38. leveyspiirin kukkulat ­muuttuivat asemasodan edetessä kuin Kuun maisemaksi kranaattien tuhottua kaiken kasvillisuuden.

© Polfoto/Corbis

Korean sota: Kun kylmä sota muuttui hehkuvan kuumaksi

Korean sodassa taisteltiin ihmiskunnan kohtalosta: Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Kiina pelkäsivät mahtinsa menetystä ja kävivät Koreassa kamppailua, joka vaati yli kahden miljoonan siviilin hengen. Korean sota oli vähällä johtaa kolmanteen maailmansotaan ja maailmanlaajuiseen ydinkonfliktiin.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018 teksti Ib Salomon

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA sai kesäkuussa 1950 tietoja, joiden mukaan ­Pohjois-Korea suunnitteli hyökkäystä Etelä-­Koreaan perustaakseen ­koko Korean niemimaan käsittävän kommunistisen valtion.

Tiedot pitivät paikkansa: vajaata ­kahta viikkoa myöhemmin, 25. kesäkuuta 1950, yli 200 000 Pohjois-Korean ­sotilasta ylitti valtioiden välisen rajan ja tunkeutui Etelä-Korean alueelle. Korean sota oli täyttä totta.

Vaikka sota päällisin puolin näyttikin Koreoiden väliseltä sisällissodalta, pohjimmiltaan kyseessä oli Yhdysvaltain ­sekä kommunististen Kiinan ja Neuvostoliiton välinen konflikti.

Yhdysvaltain johto oli vakaasti sitä mieltä, että kommunistien hallitsema Korea olisi vakava uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle. 

Edwin W. Pauley, yksi presidentti Harry S. Trumanin lähimmistä neuvonantajista, totesi ettei kommunismilla ollut missään otollisempia edellytyksiä levitä kuin Koreassa, ja ­kenraali Douglas MacArthur, joka johti myöhemmin YK:n joukkoja Koreassa, oli enemmän kuin valmis pelaamaan korkeilla panoksilla: 

”Aion puolustaa ­Koreaa aivan ­kuten puolustin omaa maatani”, Mac­Arthur uhosi.

Pohjois-Korean vakuuttava alku

Pohjois-Korean hyökkäysjoukot kohtasivat edetessään vain vähäistä vastarintaa, ja ne valtasivat Etelä-Korean pääkaupungin Soulin kolmessa päivässä. Soulin yllä käydyssä ilmataistelussa tuhoutui peräti 37 eteläkorealaista mutta vain 9 pohjoiskorealaista lentokonetta.

Yhdysvallat lähetti ahkerasti tiedustelukoneita pohjoiseen saadakseen tietoja Pohjois-Korean joukkojen liikkeistä. ­

Samaan aikaan Etelä-Koreassa olevat amerikkalaisjoukot joutuivat vetäytymään kohti etelää eteenpäin rynnistä­vien pohjoiskorealaisten ajamina. 

Pian amerikkalaiset huomasivat joutuneensa keskelle sodan jaloista pakenevia korealaisia, jotka yrittivät kiireen vilkkaa ehtiä pois etenevien pohjoiskorealaisten tieltä. Yhdysvaltalaisilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata ­pakolaisvirtaa, ja he joutuivat jättämään runsaasti kalus­toa jälkeensä.

Etelä-Korean ja Yhdysvaltain joukkojen vastarintayritykset epäonnistuivat, ja ne joutuivat perääntymään Etelä-­Korean kaakkoiskolkassa ­sijaitsevan Pusanin ­kaupungin ympäristöön. Vaikutti siltä, ­että Pohjois-­Korea aikoi puskea vihollisensa kirjaimellisesti mereen.

Korean sota oli ensimmäinen, jossa helikoptereilla oli merkittävä rooli. ­Sodan ensi vaiheessa helikoptereilla tehtiin tiedustelulentoja, ja myöhemmin niitä käytettiin joukkojen kuljetuksiin ja haavoittuneiden siirtämiseen etulinjasta kenttäsairaaloihin.

© Polfoto/Corbis

YK lähetti joukkoja Koreaan

Yhdysvallat vaati YK:n turvallisuusneuvoston koollekutsumista jo muutama tunti Pohjois-Korean hyökkäyksen jälkeen. 

Kylmä sota näkyi tuolloin myös YK:n toiminnassa: Kiina ei ollut tuolloin vielä turvallisuusneuvoston ­jäsen, ja vastalauseena sille Neuvostoliitto boikotoi neuvoston istuntoja. 

Siksi se ei voinut kumota veto-oikeudellaan turvallisuusneuvoston päätöstä, jossa Pohjois-Korean­ hyökkäys tuomittiin Yhdysvaltain aloitteesta selkein sanankääntein.

Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman vertasi Pohjois-Korean hyökkäystä Hitlerin toimiin 1930-luvulla ja totesi, että ”jos Etelä-Korea menetetään, se kiihottaa kommunistijohtajia valloittamaan yhä uusia alueita yhä lähempää Yhdysvaltojen omia rantoja”.

Turvallisuusneuvosto myönsi YK:lle valtuudet koota joukkoja Koreaan, ja kaikkiaan 16 maata lähettikin sotilaita ja kalustoa Etelä-Korean tueksi. Suurin osa joukoista tuli Yhdysvalloista, joka lähetti kaikkiaan noin 480 000 sotilasta. 

Britannia lähetti sotaan toiseksi eniten miehiä, 63 000 sotilasta, ja Ruotsi, Norja ja Tanska luovuttivat YK:n joukkojen käyttöön kauppalaivoja sekä terveydenhuoltohenkilöstöä ja -varusteita. Tanska ­lähetti Koreaan muun muassa sairaalalaiva Jutlandian.

Kanada, Australia, Etelä-Afrikka ja Turkki lähettivät nekin Koreaan tuhansia sotilaita. Kaikki sotilaat kuljetettiin Pusanin satamaan, jossa vilisi sotilaita sekä joukkoja, ­ammuksia ja elintarvikkeita kuljettavia kuorma-autoja. 

Joka kerta, kun satamaan saapui uusia jouk­koja, laiturilla seisoi korealaislapsia heiluttaen lippuja ja laulaen lähes tunnistamattoman kehnolla englannilla Britannian kansallislaulua.

Pulaa toimivasta kalustosta

Etenkin yhdysvaltalaisjoukkojen määrä kasvoi päivä päivältä. Japa­nista, jossa Yhdysvalloilla oli toisen maailmansodan jäljiltä yhä yli sata­tuhatta sotilasta, saapui päivittäin niin joukkoja kuin kalustoakin. Useimmilla sotilailla ei kuitenkaan ollut selvää käsitystä siitä, miksi heidät oli määrätty Koreaan.

Yhdysvalloissa presidentti Trumanilta tivattiin yhä uudelleen, oliko maa taas sodassa. ”Ei, vaan kyseessä on poliisioperaatio YK:n auttamiseksi”, Truman vastasi. 

Koreassa viesti oli täysin päinvastainen. ”Tämä ei ole poliisioperaatio. ­Tämä on sotaa”, kerrottiin vastatulleille sotilaille, joille totuus valkeni muutenkin nopeasti. He olivat tuskin ehtineet astua Korean maaperälle, kun he jo joutuivat tositoimiin.

Ensimmäisessä vaiheessa pienen etujoukon oli määrä uskotella Osanissa oleville pohjoiskorealaisille, että Yhdysvalloilla oli valmiudessa suuri määrä joukkoja. Etujoukko saapui alueelle 1. heinäkuuta. 

Miehistä vain joka kymmenennellä oli taistelu­kokemusta, eivätkä he ehtineet saada minkäänlaista koulutusta, kun heidät jo määrättiin puolustamaan Soulin eteläpuolella sijaitsevaa Osania. 

Yhdysvaltalaisten käytössä olleista kivääreistä vain osa oli toimivia, ja heidän panssarintorjunta-aseensakin olivat vanhentuneita. Sotilaat saivat kimppuunsa parvittain verenhimoisia hyttysiä, minkä ­lisäksi alkoi sataa kaatamalla. Nuotion sytyttäminen oli mahdotonta, ja miehet joutuivat syömään kenttämuonansa kylmänä. Kaiken aikaa uhkana oli Pohjois-Korean hyökkäys. Moni yrittikin karata rintamalta.

5. heinäkuuta 1950 oli Osaniin lähetetyille yhdysvaltalaisjoukoille synkkä päivä, sillä sen kuluessa 1 416 amerikkalaissotilasta kuoli tai haavoittui ja 785 joutui vihollisen vangiksi.

Etelä-Korean ja Yhdysvaltain joukot olivat ahtaalla: niiltä puuttui varusteita ja kalustoa, ja käytettävissä oleva kalusto oli vanhentunutta ja huonokuntoista ­toisen maailmansodan aikaista rojua. 

Lentokoneet sentään olivat uudenaikaisia, ja B-29:t ahkeroivatkin kaikkialla ­Korean niemimaan yllä tuhoten muun muassa öljynjalostamoja ja siltoja. 

Tuhannet siviilihenkilöt loukkaantuivat pahoin tai paloivat tunnistamattomiksi Yhdysvaltain napalmipommien uhreina. Toisen maailmansodan aikana keksitty tahmea napalmi liimaantui uhriensa vaatteisiin ja ihoon, ja sitä on mahdotonta sammuttaa. 

© Polfoto/Corbis

Maihinnousu Inchoniin

YK:n joukkojen ahdinko sai kenraali MacArthur­in suunnittelemaan riskial­tista operaatiota. Hän halusi yllättää Pohjois-Korean joukot tekemällä laajamittaisen maihinnousun Inchonin kaupungin lähistölle. 

Länsirannikolla sijaitseva Inchon oli vihollisen saartama ja kaukana ­Pusanista, jossa YK:n joukot vielä pitivät hallussaan pientä sillanpää­asemaa. 

Niin Pentagon kuin sodanjohto Koreassakin suhtautuivat MacArthurin suunnitelmaan epäilevästi. Tilanteen vakavuus edellytti kuitenkin äärimmäisiä ratkaisuja, ja MacArthur sai luvan toteuttaa kaavailemansa maihinnousun.

Nousu- ja laskuveden ­välinen ero on ­Inchonissa maailman suurin, peräti 10 metriä, ja voimakkaiden vuorovesivirtausten vuoksi kaupungin lähivesillä purjehtiminen on erittäin vaikeaa. 

Maihinnousu oli mahdollista toteuttaa vain niinä parina ­päivänä, jolloin nousuvesi oli korkeim­millaan. Muina aikoina seudun rannat muuttuivat upottavaksi mutavelliksi, ­johon ajoneuvot ja sotilaat voisivat juuttua ­helpoiksi maalitauluiksi viholliselle.

Syyskuussa 1950 Pusanista lähti 260 aluksen laivasto kohti Inchonia mukanaan noin 13 000 miestä. Edessä oli kahden päivän purjehdus Korean niemimaan eteläkärjen ympäri. 

Matka oli rankka, ­sillä alukset joutuivat trooppisen rajumyrskyn ja sen synnyttämien yli kymmenmetristen aaltojen riepottelemiksi. Kello 6.30 syyskuun 15. päivän aamuna muutama sata sotilasta teki rynnäkön ­Inchoniin johtavan laivaväylän varrella sijaitsevaan ­Wolmi-Don saareen, jota amerikkalaiset olivat ­jo ilmapommittaneet muun muassa napalmilla.

Varsinainen hyökkäys käynnistyi ­seuraavan nousuveden aikaan, jolloin 13 000 miestä varusteineen nousi maihin Inchonissa. 

Pohjoiskorealaiset eivät ­olleet osanneet lainkaan varautua maihinnousuun: YK:n joukot nujersivat ­heidän vastarintansa tehokkaasti ja raa’astikin, kun yhdysvaltalaisten puskutraktorit täyttivät maalla kuopan, johon pohjoiskorealaiset olivat hakeutuneet suojaan hyökkäykseltä, ja hautasivat ­nämä elävältä.

Souliin on Inchonista matkaa vain 30 kilometriä, ja 12 päivää maihinnousun jälkeen pääkaupunki oli jälleen YK:n joukkojen hallussa. Kenraali MacArthur julisti kaupungin vapautetuksi ja järjesti siellä voitonparaatin. 

Yhdysvaltalaiset uskoivat yllätyshyökkäyksensä nujertaneen pohjoiskorealaisten taistelutahdon, mutta todellisuudessa valtaosa Pohjois-Korean joukoista ei koskaan saanut ­tietoa maihinnoususta ja jatkoi taistelua. Sota oli kaikkea muuta kuin ohi.

Maanviljelijät joutuivat pakkotyöhön

Köyhän Etelä-Korean rautatieverkosto oli harva, asfaltoituja maanteitä ei juurikaan ollut, ja sora- ja hiekkatiet muuttuivat rankkojen syyssateiden myötä mutavelliksi. 

Valtaosa maan noin 30-miljoonaisesta kansasta sai elantonsa viljelemällä riisiä pienillä maatilkuillaan. Silti vain noin viidennes maan pinta-alasta oli viljelykäytössä – loppu oli lähes kulkukelvotonta metsää ja vuoristoa.

Sotakalusto jouduttiin usein kantamaan kohteisiin, ja YK:n joukot määräsivät paikalliset maanviljelijät kantajiksi.

Toinen maailmansota oli opettanut, että ilmaherruus oli avain voittoon, ja niinpä tuhansia siviilejä määrättiin raivaamaan ja tasoittamaan maata lentokoneiden ­kiitoradoiksi.

Kiina pelkäsi hyökkäystä

7. lokakuuta 1950 YK:n yleiskokouksen enemmistö vaati Koreoiden yhdistämistä, vapaiden vaalien järjestämistä ja YK:n joukkojen vetämistä ­Koreasta. Yhdysvalloilla ei kuitenkaan ollut pienintäkään ­aikomusta kutsua sotilaitaan kotiin.

Yleiskokousta seuraavana päivänä Kiinan johtaja Mao Zedong otti yhteyttä Neuvostoliiton Josif Staliniin. Mao pelkäsi Yhdysvaltain miehittävän koko ­Korean ja käyttävän maata sitten tukikohtana hyökkäykselle Kiinaan, ja hän pyysi Stalinilta apua. 

Pian Neuvostoliiton MiG-hävittäjät alkoivatkin tehdä tiedustelulentoja Pohjois-Korean ilma­tilaan. Kiina ei kuitenkaan ollut tyytyväinen saamansa apuun, sillä neuvosto­koneet pysyttelivät kaukana rintamasta. 

Toisaalta ne partioivat takalinjassa niin ahkerasti, että amerikkalaislentäjät alkoivat kutsua aluetta MiG-laaksoksi.

Kiina eteni huomaamatta

Korean maaperällä YK:n yleiskokouksen päätös ei aiheuttanut minkäänlaisia toimenpiteitä. Sota jatkui, ja amerikkalaisten johtamat YK:n joukot lähtivät avoimeen hyökkäyssotaan. Ne etenivät kohti pohjoista, ja 25. lokakuuta 1950 ne saapuivat Pohjois-Koreaa ja Kiinaa erottavalle Yalujoelle. Puhemies ­Maon pelko oli käymässä toteen.

Riemuitsevat eteläkorealaiset täyttivät pullon Yalujoen vedellä ja lähettivät sen voiton merkiksi Etelä-Korean johtajalle Syngman Rheelle. Amerikkalaissotilaat juhlivat arkisemmin – he asettuivat rehvakkaasti riviin joen rannalle ja virtsasivat veteen.

Voitonvarmoilla sotilailla ei ollut aavistustakaan siitä, että Yalujokea lähestyi parhaillaan valtava määrä kiinalaissotilaita. Yhdysvaltain tiedustelupalvelukaan ei ollut saanut vihiä YK:n joukkoja pian kohtaavasta ­yllätyksestä. 

Lännessä kukaan ei uskonut Kiinan sekaantuvan Koreoiden sotaan, mutta Pekingistä katsottuna Yalujoelle edenneet Yhdysvaltain joukot merkitsivät Kiinalle vakavaa uhkaa. 

Mao peräänkuulutti vapaa­ehtoisia puolustamaan ”ahdinkoon joutuneita pohjois­korealaisia tovereita näiden taistelussa imperialistien uhkaa vastaan”.

Kiinan joukot poikkesivat täysin yhdysvaltalaisista. Siinä missä suurin osa ­­amerikkalaissotilaista oli kokemattomia nuorukaisia, kiinalaiset olivat taistelleet vuosikausia. He olivat varttuneet sisällissodan ja vallankumouksen vuosina, olivat tottuneet niukkoihin oloihin ja heillä oli kokemusta taisteluista vaikeakulkuisessa maastossa. 

Kiinalainen sotilas tuli toimeen 4–5 kilon painoisella varustuksella, kun yhdysvaltalaissotilaan pakkaus painoi 25–30 kiloa. Kiinalaiset olivat naamioitumisen mestareita ja pystyivät marssimaan jopa 30 kilometriä yössä. Sen ­lisäksi heitä oli paljon – kaikkiaan noin 130 000 sotilasta. Kiinalaisjoukkojen koosta huolimatta Yhdysvaltain tiedustelu ei havainnut niitä ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

Yhdysvaltalaiset ja kiinalaiset ottivat ensi kerran yhteen 1. marraskuuta. ­Kiinalaiset ylittivät Yalujoen yön pimeydessä ja yllättivät yhdysvaltalaisjoukot täysin. ”Me vain jätimme aseemme ja juoksimme”, muuan amerikkalais­sotilas kertoi sodan jälkeen. 

Pian YK:n joukot olivat joutuneet luopumaan ­Pohjois-Koreassa valtaamistaan alueista ja vetäytymään takaisin 38. leveyspiirin eteläpuolelle.

Yhdysvaltalaissotilaat torjumassa Pohjois-Korean hyökkäystä Souliin.

© Topfoto

MacArthur uhkasi ydinpommilla

Kenraali MacArthur kuvasi Kiinan yllätyshyökkäystä yhdeksi maailmanhisto­rian häpeällisimmistä iskuista. MacArthur vilautti myös mahdollisuutta käyttää ydinasetta kiinalaisia vastaan, ja hänen lähimmät työtove­rinsa tukivat häntä. 

”Minusta meidän pitäisi käyttää atomipommia. Laukaistaan pommi, niin että kommunistitkin tajuavat, mistä on kysymys”, uhosi eversti Ellis­ Williamson.

Korostaakseen uhkaa MacArthur määräsi B-29-koneet tekemään harjoituslentoja valeatomipommeilla varustettuina. Lehdistö kutsuttiin todistamaan lentoja, jotka suuntautuivat Japanista kohti Pohjois-Koreaa. 

Kun tieto lennoista tuli julkisuuteen, Yhdysvaltain liittolaiset säikähtivät, sillä ne pelkäsivät, että pelkät harjoituslennotkin voisivat provosoida Neuvostoliiton tekemään ydinaseiskun Eurooppaan. 

MacArthurin omapäisyys kostautui, ja huhtikuussa 1951 hän menetti asemansa YK:n joukkojen komentajana Koreassa.

Samaan aikaan kuin Yhdysvallat ja Kiina kävivät poliittista sanasotaa, kiinalaisjoukot pakottivat yhdysvaltalaiset ja YK:n joukot perääntymään yhä kauemmas etelään. Uskotellakseen, että tilanne oli yhä hallinnassa, amerikkalaiset päättivät tarjota kaikille yhdysvaltalaissotilaille kalkkunaa kiitospäivänä 24. marraskuuta. 

Kymmenien lentokoneiden ja tuhansien kuorma-autojen ansiosta amerikkalaissotilaat saivatkin kiitospäivänä herkutella kalkkunalla – YK:n joukkojen 15 muun maan sotilaiden ­katsellessa ­kateellisina vierestä.

Seuraavana aamuna Soulin pohjoispuolella Chongchonin laaksossa amerikkalaissotilaat heräsivät aamulla korvia­särkevään meteliin kiinalaisjoukkojen tunkeutuessa heidän leiriinsä. Kaikkialla vallitsi täydellinen kaaos, ja ne jotka ­eivät tulleet tapetuiksi, pakenivat suinpäin ilman varusteitaan.

Kiinalaiset hyökkäsivät YK:n joukkojen kimppuun kaikkialla eteläisessä ­Koreassa. Kolme yhdysvaltalaisdivi­sioonaa tuhottiin lähes täysin, ja henkiin­jääneet sotilaat jäivät oman onnensa ­nojaan pyrkimään kohti etelää. 

Kaiken ­lisäksi oli tullut talvi, ja Siperiasta virtaava kylmä ilma vaikeutti amerikkalaisten tilannetta entisestään. Heidän saappaansa ja vaatteensa olivat aivan liian ohuita talveen, ja monet saivat pahoja paleltumia muun muassa jalkoihinsa.

Yhdysvaltain 2. divisioona oli edelleen kutakuinkin koossa, mutta se joutui perääntyessään kulkemaan noin 10 kilometrin pituisesta vuoristosolasta, jossa kiinalaiset odottivat. 

Amerikkalaisdivi­sioona menetti väijytyksessä 3 000 miestä ja lähes kaiken kalustonsa. Haavoittuneet jouduttiin jättämään jälkeen, ja satoja yhdysvaltalaissotilaita joutui ­kiinalaisten sotavangeiksi.

Asemasotaa Soulin ympäristössä

YK:n ja Yhdysvaltain joukkojen perääntyminen pysähtyi vasta Soulin eteläpuolella. Kauas etelään edenneitten kiinalaisten huoltoreitit taas olivat venyneet vaarallisen pitkiksi. 

Niinpä sota jumiutui jonkin aikaa kestäneen soutamisen ja huopaamisen jälkeen 38. leveyspiirille, josta koko kriisi oli saanut alkunsa. ­

Sodankäynti muuttui veriseksi asemasodaksi, jossa mäennyppylät ja kyläpahaset joutuivat vuoroin amerikkalaisten, pohjoiskorealaisten ja kiinalaisten haltuun.

Pääkaupunki Soul oli vuoden kuluessa neljän eri ryhmän hallinnassa. Kaupunki oli raunioina, ja sen asukkaat ­näkivät nälkää, elleivät sitten olleet kuolleet tai paenneet etelään. Kaupungin asukasluku romahti 1,5 miljoonasta alle 200 000:een.

Heinäkuun 1951 ja heinäkuussa 1953 solmitun aselevon välisenä aikana rintamalinja pysyi ­lähes muuttumattomana. 

Sotahistorioitsijat ovat verranneet tilannetta ensimmäisen maailmansodan asemasotaan Euroopassa, sillä Koreassakin vastapuolet odottivat juoksuhaudoissa välissään vain kapea pommien ja kranaattien murjoma ei-­kenenkään-maa. 

Kevään tullen vuonna 1951 lumen alta alkoi paljastua talven taistelujen uhreja. 

© Ullstein Bild

Propagandaa ja vankien vaihtoja

Pohjois-Korean johtajat yrittivät saada eteläkorealaiset vakuuttumaan kommunismin riemuista kylttien, lentolehtisten, teepaketteihin painettujen tervehdysten sekä kovaäänisistä kaiku­vien ­puheiden avulla, mutta propagandasota hukkui yleensä oikean sodan pauhuun. 

Molemmat osapuolet pyrkivät vahvistamaan asemiaan kaikkien odottamia rauhanneuvotteluja varten, mutta kukaan ei halunnut tehdä aloitetta.

Alkuvuodesta 1953 Intia otti viimein välittäjän roolin ja ehdotti, että Koreat vaihtaisivat keskenään vankeja. Vankienvaihtoa valmistelemaan perustettiin komissio, jossa muun muassa Ruotsi oli mukana. Pitkällisten neuvottelujen ­jälkeen vankienvaihdon ajankohdaksi vahvistettiin 20. huhtikuuta 1953.

”Little Switchissä”, joksi ensimmäistä vankienvaihtoa kutsuttiin, sodan osapuolet vaihtoivat vain sairaita ja haavoittuneita vankeja, joista monilla oli hirvittäviä napalmin aiheuttamia vammoja. 

Myöhemmin järjestettiin ”Big Switch”, jossa osapuolet vaihtoivat kaikkiaan 88 000 sotavankia. Useimmat heistä olivat YK:n joukkojen vangiksi ­ottamia pohjoiskorealaisia ja kiinalaisia.

Joukot rintaman molemmilla puolilla olivat väsyneitä sotimiseen. Useimmat amerikkalaissotilaat ajattelivat enemmän kotiinpaluuta kuin sotimista, ja aselepo vaikutti yhä todennäköisemmältä.

Aseleposopimus allekirjoitettiin 27. heinäkuuta 1953 ja se astui voimaan kello 22 samana iltana, minkä jälkeen sodan osapuolilla oli 72 tuntia aikaa ­vetää joukkonsa kahden kilometrin päähän etulinjasta.

Korean sota – kommunismin ja kapitalismin välinen voimainkoetus – sai ­alkunsa pelosta, että toinen yhteiskuntajärjestys pyrkisi tuhoamaan toisen. ­Kolme vuotta kestäneen verisen sodan ­uhriksi joutui yli kolme miljoonaa ihmistä, joista kaksi miljoonaa oli siviilejä – ­sivullisia miehiä, naisia ja lapsia.

Sota ei vieläkään ole virallisesti ohi

Koreoiden välinen raja on maailman tarkimmin vartioitu raja. 248 kilo­metrin pituinen ja noin 4 kilometrin levyinen demilitarisoitu rajavyö­hyke noudattelee suurelta osin 38. leveyspiiriä, ja sen keskellä, vuonna 1953 solmitussa aselevossa määritetyn rajalinjan molemmilla puolilla, on ­sotilasalue, jolle molemmat maat ovat sijoittaneet runsaasti joukkoja.

Sitten vuoden 1953 toistuvissa rajakahakoissa on kuollut ainakin 500 sotilasta, ja Etelä-Korea on useaan otteeseen syyttänyt Pohjois-Koreaa tunneleiden kaivamisesta demilitarisoidun vyöhykkeen alle. Pohjoisen virallisen kannan mukaan tunnelit ovat kuuluneet hiilikaivoksiin.

Etelä-Korea on linnoittanut oman puolensa rajasta tuhansilla tonneilla sementtiä, terästä ja maata.

Katso nykyaikaa historian perspektiivissä

HISTORIA-lehdessä käsittelemme aiheita, jotka voivat taustoittaa ja selittää nykyajan suurvaltakonflikteja, kulttuureja ja ilmiöitä.

Kun tilaat HISTORIA-lehden vuodeksi, saat entistä paremmat valmiudet ymmärtää nykymaailmaa paremmin.

Katso tarjous täältä

Lue lisää

Max Hastings: The Korean War, Pan Books, 1987. Michael Hickey: The Korean War – The West Confronts Communism, The Overlook Press, 1999. Gordon L. Rottman & Peter Dennis: Inchon 1950, Osprey Publishing, 2006.

Ehkä sinua kiinnostaa...