Stasi-agentit jahtasivat DDR:n ihmissalakuljettajaa

Wolfgang Welsch oli yksi kylmän sodan tehokkaimmista ihmissalakuljettajista. Vuosina 1972–1984 hän auttoi 220:aa ihmistä pakenemaan DDR:stä länteen ja pääsi siitä hyvästä Itä-Saksan turvallisuuspalvelun Stasin tappolistalle. Hän selvisi kuitenkin peräti kolmesta ”ystävänsä” järjestämästä murhayrityksestä.

Kolme vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen Wolfgang Welsch odotti hermostuneena lukusalissa Berliinissä. Hän oli levoton, sillä hetken kuluttua hän saisi luettavakseen salaisiksi leimatut paperit, jotka Itä-Saksan salainen poliisi Stasi oli hänestä kerännyt hänen toimiessaan niin sanottuna Fluchthelferinä eli pakoavustajana.

Stasin pääkonttorin arkistosta saapui virkailija työntäen kärryllistä asiakirjamappeja. Hän latoi kaikki mapit huolellisesti Welschin pöydälle – ja pino kohosi tämän silmien eteen asti. ”En ollut voinut kuvitellakaan, että heillä olisi ollut minusta niin paljon papereita.

Ensimmäiset merkinnät olivat vuodelta 1974, ja niissä oli koodinimi Skorpioni. Minulta kesti kolme päivää lukea ne kaikki. Kun pääsin piirrokseen, joka paljasti Stasin tietävän jopa lempinojatuolini kotonani, minua alkoi heikottaa, ja minun oli käytävä huuhtomassa kasvoni kylmällä vedellä”, Welsch kertoo.

Vuonna 1992 kaikista Stasi-agenteista käytettiin vain nimien lyhenteitä tai peitenimiä. Heidän oikeat nimensä selvisivät Welschille vasta myöhemmin. Silloin häntä kylmäsi, kun kävi ilmi, että hänen läheisimpänä ystävänään pitämänsä Peter Haack oli ollut Stasin agentti, joka oli yrittänyt kolmesti tappaa hänet.

Welsch julkaisi vuonna 2001 muistelmansa Ich war Staats­feind Nr. 1 (”Olin valtion vihollinen numero 1”).

© Getty Images

Paot järjestettiin huolellisesti

Itäsaksalainen Wolfgang Welsch istui vuosina 1964–1971 DDR:n vankiloissa yhteensä 2 430 päivää arvosteltuaan maan totalitääristä johtoa kriittisillä runoilla ja dokumenttielokuvalla Itä-Saksan tukahduttavasta hallinnosta.

Vuonna 1971 Welsch sai luvan muuttaa Länsi-Saksaan, ja hän jatkoi siellä DDR:n hallinnon vastaista työtään. Welsch lähetti kirjeitä lehtiin ympäri Eurooppaa ja osallistui aktiivisesti keskusteluihin länsisaksalaisissa yliopistoissa, mutta kukaan ei uskonut hänen kertomuksiaan siitä, kuinka järjestelmän arvostelijoita kidutettiin DDR:n vankiloissa.

Welsch tarttuikin innolla tilaisuuteen, kun hänen ystävänsä, joka oli myös istunut vankilassa Itä-Saksassa, tarjosi hänelle mahdollisuuden taistella kommunistihallintoa varten toisella tavalla. Ystävä kysyi Welschiltä, haluaisiko tämä auttaa erästä professoria pakenemaan DDR:stä.

Welsch oli riemuissaan päästessään tositoimiin, vaikka hänen tehtävänsä olikin vain käydä lentämässä Ateenasta Sofian kautta Frankfurtiin sama reitti, jota hyödynnettäisiin professorin paon aikana.

Lentämällä Ateenaan ja sieltä samaa reittiä takaisin Welsch saisi omaan passiinsa oikeat leimat, joiden avulla sitten valmistettaisiin professorille väärennetty länsi-saksalainen passi. Professori osallistuisi kansainväliseen konferenssiin Ateenassa, ja Welschin ystävä toimittaisi hänelle siellä väärennetyn länsisaksalaisen passin ja lentoliput.

Niiden avulla hän voisi lähteä Ateenasta itäsaksalaisena, mutta laskeutuessaan Sofiassa hän voisikin esittää bulgarialaisille rajavartijoille länsisaksalaisen passin, jonka leimojen mukaan hän oli muutama päivä aiemmin matkannut Länsi-Saksasta Ateenaan ja oli nyt palaamassa kotiinsa Länsi-Saksaan.

Pako onnistui, ja Welsch tajusi, miten hän voisi aiheuttaa DDR:lle mahdollisimman paljon vahinkoa: auttamalla korkeasti koulutettuja itäsaksalaisia pakenemaan maasta. Jokainen sellainen pako heikentäisi osaltaan suljettua valtiota, sillä yhteiskunta tarvitsi tutkijoita, lääkäreitä ja insinöörejä.

Pian Welschiltä pyydettiin pakoapua yhä useammalle ihmiselle. Mitään ei jätetty pakosuunnitelmissa sattuman varaan, sillä Welsch oli kipeän omakohtaisesti saanut kokea, mitä Stasi teki kommunistipuolueen valtaa uhmaaville.

Hän ei esimerkiksi tyytynyt järjestämään ”asiakkailleen” edes hyvin väärennettyjä passeja vaan hankki näitä varten välikäsien kautta Länsi-Saksan viranomaisilta oikeita passiaihioita.

Oletettavasti passiaihioita toimittaneet henkilöt tiesivät, mistä oli kyse, sillä Welschin oli joka kerta luvattava palauttaa passit onnistuneen paon jälkeen. Se, että auttoi ihmisiä pakenemaan Itä-Saksasta, ei ollut Länsi-Saksassa rikos – päinvastoin sitä pidettiin isänmaallisena velvollisuutena.

Passin ja länsivaluutan lisäksi Welsch järjesti aina asiakkailleen länsisaksalaisia vaatteita, jotta he olisivat myös uskottavan näköisiä, ja lapsille tuupattiin jopa viimeistä huutoa olevat lelut käteen, jotta heidän räsynukkensa ja puulelunsa eivät kiinnittäisi liikaa huomiota.

Pakomatkat olivat kalliita, sillä niihin tarvittiin useita lentolippuja. Welschin avustettavilla olikin aina Länsi-Saksassa joku sukulainen, ystävä tai muu tukija, joka pystyi maksamaan esimerkiksi nelihenkisen perheen pakomatkaan tarvittavat 20 000 Länsi-Saksan markkaa eli D-markkaa (noin 34 000 nykyeuroa).

Pakoa suunnitteleviin ihmisiin oli pidettävä yhteyttä välikäsien kautta, sillä Welschillä oli maahantulokielto DDR:ään. Usein pakenijat myös saivat uudet lentolippunsa, passinsa ja vaatteensa välittäjiltä Bulgariassa, Romaniassa tai Unkarissa, ja Welsch pysyi taustalla järjestelijänä.

Neljä vuotta kaikki sujui ongelmitta ja Welsch auttoi vuosittain parikymmentä ihmistä pois DDR:stä. Vuonna 1976 Stasi kuitenkin pääsi hänen jäljilleen.

Stasin vangit istuivat Berlin-Hohenschönhausenin vankilassa. Päivittäisten kuulustelujen pöytäkirjat talletettiin Stasin arkistoihin.

DDR vakoili omia kansalaisiaan

DDR:n salaisella poliisilla Stasilla oli 85 000 työntekijää ja 174 000 tiedonantajaa. Heidän tehtävänsä oli vakoilla DDR:n kansalaisia, joiden epäiltiin mitenkään vastustavan Itä-Saksan kommunistisen puolueen toimintaa.

Pelkkä epäilyskin riitti siihen, että itäsaksalainen päätyi Stasin kirjoihin, minkä jälkeen hän ei enää edennyt työssään eivätkä esimerkiksi hänen lapsensa päässeet haluamiinsa paikkoihin opiskelemaan.

Jos Stasi löysi todisteita ”valtion vastaisesta toiminnasta” – jos joku vaikka kirjoitti DDR:ää kritisoivia runoja – seurasi kuulusteluja ja vankilatuomio.

Kun muuri murtui vuonna 1989, Stasilla oli yli 180 hyllykilometriä arkistoja ja 18 miljoonan henkilön kortisto epäilyttävistä itäsaksalaisista ja DDR:n vastustajista. Saksojen yhdistymisen jälkeen vakoilun uhrit saivat oikeuden tutustua heitä koskeviin arkistoihin.

Welschin autossa räjähti pommi

Welsch oli mennyt naimisiin, ja hänen vaimonsa Hilde ilmoittautui välittäjäksi erään perheen paetessa länteen kesälomamatkaltaan Bulgariasta. Hilde Welsch kuitenkin paljastui ja jäi kiinni Sofiassa. Stasi lähetti agentteja Bulgariaan kuulustelemaan häntä selvittääkseen, mihin salaiseen organisaatioon hän kuului.

Sen jälkeen Stasi tiesi kaiken, mitä Welschin perheessä tapahtui. Stasi lähetti salanimellä ”Alfons” tunnetun agentin soluttautumaan Welschin organisaatioon ja tappamaan ”rikollisen ihmiskauppiaan”, niin kuin Welschiä Stasi-arkiston aineistossa kutsuttiin.

Welsch ei tiennyt vaimonsa tunnustaneen kaiken Stasille, sillä vapauduttuaan muutaman päivän kuluttua tämä vakuutti, ettei ollut kertonut mitään. Ehkä Hilde pelkäsi Stasia tai miehensä reaktiota, mutta joka tapauksessa hän antoi Wolfgangin luulla, että tämä voisi jatkaa toimintaansa rauhassa.

Niinpä Welsch ei osannut epäillä mitään, kun ”Alfons” tuppautui perheen seuraan lomamatkalla Kreikassa, vaan hän päinvastoin ystävystyi tämän kanssa läheisesti. Tosin hän luuli, että miehen nimi oli Peter Haack ja että tämä oli Lontoossa asuva saksalainen valokuvaaja.

Vieraillessaan Welschien luona Länsi-Saksassa vuonna 1979 Haack hiipi kenenkään huomaamatta autotalliin, missä hän asensi perheen auton kojelautaan pommin. Kun Welsch seuraavana päivänä ajoi täyttä vauhtia saksalaisella autobahnilla, pommi räjähti.

Kaikeksi onneksi sitä oli kuitenkin testattu vain itäsaksalaisessa Trabant-autossa, jonka kojelauta oli ohutta kuin paperi, mutta Welschien tukevassa VW Golfissa pommin vaikutus jäi paljon ounasteltua pienemmäksi.

Welsch sai muovinsiruja käsiinsä, käsivarsiinsa ja kasvoihinsa ja auto täyttyi savusta, mutta hän pystyi järkyttyneenäkin pysäyttämään autonsa ja hankkiutumaan hoitoon.

Harvinainen kuva vuodelta 1977: Stasi-agentti saattaa bussilastillista myytyjä DDR-vankeja rajalle.

DDR myi ei-toivottuja kansalaisia

Ulkomaisen valuutan puute sai DDR:n myymään poliittisia vankeja. Vuosina 1962–1989 Länsi-Saksa osti yli 33 000 ihmistä vapaaksi.

Vuonna 1962 DDR:ssä oli puutetta keinolannoitteista, mutta maan oma valuutta oli arvotonta. Ratkaisuksi keksittiin hyödyntää itäsaksalaisten vankiloiden poliittisia vankeja.

Länsi-Saksa oli epävirallisia kanavia pitkin antanut ymmärtää, että se voisi toimittaa DDR:ään siellä kaivattuja tuotteita, jos vangitut järjestelmän arvostelijat saisivat lähteä DDR:stä. Se kuulosti DDR:n johtajista hyvältä: he saisivat maahan tarpeellista tavaraa, säästäisivät vankilakustannuksissa ja pääsisivät eroon vastustajistaan.

DDR myi hankalia kansalaisiaan Länsi-Saksaan tuotteita tai kovaa länsivaluuttaa vastaan vuoteen 1989 asti. Vankien hinnaksi oli laskettu 40 000 D-markkaa per henki sen perusteella, mitä DDR katsoi vangin koulutuksen maksaneen ja millaisia vahinkoja tämän katsottiin aiheuttaneen Itä-Saksalle. Ajan mittaan hinta nousi 96 000 D-markkaan.

Vertailun vuoksi: vuonna 1964 Mercedes-Benzin W100-limusiini maksoi 56 000 D-markkaa ja vuonna 1979 sen hinta oli noussut 114 000 D-markkaan. Järjestelmän arvostelijoiden lisäksi DDR myi vuodesta 1977 alkaen vuosittain 3 500–30 000 kansalaista, jotka olivat virallisesti anoneet lupaa muuttaa maasta.

Ihmiskauppaa tehtiin salassa, mutta tieto siitä levisi, ja lähtijöiden jono kasvoi. Itäsaksalainen sutkaus olikin: ”Erich [Honecker, DDR:n johtaja], muista sammuttaa valot, kun lähdet viimeisenä.”

Agentti järjesti murhaa puhelinkopista

Länsi-Saksan poliisi totesi raportissaan, että Welschin autossa oli todennäköisesti tapahtunut oikosulku, ja niin hän jatkoi pahaa-aavistamatta itäsaksalaisten pakenijoiden auttamista. Yhä suuremmaksi kasvanut ja uusia menetelmiä käyttöön ottanut pakoapuverkosto pystyi samana vuonna auttamaan kaikkiaan 34 ihmistä länteen.

Pommisuunnitelman epäonnistuttua Stasin oli keksittävä jotain muuta. Nyt ”Alfonsin” piti järjestää Welsch itäsaksalaisen tarkka-ampujan tähtäimeen.Haack kutsui Welschin kanssaan Englantiin vuonna 1980 sillä verukkeella, että hän oli löytänyt edullisen antiikkikaupan hieman Lontoon eteläpuolelta.

Welsch, joka kaipasi kotiinsa tietynlaisia huonekaluja, kiitti kutsusta ja lähti mukaan. Ystävykset vuokrasivat Saksasta pakettiauton ja ajoivat leppoisasti jutustellen Ranskan läpi Calais’hen, missä he juuttuivat Englantiin menevän lautan lippujonoon.

Heidän jonottaessaan Haack sano käväisevänsä hakemassa jotain syötävää. Todellisuudessa hän kuitenkin kipitti lähimmälle puhelinkopille ja soitti Stasin toimistoon Berliiniin.

Haack kertoi Stasille lauttamatkan keston ja englantilaisten moottoriteiden nopeusrajoitusten perusteella laskemansa arvion siitä, koska hän ja Welsch suunnilleen saapuisivat tiettyyn moottoritien risteykseen Dartfordissa Lontoon eteläpuolella.

Lisäksi hän kuvaili heidän Hertziltä vuokraamansa valkoisen pakettiauton ja ilmoitti sen rekisterinumeron, FTP 507. Näiden tietojen perusteella Stasin lähettämä itäsaksalainen tarkka-ampuja osaisi väijyä oikeaa autoa oikeaan aikaan ampuakseen sen kuljettajan.

Miesten saavuttua Englannin puolelle Doveriin Welsch lähti ajamaan täyttä vauhtia kohti Lontoota aavistamatta, mikä häntä odotti.

Piippu pelasti Welschin hengen

Tarkka-ampujaa varten ”Alfonsin” piti varmistaa, että Welsch hidastaisi vauhtia 80 kilometrin tuntinopeuteen heidän lähestyessään Dartfordia. ”Voit hyvin höllätä vähän kaasujalkaa, mehän olemme jo hieman etuajassa”, Haack tokaisi, ja niin Welsch tyytyväisenä tekikin.

Muutama sata metriä ennen moottoritien risteystä vannoutunut piipunpolttaja Welsch kysyi yhtäkkiä: ”Tiedätkö, mihin minun piippuni on joutunut?” Welsch huomasi piipun pudonneen ajomatkan aikana lattialle ja kumartui juuri kaivamaan sitä, kun kuului pamaus.

Welsch kohottautui ylös piippu kädessään ja huomasi tuijottavansa tietä pienen pyöreän reiän läpi. Tuulilasi alkoi saman tien säröillä reiän ympäriltä lähes läpinäkymättömäksi. ”Näitkö? Tuo reikä? Joku ampui meitä!” Welsch huusi ja pysäytti auton hätäkaistalle.

”Ehkä siihen iskeytyi kivi”, Haack yritti, mutta luoti oli jättänyt selvät jäljet kulkiessaan koko auton läpi. ”Nyt pois täältä, ennen kuin se hullu saa päähänsä ampua uudestaan”, tokaisi Welsch.

Hän arveli, että joku englantilainen asehullu oli ampunut heitä vahingossa, eikä hän nähnyt tarpeelliseksi ilmoittaa asiasta poliisille. Haack myötäili huojentuneena. He ajoivat Hertzille, kertoivat kiveniskemästä tuulilasissa, saivat uuden auton ja jatkoivat matkaa.

Welsch oli selvinnyt jo toisesta Stasin murhayrityksestä.

Haack maustoi lihapullat myrkyllä

Vuotta myöhemmin Haack yritti vielä kolmannen kerran. Hän lähti Welschin pariskunnan ja näiden 7-vuotiaan tyttären kanssa Israeliin asuntoautolomalle. He olivat ajaneet pitkään autiomaan halki Tel Avivista Akabanlahdelle Eilatiin, ja Haack tarjoutui tekemään ruokaa, jotta Welschit voisivat mennä uimaan.

Welschien ilakoidessa vedessä Haack valmisti asuntoauton keittotilassa ruuaksi lihapullia, jotka hän maustoi ripauksella myrkyllistä talliumia. Tallium on hajuton ja mauton alkuaine, joka syötynä tappaa uhrinsa hitaasti ja tuskallisesti.

Heinäkuun kuumuus oli Eilatissa niin rankka, että syötyään päivällisen retkeläiset päättivät lähteä ajamaan kohti pohjoista. Yöllä Welschin vaimo ja tytär alkoivat voida huonosti. He olivat kuitenkin syöneet vain vähän lihapullia, ja heidän saamansa pieni määrä myrkkyä poistui oksennuksen mukana.

Welschin olossa ei ollut mitään vikaa, ja he jatkoivat matkaa pohjoiseen. Seuraavana päivänä Welsch alkoi tuntea outoa heikotusta jaloissaan asuntoauton lähestyessä Safedia lähellä Syyrian rajaa, missä koko seurue majoittui hotelliin.

Aamulla Haack ilmoitti, että hänen piti valitettavasti keskeyttää lomansa, sillä ranskalainen televisioyhtiö oli palkannut hänet äkilliselle kuvausmatkalle Egyptiin.

Haackin lähdön jälkeen Welschin olo huononi. Häntä alkoi särkeä joka puolelta, ja niin hän hakeutui lääkäriin. Lääkäri diagnosoi hänellä laskimotulehduksen ja antoi lääkettä siihen ja kipuihin.

Perheen odotellessa ensimmäistä mahdollista lentoa kotiin Länsi-Saksaan Welschin kivut pahenivat niin, että hänen oli pysyteltävä koko päivä hotellin uima-altaassa, ja häntä hikoilutti niin, että hän joi litroittain jääkylmää olutta.

Kuin ihmeen kaupalla se toimi juuri oikeana hoitona talliummyrkytyksessä, sillä runsas nesteen nauttiminen laimensi myrkyn pitoisuutta elimistössä. Päästyään kotiin Saksaan Welsch meni sairaalaan ja makasi neljä päivää koomassa, ennen kuin lääkäreille selvisi, että kyseessä oli talliummyrkytys ja oikea hoito voitiin aloittaa.

Welsch ei edelleenkään epäillyt Haackin tai Stasin liittyvän asiaan mitenkään – hän arveli vain, että joku palestiinalaisterroristi oli myrkyttänyt jauhelihan, josta Haack oli tehnyt lihapullat.

Welsch sai pian sen jälkeen Haackilta postikortin, jossa tämä kertoi voivansa huonosti. Welsch alkoi etsiä Haackia vimmatusti toivoen, että voisi vielä pelastaa Haackin, jos löytäisi hänet ajoissa.

80-vuotias Erich Honecker (2. vas.) sairasti maksasyöpää oikeudenkäyntien alkaessa vuonna 1992. Hän kuoli vuonna 1994.

© Tele-Press/Ullstein Bild/Ritzau Scanpix

Tuomioita jaettiin varsin niukasti

Saksojen yhdistymisen jälkeen vuonna 1990 moni DDR-hallinnon uhri vaati päitä vadille, mutta vain 753 ihmistä tuomittiin, ja heistä vain 46 sai ehdottoman vankeusrangaistuksen.

  • Rajavartijat

    Rajalla palvellut sotilas, joka oli vuonna 1965 murhannut miehen ampumalla tätä 30 kertaa lähietäisyydeltä vaikka uhri oli jo luopunut pakoyrityksestä, sai DDR-oikeudenkäyntien kovimman tuomion, 10 vuotta vankeutta. Muut pakenijoita ampuneet selvisivät 6–24 kuukauden ehdollisilla vankeusrangaistuksilla.

  • Kenraalit

    Määräys ampua pakoa yrittäviä kansalaisia tuli DDR:n sotilasjohdolta. 10 kenraalia sai syytteen vuonna 1994, mutta kuusi julistettiin liian vanhoiksi ja heikoiksi osallistumaan oikeudenistuntoihin. Neljä muuta saivat enimmillään kolmen vuoden ja kolmen kuukauden tuomiot.

  • Huippupoliitikot

    Vuosina 1971–1989 DDR:ää johtanut Erich Honecker sairasti vuonna 1992 syöpää eikä heikon terveydentilansa vuoksi joutunut oikeuteen. Samalla perusteella ilman oikeudenkäyntiä selvisi myös Stasin johtaja Erich Mielke. Niinpä kovimman tuomion, 6,5 vuotta vankeutta, sai DDR:n viimeinen valtionpäämies Egon Krenz.

Totuus paljastui lopulta

Haack kuitenkin oli ja pysyi kadoksissa. Postikortti oli lähetetty Argentiinasta, mutta Argentiinan viranomaisten mukaan kukaan Haack-niminen ei ollut saapunut maahan kesällä 1981. Kun Welsch yritti saada Haackiin yhteyttä tämän Lontoon-osoitteen kautta, kävi ilmi, ettei Haack todellisuudessa ollut kuvaaja vaan oli varastanut englantilaisen naapurinsa identiteetin.

Ihmetys muuttui vähitellen epäilyksi, mutta Welsch joutui elämään vuosikausia epätietoisuudessa. Vasta kun Berliinin muuri oli murtunut ja laki antoi saksalaisille oikeuden tutustua Stasin merkintöihin heistä, Welschille selvisi, että Haack olikin ollut Stasi-agentti ”Alfons”, joka oli kolmesti yrittänyt tappaa hänet.

Welsch otti yhteyttä poliisiin ja kertoi epäilyksistään. Peter Haack pidätettiin vuonna 1993, ja vuoden kuluttua hän sai kuuden ja puolen vuoden vankilatuomion murhan yrityksestä. Toinen syytetty, Stasi-kenraali Heinz Fiedler, joka oli ohjaillut Haackia ja tämän murhayrityksiä Berliinistä, hirttäytyi sellissään ennen tuomion julistamista.

Lue myös:

Berliinin muuri

Suuri teema: 30 vuotta Berliinin muurin murtumisesta

0 minuuttia
Arkielämä

Galleria: Katso kuvia DDR:n onnellisesta diktatuurista

4 minuuttia
Berliinin muuri Brandenburgin portin edessä
Berliinin muuri

Berliinin muuri: Esinäytös, rakentaminen ja murtuminen

10 minuuttia
Suosituimmat

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!