John F. Kennedy ja Fidel Castro

Castron ja Kennedyn voimainkoitos: Sikojenlahden maihinnousu

Huhtikuussa 1961 CIA lähetti noin 1 400 Kuuban vallankumousta Yhdysvaltoihin paennutta kuubalaista valloittamaan entisen kotimaansa ­takaisin Fidel Castron sosialisti­hallinnolta. Kun Yhdysvallat ei antanutkaan hyökkääjille ilmatukea, valloitusyritys oli auttamatta tuomittu epäonnistumaan.

Huhtikuussa 1961 CIA lähetti noin 1 400 Kuuban vallankumousta Yhdysvaltoihin paennutta kuubalaista valloittamaan entisen kotimaansa ­takaisin Fidel Castron sosialisti­hallinnolta. Kun Yhdysvallat ei antanutkaan hyökkääjille ilmatukea, valloitusyritys oli auttamatta tuomittu epäonnistumaan.

Polfoto/Corbis & Scanpix & Shutterstock
Mielenosoitus Kuuban hallintoa vastaan Naplesissa, Floridassa.

Protesterne har også spredt sig til udlandet. Her ses en demonstration i Florida, som er en stat med mange cubanske flygtninge og efterkommere.

© P,TO 19104

TILANNE: Kansa osoittaa mieltään Kuuban hallintoa vastaan

Heinäkuun puolivälissä Kuuban kansa lähti kaduille.

Syynä mielenosoituksiin olivat köyhyys, korruptio ja heikot elinolosuhteet sekä koronaviruspandemia, joki on tuhonnut maan tärkeän matkailualan.

Kuuban valtiojohtoinen talous on johtanut mm. puutteeseen ja elintarvikkeiden korkeisiin hintoihin. Samaan aikaan Yhdysvallat on kohdistanut Kuubaan voimakkaita kauppapakotteita aina 1960-luvulta lähtien, ja pakotteet ovat johtaneet pulaan esimerkiksi vaatteista, elektroniikasta ja lääkkeistä.

Kaikki tämä on johtanut tilanteeseen ja olosuhteisiin, joita kuubalaiset yrittävät nyt painostaa kommunistihallintoa muuttamaan. Mutta muutos ei käy helposti.

Hallinto käyttää pelottelutaktiikkaa mielenosoitusten pysäyttämiseen. Viime viikkojen aikana poliisi ja maan armeija ovat vanginneet, laittaneet jatkuvaan seurantaan ja ahdistelleet useita mielenosoittajia.

YK:n kanta on, että Yhdysvaltojen olisi syytä lieventää kauppapakotteitaan, jotta Kuuban talous saataisiin jaloilleen.

Yhdysvaltain presidentti Joe Biden on tuominnut Kuuban hallinnon toimet mielenosoittajia vastaan. Hän ei ole kuitenkaan kommentoinut kansainvälisen yhteisön vaatimuksia pakotteiden poistamisesta.

Yhdysvaltojen ja Kuuban jännitteinen suhde on vanhaa perua. Lue alta Yhdysvaltojen epäonnistuneesta maihinnoususta Kuubaan vuonna 1961:

29. elokuuta 1960 klo 13, maihinnousun johtokeskus, Miami

CIA käynnisti vapaaehtoisten värväämisen Miamin kuubalaisten joukosta. Gustavo Ponzoa taitteli huolellisesti henkilökohtaiset asiakirjansa.

Kaikkialla hänen ympärillään kuului vilkasta espanjankielistä keskustelua. Paikalla olijat olivat Castron vallankumousta paenneita kuubalaisia, ja osa heistä oli Ponzoan tavoin liittynyt CIA:n Castron kukistamiseksi perustamaan prikaatiin.

Miehet jonottivat varusteitaan – khakihousuja, paitaa, lippalakkia ja huopaa – sekä kirjekuorta papereille, jotka saattaisivat paljastaa heidän henkilöllisyytensä. Ponzoa sujautti lentolupakirjansa kuoreen.

Hän oli ollut suuren kuubalaisen lentoyhtiön Cubanan lentäjä, ja nyt hän halusi käyttää koulutustaan Castron pommittamiseen ja isänmaansa vapauttamiseen.

Talon edustalle ajoi muutamia kuorma-autoja, joiden lavat oli peitetty. Sekä kuorma-autot että niitä seuraavat henkilöautot olivat tunnuksettomia. Ponzoa kiipesi hämärälle lavalle ja istuutui sen takaosaan.

Kuubalaisten maanpakolaisten päämaja Miamissa

Uden for den eksilcubanske ledelses hovedkvarter i Miami stimler frivillige sammen. Alle vil de i kamp mod Fidel Castro.

© Polfoto/AP

4. huhtikuuta 1961 klo 18, ulkoministeriön kokoushuone

Vastikään presidentiksi valittu Kennedy peri suunnitelman Kuuban valloituksesta edeltäjältään. Presidentti oli neuvoton ja hänen avustajansa erimielisiä.

Presidentti pyysi kutakin asiantuntijaa ottamaan kantaa CIA:n suunnitelmaan. Nicaraguassa oli valmiina 1 400 hengen joukko vastavallankumouksellisia, ja päätös oli tehtävä pian.

Pitäisikö miesten hyökätä Kuubaan vai kutsuisiko CIA heidät takaisin? Kennedy kaipasi tukea päätökselleen, mutta neuvonantajat katselivat hermostuneina toisiaan.

He kuuluivat maan ulkopoliittiseen eliittiin, mutta useimmat olivat nuoria eikä heillä ollut kokemusta tällaisista tilanteista.

Jopa Adolf A. Berle, ulkoministeriön kokenut Latinalaisen Amerikan asiantuntija, vaikutti epävarmalta. Hän aloitti pitkän ja hapuilevan selvityksen.

Presidentti keskeytti hänet pian:

”Adolf hyvä, mikä on kantasi?”

Berle hengitti syvään ja sanoi:

”Kantani on, että hyökätään täydellä voimalla.”

15. huhtikuuta 1961 varhain aamulla, ilmatila Santiago de Cuban yllä

Maihinnousun päivämääräksi päätettiin 17. huhtikuuta, mutta sitä ennen Castron ilmavoimat piti tuhota ilmahyökkäyksillä.

Ensimmäiset auringonsäteet valaisivat merta, kun Gustavo Ponzoa lensi Santiago de Cuban lentokentän yli. Hän avasi koneen pommiluukut ja tähysti alas. Hän näki Cubana-yhtiön DC-3-koneen tutut ääriviivat.

Ponzoan sydän pamppaili, kun hän näki koneen numeron: 172. Ennen Castron vallankumousta Ponzoa oli lentänyt juuri kyseistä konetta, ja nyt se oli hänen koneensa maalitauluna.

VIDEO – Sotilaita vastavallankumouksellisten prikaatista:

Muistelut saivat jäädä, kun pommit osuivat kohteeseensa. DC-3:n siivet sinkoutuivat ilmaan. Ponzoa lensi kallioiden yli, kääntyi takaisin ja hyökkäsi uudelleen tulittaen ja pudottaen lisää pommeja.

Ponzoa kuuli tukikohtaan palatessaan Kuuban puolustusministerin Raúl Castron äänen.

Sanoja oli vaikea erottaa, mutta lentäjästä ääni kuulosti kiihtyneeltä ja luovuttaneelta. Ponzoa tunsi voitonriemua.

15. huhtikuuta 1961, 30 minuutin ­lentomatkan päässä Miamista

CIA yritti saada tilanteen näyttämään siltä kuin kuubalaislentäjät olisivat itse pommittaneet lentokenttiään.

Mario Zuñuga avasi alle 500 metrin korkeudessa ohjaamon ja tähtäsi pistoolillaan yhteen koneensa moottoreista. Hän ampui moottoriin lukuisia kertoja, kuten CIA oli käskenyt.

Laskeutuessaan Zuñuga kohtasi hämmentyneen joukon toimittajia ja maahanmuuttoviranomaisia. Hän kertoi peitetarinansa mukaisesti olevansa yksi Kuuban ilmavoimien lentäjistä, jotka olivat päättäneet kukistaa Castron.

Hän anoi turvapaikkaa Yhdysvalloista. Zuñugan oli tarkoitus peittää kasvonsa valokuvaajilta, jottei häntä tunnistettaisi yhdeksi Kuubasta ennen Castron vallankumousta paenneeksi, mutta hän ei ehtinyt nostaa kättä kasvojensa eteen ajoissa.

Jotkut toimittajat huomauttivat, että lentokoneen nokka oli metallia. Castron koneissa se oli muovia.

CIA-koulutusta Floridan rämeillä

Brigadens medlemmer får militær træning i bl.a. Floridas øde sumpområder. Bag forberedelserne står efterretningstjenesten CIA.

© Polfoto/Topfoto

16. huhtikuuta 1961, Havanna

Santiago de Cuban lentokentän pommituksen uhrien hautajaiset. Fidel Castro tiesi, ketkä olivat hyökkäyksen takana. Hän purki suuren hautajaissaattueen edessä vihaansa huutamalla ja raivoamalla:

”Yhdysvallat on tämän iskun takana, sillä he eivät anna meille anteeksi sosialistisen vallankumouksen toteuttamista heidän silmiensä edessä.”

”Taisteluun! Taisteluun!” kansa huusi.

”Yhdysvallat toimitti lentokoneet ja pommit ja koulutti palkkasotilaat iskua varten”, Castro huusi ääni käheänä.

”Jenkit yrittävät hämätä maailmaa, mutta kaikki tietävät, että isku tehtiin heidän koneillaan ja että sen tekivät CIA:n palkkasoturit.”

Väkijoukko riemuitsi ja huusi. Vallankumouksen kiihko sai heidät jälleen valtoihinsa.

16. huhtikuuta 1961 myöhään illalla, Río Escondido -laiva

Maihinnousujoukot olivat matkalla kohti Kuuban etelärannikkoa. Heidän alustaan seurasivat yhdysvaltalainen lentotukialus ja viisi hävittäjää.

Kapteeni Gus Tirado tarkkaili tutkaa Río Escondido -aluksellaan. Tutkassa näkyivät edelleen suuren amerikkalaisaluksen rauhoittavat ääriviivat. Tiradon oma alus oli säälittävässä kunnossa, vanha, kulunut ja likainen.

CIA:n toimittamia tykkejä ei oltu kiinnitetty tukevasti ja polttoainetynnyrit olivat kannella. Koko alus oli kuin sytyttämistä odottava pommi. Tirado tunsi silti olonsa turvalliseksi.

”Onnea matkaan”, hän kuuli syvän ja arvovaltaisen äänen rätisevästä radiosta. Tirado ryhdistäytyi ylpeänä. Prikaati oli hyvissä käsissä.

16. huhtikuuta 1961 iltapäivällä, Glen Ora, Virginia

YK arvosteli Yhdysvaltoja, sillä monet sen jäsenmaat epäilivät tarinaa karanneista lentäjistä. Ulkoministeri Dean Rusk soitti presidentti Kennedylle.

Kennedy ymmärsi vähitellen, mitä puhelimesta kuuluva ääni yritti selittää. Lehdistö oli saanut selville kuubalaisina sotilaskarkureina esiintyneiden todellisen henkilöllisyyden.

YK uhkasi tuomiolauselmalla, jota Neuvostoliitto tuki. Tilanne ei ollut hallinnassa. Jos lentokenttiä pommitettaisiin uudelleen, kaikki tietäisivät, että Yhdysvallat oli maihinnousun takana.

”Tätä ei kerrottu minulle”, presidentti sanoi viitaten siihen, että Yhdysvaltojen osallisuus oli helposti selvitettävissä.

Uusia ilmahyökkäyksiä ei tehtäisi, ellei se olisi ehdottoman välttämätöntä, Kennedy totesi puhelun päätteeksi.

Ihmisiä rannikolla

Den 17. april går de første eksilcubanere i land i små både. Snart bliver de mødt af Castros fly og tanks.

© Scanpix

16. huhtikuuta 1961 myöhään illalla, Puerto Cabezasin tukikohta, Nicaragua

Vastavallankumouksellisten kone oli valmis ratkaisevaan ilmahyökkäykseen. Gar Teegan, lentotukikohdan korkea-arvoisin CIA:n edustaja asettui vuoteelleen huokaisten.

Hän oli rättiväsynyt, mutta kaikki oli valmista ratkaisevaan ilmahyökkäykseen. Castron ilmavoimat olisi pian tuhottu, ja maihinnousu voisi alkaa. Koneiden moottoreja lämmitettiin jo.

Teeganin mietiskelun keskeytti viestin tuova upseeri. Yksi sana kiinnitti Teeganin huomion:

”Peruttu”.

Hän oli ymmällään. Washington oli perunut kaikki ilmaiskut. Hän lähetti heti vas-tauksen, jossa pyysi lupaa jatkaa suunnitelman mukaan. Vastaus tuli välittömästi:

”Ei lupaa”.

17. huhtikuuta 1961 keskiyöllä, Gironin kylän edusta Sikojenlahdella

Maihinnousujoukkojen ensimmäiset veneet lähestyivät Gironin kylän rantaa. Noin 80 metrin päässä rannasta perämoottori karahti pohjaan. Moottori vaikeni, ja pieni musta kumivene keikkui ääneti aalloilla.

Grayston Lynch, toinen prikaatin mukana Kuubaan lähetyistä CIA-agenteista, kirosi. He olivat tutkineet ilmakuvia tuntikausia ja vakuuttuneet siitä, että varjot veden alla olivat levää.

Todellisuudessa pinnan alla oli koralliriutta. Lynch kyyristyi rynnäkkökiväärinsä kanssa veneen pohjalle. Muut miehet heilauttivat itsensä laidan yli ja solahtivat vyötäröön saakka ulottuvaan veteen.

Auton moottorin ääni sai kaikki jähmettymään. Rannalle ajoi jeeppi, joka pysähtyi jarrut kirskuen. CIA:n agentti vilkaisi kokan yli, ja jeepin valot osuivat häntä kasvoihin. Vene kylpi valossa.

Lynch tähtäsi jeeppiä ja veti epäröimättä liipaisimesta. Ne olivat Sikojenlahden maihinnousun ensimmäiset laukaukset.

VIDEO – Yhdysvaltalainen uutislähetys kertoo maihinnoususta:

17. huhtikuuta 1961 klo 3.15, Castron asunto Havannassa

Kuubalaiset vartijat hälyttivät Havannan johtajat rannalla olleella radiolla. Fidel Castro valvoi mielellään öisin, joten hän oli valveilla, kun puhelin soi kolmelta yöllä. Castro nosti kuulokkeen ja kuunteli tarkkaavaisesti.

Pääesikunta ilmoitti maihinnoususta Gironin lähistöllä. Castro ei yllättynyt. Entisenä sissinä hän ymmärsi heti maihinnousupaikan suotuisuuden. Paikka oli syrjäinen ja keskellä suoaluetta.

Castro tiesi myös, että sillanpääasema piti tuhota välittömästi. Hän lopetti puhelun ja soitti kadettikoulun johtajalle.

”He ovat jo täällä”, hän sanoi. Toisesta päästä kuului uninen ja hämmentynyt ääni.

”Palkkasotilaat ovat täällä! He ovat nousseet maihin Zapatan suon lähellä”, Castro miltei huusi puhelimeen.

Castro komensi johtajan ottamaan pataljoonan verran kadetteja ja lähtemään maihinnousupaikalle mahdollisimman pian.

17. huhtikuuta 1961 klo 4, San Antonion tukikohta, Kuuba

Vain puolet Kuuban ilmavoimista oli onnistuttu tuhoamaan. Castro halusi muut koneet ilmaan mahdollisimman pian.

Kapteeni Enrique Carreras istui Sea Fury -hävittäjässään turvavyö kiinnitettynä, kun hän sai käskyn mennä lennonjohtotorniin. Fidel Castro halusi keskustella hänen kanssaan.

Carreras juoksi vajaat 150 metriä tornille. Hän nosti seinäpuhelimen kuulokkeen ja kysyi:

”Mikä on käskynne, comandante?”

”He nousevat juuri maihin Gironin luona”, tunnistettava käheä ääni sanoi puhelimeen.

”Upota alukset. Älä päästä niitä pakenemaan.”

Fidel Castro harjoittelemassa Bulgarian koripallojoukkueen kanssa
© Scanpix

17. huhtikuuta 1961 varhain aamulla, Nicaraguan ja Kuuban välinen ilmatila

Maihinnousujoukot eivät tienneet, että Kennedy oli perunut ilmahyökkäykset. Ensimmäiset laskuvarjojoukot olivat jo matkalla Nicaraguasta Kuubaan.

Tilanne vaikutti liian hyvältä ollakseen totta. Alapuolella näkyivät yhdysvaltalainen lentotukialus ja kaksi hävittäjää. Lentäjä Raúl Solis oli varma siitä, että alukset olivat matkalla kohti Kuuban rannikkoa.

Hän kääntyi toisen lentäjän puoleen ja alkoi viheltää Yhdysvaltain laivaston tunnussävelmää Ankkurit ylös.

”Jumaliste! Me emme voi hävitä”, toinen lentäjistä riemuitsi. Kuubaan matkalla olevassa vastavallankumouksellisten lentokoneessa oli riemukas tunnelma, kun se ylitti lentotukialuksen.

Laskuvarjojääkäritkin olivat nähneet alukset. Ne ”ajaisivat kommunistit tiehensä”, miehet vakuuttelivat ennen hyppäämistä.

Solisin piti tarkastaa kiitorata Gironin lähistöllä ennen tukikohtaan palaamista. Hän teki koneellaan kaksi kierrosta vain 150 metrin korkeudessa.

Kaikki vaikutti olevan kuten pitkin, kun Solis huomasi meren yllä vauhdilla lähestyvän B-26-koneen.

”Hei katso, oma kone lähestyy”, toinen lentäjä sanoi innoissaan. Solis kääntyi kasvot kauhusta jäykkinä.

”Ei, helvetti, se on Castron B-26-koneita. Sen nokka on muovia!”

Toinen lentäjä katsoi uudemman kerran ja näki kuinka B-26:n konekiväärit alkoivat tulittaa. Solis lensi paniikissa kohti viholliskonetta, joka sukelsi jyrkästi alaspäin.

Hän ohjasi koneensa pilveen piiloutuakseen ja näki laskuvarjojoukkoja kuljettavan koneen syöksyvän mereen Sea Fury -koneen seuratessa sen putoamista.

Toinen lentäjä yritti sytyttää savukkeen, mutta hänen kätensä tärisivät liikaa.

17. huhtikuuta 1961, klo 6.30, kuljetusalus Houston Kuuban edustalla

Kuuban ilmavoimat hyökkäsivät kaikin voimin maihinnousujoukkoja vastaan. Houstonin kapteeni oli juuri laskenut kahvipannun käsistään, kun valtava räjähdys ravisti laivan runkoa.

Sea Fury lensi heidän aluksensa yli kaukaisuuteen. Vesi tulvi sisään palavan laivan kylkeen revenneestä aukosta. ”Jää paikallesi”, kapteeni huusi radion välityksellä konemestarilleen.

”Ota koneesta kaikki irti.”

Kapteeni aikoi vakaasti päästä rantaan, jotta joukot voisivat nousta maihin. Yksi pelastusvene laskettiin veteen. Toinen oli täynnä vuosien ja Castron luotien tekemiä reikiä. Miehet hyppivät yksitellen laivasta veteen.

Muutama sukeltaja ja yksi CIA:n agentti saapuvat kumiveneellä läheiseltä alukselta.

”Vauhtia nyt, kusipäät. Tämä on teidän sotanne”, agentti raivosi kumiveneeseen nouseville vastavallankumouksellisille. Houston upposi.

Sotatoimia
© Polfoto/Corbis

17. huhtikuuta 1961 klo 9.30, kuljetusalus Rio Escondido

Kuuban koneet olivat upottaneet Houstonin ja tulittivat Rio Escondidoa, joka oli maihinnousun tärkeimpiä aluksia.

”Sea Fury! Sea Fury!” Rio Escondidon miehistö oli hädissään ja ihmeissään siitä, että Kuuban ilmavoimien koneita oli edelleen ilmassa.

Kapteeni Gus Tiradoa raivostutti se, ettei hän ollut ehtinyt viedä laivan arvokasta lastia, viestintävälineitä, 145 tonnia ammuksia ja muonavarastoa maihin. Hän näki lentokoneen lähestyvän tyyrpuurin puolelta.

Se laukaisi ohjuksensa. Yksi osui lähelle komentosiltaa, jolloin polttoainetynnyrit leimahtivat palamaan. Tirado antoi välittömästi evakuointikäskyn.

Miehistö oransseissa pelastusliiveissään katseli raivoavaa tulipaloa veneistä. Sitten laiva räjähti. Tulipallo kohosi jylinän saattamana korkeuksiin, ja pian ilmaan kohosi sienimäinen savupilvi.

Tirado katseli ympärilleen. Hän näki ihmisten puhuvan, koska heidän huulensa liikkuivat, mutta mitään ei kuulunut. Hänen molemmat korvansa olivat kuuroutuneet.

17. huhtikuuta 1961 iltapäivällä, maihinnousualus Blagar

Lynch oli vienyt osan maihinnousujoukoista mantereelle ja palasi takaisin Blagarille. Siellä hän kuuli, että kaikkien alusten piti poistua Kuuban aluevesiltä ja palata vasta pimeän laskeuduttua.

Lynch pohti tilannetta. Hän tiesi, että prikaatilla oli ammuksia vain päiväksi, kunnes laivoilta saataisiin täydennyksiä. Castron koneet kiertelivät ilmassa, joten laivat eivät päässeet lähellekään rantaa.

Lynch kumartui kohti mikrofonia Blagarin pienessä radiohytissä.

”Pepe, meidän täytyy lähteä”, hän ilmoitti prikaatin johtajalle Pepe San Romanille.

”Selvä, mutta älä jätä meitä pulaan.”

Lynch lupasi palata takaisin ammusten kanssa, kun aurinko laskisi. Hän viestitti eräälle yhdysvaltalaisista aluksista:

”Me lähdemme nyt”.

Sitten hän poistui täyttä vauhtia paikalta prikaatin muiden alusten kanssa – pois Sikojenlahdelta ja pois maihinnousuprikaatin luota.

18. huhtikuuta 1961 yöllä, Playa Larga -rannan lähellä

Kuuban armeijan joukot olivat matkalla etelään hyökkääjiä vastaan. Maihinnousujoukot olivat väijyksissä matkan varrella. Castron Stalin-tankit vyöryivät kohti rantaa.

Ne ampuivat matkalla kaikkea, mikä liikkui, ja ajoivat haavoittuneiden yli. Maihinnousuprikaatin varakomentaja Erneido Oliva oli malttanut mielensä ja säästellyt kranaatteja, mutta nyt hän antoi käskyn käyttää niitä.

Maihinnousujoukot ampuivat Castron tankkeja kranaateilla ja valkoisella fosforilla. Kuubalaissotilaat huusivat, kun fosfori syövytti heidän ihoaan, mutta panssarivaunut vyöryivät tulituksesta huolimatta eteenpäin.

Oliva asettui lopuksi keskelle tietä kranaatinheittimen kanssa pysäyttääkseen yhden tankin. Sen ajaja nousi tankista kädet päänsä päällä antautuakseen.

Oliva tiesi hengähdystauon jäävän lyhyeksi, sillä maihinnousuprikaatin ammukset olivat vähissä.

”Emme selviä ellette lähetä ilmatukea!” kuului Pepe San Romanin ääni radiosta.

Fidel Castro taisteli itse rintamalla
© Polfoto/AP

18. huhtikuuta 1961 klo 8.45, Playa Giron -ranta

Oliva sai pysäytettyä Castron tankit, mutta uusi hyökkäys oli odotettavissa. Hän lähti Playa Gironiin neuvottelemaan, miten oli tarkoitus edetä.

Palmut huojuivat tuulessa pienen karun rantamökin yllä, jonka Pepe San Roman oli valinnut päämajakseen. Tunnelma sisällä oli ankea. Oliva oli jättänyt Playa Largan, joten sillanpääasema oli auki Castron joukoille.

Maihinnousujoukot taistelivat enää vain yhdessä paikassa. Oliva oli allapäin. Maihinnousu oli ratkaisevassa vaiheessa, ja tappio uhkasi. Hän ehdotti, että he pakenisivat vuorille.

”Se on parempi vaihtoehto kuin tulla tapetuksi”, Oliva huokaisi luovuttaneena. Pepe kieltäytyi. Vuoret olivat liian kaukana.

Pepe yritti pitää päänsä kylmänä. Prikaatia ahdistettiin joka puolelta, ja taivas oli täynnä lentokoneita ja tulta. Maihinnousujoukkojen yllä parveili Castron MiG-15- ja T-33-hävittäjiä.

Ne olivat nopeita ja moderneja suihkukoneita. Prikaatilla ei olisi pian enää edes ammuksia tuleen vastaamiseen.

Pepe tarttui kerta kerran jälkeen mikrofoniin ja aneli yhdysvaltalaisia aluksia pyytämään ilmatukea. Hänen äänensä kävi yhä vaativammaksi.

18. huhtikuuta 1961 iltapäivällä, ilmatila Sikojenlahden eteläpuolella

Lentotukialus Essexin kannella oli suihkuhävittäjiä, mutta niitä sai käyttää vain valvontalentoihin. Lentäjä Jim Forgy partioi rannikolla lähellä Sikojenlahtea.

Jim Forgy näki yhtäkkiä savuvanoja. Kokeneena lentäjänä hän tiesi ilmataistelun olevan käynnissä. Rannikkoa lähestyessään hän näki kuubalaisen Sea Fury -hävittäjän jahtaavan prikaatin hitaampaa B-26-konetta.

Se saisi koneen tähtäimeensä millä hetkellä hyvänsä. Forgy tarttui radioon.

”Näen kuubalaisten Sea Furyn, joka ampuu kohta B-26:n alas. Pyydän lupaa osallistua taisteluun.”

Radio suhisi ja rätisi.

”Odota hetki”, kuului ohje. Sekunnit tuntuvat tunneilta. Forgy lensi kohti kuubalaiskonetta yrittäen häiritä sitä. Viimein Essexiltä tuli vastaus:

”Ei lupaa.”

Kuuban armeija juhlimassa voittoa Yhdysvalloista 1961
© Polfoto/Ullstein Bild

18. huhtikuuta 1961, klo 22.15, Valkoinen talo, Washington D.C.

Kennedy järjesti juhlaillallisen, mutta kuuli pitkin iltaa huonoja uutisia maihinnoususta. Hän kutsui juhlan jälkeen lähimmät neuvonantajansa koolle

Valtaosa miehistä oli yhä frakeissa. Richard Bissel, maihinnousun johtaja CIA:ssa, kertoi, että tilanne Sikojenlahdella oli epätoivoinen.

Hän ja amiraali Burke pyysivät presidentiltä lupaa, jotta lentotukialus Essex saisi lähettää kaksi hävittäjää ampumaan alas viholliskoneita.

”Vain kaksi suihkukonetta!” amiraali pyysi.

”Burke, me emme voi sekaantua tähän”, uupunut Kennedy vastasi.

Amiraali ei kyennyt pidempään hillitsemään itseään. ”Piru vie, herra presidentti. Me OLEMME mukana tässä.” Kennedy piti päänsä.

18. huhtikuuta 1961 myöhään illalla, merialue Gironin edustalla

Pepe San Roman etsi neljän muun kanssa pienellä veneellä amerikkalaisten ammuslaivoja. He eivät tienneet, että alukset olivat paenneet Kuuban ilmahyökkäyksiä.

Miehet käyttivät vuorotellen veneessä olevaa pientä radiota. Maanpakolaisten epätoivo syveni, ja kiihtyneet äänet kutsuivat laivoja yhä uudelleen. Kutsut muuttuivat vähitellen huutamiseksi:

”Jumalauta! Missä helvetissä te oikein olette?”

Vastausta ei kuulunut. Vain moottorin ja aaltojen äänet rikkoivat yön hiljaisuuden.

19. huhtikuuta 1961, klo 2, maihinnousualus Blagar

Lynch sai tiedon siitä, että laivasto oli valtuutettu evakuoimaan maihinnousuprikaatin. Mantereella taisteltiin vielä.

Pieni radiohytti oli tukalan kuuma. Ikkuna-aukot oli peitetty, kaksi pientä tuuletinta antoivat pienen tuulenvireen. Lynch hikoili, vaikka hän oli riisunut aluspaidankin jo aikaa sitten.

Hän oli likainen ja leuassa oli pitkä parransänki. Maihinnousua varten suojaväriksi levitettyä nokea oli yhä hänen kaulassaan, korvissaan ja ranteissaan. Hänen edessään oli suuri muki, jossa oli tilkka vahvaa kuubalaista kahvia.

Lynchiä vaivasi ajatus siitä, että hänen täytyi ilmoittaa evakuoinnista Pepelle. Hän harkitsi sanojaan pitkään ja tarttui viimein mikrofoniin ja otti yhteyden.

”Kuuntele nyt tarkkaan”, Lynch aloitti.

”Haluan sinun tietävän, että jos asiat menevät pahan kerran pieleen, niin me olemme valmiita hakemaan teidät pois.”

”Ei.” Rätisevästä kaiuttimesta kuuluva Pepen ääni oli väsynyt mutta päättäväinen.

”Emme halua evakuointia. Tulimme taistelemaan. Jos tämä on loppumme, niin se saa tulla täällä.”

Fidel Castro kertomassa Yhdysvaltojen tappiosta
© IBL Bildbyrå

19. huhtikuuta 1961, ranta Gironin lähistöllä

Castron joukot olivat pakottaneet Olivan miehet Gironiin, jossa heille selvisi, että Pepe San Roman oli tuhonnut kaikki viestintävälineet ja paennut loppujen joukkojen kanssa vuorille.

Miehet tuijottivat vihaisina ja epätoivoisina avomerelle, mutta aluksia ei näkynyt. Monet heistä ammuskelivat aaltoihin.

Sitten he käänsivät kiväärinsä kohti kuorma-autoja ja ampuivat niiden tankkeja, jottei Castro voisi käyttää autoja. Sitten miehet marssivat pitkänä letkana itään kohti Cienfuegosin kaupunkia.

He eivät olleet päässeet kovinkaan pitkälle, kun kolme Kuuban armeijan lentokonetta jylisi heidän päittensä yli, ja luodit ujelsivat heidän korviensa vierestä.

Maihinnousuprikaatin viimeiset taistelukuntoiset miehet piiloutuivat peloissaan suolle.

22. huhtikuuta 1961, Puerto Cabezasin tukikohta, Nicaragua

Gus Ponzoa – lentäjä, joka oli pommittanut Santiago de Cuban lentokenttää – sai tehtävän viimeisen käskyn. Hänen piti käydä läpi kaatuneiden miesten tavarat.

Gus Ponzoa silmäili hitaasti tuttua huonetta. Tänne hän oli aikaisemmin tullut iltapäivisin, painanut päänsä tyynyyn ja nukkunut tukikohdan äänten keskellä. Nyt ympärillä oli hiljaista.

Ponzoa avasi sänkyjen jalkopäissä olevat kaapit. Hän lajitteli niiden sisällön huolellisesti ja asetteli univormut ja alusvaatteet lattialle. Hän keräsi henkilöpaperit ja muut viralliset asiakirjat yhteen ja vei ne ulos poltettavaksi.

Jokaiseen kaappiin jäi vielä pieni pinkka. Hän veti syvään henkeä ja jatkoi urakkaansa.

Ponzoa kävi tavarat läpi, sujautti sitten raamatun, paperit ja pienen Kuuban lipun vihreään kangaspussiin ja jatkoi seuraavaan petiin.

26. huhtikuuta 1961, Havanna

Koko maailma tiesi jo, että USA oli maihinnousun takana. Castro kertoi tapahtumista kuubalaisille salamavalojen räiskeessä.

Fidel Castro puhui tuntikausia. Hän selitti kartan ja karttakepin avulla, mitä Sikojenlahdella oli tapahtunut. Hänen äänensä nousi ja laski, mutta se huokui halveksuntaa, pilkkaa, vihaa ja itsevarmuutta.

”Imperialisti tutkii maantiedettä ja analysoi tykkien, lentokoneiden ja tankkien määrää. Vallankumouksellinen analysoi kansaa”, hän jylisi yleisölleen.

Kaduilla oli autiota kaikkialla Kuubassa. Kaikki istuivat television ääressä taputtaen ja huutaen Castron nimeä. Miehet seisoivat tukikohdissa kärsivällisesti tuntikausia odottamassa sankariaan.

Kuuba juhli ylpeänä voittoaan. Prikaatin 1 400 miehestä noin 1 200 vangittiin suoalueilta. Osa tuomittiin maanpetoksesta ja teloitettiin.

Castro vapautti vuoden 1962 joulukuussa 1 113 vankia ja sai vastineeksi 53 miljoonalla dollarilla lääkkeitä ja elintarvikkeita. Pepe San Roman ja Erneido Oliva olivat vapautettujen joukossa.

New York Timesin etusivu Kuuban kriisin aikana 1962
© Scanpix/Granger

Kuuban kriisi esti uudet maihinnousuyritykset

Maailma oli lokakuussa 1962 ydinsodan partaalla. Castro selviytyi taas kerran voittajana 13 päivän kriisistä.

Vuoden 1961 epäonnistunut maihinnousu kasvatti Castron suosiota, eikä Kennedy toipunut koskaan täysin tappiostaan. Kahden johtajan suhde tasapainottui kuitenkin hiukan vuoden 1962 Kuuban kriisin jälkeen.

Yhdysvaltalainen vakoilukone paljasti, että Kuubaan oltiin asentamassa neuvostoliittolaisia ydinohjuksia. Niiden kantama ulottuisi Yhdysvaltoihin, ja kylmän sodan asetelma uhkasi kääntyä Neuvostoliiton eduksi.

Monet yhdysvaltalaiset poliitikot ja sotilasjohtajat olivat valmiita sotatoimiin, mutta Kennedy kannatti laivastosaartoa ja diplomatiaa. Presidentin varovaisuus palkittiin, kun kriisiin löytyi diplomaattinen ratkaisu.

Neuvostoliitto poisti ohjukset, mutta Yhdysvaltojen oli luvattava olla hyökkäämättä Kuubaan. Kennedyn joutui elämään rinnan vihollisensa kanssa.

VIDEO – Kennedy puhumassa epäonnistuneesta maihinnoususta.