Tunnelma hallituksen kokoushuoneessa Valkoisessa talossa oli jännittynyt. Oli 16. lokakuuta 1962, ja pöydällä presidentti John F. Kennedyn edessä oli kolme rakeista valokuvaa.
”Laukaisuramppeja, ohjuskuljetusvaunuja, telttoja...”, selosti CIA:n kuva-analyytikko Arthur Lundahl huolestuneelle yleisölleen osoitellen kuvissa näkyviä kohteita.
Kaukaa otetut kuvat oli napannut korkealla Kuuban yläpuolella lentänyt U-2-tiedustelukone muutama päivä aiemmin. Niissä erottui useita pitkiä ohjusputkia, jotka Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu tunnisti samanlaisiksi kuin Moskovassa nähdyissä ydinohjuksissa.
”Jos teemme, niin kuin he haluavat, niin kaiken jälkeen ei lopulta ole enää ketään hengissä kertomassa heille, että he olivat väärässä.” John F. Kennedy kenraaleista, jotka halusivat ratkaista kriisin sotilaallisesti
Neuvostoliitto näytti olevan sijoittamassa joukkotuhoaseita Kuubaan. Saarivaltio oli ollut piikki Yhdysvaltojen lihassa sen jälkeen, kun Fidel Castro oli tehnyt siellä vallankumouksen vuonna 1959. Puolustusministeri Robert S. McNamaralla oli kuitenkin hetkellisesti huojentavaa lisätietoa:
”Meillä on syytä uskoa, että ydinkärjet eivät vielä ole siellä eivätkä ohjukset siis ole laukaisuvalmiita.”
Joka tapauksessa Neuvostoliitto uhkasi nyt Yhdysvaltoja kiistatta pahemmin kuin koskaan. Ydinohjukset olivat alle 150 kilometrin päässä Floridan rannikosta, ja Kuubasta ne ehtisivät Washingtoniin vain 13 minuutissa tekemään totaalista tuhoa. Lopullisena uhkana oli koko maailman tuhoava ydinsota.
VIDEO: Kuuban kriisiin johtaneita ohjuksia asennetaan
Kennedy oli ”kusessa”
Perjantaina 19. lokakuuta 1962: Kennedy oli yhä pitänyt kiinni aiemmin sovituista aikatauluistaan, jotta lehdistö ei saisi vihiä uhkaavasta ydinsodasta Neuvostoliittoa vastaan.
Kennedy keskusteli juuri ministereidensä kanssa tiiviisti viimeisimmistä tiedustelutiedoista kello 9.45, kun Yhdysvaltojen eri aselajien komentajat marssivat sisään kokoushuoneeseen.
Kuubasta oli saatu päivä päivältä yhä huolestuttavampia uutisia: U-2-koneet olivat havainneet saarella lisää ohjusasemia, ja CIA:n arvioiden mukaan Neuvostoliitto oli asentanut sinne jo vähintään 24 keskipitkänmatkan ballistista ohjusta.
”Kaksi ohjusta on nyt toimintavalmiina”, Kennedy luki huolestuneena ääneen raportista.
Yhdysvallat ei mitenkään voinut hyväksyä Neuvostoliiton ydinaseita niin lähellä maansa rajoja. Sen oli pakko joko painostaa Neuvostoliitto poistamaan ohjukset tai tuhota ne tekemällä ilma- tai maihinnousuisku Kuubaan.
”Neuvostosotilas on aina valmis sankarikuolemaan. Me emme hylkää Kuuban kansaa ja jätä heitä kärsimään imperialistien käsissä.” Kuubaan lähetetty Neuvostoliiton upseeri Kuuban kriisin aikana
Kenraalien mielestä Yhdysvallat näyttäytyisi heikkona ellei se reagoisi uuteen uhkaan sotilaallisesti, mutta Kennedy pelkäsi Neuvostoliiton vastaavan ydiniskulla.
”Olette aika kusisessa paikassa”, murisi sikaria tuprutteleva ilmavoimien komentaja, kenraali Curtis LeMay, joka ei ollut koskaan ollut Kennedyn ylin ystävä.
”No siinä samassa kusessa tekin olette”, Kennedy naurahti kuivasti. Hän kummasteli, että LeMayta ja muita kenraaleja ei tuntunut lainkaan huolettavan, kuinka kohtalokas Neuvostoliiton vastaisku voisi olla.
Hieman myöhemmin Kennedy puuskahti työhuoneessaan sihteerilleen David Powersille, että helppohan kenraaleiden oli suositella hyökkäystä:
”Heillä on yksi suuri etu: jos teemme, niin kuin he haluavat, niin kaiken jälkeen ei lopulta ole enää ketään hengissä kertomassa heille, että he olivat väärässä.”
Neuvostoliiton ydinohjusasemat, jotka johtivat Kuuban kriisiin
Tiedustelukuvat pelästyttivät Yhdysvalloissa
Yhdysvaltojen tiedustelukoneet ottivat 14.–27. lokakuuta satoja huolestuttavia ilmakuvia Neuvostoliiton perustamista ohjusasemista Kuubassa. CIA saattoi kuvista seurata asemien rakentumista päivä päivältä.
Rampit oli naamioitu
Neuvostoliiton ballististen maasta maahan -keskipitkänmatkanohjusten laukaisurampit naamioitiin. CIA arvioi ohjusten kantamaksi noin 1 900 kilometriä, joten niillä voisi tuhota kohteita kaikkialla Yhdysvaltojen itärannikolla.
Kaapelit kulkivat rampeille asti
Suoraan epäillyille laukaisurampeille asti johtavat kaapelit olivat sotilasanalyytikoille selvä merkki siitä, että kyse todella oli ohjusasemista.
Aseet olivat Moskovasta tuttuja
Ohjukset oli sijoitettu pitkiin telttoihin. CIA oli erilaisten valokuvien pohjalta laskenut tietokoneella telttojen pituudeksi noin 20 metriä. Sen perusteella kyse oli R-12-ydinohjuksista, joita Yhdysvallat oli aiemmin kuvannut Moskovan sotilasparaateissa.
Alueella oli telaketjuajoneuvoja
Kuvissa näkyvät raskaat telaketjuajoneuvot paljastivat, että alueella oli tarvetta liikutella erittäin painavia esineitä.
Kuvissa näkyi myös säiliöautoja
Myös säiliöautot vihjasivat, että alueelta voitaisiin laukaista ohjuksia, sillä niissä saattoi olla ohjusten ampumiseen käytettävää rakettipolttoainetta ja hapettimeksi tarvittavaa nestemäistä happea.
Ohjuksia valmisteltiin Kuuban kriisin aikana
Lauantaina 20. lokakuuta 1962: Yhdysvallat kokosi joukkoja valmiiksi maan kaakkoisosaan siltä varalta, että Kuubaan päätettäisiin hyökätä. Neuvostoliitto jatkoi edelleen ydinaseiden valmistelua.
Kuubaan lähetettyjen neuvostojoukkojen komentaja, 58-vuotias Issa Plijev tarkasteli tyytyväisenä Kuuban karttaa päämajassaan El Chicossa 20 kilometriä Havannasta lounaaseen. Karttaan tökätyt nuppineulat kertoivat hänelle, että ohjusramppien pystyttäminen eteni suunnitelmien mukaan.
Plijev oli saapunut Kuubaan heinäkuussa osana operaatio Anadyria, ja rahtilaivat olivat kaikessa hiljaisuudessa tuoneet saarivaltioon Neuvostoliitosta joukkoja ja ohjuskalustoa. Neljä alusta oli nytkin matkalla Atlantilla lastinaan ydinkärkiä ja muuta sotamateriaalia, ja Kuubassa oli jo 40 000 neuvostosotilasta.
Kolme miestä piti maailmaa hyppysissään Kuuban kriisissä
Metallimies nousi maansa johtoon
68-vuotias Nikita Hruštšov toimi lokakuun vallankumouksen jälkeen metallityöläisenä ennen kuin lähti politiikkaan. Hän nousi Neuvostoliiton johtoon vuonna 1953 ja otti etäisyyttä Stalinin hirmuhallintoon.
Kumouksellinen uudisti Kuubaa
Fidel Castron johtama vallankumous kaatoi vuonna 1959 Kuuban korruptoituneen ja Yhdysvaltoja myötäilleen hallinnon. Hän lupasi kansalle sosiaalista oikeudenmukaisuutta – ja herätti kommunismilla pelkoa Yhdysvalloissa.
Eliittiperheen poika eteni helposti
Miljonäärin poika John F. Kennedy nousi Yhdysvaltojen presidentiksi tammikuussa 1961. Hän varusti maata sotilaallisesti ja käynnisti Apollo-projektin haastaakseen Neuvostoliiton kilpajuoksussa avaruuteen.
Sotilaat olivat kuukausien ajan purkaneet rahtilaivoista salaa laukaisuramppeja ja ohjuksia ja kuljettaneet niitä asemiin pitkiä ja kapeita muilta suljettuja vuoristoteitä pitkin. Kaikki oli tehty öisin, jotta toiminta ei olisi paljastunut edes kuubalaisille siviileille.
Eräs Plijevin esikunnan upseereista kannusti miehistöä ohjusasemalla:
”Olemme päässeet ensimmäisen vaiheen tavoitteeseemme. Neuvostosotilas on aina valmis sankarikuolemaan. Me emme hylkää Kuuban kansaa ja jätä heitä kärsimään imperialistien käsissä.”
Hänen vieressään oli kahdeksan ohjusta – suunnattuna pohjoiseen ja upseerin mukaan ”taisteluvalmiina”.
Kuuban saarto alkoi
Lauantaina 20. lokakuuta 1962: Kriisin kärjistyessä Kennedyn oli peruttava sovittuja presidentin esiintymisiä. Hän vetosi ”vilustumiseen”, mutta todellisuudessa hän istui neuvonantajineen työhuoneessaan keskustelemassa Yhdysvaltojen seuraavasta siirrosta.
Iltapäivän kuluessa Kennedy muistutti, että päivän päätöksellä voisi olla kohtalokkaita seurauksia:
”Hyvät herrat! Tänään osoitamme, mihin meistä on. Toivokaa, että teidän suunnitelmanne ei ole se, joka hyväksytään.”
Neljän vuorokauden kiivaiden keskustelujen jälkeen oli nyt kaksi vaihtoehtoa: ilmaisku tai saarto. Ilmaisku vähentäisi uhkaa Kuubasta, mutta kukaan ei voisi taata, että kaikki ohjusasemat saataisiin tuhottua, ja kuka ties mitä Hruštšov sitten tekisi jäljellä olevalla kalustolla.
Niinpä Kennedy päätyi vielä yhden päivän keskustelujen jälkeen Kuuban saartoon. Sillä varmistettaisiin, että Kuubaan ei kuljetettaisi enää enempää sotamateriaalia, ja voitettaisiin aikaa toivottavasti mahdollisen diplomaattisen ratkaisun löytämiselle.
Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedy päätti kovassa paineessa asettaa Kuuban saartoon.
Yhdysvaltojen laivasto ja ilmavoimat valmistelivat illalla 22. lokakuuta saartolinjaa 500 merimailia (926 km) Kuuban rannikolta itään. Samaan aikaan Kennedyn taustavoimat valmistelivat hänen puhettaan kansakunnalle. Puheen tarkoituksena oli myös ilmoittaa Neuvostoliitolle ja Kuuballe, että Yhdysvallat oli tietoinen ohjusasemista – ja reagoi niihin.
”Kansalaiset”, Kennedy aloitti vakavana iltaseitsemältä ja kertoi sitten yhdysvaltalaisille ja koko muulle maailmalle kriittisestä tilanteesta. Hän lähetti samalla varoituksen Yhdysvaltojen arkkivihollisille:
”Jos yksikin ydinohjus laukaistaan Kuubasta mihin tahansa läntisen pallonpuoliskon maahan, se tulkitaan Neuvostoliiton hyökkäykseksi Yhdysvaltoihin ja johtaa täysimittaiseen vastaiskuun Neuvostoliittoa kohtaan.”
Nyt koko maailma tiesi ydinsodan uhkaavan.
VIDEO: JFK kertoo yhdysvaltalaisille saarrosta Kuuban kriisissä
Kuuban kriisi ylsi Moskovaan
Tiistaina 23. lokakuuta 1962: Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov neuvonantajineen oli kuullut Kennedyn puheen seitsemän aikavyöhykkeen päässä Moskovassa. Neuvostoliiton salainen asevarustelu Kuubassa oli paljastunut.
Kello oli 2.30 yöllä. Nikita Hruštšov vihasi öisiä kokouksia, mutta muu ei nyt auttanut. Yhdysvallat oli havainnut ohjukset Kuubassa ja vaati niiden poistamista. Yhdysvallat ei kuitenkaan ollut asettanut aikarajaa – ja saartouhkauksen Hruštšov otti varsin rauhallisesti.
Kuubassa oli jo valmiina kolme keskimatkan ohjusrykmenttiä ydinkärkineen, mutta häntä huoletti rahtilaiva Aleksandrovsk, joka oli matkalla Atlantin yli lastiruuma täynnä ydinkärkiä.
Yksikin niistä vastasi 70:tä Hiroshimassa käytettyä atomipommia, ja yhteensä aluksen ydinräjähteet vastasivat kolminkertaisesti kaikkien aikaisempien sotien kaikkien pommien yhteenlaskettua räjähdysvoimaa. Arvokas lasti ei saisi päätyä yhdysvaltalaisten käsiin. Hruštšov määräsi Aleksandrovskin ja muut sotamateriaalia kuljettavat alukset kääntymään välittömästi takaisin.
”Meidän suvereniteettimme voi viedä vain tuhoamalla meidät maan pinnalta.” Fidel Castron vastaus Kennedyn puheeseen
Hruštšov ei halunnut ydinsotaa, ja ohjusasemilla Kuubassa oli ennen kaikkea tarkoitus luoda painetta Yhdysvaltojen suuntaan ja varmistaa Kuuban säilyminen kommunistisena.
”On jo korkea aika Yhdysvaltojen kokea, miltä tuntuu olla uhattuna”, Hruštšov tuumi.
Tilanne oli kuitenkin nyt niin jännittynyt, että Kennedyn puheen jälkeen Hruštšov määräsi nostamaan kaikkien Neuvostoliiton sotilasyksiköiden valmiustilaa.
Vastaava määräys annettiin myös Washingtonissa, missä siirryttiin DEFCON 3 -tilaan, enää kahden askelen päähän ydinsodasta. Sen myötä kaikki Yhdysvaltojen ydinpommikoneet valmisteltiin 15 minuutin lähtövalmiuteen.
Kyyristy ja suojaudu
1. Hakeudu sisään
”Jos kuulet sireenin varoittavan ydiniskusta, keskeytä tekemisesi, jätä kaikki tavarat ja hakeudu mahdollisimman nopeasti sisätiloihin. Jos olet itsellesi vieraassa paikassa, etsi lähin turvalliseen tilaan opastava S-kyltti.”
2. Mene matalaksi
”Vaikka iskusta ei olisi varoitettu etukäteen, tiedät ydinpommin räjähtäneen, jos näet kirkkaamman valon kuin koskaan aiemmin, kirkkaamman kuin aurinko. Mene välittömästi matalaksi ja hakeudu suojaan.”
3. Pysyttele suojassa
”Voit suojautua esimerkiksi pöydän alle. Käperry niin, että saat kasvosi suojaan. Jos olet ulkona, kyyristy seinän viereen ja suojaa päätäsi käsillä. Pysyttele suojassa, kunnes olet varma siitä, että vaara on ohi.”
VIDEO: Vuonna 1952 julkaistu valistusfilmi Duck and Cover
Filmi opasti yhdysvaltalaisia koululapsia toimimaan oikein mahdollisen ydiniskun sattuessa.
Kuuban Castro kannusti taisteluun
Tiistaina 23. lokakuuta 1962: Havannassa Fidel Castro seurasi tapahtumia tarkasti. Hän oli vakuuttunut siitä, että Yhdysvallat tekisi maihinnousuhyökkäyksen Kuuban rannikolle lähipäivinä.
Kennedy oli puheessaan viitannut ”Kuuban vangittuun kansaan” ja kutsunut maan johtajia kansainvälisen salaliiton marioneteiksi ja agenteiksi.
Moinen puhe sai kiivaan Castron veren kuohahtamaan. Hän kohotti myös Kuuban valmiustilaa ja mobilisoi maan reservit niin, että pian noin 300 000 sotilasta oli valmiina puolustamaan Kuubaa odotettavissa olevalta yhdysvaltalaishyökkäykseltä.
”Me kaikki – miehet ja naiset, nuoret ja vanhat – seisomme yhtenäisinä tällä vaaran hetkellä”, Castro julisti viestittäen, että hänen kansansa oli valmis kuolemaan taistelussa Yhdysvaltoja vastaan.
”Meidän suvereniteettimme voi viedä vain tuhoamalla meidät maan pinnalta. ”
VIDEO: Castron väki valmistautuu sotaan Kuuban kriisin aikana
Washington sai huonoja uutisia
Perjantaina 26. lokakuuta 1962: Kennedy ei tiennyt Hruštšovin määränneen rahtilaivat kääntymään takaisin. Saarto oli katkaissut vasta yhden öljytankkerin matkan, mutta yhdysvaltalaiset odottivat neuvostoalusten pyrkivän sen läpi hetkenä minä hyvänsä.
Kennedy tutki puolen päivän aikoihin tuoreimpia tiedustelukuvia, joita CIA:n kuva-analyytikko Lundahl esitteli presidentin työhuoneessa. Matalalla lentäneistä koneista otetuissa kuvissa näkyi neuvostosotilaita panssarivaunuineen.
Kuvista paljastui myös vielä pelottavampi asia: Neuvostoliiton ohjusyksiköt oli varustettu myös lyhyen kantaman ydinohjuksilla, jotka voisivat tuhota Yhdysvaltojen hyökkäysjoukot silmänräpäyksessä. Jos kriisi kärjistyisi ja maihinnousu kävisi välttämättömäksi, Yhdysvallat olisi heikoilla.
”Nämä ovat ilkeitä vehkeitä. Siellä voi maihinnousujoukoille tulla helvetin kuumat paikat”, totesi CIA:n johtaja John McCone.
Myöhemmin Moskovasta tullut viesti antoi Kennedylle lopullisen vahvistuksen siitä, että Neuvostoliiton asemat Kuubassa olivat jo pitkälti valmiita.
Hruštšov oli kirjoittanut ja lähettänyt viestinsä jo kymmenen tuntia aiemmin, mutta 1960-luvun alussa Yhdysvalloilla ja Neuvostoliitolla ei ollut suoraa yhteyttä, vaan kaikki viestit Kremlin ja Valkoisen talon välillä kulkivat epävakailla kaukokirjoittimilla useiden väliasemien kautta.
Pitkässä kirjeessään Hruštšov valitti Yhdysvaltojen käyttävän saarrossa ”keskiaikaisia merirosvokeinoja”.
Lisäksi hänen hänen mukaansa Yhdysvallat oli jo myöhässä: ”Kuuban puolustuksen kannalta välttämättömät aseet ovat jo paikoillaan.”
Hruštšov syytti Yhdysvaltoja kriisin aggressiiviseksi osapuoleksi, joka ”uhkasi sodalla”, ja vaati, että Yhdysvaltojen pitäisi vetää laivastonsa pois ja luvata olla iskemättä Kuubaan.
Mikäli Yhdysvallat antaisi minkäänlaista merkkiä hyökkäyksestä, Moskovan olisi pakko vastata siihen: ”Jos sota syttyy, ei ole meidän vallassamme lopettaa sitä.”
VIDEO: Yhdysvaltojen armeijan mobilisointia Kuuban kriisin aikana
Castro oli valmis kärjistämään Kuuban kriisiä
Perjantai 26. lokakuuta 1962: Yhdysvallat oli päiväkausia lähettänyt matalalla lentäviä koneita Kuuban ylle, ja Castron kärsivällisyys alkoi olla lopussa.
Iltakuuden tienoilla Castro oli saanut tarpeekseen Yhdysvaltojen tiedustelulennoista, ja hän kirjoitti julistuksen YK:lle:
”Kuuba ei hyväksy sotakoneiden vandaalimaisia merirosvoelkeitä ja ilmatilamme loukkauksia, sillä ne uhkaavat Kuuban turvallisuutta ja pohjustavat Kuuban alueelle tehtävää hyökkäystä. Jokainen sotakone, joka jatkossa tunkeutuu Kuuban ilmatilaan, ottaa riskin joutua ilmatorjuntamme tuhoamaksi.”
Myöhemmin illalla Castro vieraili Neuvostoliiton komentokeskuksessa El Chicossa, missä hän raivosi Issa Plijeville.
”Pankaa tutkat päälle! Ette voi jatkaa sokkona”, Castro vaati neuvostoliittolaisia valvomaan yhdysvaltalaiskoneita. ”Käräyttäkää ne!”
Hruštšov asetti uusia vaatimuksia
Lauantaina 27. lokakuuta 1962: Yhdysvalloissa oli alettu puhua kriisin ratkaisemisesta YK:ssa, joten Hruštšov luotti siihen, ettei maa ollut välittömästi hyökkäämässä, ja ehdotti vaihtokauppaa.
”Eivät he nyt iske”, Hruštšov sanoi tovereilleen, vaikka sitten lisäsikin, ettei asiasta toki ollut mitään takuita.
Hruštšov käytti tilannetta hyväkseen ja esitti Kennedylle lisävaatimuksen. Yhdysvaltojen tulisi pidättäytyä hyökkäämästä Kuubaan mutta myös poistaa vastikään Turkkiin asentamansa ydinohjukset, jotka olivat vain viiden minuutin päässä Mustanmeren rannikolla sijaitsevasta Sotšista – ja Hruštšovin kesäasunnolta.
”Te olette huolissanne Kuubasta, koska sieltä on vain 150 kilometriä Yhdysvaltojen rannikolle. Mutta Turkki on aivan meidän naapurissamme. Luuletteko, että te voitte vaatia turvallisuutta itsellenne ja uhkaavina pitämienne aseiden poistamista ilman, että tunnustatte meillä olevan samanlainen oikeus? Siksi ehdotan seuraavaa: me poistamme Kuubasta teidän uhkaavina pitämänne aseet, mikäli Yhdysvallat omalta osaltaan poistaa vastaavat aseet Turkista”, Hruštšov kirjoitti.
Yhdysvaltalaiset sotilaskoneet tekivät läsnäolonsa tiettäväksi lentämällä matalalta Kuubaan matkalla olevien neuvostoalusten yli.
Hruštšovin viesti Yhdysvalloille esitettiin Radio Moskovassa klo 17 paikallista aikaa – klo 10 Washingtonissa – jotta kaukokirjoittimien hitaus ei venyttäisi neuvotteluja.
Esitettyään ehtonsa Kennedylle Hruštšov sai Castrolta kirjeen, jossa tämä väitti Yhdysvaltojen hyökkäävän ”seuraavien 24–72 tunnin sisällä”.
Castro myös vaati Neuvostoliittoa harkitsemaan ydinaseiden käyttöä Yhdysvaltoja vastaan ennen kuin ”imperialistit iskevät ensin ydinaseilla Neuvostoliittoa vastaan”.
Hruštšov kauhistui Castron ehdotusta ja tyrmäsi sen sanomalla, että moinen isku käynnistäisi ”maailmanlopun sodan”.
Välttääkseen sodan syttymisen vahingossa Hruštšov lähetti pikaisesti sähkeen Plijeville:
”Ydinaseiden käyttäminen on ehdottoman kiellettyä ilman Moskovan antamaa nimenomaista lupaa.”
Pian Kuubasta ammuttu ohjus kuitenkin kiristi kriisiä entisestään.
VIDEO: Yhdysvaltojen puolustusministeri puhui YK:ssa Kuuban kriisin aikana
Yhdysvaltalaiskone pudotettiin
Lauantaina 27. lokakuuta 1962: Yhdysvaltojen tiedustelukoneet loukkasivat yhä Kuuban ilmatilaa – eikä se päättynyt hyvin.
El Chicossa seurattiin tutkalta tarkasti ”kohdetta 33”. Se oli yhdysvaltalainen U-2-kone, joka oli kuvannut aiemmin paljastumattomia taktisilla ydinkärjillä varustettuja ohjuksia. Nyt kone oli kääntynyt takaisin kohti Yhdysvaltoja.
Kenraali Plijev ei ollut tuona aamuna paikalla, ja hänen poissa ollessaan vastuu oli kahdella hänen alaisellaan.
”Emme voi sallia sitä, että sotilassalaisuutemme päätyvät Pentagoniin”, taivasteli toinen heistä.
He yrittivät useasti soittaa Plijeville mutta eivät saaneet häntä käsiinsä.
”Hienoa. Meidän on siis tehtävä päätös”, totesi kenraaliluutnantti Stepan Gretško. Kello 10.16 hän lähetti koodatun komennon neuvostoliittolaiselle ilmatorjuntayksikölle Kuubassa:
”Tuhotkaa kohde 33.”
Kuuban kriisin tulenarin hetki
Lauantaina 27. lokakuuta 1962: Yhdysvallat oli nostanut valmiustilan DEFCON 2:een ja lähettänyt ilmaan 60 B-52-pommikonetta, jotka olivat yötä päivää valmiina iskemään kohteisiin Neuvostoliitossa.
Kennedy keskusteli neuvonantajineen iltapäivällä Hruštšovin ehdotuksesta, kun puolustusministeri McNamara sai tiedon siitä, että U-2-kone oli ammuttu alas.
Kennedy oli ollut ilahtunut Hruštšovin ehdotuksesta, ja nyt hän järkyttyi kuultuaan vastapuolen radikaalista teosta.
”He ovat avanneet tulen!” karjui apulaispuolustusministeri Paul Nitze, joka oli koko ajan puhunut kovan linjan puolesta.
Moni presidenttiä ympäröivistä kenraaleista halusi jälleen kerran vastata hyökkäämällä Kuubaan, mutta Kennedyä huoletti yhä mahdollinen ydinsodan puhkeaminen. Ydinohjukset Turkissa olivat joka tapauksessa ”vanhoja romuja”, kuten McNamara oli sanonut, joten miksi asettaa miljoonien ihmisten henki alttiiksi muutaman yli-ikäisen ohjuksen säilyttämiseksi Euroopassa?
John F. Kennedy keskusteli pääesikuntansa kanssa lokakuussa 1962 siitä, pitäisikö Neuvostoliittoa vastaan hyökätä.
Kennedy päätti yhä yrittää ratkaista konfliktia diplomatian keinoin ja kirjoitti Hruštšoville.
”Olen iloinen toiveestanne löytää kriisiin välitön ratkaisu. Ensimmäinen askel on kuitenkin, että työt ohjusasemissa Kuubassa lopetetaan ja kaikki uhkaavat asejärjestelmät Kuubassa puretaan”, Kennedy totesi.
Vastavuoroisesti Kennedy lupasi, että Yhdysvallat ei hyökkäisi Kuubaan, purkaisi saarron ja pyrkisi työstämään sopimuksen, jolla ohjukset purettaisiin Turkista.
Presidentti Kennedy pyysi veljeään, oikeusministeri Robert F. Kennedyä viemään kirjeen Neuvostoliiton suurlähettiläälle Washingtonissa. Suurlähettilästä piti lisäksi varoittaa siitä, että aika oli käymässä vähiin ja että yhdysvaltalaistoimet olisivat ”vääjäämättömiä”, mikäli Hruštšov torjuisi sopimuksen.
Hruštšov lupasi lähdön Kuubasta
Sunnuntaina 28. lokakuuta 1962: Yhdysvaltalaisalukset olivat pakottaneet Neuvostoliiton B-59-sukellusveneen pintaan saartolinjalla. Sukellusveneen kapteeni oli harkinnut ydintorpedojen ampumista yhdysvaltalaisia kohti mutta onneksi päättänyt toisin.
Hruštšov halusi pois Kremlin kylmien seinien sisältä ja kokosi maan johdon virkadatšalleen hieman Moskovan ulkopuolelle keskustelemaan Kennedyn ehdotuksesta.
Oikeastaan Hruštšov oli päätöksensä jo tehnyt, sillä Kennedyhän oli periaatteessa ilmoittanut Yhdysvaltojen myöntyvän hänen esittämiinsä ehtoihin. Nyt oli vain nopeasti turvattava maailmanrauha, ennen kuin tapahtuisi uusia ennakoimattomia välikohtauksia, kuten koneiden alasampumisia tai yhteenottoja saartolinjalla.
”Meidän on vetäydyttävä pelastaaksemme maailma”, Hruštšov ilmoitti lähipiirilleen. Hän teki samalla selväksi, että Yhdysvaltojen lupaus olla hyökkäämättä Kuubaan oli nähtävä neuvostodiplomatian voittona.
Virallisessa vastauksessaan Kennedylle Hruštšov kirjoitti neuvostohallituksen määränneen purkamaan aseet, ”joita Te kuvasitte uhkaaviksi” vastineeksi siitä, että Yhdysvallat ei tekisi ”minkäänlaista iskua tai hyökkäystä Kuubaa vastaan”.
Yhdysvalloissa naiset lähtivät kadulle pyytämään presidentti Kennedyä ratkaisemaan kriisi rauhanomaisesti.
Sen jälkeen Hruštšov saneli kirjeen Castrolle ja pyysi, ettei tämä antaisi ”tunteiden viedä” vaan osoittaisi ”kärsivällisyyttä, itsehillintää ja yhä vain itsehillintää”.
Hruštšov myönsi, että Kuuballa oli oikeus tyytymättömyyteen Yhdysvaltojen saarron ja ilmatilaloukkausten vuoksi, mutta sen tulisi olla iloinen siitä, että kaikesta huolimatta maihinnousun uhka saarivaltioon oli torjuttu.
Kiireisen päivän viimeisen viestin Hruštšov lähetti Plijeville El Chicoon:
”Mielestämme päätös yhdysvaltalaisen U-2-koneen alasampumisesta oli hätiköity, kun samaan aikaan neuvoteltiin sopimuksesta, jolla voitaisiin välttää hyökkäys Kuubaan. Olemme päättäneet purkaa ohjusasemat ja poistaa ohjukset saarelta. Aloittakaa työ välittömästi.”
Maailma selvisi Kuuban kriisistä
Sunnuntaina 28. lokakuuta 1962: Neuvostoliiton ulkoministeri tyynnytteli kärsimättömiä yhdysvaltalaisia viestittämällä Yhdysvaltojen Moskovan-suurlähettiläälle, että Washingtonille olisi pian tulossa tärkeä tiedotus.
Washingtonissa Valkoista taloa ympäröivät puut loistivat keltaisen ja punaisen sävyissä kauniin syyspäivän aamuna.
Kennedy oli aamuyhdeksältä makuuhuoneessaan Valkoisen talon toisessa kerroksessa ja juuri lähdössä kirkkoon, kun sisäpuhelin soi. Soittaja oli presidentin turvallisuusneuvonantaja, joka luki Hruštšovin vastauksen ääneen. Kennedy tunsi jännityksen laukeavan koko kehossaan.
Kuumaa linjaa käytettiin ensimmäisen kerran Israelin ja arabivaltioiden välisen kuuden päivän sodan aikana vuonna 1967.
Vastaisen varalle rakennettiin kuuma linja
Kuuban kriisin aikana maailma oli historiansa lähimpänä ydinsotaa, mutta kriisi itse asiassa lähensi suurvaltoja toisiinsa, sillä sen seurauksena Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välille saatiin kuuma linja.
Kuuban kriisin aikana Hruštšovin ensimmäisen viestin kulku Washingtoniin 6. lokakuuta 1962 kesti reilut 10 tuntia vanhojen kaukokirjoitinkaapeleiden ja monimutkaisen koodausprosessin takia. Siinä ajassa olisi voitu tehdä jo monia kohtalokkaita päätöksiä tietämättä toisen osapuolen viimeisimmästä kannasta. Suurvallat ymmärsivät, että hidas viestintä oli uhka maailmanrauhalle.
Niinpä Kremlin ja Valkoisen talon välille asennettiin niin kutsuttu kuuma linja. Ensi vaiheessa se tarkoitti suoraa teleksi- eli kaukokirjoitinyhteyttä Helsingin, Tukholman, Kööpenhaminan ja Lontoon kautta. Se valmistui elokuussa 1963.
Kuuma linja ei koskaan ollut puhelinyhteys, vaikka elokuvissa vilahtelikin suurvaltajohtajien pöydällä punainen puhelin. 1970-luvulla kuuma linja modernisoitiin satelliittiyhteydeksi, ja 1980-luvulla viestejä alettiin välittää telekopioina eli fakseina. Viimeinen päivitys tapahtui vuonna 2008, jolloin siirryttiin suojattuun sähköpostiin.
Jos neuvostojohto ei olisi myöntynyt, Yhdysvaltojen seuraava siirto olisi ollut ilmaisku, jolla olisi voinut olla hirvittävät seuraukset. 13 vuorokauden ja lukuisten unettomien öiden jälkeen Kuuban kriisi ja ydinsodan uhka näytti kuitenkin väistyvän.
Pian puhelun jälkeen Kennedy tapasi sihteerinsä virka-asunnossaan:
”Olen kuin uusi ihminen. Tiesitkö, että meillä oli ilmaisku valmisteltuna tiistaiksi? Luojan kiitos, tämä on nyt ohi.”