Ilta oli ehtinyt jo pitkälle, kun 25-vuotias opettajatar Ingrid Taegner palasi Länsi-Berliinistä tapaamasta entisiä työkavereitaan. Isäntä oli sanonut illan päätteeksi:
”Miksi et jäisi tänne?”
Taegner huomasi itäberliiniläisellä Treptowin metroasemalla, ettei tuttu sotilas ollut vartiopisteellään. Hän kulki autioita katuja pitkin kotiinsa Landwehr-kanavan varrelle. Sieltäkin puuttuivat rajavartijat.
Taegner ei ajatellut asiaa sen enempää mennessään sisään kahden huoneen asuntoonsa, jonka hän miehensä ja pikkulapsensa kanssa olivat onnekseen saaneet. Perhe nukahti kaikessa rauhassa.
Seuraava päivä oli sunnuntai 13. elokuuta 1961. Ingrid Taegner veti verhot ikkunan edestä ja näki, että kanavan varrella oli sotilaita. He olivat vetäneet köyden kanavan rantaa pitkin ja yrittivät estää ihmisten pääsyn veteen.
Taegner näki, kuinka epätoivoiset itäberliiniläiset ryntäsivät sotilaiden ohi päästäkseen läntiselle rannalle. Siellä seisoi kiihtynyt väkijoukko, joka auttoi kanavan ylittäneitä ylös vedestä.
Väkijoukossa seisoi myös Ingrid Taegnerin isä, joka asui lännessä. He sopivat huutaen ja viittilöiden tapaavansa sillalla hiukan sivummalla.
Siltaa oli määrätty vartioimaan vain yksittäinen itäsaksalainen sotilas. Kiukkuiset berliiniläiset solvasivat sotilasta, ja tämä kyyristeli häpeästä. Sotilas ei voinut mitään väkijoukolle, joka riensi sillan yli länteen.
Ingrid Taegner harkitsi hetken.
”Pitäisikö minunkin paeta?” hän kysyi.
”Anna olla”, hänen isänsä vastasi. ”Tätä amerikkalaiset eivät hyväksy!”
Isä oli väärässä. 13. elokuuta 1961 alkoi 28 vuotta kestänyt painajainen, kun Berliini jaettiin kahtia muurilla, jota vartioivat aseistetut sotilaat. Lähes kaksisataa ihmistä menehtyi yrittäessään pakoa muurin toiselle puolelle.
Entiset itäberliiniläiset kertovat muurista
Muurin naapuri
Opettaja Ingrid Taegner asui Landwehr-kanavan varrella Kreuzbergin ja Treptowin kaupunginosien välissä muurin vieressä.
Pakoavustaja
Itäberliiniläinen Reinhard Spiller opiskeli Länsi-Berliinissä. Hän pakeni länteen ja auttoi sen jälkeen 50:tä muuta pakenemaan.
Vartija muurilla
Richard Hebstreit päätyi 20-vuotiaana varusmiehenä Itä-Berliinin rajavartijajoukkoihin.
Muuriprofessori
Leo Schmidt on konservoinnin professori Cottbusin yliopistossa. Hän osallistui vuosina 2007–2010 tutkimushankkeeseen muurista.
Kovaa peliä keskuskomiteassa
Itä-Saksan valtiolle muuri oli elintärkeä jatkuvan maastamuuton estämiseksi, sillä sosialistinen maa uhkasi tyhjentyä asukkaista.
Vuodesta 1949 Itä-Saksan perustamisesta lähtien 2,7 miljoonaa ihmistä oli lähtenyt – monet heistä päteviä käsityöläisiä tai koulutettuja lääkäreitä ja insinöörejä. Keinot ihmisvirran pysäyttämiseksi olivat vähissä.
Vuoden 1961 kesällä lähtijöiden määrä nousi jo 30 000:een ihmiseen kuussa, eikä muuttoliikettä hillinnyt Itä-Saksan rikoslain pykälä: ”Ilman lupaa Saksan demokraattisesta tasavallasta poistuvaa rangaistaan enintään kolmen vuoden vankeudella.”
Pulmana oli se, että pakeneminen oli kovin helppoa. Saksojen raja oli toki teljetty jo vuonna 1952 rautaesiripun syntymisen seurauksena, mutta Berliini oli karkulaisten paratiisi: kaupunki oli jaettu toisen maailmansodan jälkeen neljään miehitysvyöhykkeeseen, eikä niiden välillä kulkemista valvottu mitenkään.
Kuka vain kykeni kävelemään länteen, ilmoittautumaan pakolaiseksi ja ryhtymään länsisaksalaiseksi.
DDR:n johtajalla Walter Ulbrichtilla oli kipeä ongelma ratkaistavanaan. Hän oli anonut vuodesta 1954 saakka Neuvostoliitolta lupaa katkaista vapaa kulku Itä- ja Länsi-Berliinin välillä, mutta neuvostojohtaja Nikita Hruštšov hylkäsi pyynnön kerrasta toiseen.
Itä-Saksan pitäisi sen sijaan yrittää tarjota kansalaisilleen yhtä korkea elintaso kuin mistä länsisaksalaiset nauttivat rajan takana. DDR:n hallitus julkisti vuonna 1958 uuden seitsenvuotissuunnitelman, jonka piti vauhdittaa kehitystä. ”1 200 päivässä otamme Länsi-Saksan kiinni ja ohitamme sen”, hallitus lupasi.
Kolmen vuoden kohdalla oli selvää, ettei kunnianhimoinen seitsenvuotissuunnitelma voisi millään toteutua: Itä-Saksa oli vuoden 1961 alussa vielä enemmän länsinaapuriaan jäljessä kuin suunnitelmaa esitellessä, ja joukkopako jatkui. Joka viikko karkasi 3 000–5 000 kansalaista.
Nikita Hruštšov lupasi lopulta auttaa. Hän aikoi houkutella länsivallat lähtemään Länsi-Berliinistä lupaamalla kunnioittaa kaupungin asemaa demilitarisoituna alueena – niin sanottuna vapaakaupunkina.
Sen paremmin Yhdysvallat, Britannia kuin Ranskakaan eivät nielleet syöttiä, sillä jos kaupunki jätettäisiin vaille puolustusta, niin sen liittäminen DDR:ään olisi vain ajan kysymys.
Painostaakseen länsivaltoja Hruštšov antoi lopulta luvan muurin rakentamiseen, ja hän uhkasi myös siirtää vastuun DDR:n rajoista itäsaksalaisille.
Itä-Saksa olisi silloin voinut estää kaiken maa- ja lentoliikenteen Länsi-Berliiniin – eivätkä länsivallat olisi saaneet vietyä sinne minkäänlaisia vahvistuksia.
Berliinin muuri rakennettiin
Muurin rakentamista valmisteltiin perin pohjin salassa. Siihen osallistui vain kourallinen maan johtoa, eikä operaatiolla ollut edes koodinimeä.
Itä-Saksan armeijan upseereja tiedotettiin vasta edellisenä iltana, ja toimeen tartuttiin kello yksi yöllä: raitiovaunukiskoja revittiin irti, metrojunat pysähtyivät ja itäsaksalaiset sotilaat vierittivät kaduille piikkilanka-aitaa. Muurarit aloittivat työnsä aamun sarastaessa.
”Aluksi muuria pystytettiin vain kaupungin keskustaan – sinne, missä läntiset lehtikuvaajatkin oleskelivat”, selittää Cottbusin yliopiston professori Leo Schmidt. Hän on tutkinut kollegoidensa kanssa muurin historiaa, ja työ paisui lopulta kahdeksan kirjan kokoelmaksi muurin suunnittelusta, rakentamisesta ja käyttötarkoituksesta.
”Armeija olisi halunnut käyttää piikkilanka-aitaa, mutta Ulbrichtin mielestä se ei riittänyt”, Schmidt sanoo.
Tarvittiin oikea muuri. Hallitus tyytyi ensin rakentamaan kahdeksan kilometriä muuria yhteensä 43 kilometriä pitkälle rajalle. Loppuosa rajasta suljettiin väliaikaisilla ratkaisuilla – ja yhtä niistä Ingrid Taegner silmäili Landwehr-kanavan varrella:
”Alkupäivinä muuri oli vain köysi, jonka sotilaat jännittivät kanavan varteen. Parin päivän jälkeen tehtiin puuaita, joka korvattiin myöhemmin piikkilanka-aidalla. Itäsaksalainen upseeri kuulutti megafonilla länsirannan katselijoille, että Länsi-Berliini muutettaisiin ’vapaakaupungiksi’”, Taegner muistelee.
Bernauer Strassen talot olivat Itä-Berliinissä mutta jalkakäytävä lännessä, joten monet pakenivat ikkunoista hyppäämällä – ja kolme kuoli katuun syöksyessään. Ikkunat muurattiin umpeen syksyllä, ja lopulta talot purettiin.
Epätoivoinen opiskelija otti riskin
20-vuotias Reinhard Spiller olisi kaivannut tietoa siitä, missä muuri oli heikko. Hän asui vanhempiensa luona Itä-Berliinissä mutta opiskeli insinööriksi Länsi-Berliinissä.
Rajan sulkeminen esti yhtäkkiä kokonaan opintojen jatkamisen. Spiller meni 14. elokuuta poliisitalolle selvittämään, mitä hän voisi tehdä.
”Minua kehotettiin lähtemään maanviljelyskollektiiviin auttamaan sadonkorjuussa, ja sitten olisi pitänyt mennä kolmeksi vuodeksi armeijaan! En voinut hyväksyä sitä, vaan päätin paeta”, Reinhard Spiller taustoittaa.
Spiller kulki seuraavana päivänä pitkin rajaa etsien sopivaa kohtaa. Hän livahti Checkpoint Charlien luona sivukadulle ja lähestyi epäröiden kahta rajavartijaa. Spiller onnistui livahtamaan ensimmäisen vartijan ohi – hänen ja vapauden välissä oli enää yksi rajavartija.
”Mitä he olisivat tehneet?” Reinhard Spiller kysyy ja pitää hetken tauon kertomuksessaan: ”Iskin häntä pään sivulle niin, että hän oli vähän aikaa poissa pelistä, ja juoksin täyttä vauhtia rajan yli.”
Aseistetut rajavartijat eivät uskaltaneet tehdä mitään. Laukaukset olisivat osuneet uteliaisiin länsiberliiniläisiin, joita seisoi rajan varrella.
”Kello oli neljä iltapäivällä. Pääsin yli ja olin onnellinen!” Spiller muistelee.
Rajavartijat olisivat kyllä ampuneet, jos olisivat voineet. Viikko Reinhard Spillerin paon jälkeen ammuttiin ensimmäinen pakenija.
Hän oli nuori suutari, joka yritti päästä verstaalleen länteen. Mies hyppääsi kanavaan Friedrichstrassen ratapihalla, mutta rajavartijat huomasivat paon. Ruumis naarattiin vedestä ja haudattiin omaisille ilmoittamatta.
Itä-Saksan bluffaus epäonnistui
Itä-Saksa oli näyttänyt maailmalle, että muuri oli kylmä tosiasia, mutta samalla maan hallitus viestitti, että hankaluudet olisi helppo ratkaista: länsivaltojen pitäisi vain vetäytyä Länsi-Berliinistä, josta tehtäisiin ”vapaakaupunki”.
Tarjous oli houkutteleva, mutta länsivallat kieltäytyivät siitä. Ne eivät olleet reagoineet myöskään muuriin, sillä länsivallat pitivät sitä virallisesti vain itäsaksalaisten omana asiana.
Itäsaksalaiset olivat satsanneet kaiken kerralla hämäykseen kuin pokeripelissä, ja nyt hallinnon piti kestää sen seuraukset. Lokakuussa 1961 pidettiin kiireesti kokouksia, joissa päätettiin muurin
rakentamisesta sekä hallinnoinnista:
”DDR:llä ei ollut mitään pitkän ajan suunnitelmaa. Maan johtajat ryhtyivät vasta muuria jo rakennettaessa harkitsemaan, mitä seurauksia sillä olisi”,
huomauttaa professori Leo Schmidt.
Reinhard Spiller totutteli uuteen elämäänsä. Valtaosa hänen maanmiehistään tunsi olonsa turvattomaksi Länsi-Berliinissä, joten he jatkoivat matkaa Länsi-Saksaan, mutta Spiller jäi kaupunkiin jatkamaan opintojaan. Tammikuussa 1962 hän sai kirjeen äidiltään.
Äiti kertoi, että rangaistukseksi pojan paosta isä oli irtisanottu toimistotyöstään. Hänet oli siirretty varastoon. ”Hän ei kestä raskasta työtä”, äiti valitteli. Spiller ymmärsi, että vanhempien olisi päästävä lähtemään maasta, mutta kuinka? 60-vuotiaat olisivat liian heikkoja selviämään rajan yli omin voimin.
Spiller teki luettelon kaikesta, mitä hän tarvitsisi vanhempiensa salakuljettamiseen: piti ansaita rahaa, hankkia ajokortti, ostaa auto, opetella englantia ja tutustua läntisiin diplomaatteihin, jotka eivät esittäisi liikaa kysymyksiä.
Opiskelijoiden ”matkatoimisto”
Viha muuria kohtaan yltyi Länsi-Berliinissä – varsinkin nuoret pitivät sitä pahana vapautensa rajoittamisena, ja monet heidän ystävistään olivat jääneet muurin taakse.
Yliopisto-opiskelijat perustivat ”Matkatoimistoksi” kutsutun verkoston, joka auttoi noutamaan perheenjäseniä, ystäviä ja seurustelukumppaneita rajan takaa. He kaivoivat tunneleita, etsivät reittejä viemäreistä ja rakensivat salalokeroita autoihin.
Reinhard Spiller toimi kuitenkin yksin. Hän halusi mahdollisimman harvan tietävän suunnitelmistaan. Hän hankki tuttaviensa välityksellä kolme itävaltalaista diplomaattipassia, ja vanhasta perhekuvasta saatiin vanhempien passikuvat.
Hän poisti alkuperäiset kuvat passeista ja liimasi vanhempiensa kuvat tilalle. Tarpeelliset leimat Spiller väärensi itse, ja hän osti ensimmäisen autonsa – vanhan Cadillacin: ”Se oli sopivan tyylikäs ollakseen suurlähetystön auto. Väärennetyt rekisterikilvetkin tein itse.”
Spiller ajoi rajan yli iltahämärässä 8. toukokuuta 1962.
Hän yritti kaikin tavoin näyttää tavalliselta kuljettajalta, joka oli noutamassa suurlähettiläsparia Itä-Berliinistä. Spiller pysäköi auton parin kadun päähän vanhempiensa asunnosta ja koputti oveen. Vanhemmat istuivat syömässä iltaruokaa täysin tietämättöminä tulevasta paostaan.
”Äitini riisui esiliinansa, ja sitten lähdimme. He eivät voineet ottaa mukaansa mitään – ei mitään papereita eikä vaatteita tai matkalaukkua, jotka olisivat voineet paljastaa meidät rajatarkastuksessa.”
Vanhemmat istuutuivat leveälle takaistuimelle, ja Spiller ajoi Checkpoint Charlien tarkastuspisteelle keskustaan. Rajavartijan pysäyttäessä Spiller avasi ikkunan ja ojensi kolme diplomaattipassia muina miehinä. Vartija vilkaisi passeja pikaisesti ja viittilöi jatkamaan matkaa. Kaikki sujui kuin rasvattu.
”En ollut lainkaan hermostunut, sillä pidin itseäni rajavartijoita parempana. Moraalisesti arvioituna oikeus oli puolellani!” Reinhard Spiller sanoo.
Onnistumisen huumassa hän päätti, ettei tuo kerta jäisi viimeiseksi vaan hän jatkaisi ihmisten salakuljettamista Itä-Berliinistä. Hänellä oli jo kaikki se, mitä karkulaisten avustaja tarvitsisi.
”Tiesin muurin riistäneen monilta nuorilta mahdollisuuden kouluttautua. He halusivat kaikin keinoin Länsi-Berliiniin – ja minä pystyin auttamaan.”
Estejuoksua kuoleman käytävällä
Rajalla oli aluksi vain yksinkertainen muuri. Vuosien myötä rajaa vahvistettiin niin, että kahden muurin väliin jätettiin tyhjä kaistale – ”kuoleman käytävä”. Rajaa vartioitiin hälytyslaitteilla, koirilla ja sotilailla, joilla oli käsky ampua pakenijat.
Muurilla työskenteli yhteensä 12 000 sotilasta sekä passintarkastajia, Stasin väkeä ja tullimiehiä.
Tutustu Berliinin muuriin galleriassa:
1. Sulkuvyöhyke
Satoja metrejä ennen rajaa oli vartiopisteitä ja partioita, jotka pitivät ihmiset poissa niin sanotulta turvavyöhykkeeltä. Kaikilla vyöhykkeellä asuvilla oli erillinen lupa, jota näyttämällä he pääsivät kulkemaan koteihinsa.
2. Näköeste
Noin kaksi metriä korkea muuri piti rajavyöhykkeen piilossa ja takasi työrauhan.
3. Vartiotorni
Vartiotornissa oli kaksi rajavartijaa.
4. Koirat
Noin 800 vartiokoiraa oli kiinni pitkissä hihnoissa läpi vuorokauden. Koirat elivät rajavyöhykkeellä ja pääsivät vain harvoin irti hihnasta.
5. Ampukaa tappaaksenne!
Ellei pakenijaa saatu pysäytettyä muilla keinoilla, niin rajavartijan piti ampua hänet Kalašnikov-rynnäkkökiväärillä.
6. Jäljet paljastivat
Leveän maakaistaleen pinta pidettiin muokkaamalla pehmeänä. Vartijat etsivät siitä aamuisin pakenijoista kertovia jalanjälkiä.
Taegner joutui Stasin kuulusteluun
Ingrid Taegner asui yhä Landwehr-kanavan itärannalla miehensä ja lapsensa kanssa. Hän oli viidennen polven berliiniläinen, ja hänellä oli sukulaisia joka puolella kaupunkia.
Kun koulussa opettajia pyydettiin allekirjoittamaan tuen ilmaus muurille, Taegner kieltäytyi:
”Sanoin, että olisi tekopyhää toivottaa suljettu raja tervetulleeksi. Sukuhistoriani oli sellainen, ettei se käynyt minulle. ”
Hänen jyrkkä kantansa ei jäänyt seurauksitta. Salaisen poliisin Stasin työntekijät tulivat pian hänen asuntoonsa ja mylläsivät sen yltympäri. Stasin väki löysi toki myös valokuvat, joita Taegner oli ottanut rajavartijoiden työstä muurilla vuotta aiemmin. Hänet vietiin pitkälle yöhön jatkuneisiin kuulusteluihin:
”Sanoin kuulustelussa, että halusin palata kotiin lapseni luokse. ’Äh’, upseeri sanoi, ’hänestä sinun ei tarvitse huolehtia. Me hoidamme sen’. Ihoni nousi heti kananlihalle.”
Pojan menettämisen uhka sai Taegnerin lopulta allekirjoittamaan vaaditut paperit. Sen seurauksena hänet erotettiin koulustaan – hän oli 26-vuotias, työtön ja polttomerkitty sosialismin vastaisten ajatustensa takia.
Taegner selvisi lähivuodet tekemällä sijaisuuksia. Stasi pidätti myös hänen miehensä. Myöhemmin tämä kertoi käyneensä ”parissa tapaamisessa”, ja sai sitten yllättäen työnsä takaisin. Ingrid Taegner oli ihmeissään, mutta arveli sitten, että hänen miehensä oli värvätty:
”Epäilin miestäni, mutta jatkoin pari vuotta yhdessä pakon sanelemana.”
Spillerin toistuvat autoretket
Reinhard Spiller ei luottanut ”Matkatoimiston” opiskelijoihin – he olivat liian suulaita ja varomattomia. Opiskelijoiden Berliinin hiekkaiseen maaperään kaivamat tunnelit olivat myös hänen mielestään aivan liian tehottomia:
”Valtaosaa tunneleista käytettiin vain kerran ennen niiden paljastumista.”
Spiller toimi omin päin. Hän väärensi pinoittain passeja ja valmisti myös rekisterikilpiä, vuokrasi autoja ja ajoi toistuvasti rajan yli suurlähetystön autonkuljettajaa esittäen.
Hän ei ollut varma siitä, oliko Stasi jo hänen jäljillään, mutta hän pyrki suojautumaan jättämällä mahdollisimman vähän jälkiä: hänen opiskelija-asuntonsa ovessa ei ollut nimikylttiä, eikä asunnossa ollut myöskään henkilökohtaisia papereita tai valokuvia.
Keväällä 1963 Spiller alkoi uupua. Hän oli tuonut rajan yli 50 ihmistä, mutta oli jatkuvasti kuumeessa ja joutui syömään amfetamiinitabletteja selvitäkseen kaikista tehtävistään – sekä opinnot että työt, joista sai rahaa salakuljetukseen, veivät aikaa.
Lisäksi piti väärentää passeja ja rekisterikilpiä ja toteuttaa vielä varsinaiset paotkin.
”Huolehdin ihmisistä, jotka eivät päässeet muuten pakenemaan – sairaaloissa olleista ja lapsiperheistä.”
Spiller meni lääkärin vastaanotolle, ja lääkäri määräsi hänet lepoon sairaalaan. Siellä Spiller päätti lopettaa pakenijoiden avustamisen ja keskittyä opintoihin. Ajan myötä hänestä tuli automaattisen tietojenkäsittelyn ja informaatioteknologian asiantuntija.
Vihamielisiä ja eleettömiä – rajaa vartioineilta Itä-Saksan sotilailta oli ehdottomasti kielletty viestintä muurin yli.
Rajavartija kertoo
Noin vuonna 1966 oli selvää, ettei pikaisesti pystytetty Berliinin muuri ollut tarpeeksi varma. Itä-Saksan hallitus päätti uudistaa kuoleman käytävän. Uusi muuri tehtäisiin kookkaista betonilevyistä.
20-vuotias metalliseppä Richard Hebstreit aloitti tuolloin varusmiespalveluksen.
Hän oli kotoisin maalta, eikä armeijassa haluttu sijoittaa rajavartijoita tuttaviensa lähettyville, joten Hebstreit päätyi muurille. Ensi kuukaudet kuluivat sotilaskoulutuksessa ja poliittisissa opinnoissa. Varusmiesten päähän taottiin tärkeää tehtävää ”rauhan vartijoina”.
”Rajavartijoilla oli useita erilaisia tehtäviä: joskus istuin koko päivän vartiotornissa, mutta takamaastossa oli paljon sotilaita partioimassa. Meillä oli avaimia, joilla pääsi kurkistamaan ullakoille karkulaisia etsiessä. Jotkut nimittäin ampuivat jousella ja nuolella köyden Länsi-Berliiniin paetakseen sitä pitkin muurin yli.”
Taloon päästyään Hebstreit tutki mieluusti myös kellarin, jossa emännät säilyttivät ruokiaan: ”Varastimme kaiken kuin ketut, ja yhdellä kertaa söin ainakin kaksi tai kolme purkillista kirsikoita.” Muurilla partioiminen oli tylsää työtä, joten Richard Hebstreit rakensi kenttäpulloonsa pienen radion kuunnellakseen salaa länsimaista rockmusiikkia.
”Muistan yhä tiskijukan äänen – You are listening to the American Forces Network, AFN”, Richard Hebstreit muistelee amerikkalaista aksenttia matkien.
Vartiotornit oli sisustettu karusti, eikä niissä ollut lämmitystä tai käymälää. Hätäänsä helpottaakseen varusmiesten piti soittaa keskukseen ja pyytää sijainen tilalleen, mutta harva halusi odottaa.
Yleensä rajavartijat lorottivat vain tornin ovesta ulos. Löyhkä oli sanoinkuvaamaton.
Hebstreit oli onnekas. Hänen ei tarvinnut rajavartijana työskennellessään käyttää kertaakaan asettaan.
”Pakenijoille piti huutaa: ’Halt, stehen bleiben!’ Sitten piti ampua varoituslaukaus, jos karkulainen jatkoi matkaa. Ellei se auttanut, niin pakenijan eteen ammuttiin. Joskus he vain juoksivat luotikuuroon. Palvelusaikanani kuoli muutama, muttei minun kohdallani. Minulta on kysytty usein, miksen ampunut: siksi ettei kukaan sattunut yrittämään ohitseni.”
Sotilaita houkuteltiin ampumaan
Professori Leo Schmidtin tutkimusryhmä selvitti myös rajajoukkojen toimintaa vuodesta 1961 muurin murtumiseen.
”Minkä vain rajan voi ylittää. Muuri voi olla kuinka korkea tahansa, sillä pakenija tarvitsee vain puoli metriä korkeammat tikapuut. Todellisen rajan muodosti rynnäkkökivääri – mutta tarvittiin ihmisiä, jotka olivat valmiita ampumaan.”
Halukkuutta edistettiin pienillä palkkioilla ja psykologisella niksillä. Karkulaisen pysäyttänyt rajavartija palkittiin 200 itämarkalla, joka vastasi kahden kuukauden palkkaa, sekä muutamalla vapaapäivällä. Toinen motivointikeino oli silti tärkeämpi, selittää Leo Schmidt:
”Vainoharhaisuutta pyrittiin lisäämään kaikin keinoin. Tuoreita värvättyjä kierrätettiin ympäriinsä ja heille kerrottiin, että ’tässä tuvassa asui toveri NN, mutta provokaattorit ampuivat hänet rajalla’. Sellaiset tapaukset olivat äärimmäisen harvinaisia, mutta sillä ei ollut väliä, sillä varusmiehet eivät voineet mitenkään tarkistaa upseerien puheita.”
Leo Schmidtin mukaan rajavartijoita ei rangaistu, jos joku pääsi rajan yli. Onnistuneella paolla oli silti seurauksensa:
”Pako johti aina paineeseen komentoketjussa. Kapteeneja ja luutnantteja määrättiin painostamaan alaisiaan. Sotilaiden ei pitänyt vain ampua vaan myös osua!”
Jälkikäteen Stasi pyrki selvittämään mahdollisimman tarkasti, kuinka pako onnistui ja ketkä olivat olleet auttamassa siinä. Jo pelkkä Itä-Saksasta pakenemisen avustaminen oli rangaistava teko, josta sai kaksi vuotta vankeutta.
Valtaosa pakenijoista vangittiin jo ennen kuin he pääsivät muurille.
Muurista tuli kiusallinen
Vanha valtionpäämies Walter Ulbricht pakotettiin vuonna 1971 eläkkeelle, ja hänen tilalleen astui Erich Honecker. Uusi johtaja ymmärsi, mikä Itä-Saksassa oli vialla: maa oli eristyksissä, ja kansalaiset tylsistyneitä. Hän yritti keventää tunnelmaa uudella TV-kanavalla, jotta tarjolla oli enemmän viihdettä, ja myymälöiden valikoimaa laajennettiin.
Nuoret piti sitoa tiiviimmin maahansa, ja sitä varten aloitettiin valtiollinen rakennushanke, jotta nuoretparit saisivat helpommin asunnon ja voisivat perustaa perheen.
Ulkopolitiikassa Honecker pyrki saamaan lännen tunnustamaan Itä-Saksan valtion. Muuri seisoi silti yhä keskellä Berliiniä vankeuden vertauskuvana.
”Muurista tuli DDR:lle kiusallinen”, professori Leo Schmidt toteaa.
”Vuonna 1961 sen pitikin olla pelottava, mutta nyt Itä-Saksa halusi YK:hon, joten hallitus ei halunnut korostaa muuria vaan tavallisen rajan, kuten muillakin mailla. Uuden muurin piti olla tyylitelty, ja valtio halusi upouusien vartiotornienkin edustavan näyttävää DDR-tyyliä.”
Suunnilleen vuonna 1976 kävi selväksi, ettei Honeckerin pehmeä linja tuottanut toivuttuja tuloksia: oma tuotanto ei täyttänyt maan kulutusta, ja Itä-Saksan elintasoa kyettiin nostamaan vain Länsi-Saksalta otetuilla miljardilainoilla. Itä-Saksalle koittivat raskaat ajat tulevaisuudenuskon hiipuessa.
”En harkinnut pakenemista”, sanoo Ingrid Taegner. ”Poikani eli täällä, mutta elin ikään kuin sisäisessä maanpaossa ja teeskentelin olevani kokonaan jossain muualla.”
Richard Hebstreit olisi voinut luoda uraa valtiollisessa VEB-yrityksessä, mutta hän ei ollut puolueen jäsen, joten eteneminen tyrehtyi. Hän ryhtyi kansakoulun opinto-ohjaajaksi.
Sittemmin maan elinkeinoelämään perehtynyt Hebstreit hyödynsi tietojaan teollisena suunnittelijana ja ratkaisi yritysten tuotantopulmia. Hän pärjäsi hyvin itsenäisenä ammatinharjoittajana, mutta kiukustui valheista ja propagandasta – esimerkiksi lehden kirjoittaessa, että ”tuoretta kalaa on saatu edellisellä vuosineljänneksellä puolitoista kertaa tavoitekiintiötä enemmän”.
”Itä-Saksalla oli moderni kalastuslaivasto, joka toi turskaa aina Grönlannista saakka, mutta me emme saaneet sitä koskaan. Kalansaalis myytiin Länsi-Saksaan. Me saimme vain makrillia ja silliä – kalajätettä purkissa tomaattikastikkeen kanssa!” Hebstreit muistelee.
Hebstreit oli kerran 1980-luvulla julkisessa kokouksessa, jossa kiersi mikrofoni – ja hänkin halusi puheenvuoron:
”Sanoin näin: ’Kirjoitatte, että kalansaaliskiintiö on täyttynyt 150-prosenttisesti. En ymmärrä, miksi kalakauppamme on ollut kiinni jo vuoden!’”
Hebstreit määrättiin istumaan ja taputtamaan muiden mukana. Myöhemmin selvisi, että tapaus oli saanut Stasin kiinnostumaan hänestä.
Muuria vahvistettiin vuodesta toiseen. Honecker vakuutti puheessaan tammikuussa 1989, että ”muuri kestää 50 ja sata vuotta; se on valtiollemme välttämätön suoja ryöstäjiä vastaan”.