutuneet aluksi kielsivät Saksalta lentokoneiden valmistuksen. Niiden sijaan Messerschmittin tehdas valmisti muun muassa ompelukoneita ja kaksipaikkaisia kolmipyöräisiä miniautoja.

Messerschmitt lähti Espanjan diktaattorin Francisco Francon palvelukseen. Espanjassa Messerschmitt kehitti HA-200-suihkulentokoneen. Hän allekirjoitti sopimuksen myös Nasserin kanssa. Mukanaan Egyptiin hän vei huippunopean H-300-hävittäjän piirustukset.

Työt käynnistyvät

Kesään 1960 mennessä Nasser oli saanut pestattua parisensataa saksalaista ja itävaltalaista insinööriä. Brandner kollegoineen vastasi lentokoneiden kehittämisestä tehtaissa numero 36 ja 135 Helwanissa noin puolen tunnin ajomatkan päässä Kairosta.

Heillä riitti puuhaa. Messerschmittin HA-300-hävittäjään piti ensin tulla brittiläinen Bristol Orpheus -suihkumoottori, mutta Britannian hallitus ei suostunut myymään moottoreita Egyptille. Niinpä Brandnerin kollegoineen piti kehittää oma moottori alusta alkaen.

Samaan aikaan joukko muita saksalaisia ja itävaltalaisia kehitti ohjuksia tehtaassa numero 333 Kairon esikaupungissa Heliopolisissa lähellä Nasserin virka-asuntoa.

Ohjuksia kehittelivät muun muassa Wolfgang Pilz ja Eugen Sänger, jotka olivat suunnitelleet natsi-Saksan ohjuksia kuuluisan Wernher von Braunin alaisuudessa Peenemündessä.

Pilz oli ollut sotavankina Ranskassa ja Sänger Britanniassa. Vankeudessa Pilz johti ranskalaisen Véronique-ohjuksen kehittämistä. Véronique perustui saksalaiseen V2-rakettiin.

Kun Kamil otti yhteyttä Pilziin ja Sängeriin, nämä työskentelivät Stuttgartissa Saksassa tutkimuslaitoksessa, jossa kehitettiin muun muassa suihkuturbiineja ja lentokonetekniikkaa. Egyptissä he suunnittelivat tarkkoja pitkän kantaman ohjuksia.

Messerschmitt suunnitteli Nasserille hävittäjän

Nasserin suojatit elivät luksuselämää

Saksalais-itävaltalainen yhteisö kasvoi 500-päiseksi. Monet toivat perheensä mukanaan, ja pian vaaleatukkaiset lapset olivat tavallinen näky Kairon kaduilla.

Ulkomaalaiset asiantuntijat elivät yltäkylläisyydessä, josta useimmat egyptiläiset ei osanneet edes haaveilla. Tutkijoiden kuukausipalkka oli nykyrahassa 13 000–17 000 euroa, ja he asuivat luksushuoneistoissa ja huviloissa.

Johtajien tulotaso oli vielä huimempi. Brandner perheella oli asuntona koko yhdeksäs kerros vasta rakennetussa talossa ylellisellä Zamalekin asuinalueella Niilin saarella. Perheen arjesta huolehti palvelusväki.

Asiantuntijoiden lapset kävivät Kairon saksalais-evankelista koulua, ja vanhemmat saivat noudattaa kotimaansa tapoja. Niinpä heille lennätettiin saksalaisia ja itävaltalaisia herkkuja, ja Brandner sai järjestää Kairon Hilton-hotellissa aidot reininmaalaiset karnevaalit, joista ei olut loppunut.

Vapaa-aikansa saksalais-itävaltalainen tutkijayhteisö vietti baareissa ja yksityisklubeilla tai retkeilemällä perheen kanssa eksoottisessa ympäristössä.

”Yöt teltassa Punaisenmeren rannalla ja sen koralliriutat olivat unohtumattomia. Sukellusretkillä tutkimme vedenalaista maailmaa”, Brandner muistelee.

Nasser pestasi Hitlerin asiantuntijat

Israel ehti Egyptin edelle

Vuoden kuluttua Nasser alkoi tulla kärsimättömäksi. Hän halusi nähdä tuloksia. Kärsimättömyyttä pahensi se, että Israel teki 6. kesäkuuta 1961 koelaukaisun Shavit 2 -ohjuksellaan.

Shavit – eli komeetta hepreaksi – ei ollut erityisesti kehittynyt, eikä sillä myöskään ollut aikaisempaa kehitysastetta, vaikka Shavit 2 -nimestä saattoi toisin päätellä. Kakkonen oli lisätty nimeen vain egyptiläisten härnäämiseksi.

Uutinen Israelin ohjuskokeesta sai Nasserin kimpaantumaan, ja hän kutsui ohjushankkeen johtajan Eugen Sängerin luokseen tutustumaan kuviin israelilaisohjuksesta. Sänger totesi, että hänen arvionsa mukaan ohjus ei ollut kypsä käytettäväksi sotilaallisissa iskuissa.

Nasser ei ollut huolissaan vain Israelin ohjuksesta, vaan hän uskoi, että ohjuskoe oli vinkki siitä, että Israelin tiedustelupalvelu Mossad oli saanut vihiä Egyptin varustautumishankkeista.

Nasserin oletus oli oikea. Vaikka israelilaiset eivät tunteneet kaikkia Nasserin hävittäjä- ja ohjushankkeen yksityiskohtia, Mossad tiesi, että jotakin oli tekeillä ja että mukana oli saksalaisia ja itävaltalaisia asiantuntijoita. Israelin hallitus alkoi pian painostaa Länsi-Saksan hallitusta, jotta se komentaisi saksalaiset palaamaan kotiin.

Israelin ja Länsi-Saksan välillä ei tuolloin ollut diplomaattisuhteita, joten viesti lähetettiin Israelin eduskunnan, knessetin, puhujapöntöstä.

”Saksan kuolemanleireiltä selvinneet eivät katso toimettomina sivusta, kun uusnatsit valmistelevat Israelin tuhoamista Egyptin diktaattorin palveluksessa”, julisti työministeri Yigal Allon.

Ulkoministeri Golda Meir kehotti Länsi-Saksaa hakemaan asiantuntijat kotiin vaikka erikoislain turvin.

Bonnin hallitus vastasi ensin kierrellen mutta joutui pian muuttamaan asennoitumistaan, sillä Hitlerin ja natsien sotarikosten perintö oli iso taakka nuoren valtion maineelle. Lokakuussa 1961 Saksan viranomaiset ilmoittivat niille Egyptin saksalaisille, jotka olivat olleet Stuttgartin tutkimuskeskuksen palveluksessa, että he eivät enää olleet tervetulleita vanhaan työpaikkaansa.

Vaikka hallitus oli tiennyt saksalaisten lähdöstä Kairoon, nyt se ilmoitti, että ”yhteistyö Egyptin kanssa oli omapäistä, poliittisesti epäviisasta ja täysin kohtuutonta”.

Hallituksen lausunto sai Eugen Sängerin lähtemään Egyptistä välittömästi. Hän perusteli päätöstään mennä Nasserin palvelukseen brittiläisen The Timesin haastattelussa:

”Minulla ja kollegoillani ei ollut mahdollisuutta harjoittaa rakettitutkimusta Länsi-Saksassa.”

Samasta syystä iso osa saksalaisasiantuntijoista päätti uhmata Saksan hallitusta ja jäi Nasserin palvelukseen.

Ohjuskoe meni suunnitelmien mukaan

21. kesäkuuta 1962 ensimmäiset egyptiläiset ohjukset laukaistiin Wadi Natrunista ulkomaisten toimittajien läsnä ollessa.

”Egypti on nyt astunut rakettiaikakauteen ja ottaa siten paikkansa yhtenä maailman johtavista rakettitekniikan kehittäjistä”, julisti Egyptin valtion radion juontaja.

Kaksi päivää myöhemmin ohjukset ”Al Kahir” (valloittaja arabiaksi) ja ”Al Safir” (voittaja) kuljetettiin sotilasparaatissa Kairon läpi Nasserin valtaannousun 10-vuotispäivän kunniaksi.

Ohjusten julkinen esittely herätti Israelissa tyrmistystä. Mossad kyllä tiesi, mitä saksalaiset ja itävaltalaiset Egyptissä puuhasivat, mutta Israelissa ollut tiedetty, että hanke oli edistynyt niin pitkälle.

Nasser ei myöskään millään muotoa yrittänyt rauhoitella israelilaisia.

Kun toimittaja kysyi Nasserilta, miten pitkälle ohjukset ylsivät, tämä vastasi kiertelemättä, että niiden kantama oli 400 kilometriä eli ne ulottuivat kaikkialle Beirutin eteläpuolella. Eli koko Israeliin.

Toisessa haastattelussa Nasser oli vielä suorapuheisempi:

”Haluan, että maailma tietää, että me emme jätä Palestiinaa Israelin käsiin.”

Mossad ryhtyi hyökkäykseen

Alle kuukautta myöhemmin, elokuun 16. päivänä 1962, Mossadin johtaja Isser Harel esitteli Israelin pääministerille asiakirjan, joka oli saatu kahdelta Kamilin yritysten työntekijältä Sveitsissä. Se oli luettelo materiaaleista, jotka Kamilin piti hankkia 900 ohjuksen valmistamista varten.

Mossad päätteli, että uhkaava katastrofi voitiin estää vain yhdellä tavalla. Nasserin asiantuntijoiden työ piti pysäyttää. Sitä varten käynnistetiin ”Operaatio Damokles”.

Operaation harmittomimpaan päähän kuuluivat nimettömät uhkauskirjeet Nasserin ulkomaisten asiantuntijoiden perheenjäsenille. Heitä kehotettiin suostuttelemaan puolisonsa tai vanhempansa palaamaan kotiin, tai muuten tapahtuisi jotakin…

Kaikkien kohdalla ei tyydytty kirjeisiin.

Heinäkuun 7. päivänä 1962 johtaja Kamil oli vuokrannut yksityislentokoneen itselleen ja puolisolleen herttuatar Helenelle. Sen piti tuoda heidän kotiin Sildin lomasaarelta Pohjanmereltä. Kamilin piti perua matkansa viime hetkellä, joten hänen vaimonsa lähti ilman häntä. Lentokone syöksyi maahan, ja vaimo kuoli. On yhä hämärän peitossa, oliko kyseessä onnettomuus vai oliko Mossadilla osuutta asiaan.

Selvittämättä on myös Heinz Krugin katoaminen. Hänen tehtävänään oli hankkia materiaaleja ohjuksiin. Syyskuun 11. päivänä 1962 hänet kutsuttiin tapaamiseen Münchenissä, eikä häntä ole sen jälkeen nähty.

Marraskuun lopulla yhteen Helwanin tehtaista tuli paketti Hampurista. Paketissa oli pommi, joka surmasi viisi tehtaan työntekijää.

Helmikuun 20. päivänä 1963 rakettiasiantuntija Hans Kleinwächteriä ammuttiin Lörachin kaupungissa Länsi-Saksassa hänen istuessaan autossaan. Luodin kulku hidastui sen lävistäessä tuulilasin niin, että se jäi hänen villaiseen kaulaliinaansa.

Tutkijoita syytettiin juutalaisten vihaajiksi

Pian Mossad teki virheen. Maaliskuun 2. päivänä 1963 kaksi Mossadin agenttia tapasi saksalaisen rakettiasiantuntija Paul Goercken 25-vuotiaan tyttären Heidi Goercken ja 21-vuotiaan pojan Hansin Baselissa Sveitsissä. Agentit kertoivat sisaruksille, että koko heidän perheensä oli vaarassa, jos heidän isänsä ei heti lähde Egyptistä.

Israelilaisten epäonneksi Sveitsin poliisi oli seurannut Mossadin tekemisiä. Poliisi otti agentit kiinni, ja kolme kuukautta myöhemmin heidät tuotiin oikeuden eteen, ja paljastukset Mossadin menetelmistä synnyttivät skandaalin lännessä.

Skandaali ei tosin haitannut Israelin toimia. Kylmä sota oli edennyt siihen pisteeseen, että Yhdysvallat oli alkanut pitää Israelia lännen etuvartiona Lähi-idässä. Kun israelilaiset antoivat ymmärtää, että ulkomaiset asiantuntijat eivät olleet Nasserin leivissä vain rahan takia vaan saivat tyydytystä aseiden kehittelystä ja aseita aiottiin käyttää Israelin tuhoamiseen, yleinen mielipide länsimaissa kääntyi Israelin puolelle.

Kansainvälisen yhteisön paheksunta – ja tappouhkaukset – saivat saksalaiset ja itävaltalaiset asiantuntijat vähitellen lähtemään Egyptistä. Vuoden 1963 lopulla useimmat heistä olivat palanneet kotiin.

Ulkomaisten asiantuntijoiden lähtö lopetti Nasserin ohjushankkeen. Myös lentokoneiden kehittelystä piti luopua. Brandnerin ja Messerschmittin HA-300-hävittäjää ehdittiin rakentaa vain kolme kappaletta ennen kuin hanke haudattiin lopullisesti vuonna 1969.

Nasserin oli luovuttava haaveestaan suurvalloista riippumattomasta Egyptistä ja hankittava armeijansa aseet Neuvostoliitosta.

Brandner jäi Egyptiin loppuun saakka. Vasta elokuussa 1969 hän jätti hyvästit palvelusväelleen ja lähti Syria-laivan mukana kohti Eurooppaa.

Brandnerin muistelmat julkaistiin vuonna 1973. Niissä hän ei peittele katkeruuttaan siitä, että hän joutui luopumaan hankkeesta, jota hän kollegoineen oli ”rakentanut kaikin voimin”. Hänen mukaansa ”tehtävä oli ainutlaatuinen eikä sellaista enää tule”.

Jälkikirjoitus: Vuonna 2018 kaksi eläkkeelle jäänyttä Mossadin agenttia kertoi Saksan television haastattelussa olleensa mukana, kun ohjushankkeen materiaalihankkija Heinz Krug kaapattiin Münchenistä Marseilleen. Agenttien mukaan Krug vietiin huumattuna laivalla Israeliin, missä häntä kuulusteltiin ja kidutettiin kuukausia. Lopulta hänet teloitettiin ja ruumis upotettiin Välimereen. Krugin lapset ovat pyytäneet Israelin valtiolta selitystä. Mossadin agentit kuvailivat teloitusta ”häpeälliseksi”.