Opiskelijat suunnittelivat uskaliaan paon Itä-Berliinistä

Yksi Domenicon parhaista ystävistä, Peter, asui Itä-Berliinissä vaimonsa Evelynen ja vastasyntyneen tyttärensä kanssa.

Domenico oli ensi alkuun vakuuttunut, että Peter saisi luvan jatkaa taideopintojaan Länsi-Berliinissä, mutta viikkojen kuluessa hän ymmärsi, että niin ei tapahtuisi. Näytti siltä, että DDR yritti pikemminkin eristää asukkaansa täysin lännestä, sillä piikkilanka-aitoja alettiin monin paikoin vaihtaa kaksimetriseen betonimuuriin, jonka päällä oli vielä lasinsirpaleita pysäyttämässä ne, jotka yrittäisivät kiivetä muurin yli.

Domenico oli huolissaan ystävänsä puolesta. Niinpä hän 19. elokuuta 1961 lähti yhdessä toisen Peterin ystävän, opiskelutoverinsa Luigi Spinan kanssa Itä-Berliiniin suostutellakseen Peterin pakenemaan.

Rajasulku oli aluksi paikoitellen huonosti vartioitu, ja niistä paikoista, joissa muuri oli vielä pelkkää piikkilankaa, oli suhteellisen helppo päästä läpi. Rajaa vartioinut Conrad Schumann oli 15. elokuuta hypännyt piikkilanka-aidan yli lännen puolelle, joten pakenemisen tiedettiin olevan mahdollista.

Peter kuunteli kärsivällisesti ystäviään mutta tyrmäsi heidän suostutteluyrityksensä. Hän uskoi, että DDR huomaisi pian muurin olevan erehdys ja että kaikki palaisi ennalleen.

Ystävä halusi pois Itä-Saksasta

Peter oli surullisen väärässä. Länsi-Berliinin raja suljettiin, ja päivä päivältä Itä-Berliinistä oli yhä mahdottomampi paeta.

Rajaa lähellä olevien talojen ikkunat muurattiin itäpuolella umpeen, ja rajan lähellä asuvat pakotettiin muuttamaan ”pakoturvallisempiin” asuntoihin.

Vain yksitoista päivää muurin pystytystöiden alkamisesta muuri vaati ensimmäisen kuolonuhrinsa, kun rajavartijat 24. elokuuta 1961 ampuivat uimalla idästä länteen pakoa yrittäneen miehen. Itä-Berliinin asukkaille valkeni kaikessa karmeudessaan, että sama kohtalo uhkasi kaikkia, jotka yrittivät paeta DDR:stä.

Domenico ja Luigi olivat Italian kansalaisia, joten he pystyivät matkustamaan Itä- ja Länsi-Berliinin välillä suuremmitta ongelmitta. Kun he helmikuussa 1962 olivat jälleen kerran vierailulla Peterin luona, tämä kertoi saaneensa tarpeekseen elämästä Itä-Saksassa.

Hänen suurin toiveensa oli paeta länteen yhdessä vaimonsa, tyttärensä ja äitinsä kanssa – toisaalta hän tiesi, että toive oli lähes utopiaa.

Ystävänsä kurjasta kohtalosta masentuneina Domenico ja Luigi palasivat opiskelija-asuntoonsa Länsi-Berliinissä. Tuskin he olivat sulkeneet oven perässään, kun he jo päättivät yhteistuumin tehdä kaikkensa saadakseen Peterin ja tämän perheen länteen.

Seuraavina viikkoina he tarkastivat koko Länsi-Berliiniä ympäröivän muurin kohta kohdalta yrittäen löytää sopivan paikan pakoreitin aloittamiseksi. Sattumalta ystävykset tapasivat Itä-Berliinissä Rheinsberger Strassella lähellä muuria asuvan bulgarialaisen. Vierailulla uuden tuttavansa luona heidän toivonsa alkoi herätä.

Tämän asunnon takapihalla oli nimittäin kellari, joka näytti olevan kuin luotu pakosuunnitelmaa varten. Lännestä voitaisiin, ainakin teoriassa, kaivaa tunneli lähellä muuria olevalta Bernauer Strasselta itäpuolella Rheinsberger Strassella olevaan kellariin asti.

Suunnitelma alkoi muotoutua kaverusten mielessä, mutta kellarin ovi oli suljettu riippulukolla, joten he eivät päässeet tutkimaan, sopisiko kellari heidän tarkoitukseensa. Bulgarialaiselta saatu syntymäpäiväkutsu koitui heidän pelastuksekseen.

Domenico ja Luigi vastasivat kutsuun myöntävästi ja lähtivät syntymäpäiville Rheinsberger Strasselle. Luigin pitäessä isännälle seuraa Domenico pihisti tämän avainnipun, jossa tiesi kellarinkin avaimen olevan.

Ilahtuneena Domenico pani merkille, että kellari oli juuri sopiva suunnitelmaan. Hän painoi kellarin avaimen mukanaan tuomaansa vahaan tehdäkseen muotin kopiointia varten. Sitten hän palautti avaimet vaivihkaa paikoilleen ja palasi muiden juhlavieraiden joukkoon.

Lopulta hän nyökkäsi Luigille muiden huomaamatta sen merkiksi, että suunnitelma eteni kuten pitikin.

Valtakirja savukkeen sisällä

Palattuaan Länsi-Berliiniin Domenico teetti avaimesta kopion. Kun hän ja Luigi tutkivat Berliinin karttaa ja mittasivat etäisyyttä bulgarialaisen talolta Bernauer Strasselle kohtaan, josta tunnelin oli määrä alkaa, he järkyttyivät.

Noiden kahden pisteen välille kaivetun tunnelin pitäisi olla ainakin 165 metriä pitkä. Niin valtava kaivuprojekti olisi ehdottomasti ylivoimainen kahdelle ihmiselle. Ajatus tunnelista oli kuitenkin itänyt, ja Domenico ja Luigi kehittivät suunnitelmaansa edelleen.

Silloin he huomasivat Bernauer Strassella hylätyn ja lähes luhistuneen tehdasrakennuksen, jossa oli suuri kellari. Parasta oli, että he saisivat kellarin käyttöönsä maksutta. Rakennuksen omistaja, muuan herra Müller, ei kuitenkaan niellyt selitystä, että pojat tarvitsivat kellaria jazz-bändinsä treenikämpäksi.

”Oletettavasti juonittelette jotain muurin toisella puolella olevien kommunistien pään menoksi”, Müller totesi ja toivotti Domenicolle ja Luigille onnea projektiin.

”En veloita mitään vuokrasta enkä sähköstä”, hän lisäsi ojentaessaan avaimia.

Ystävykset riemuitsivat yllättävästä onnenpotkusta, mutta vielä oli keksittävä, mistä saada rahat tunnelin kaivamiseen.

He tarvitsisivat kaivuvälineiden kuljettamista varten mieluusti kuorma-auton, jossa olisi umpinainen lava. Lisäksi olisi tietenkin hankittava työkaluja, kuten lapioita ja kottikärryt, jolla maa-aines vietäisiin pois tunnelista.

Heillä oli yhteensä 1 500 markkaa, mikä ei riittäisi edes käytettyyn pakettiautoon – halvin minkä he löysivät, oli pakettivolkkari, joka maksoi 2 200 markkaa. Luigi ja Domenico lähtivät taas Itä-Berliiniin toivoen, että Peterillä olisi säästöjä, joita hän haluaisi luovuttaa hankkeeseen. Peter ei kuitenkaan voinut auttaa, sillä hänellä ei ollut ylimääräistä rahaa.

Peterin äidillä sen sijaan oli tili pankissa Länsi-Berliinissä, ja hän ilmoitti lahjoittavansa mielellään 3 000 markkaa. Ainoa ongelma oli se, että hän ei päässyt Länsi-Berliiniin nostamaan rahoja. DDR:n laki sitä paitsi kielsi ylipäätään tilin pitämisen Länsi-Saksan pankeissa. Tilinomistajaa uhkasi vuosien vankeustuomio, jos hän paljastuisi.

Domenico ja Luigi eivät viivytelleet vaan menivät pankinjohtajan juttusille. Kun he olivat selittäneet tälle tilanteen, johtaja sanoi, että rahat voitiin nostaa, mutta siihen tarvittiin valtakirja tilinomistajalta.

”Pitääkö valtakirjan olla tietyn kokoinen?” Domenico kysyi.

Pankinjohtaja katsoi häntä ensin kummastellen mutta hymyili sitten ja sanoi rauhoittavasti: ”Valtakirjan koolla ei ole mitään merkitystä.”

Helpottuneina ystävykset palasivat opiskelija-asuntolaan, jossa Domenico kaivoi heti esille savukkeen. Sitten hän poisti siitä tupakan, kääri noin 5 x 8 senttimetrin kokoisen paperinpalan rullalle ja työnsi sen tyhjän hylsyn sisään. Lopuksi hän täytti hylsyn jälleen tupakalla.

Seuraavana päivänä he palasivat Itä-Berliiniin, jossa Peterin äiti kirjoitti valtakirjansa savukkeen sisällä olleelle pienelle paperilapulle. Hämäys onnistui täydellisesti, eikä Domenicon ja Luigin tarvinnut pelätä ruumiintarkastusta paluumatkalla. Jos heidät tarkastettaisiin, Domenico sytyttäisi välittömästi savukkeen ja valtakirja haihtuisi savuna ilmaan.

Kaivajien määrä lisääntyi

Valtakirjalla kaverukset saivat nostettua tarvitsemansa 3 000 markkaa, joten toukokuussa 1962 heillä oli varaa ostaa tärkeimmät varusteet. Jo ensimmäisenä päivänä Domenicolle ja Luigille valkeni, että työ olisi paljon odotettua raskaampaa.

Tunnelin piti kulkea vähintään kahden metrin syvyydessä, jotta se mahtuisi talojen perustusten alta, ja sen pitäisi olla noin metrin korkuinen ja 90 senttiä leveä, jotta kaivajilla olisi riittävästi tilaa liikkua.

Seinien luhistumisen estämiseksi katto ja seinä olisi paikoin tuettava puulla. Kaivaminen kestäisi joka tapauksessa kauemmin kuin suunnitellut kahdeksan viikkoa.

Muutaman tunnin kaivuun jälkeen selvisi, että itse asiassa paljon kauemmin: Noin puolen metrin syvyydessä kivi- ja hiekkakerros muuttui kovaksi saveksi, jonka kaivaminen lapiolla oli vaivalloista ja hidasta.

Domenico ja Luigi tarvitsisivat paljon auttavia käsiä, jos aikoivat koskaan saada 165 metrin pituisen tunnelinsa valmiiksi.

Onneksi heidän ei tarvinnut kauan etsiä auttajia – opiskelija-asuntolasta ja ylioppilastalolta löytyi nopeasti paljon innokkaita ja luotettavia nuoria, jotka eivät epäröineet luvata apuaan.

Alta aikayksikön kaivajaryhmään oli muodostunut kahdeksan nuoren miehen ydin, joka porautui Berliinin alle kuin joukko maamyyriä.

Useimmat lähtivät mukaan halusta auttaa rakkaitaan, ystäviään ja sukulaisiaan Itä-Berliinissä, kun taas toisia ajoi syvä viha Itä-Saksan kommunistista järjestelmää kohtaan ja halu tehdä edes jotakin kaivaakseen maata sen jalkojen alta.

Viimeksi mainittuun ryhmään kuului muun muassa entinen huippu-uimari Hasso Herschel, joka oli virunut vankilassa DDR:ssä neljä ja puoli vuotta tuomittuna sympatioista imperialistista arkkivihollista, Länsi-Saksaa kohtaan. Hänen hartain toiveensa oli saada sisarensa, tämän mies ja näiden tytär vapauteen Länsi-Saksaan.

TV-yhtiö maksoi tunnelin

Ensin miehet suunnittelivat ja rakensivat kuljetusjärjestelmän, jonka avulla he saivat helposti vietyä hiekan ja saven pois tunnelista ja lankut ja muun rakennusmateriaalin sisään.

Järjestelmä koostui kaikessa yksinkertaisuudessaan mekaanisesti toimivasta kärrystä, joka liikkui lattialla olevaa kiskoa pitkin. Työ alkoi vihdoin edistyä, kun miehet raatoivat 12 tunnin vuoroissa päivin öin.

Pian he huomasivat, että parhaiten kaivu sujui niin, että lapio iskettiin selinmakuulla kovaan saveen jalkalihasten voimalla.

Noin 30 metriä edettyään kaivajat huomasivat kauhukseen alkavansa kärsiä vakavista hapenpuutteen oireista.

Tämä ongelma ei ollut aiemmin edes juolahtanut kenenkään mieleen, mutta ennen kuin paniikki ehti levitä, Domenico keksi ratkaisun: hän osti metrin pituisia savuhormin pätkiä ja liitti ne toisiinsa teipillä. Näin syntyneen putken toiseen päähän hän liitti sähköisen tuulettimen, joka puhalsi taukoamatta ilmaa tunneliin.

Kesäkuun alussa 1962 kaivutyöt olivat edenneet rajalle asti. Hommissa oli tuolloin jo noin 20 miestä, joista useimmat olivat keskeyttäneet opintonsa voidakseen osallistua kaivamiseen kokopäiväisesti.

Rahaa ei ollut kenelläkään, ja kaivajien ruokkimisesta näytti tulevan seuraava ongelma. Lisäksi tunnelin pidentyessä tarvittiin yhä enemmän puutavaraa seinien ja katon tukemiseen.

Miesten pohtiessa, mistä he saisivat rahaa kaivaustöiden jatkamiseksi, heidän silmiinsä osui Berliner Tageszeitung -lehden artikkeli. Siinä kerrottiin, että amerikkalainen televisioyhtiö NBC suunnitteli elokuvaa joukosta berliiniläisiä, jotka kaivavat pakotunnelia Berliinin muurin alitse.

”Meille se on todellisuutta, ja he käyttäisivät vain kulisseja”, Domenico ärjäisi artikkelin luettuaan.

Päättäväisesti hän otti yhteyttä tv-yhtiöön, joka kuultuaan käynnissä olevasta hankkeesta tarjosi siihen taloudellista tukea. Yhtiö lupasi kattaa kaikki kaivajien tarvitsemien ruuan, juomien, työkalujen, savukkeiden ja muiden tarvikkeiden aiheuttamat kustannukset.

Vastineeksi NBC saisi yksinoikeuden maanalaisesta pakoreitistä kertovaan dokumenttiin.

Filmausoikeuksien myynnin ansiosta kaivajat saivat nyt keskittyä työhönsä. Vain pari viikkoa myöhemmin ilmaantui kuitenkin uusi ongelma: eräänä heinäkuun yönä tunneliin virtasi valtavat määrät vettä.

Yritykset pumpata vettä pois käsipumpuilla osoittautuivat täysin turhiksi. Vedenpinta nousi sentti sentiltä hitaasti mutta varmasti, ja pian olisi enää päivien kysymys, milloin tunneli täyttyisi vedellä.

Kaivajat ottivat yhteyttä paikalliseen rakennusvalvojaan, jolloin selvisi, että tulvan syy oli vuotava putki läheisessä talossa. Muutaman tunnin päästä vedentulo Bernauer Strasselle katkaistiin.

”Eihän siellä naapurustossa edes asu ketään”, totesivat rakennusvalvonnan edustajat.

Veden poistumiseen tunnelista kului kuitenkin vielä muutama päivä, minkä jälkeen oli tutkittava veden mahdollisesti aiheuttamat vauriot. Seiniin tulleet reiät tilkittiin huolellisesti savella, ja irronneet puulankut kiinnitettiin takaisin paikoilleen.

Viivytys oli todella ikävä, sillä pako oli suunniteltu toteutettavaksi Berliinin muurin pystytyksen vuosipäiväksi, 13. elokuuta 1962. Se voitiin unohtaa, sillä alkuperäisestä aikataulusta oltiin jo neljä viikkoa jäljessä.

Suunnitelman myöhästyminen ei masentanut ainoastaan tunnelin rakentajia, vaan myös Peter perheineen Itä-Berliinissä oli lähellä menettää toivonsa.

Peter ei enää uskonut pääsevänsä koskaan pois DDR:stä, vaikka hänen länsiberliiniläiset ystävänsä yrittivät rohkaista häntä ja vakuutella, että kaikki päättyisi vielä parhain päin.

Odottamattomia vieraita

Peterin toive näytti toteutuvan ennen kuin hän oli uskaltanut odottaakaan, kun hänelle yhtäkkiä ilmoitettiin, että hänen perheineen pitäisi valmistautua lähtemään.

Toinen joukko toisaalla Berliinissä oli nimittäin onnistunut kaivamaan valmiin tunnelin. Vaikka sekä Domenico että Luigi aavistelivat, ettei kaikki ollut aivan kohdallaan, he iloitsivat ystävänsä puolesta. Koko suunnitelma olikin lähellä päättyä katastrofiin.

Kaivajien joukossa oli ilmiantaja, joka oli raportoinut DDR:n salaiselle poliisille Stasille jo pitkään pakosuunnitelmasta ja töiden etenemisestä.

Muutama tunti ennen kuin Peter perheineen saapui paikalle, joukko aseistettuja miehiä univormuissa oli tehnyt rynnäkön Itä-Berliinin puolella taloon, jossa tunnelin suu oli. Onneksi Länsi-Berliinin puolella eräs apuri oli ikkunasta nähnyt kaiken ja ehti varoittaa liittolaisia toisella puolella, ja hanke keskeytettiin ajoissa.

Pettyneenä Peter ja muut joutuivat sillä kertaa luopumaan pakosuunnitelmistaan. He saattoivat lohduttautua vain sillä, että olleet joutuneet aseen tähtäimeen.

Tapaus sai Domenicon ja Luigin kumppaneineen kiirehtimään kaivutöitään. Heidän kehoaan pakotti joka puolelta ja kädet olivat rakoilla, mutta siitä huolimatta he jatkoivat sinnikkäästi.

Kaivajia oli nyt noin 40, ja kokemuksesta viisastuneina Domenico ja Luigi halusivat tehdä täyden turvaselvityksen kaikista ennen tunneliin pääsyä. Kumpaakin kalvoi kuitenkin koko ajan pelko, että joukossa saattoi olla petturi. Myöhäisenä elokuun iltana vuonna 1962 tunneliin ilmestyi yhtäkkiä kaksi tuntematonta miestä.

Yksi kaivajista oli unohtanut lukita kellarin oven ja sammuttaa valot lähtiessään tupakkaa ostamaan, ja kuka tahansa saattoi kävellä suoraan sisälle. Vieraat katselivat uteliaina ympärilleen kellarissa ja astuivat sitten tunneliin, jossa heidät huomattiin heti.

Ensihämmennyksen jälkeen tilanne rauhoittui pian, mutta kellään ei ollut aavistustakaan, mitä tunkeilijoiden kanssa pitäisi tehdä. Nämä kertoivat etsivänsä sopivaa paikkaa tunnelille, jonka kautta he voisivat pelastaa sukulaisiaan ja ystäviään Itä-Berliinistä.

Domenico ja Luigi keskustelivat tilanteesta pitkään. Katsoipa tilannetta miltä kantilta tahansa, vieraita oli pidettävä turvallisuusriskinä.

Peterin hermot koetuksella

Pitkän pohdinnan jälkeen päätettiin kuitenkin, että miehiä ei otettaisi vangiksi vaan he saisivat liittyä mukaan kaivuporukkaan. Dieter ja Rolf, joiksi muukalaiset esittelivät itsensä, esittivät melko vakuuttavia todisteita siitä, että he eivät olleet DDR:n kätyreitä.

Dieter kertoi muun muassa olleensa mukana kaivamassa tunnelia lähistöllä mutta töiden loppuneen lyhyeen, kun kymmenen metrin päässä vastaan oli tullut liian kovaa savimaata.

Kertomus riitti rauhoittamaan Domenicon ja Luigin mieliä jonkin verran. Ollakseen täysin varmoja hankkeen turvallisuudesta kaivajien ydinryhmä päätti viime hetkellä muuttaa suunnitelmia kertomatta mitään Dieterille, Rolfille ja muutamille muille apulaisille.

Rheinsberger Strassen sijaan tunnelin päätepiste vaihdettiin Schönholzer Strasselle lähemmäksi muuria. Sieltä oli kaivajien tietolähteiden mukaan löytynyt kellari, joka sopi tarkoitukseen ihanteellisesti. Lisäksi tämän kellarin sisäänkäyntiä ja suurta osaa muuria pystyttiin valvomaan Länsi-Berliinin puolelta Bernauer Strassen ja Wolgaster Strassen kulmassa sijaitsevasta tyhjästä huoneistosta.

Syyskuun alussa 1962 kaivutyöt olivat lähestulkoon valmiit ja tunneli ulottui jo Schönholzer Strasselle. Domenico ja Luigi eivät kuitenkaan maininneet asiasta mitään ja antoivat Dieterin, Rolfin ja muiden jatkaa kaivamista 20 metriä pidemmälle aina Rheinsberger Strasselle asti.

Syyskuun 4. päivä Domenico matkusti Itä-Berliiniin kertomaan Peterille ja Evelynelle suunnitelmien muuttumisesta. Kun hän kertoi, että paon päivämääräksi oli päätetty 14. syyskuuta, Peter kalpeni. Yhden epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen hänen hermonsa olivat pinnassa ja hän pelkäsi, että pakoyritys päättyisi huonosti. Hän oli taas lähellä luopua koko suunnitelmasta.

Domenico rauhoitteli ystäväänsä ja kehotti tätä kokoamaan itsensä. Hermostunut käyttäytyminen herättäisi vain epäilyksiä. Peterin piti käyttäytyä mahdollisimman normaalisti ja jatkaa päivittäisiä rutiinejaan pakoon asti.

Domenico muistutti vielä, että perhe ei saanut ottaa mukaan matkalaukkuja, vain käsilaukut, joissa oli kaikkein välttämättömimmät tarvikkeet. Suuret matkalaukut herättäisivät liikaa huomiota.

Peterin äiti ei saisi missään tapauksessa pukeutua mahtavaan turkkiinsa, kuten hän oli tehnyt muutama viikko aikaisemmin epäonnistumiseen päättyneen pakoyrityksen aikana.

Koodisana oli ”kahvi”

Varhain syyskuun 14. päivän aamuna 1962 tunnelinrakentajat murtautuivat kellarin lattian läpi Schönholzer Strassella. Dieter ja Rolf, joihin ei vieläkään täysin luotettu, olivat myös mukana tänä suurena hetkenä, mutta heitä vahdittiin herkeämättä, kuten aina.

Yöllä tunneliin virtasi taas vettä jossakin vuotavasta putkesta, mutta se ei latistanut mielialaa. Pakolaisten pitäisi ehkä paeta mutaista tunnelia pitkin, mutta kokemuksesta tiedettiin, että tunneli ei täyttyisi vedestä yhdessä päivässä.

Pienen vedentulon vuoksi suunnitelmaa ei peruttaisi viime hetkellä.

Aamulla kaikki oli valmista suurta pakoa varten. Bernauer Strassen ja Wolgaster Strassen kulmahuoneiston ikkunasta muutama silmäpari tarkkaili muurin toisella puolella sijaitsevan kellarin sisäänkäyntiä.

Ikkunasta roikkui valkoinen lakana tuulettumassa merkkinä paon avustajille siitä, että tie oli selvä. Vaaratilanteen uhatessa valkoisen lakanan tilalle vaihdettaisiin punainen.

Huoneistossa vahtia pitävät miehet olivat radiopuhelimilla yhteydessä Domenicoon, Luigiin ja Hasso Herscheliin. Herschel on yksi niistä, joiden oli määrä olla pakolaisia vastassa kellarissa Itä-Berliinin puolella ja ohjata heidät läpi tunnelin.

Itä-Berliinissä Domenicon tyttöystävä Ellen oli jo matkalla kohti sovittua kapakkaa, jossa ensimmäisen kolmesta suunnitellusta ryhmästä piti odotella. Vielä ennen lähtöään Ellen oli varmistanut, että valkoinen lakana roikkui paikoillaan.

Kello oli hieman yli kymmenen aamupäivällä, kun Ellen astui sisään kapakkaan. Se oli täynnä miehiä, naisia ja lapsia, ja Ellenistä tuntui, että jokainen silmäpari seurasi häntä, kun hän käveli baaritiskille.

Hänellä oli kainalossaan BZ am Abend -lehti, ja hän pyysi kuuluvalla äänellä tulitikkuaskin. Lehti ja tikkuaski olivat ennalta sovittuja koodeja, jotka tarkoittivat, että pako oli alkamassa.

Hetken kuluttua Ellen poistui, ja vilkaistessaan parin minuutin päästä taakseen hän näki myös Peterin perheineen lähteneen liikkeelle ja kävelevän Schönholzer Strassea kohti. Toistaiseksi kaikki näytti sujuvan aivan suunnitelmien mukaan.

Seuraava ryhmä oli määrä hakea kahdelta, ja tällä kertaa koodisanana oli kivennäisvesi. Vesilasi kädessään Ellen kierteli kapakassa varmistaakseen, että kaikki asianomaiset varmasti huomaisivat hänet. Eräs pukuun pukeutunut mies puristi lähes kouristuksenomaisesti pöydänreunaa ja tuijotti Elleniä herkeämättä.

Hitaasti ja pakotetun rauhallisena Ellen tyhjensi lasinsa ja meni ulos. Suunnilleen vartin päästä ensimmäiset noin kymmenen henkilön ryhmästä – johon myös pukumies odotetusti kuului – alkoivat valua pihalle.

Kaikki lähtivät rennosti ja hieman viivytellen kävelemään kohti Schönholzer Strassea, aivan kuin ketkä tahansa perheet päiväkävelyllä.

Valkoinen lakana roikkui edelleen länsiberliiniläisen talon ikkunassa. Kello neljä iltapäivällä Ellen ilmestyi kolmanteen ja viimeiseen sovittuun kapakkaan, jossa hän pyysi kupillisen kahvia.

”Valitettavasti meillä ei ole kahvia”, tarjoilija ilmoitti Ellenin kauhistukseksi.

”Kahvi” oli tuon baarin koodisana, joten mikä neuvoksi? Ellen kokosi itsensä nopeasti ja sanoi niin kovalla äänellä, että kaikki varmasti kuulivat: ”Eikö teillä ole kahvia? Ei lainkaan kahvia? No jos kahvi on loppu, otan sitten lasillisen konjakkia.”

Savuketta poltellen Ellen tutkaili asiakkaita silmäkulmastaan. Asiakkaat olivat pääasiassa nuorehkoja miehiä, ja Ellenin oli helppo arvata, ketkä heistä kuuluivat hänen ryhmäänsä: he vilkuilivat häntä tämän tästä rauhattomina ja pelkoa katseessaan.

Jälleennäkemisen riemua

Syyskuun 14. päivä 1962 yhdentoista aikaan aamupäivällä ensimmäiset pakolaiset olivat jo tunnelissa matkalla kohti länttä. Tytärtään sylissä pitelevä Peter äiteineen ja vaimoineen oli joukon kärjessä, ja heidän jälkeensä tulivat Hasso Herschelin sisar, tämän mies ja pariskunnan pieni lapsi.

Ensimmäisen ryhmän kannoilla seurasi toinen ryhmä. Ennakkovaroituksista huolimatta monet olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, mutta mudassa ja liejussa tarpoessa Diorin mekot, korkokengät ja puvut olivat pian yltä päältä kurassa.

Se ei kuitenkaan haitannut, kun pakolaiset ilmestyivät kellariin Länsi-Berliinissä ja riemu pääsi valloilleen: ystävät ja perheenjäsenet syöksyivät toistensa kaulaan NBC:n kameroiden surratessa ympärillä.

Ilonkyyneleet virtasivat monen poskilla.

Vasta kun kaikki kolme pakoryhmää olivat kavunneet pimeästä tunnelista kellariin, Domenico, Luigi, Hasso ja muut tunnelin rakentamiseen osallistuneet uskalsivat vihdoin uskoa, että heidän suuri unelmansa oli toteutunut.

Myös Rolf sai lopulta hakea tyttöystävänsä ja Dieter vaimonsa ja kaksi lastaan Itä-Berliinistä, sillä heidän tarkoitusperänsä oli todettu vilpittömiksi. Illalla kahdeksan aikaan kaksi onnellista miestä rakkaimpiensa kanssa ryömi kellariin Bernauer Strassella, ja näin kaikkiaan 29 ihmistä oli päivän mittaan kulkenut tunnelin läpi.

Aamulla Domenico ja Luigi palasivat tunnelille, sillä he halusivat auttaa vielä muitakin pakenemaan Itä-Berliinistä. Tutkiessaan pakotietä he kuitenkin huomasivat, että vesi oli yöllä noussut liian korkealle eikä tunneli ollut enää turvallinen kulkea.

Tunneli oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä johdettuaan 29 ihmistä vapauteen.