Kaksi ensimmäistä kamera-autoa saapui sillalle varhain aamulla 11. helmikuuta 1986. Ne pysäköivät Glienicken sillan länsipuolelle, ja toimittajat tervehtivät kohteliaasti aseistettuja vartijoita.
Seuraavina tunteina paikalle virtasi satoja valokuvaajia, toimittajia ja uteliaita, ja kymmeneltä alkoi historian laajimmin uutisoitu vakoojanvaihto. Poliisit siirsivät sillan rautaisen tiesulun syrjään, ja sillan toiseen päähän ilmestyi poliisiauto perässään kullanvärinen Mercedes sekä kolme pakettiautoa.
Mercedeksestä astui ulos korkea-arvoisia länsisaksalaisia ja amerikkalaisia upseereita, ja pakettiautoista nousivat tšekkiläinen Karl Koecher sekä neljä itäsaksalaista agenttia sotilaiden saattamina.
Karl Koecher oli esiintynyt itäsaksalaisena loikkarina, ja CIA oli palkannut hänet kääntäjäksi. Todellisuudessa Koecher oli kuitenkin Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n palveluksessa.
Potsdamin puolelle Haveljokea pysähtyi hetken kuluttua kolme mustaa Ladaa, joista nousi kaksitoista miestä.
Karl Koecher astui neljän itäsaksalaisen kanssa Glienicken sillalle, ja samoin tekivät neljä miestä toisella rannalla. Kolme heistä kulki suoraan eteenpäin katse kengänkärkiin suunnattuna. Neljäs mies kuitenkin mutkitteli näyttävästi sillan laidasta laitaan.
Paikalle kerääntyneet toimittajat ja katselijat arvasivat, että siinä oli neuvostoliittolainen ihmisoikeustaistelija Natan Štšaranski, jonka vapauttamista lännessä oltiin vaadittu jo vuosia.
Kun Štšaranski pääsi Länsi-Berliiniin, toimittajat kysyivät, miksi hän oli ylittänyt sillan mutkitellen. Štšaranski vastasi tehneensä sen vain uhmallaan; itäsaksalaiset sotilaat olivat nimittäin käskeneet häntä kävelemään ”suoraan vapauteen”.
Vaihdon jälkeen Štšaranski muutti Israeliin, missä hänestä tuli myöhemmin ministeri. Karl Koecher sai puolestaan Tšekkoslovakiaan palattuaan palveluksistaan palkkioksi talon ja Volvon.