Bethken veljekset kuvasivat ilmiömäisen lentonsa Berliinin muurin yli Itä-Berliinistä länteen. 

© Loop-Film-Production

Kolme kekseliästä veljestä pakeni yli Berliinin muurin

Saksan demokraattinen tasavalta DDR alkoi rakentaa muuria Berliiniin pysäyttääkseen kansalaistensa joukkopaon idästä länteen. Itä- ja Länsi-Berliinin välille kohosi 43 kilometrin pituinen rakennelma, jota harvat uskalsivat uhmata. Kolme veljestä onnistui kuitenkin 14 vuoden sisällä pakenemaan Itä-Berliinistä länteen ilmapatjalla joen yli, köysiradalla ja lentäen.

perjantai 14. joulukuuta 2018 teksti Thomas Hebsgaard

Jalkapallokentän valkoiset kalkkiviivat alkoivat juuri erottua aamuauringon ensisäteiden valossa, kun kaksitahtimoottorien säksätys rikkoi hiljaisuuden Länsi-Berliinin nukkuvalla esikaupunkialueella Britzer Garten -puistossa. 

Hetkeä myöhemmin kahden ultrakevyen lentokoneen potkurit pyörähtivät käyntiin. Veljekset Holger ja Ingo Bethke olivat yön pimeydessä kuljettaneet koneet osina paikalle ja koonneet ne siellä. 

Kello 4.22 toukokuun 26. päivänä 1989, rullattuaan ensin 50 metriä kuoppaisella kentällä, Ingo kohotti kahdenistuttavan kevyen Ikarus Fox II/C22-koneensa ilmaan korkeiden lehtipuiden yläpuolelle. Hänen pikkuveljensä Holger seurasi perässä muutamaa sekuntia myöhemmin. 

Ingon vieressä oleva tyhjä istuin oli varattu kolmannelle veljeksistä, Egbertille. ­Ingo­ ja Holger olivat aloittaneet matkansa Berliinin muurin toiselle puolelle veljeään hakemaan.

Harmaassa aamunkajossa kaupungin betonilähiöt näyttivät värittömiltä ja ankeilta, mutta etäämpänä veljekset saattoivat nähdä pitkän loistavan käärmeen, joka kiemurteli kuin hehkuva arpi suurkaupungin läpi. 

Berliiniläiset kutsuivat sitä nimellä Todesstreifen, ”kuolemankaistale”, sillä niin moni Itä-Saksan asukas oli kuollut vartijoiden luoteihin yrittäessään ylittää kirkkain valonheittimin valaistun ei-kenenkään-maan Itä- ja Länsi-Berliinin välissä.

Ingo ja Holger suuntasivat suoraan kohti valaistua kaistaletta. Molemmat olivat aiemmin paenneet Itä-Saksasta: Ingo ilmapatjalla ja Holger omatekoista köysirataa pitkin. 

Nyt he olivat palaamassa rajan yli, missä heitä odottaisi vähintään 15 vuoden vankeus, jos he jäisivät kiinni.

Bethken veljekset lensivät Itä-Berliinistä kahdella muunnellulla Ikarus Fox II/C-22 kevytlentokoneella.

© Jack Wolbrink, Emmen

Ilmapatjalla joen yli

Ingo Bethke oli loikannut Itä-Saksasta 14 vuotta aikaisemmin. Puolueelle uskollisten vanhempien poikana hänet oli valittu vuonna 1973 suorittamaan asepalvelustaan rajavartiostoon Elbejoelle Länsi-Saksan rajalle.

Toisin kuin vahempansa, Ingo vihasi kommunistihallintoa, ja hänen suurin haaveensa oli päästä länteen. Runsaan kahden vuoden palveluksensa aikana Ingo perehtyi Elben raja-alueeseen ja sen turvatoimiin tarkasti, jotta hän voisi myöhemmin toteuttaa unelmansa tietojensa avulla.

Illalla 26. toukokuuta 1975, puoli vuotta asepalveluksensa päättymisen jälkeen, 21-vuotias Ingo oli valmis yrittämään pakoa Elben yli. 

Ystävänsä Wolfgangin kanssa hän ylitti yön pimeydessä ennen joenrantaa olleen viiden kilometrin levyisen alueen, jonne kenelläkään itäsaksalaisella ei ollut luvatta asiaa. Mukanaan heillä oli kahdet katkaisupihdit, puhallettavat ilma-patjat sekä omatekoinen puinen nuija.

Ingo ja Wolfgang onnistuivat hiipimään raja-aidalle ja leikkasivat siihen 30 x 30 sentin suuruisen aukon, josta he ryömivät läpi. Ingon sydän pamppaili jännityksestä, mutta kukaan ei näyttänyt huomanneen miesten puuhia. 

Elbe oli enää 500 metrin päässä, mutta edessä oli vielä muutaman metrin levyinen miinakenttä. Ingo löi varovasti omatekoisella nuijallaan maahan noin metrin päähän eteensä. Jos maahan olisi piilotettu miina, se räjähtäisi lyönnistä. 

Räjähtäessään miina voisi silpoa ihmiseltä jalan irti, mutta Ingo toivoi, että metrin etäisyydeltä räjähdys ei aiheuttaisi vahinkoa. Mitään ei tapahtunut. Ingo jatkoi samaan tapaan varovaisesti eteenpäin, ja Wolfgang seurasi perässä.

Miehet pääsivät huomaamatta joenrantaan, missä he puhalsivat ilmapatjansa täyteen. Joella partioi itäsaksalaisia veneitä, mutta sumun turvin Ingo ja Wolfgang kahlasivat kylmään veteen, asettuivat ilmapatjoilleen ja alkoivat meloa kohti vapautta. 

Matka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka etäisyys vastarannalle oli vain parisataa metriä. Pelko paljastumisesta jäyti Ingoa aina siihen asti, kun hän puolen tunnin melomisen jälkeen pääsi joen toiselle rannalle. Läpimärkinä mutta onnesta suunniltaan karkurit kapusivat turvaan maihin.

Toisen veljen huima pakosuunnitelma

Ingon onnistuneen paon jälkeen hänen nuorempi veljensä Holger alkoi myös vakavissaan harkita pakoa Itä-Berliinistä. 

Hän yritti miettiä mahdollisimman varmaa pakosuunnitelmaa, mutta se ei ollut helppoa. 70- ja 80-luvulla Itä-Saksa tehosti rajavalvontaansa muun muassa lisäämällä vahtikoiria ja vartiotorneja sekä sähköistämällä raja-aitoja.

Marraskuussa 1982 onni vihdoin hymyili 24-vuotiaalle Holgerille. Hänen ystävänsä Michael­ Becker esitteli pakosuunnitelman, joka onnistuisi ”80 prosentin todennäköisyydellä”. Holgerin ei tarvinnut kauan miettiä, kun hän ilmoitti olevansa mukana suunnitelmassa.

Pian Länsi-Saksassa oleva Ingo sai veljeltään salakuljetetun kirjeen, jossa Holger paljasti suunnitelman yksityiskohdat. Bouchéstrassella Berliinin muuri kulki kahden lähekkäin olevan asuintalon ahtaasta välistä. 

Holger ja Michael aikoivat ampua jousipyssyllä nuoran idästä länteen. Länsipuolella Ingo ottaisi nuoran vastaan ja vetäisi sitten sen avulla teräsvaijerin muurin yli. 

Ingo kiinnittäisi vaijerin autoonsa ja kiristäisi sen niin, että Holger ja Michael voisivat kumpikin väkipyörän avulla ylittää pelätyn Kuoleman kaistaleen kahdenkymmenen metrin korkeudessa.

Holger ja Michael harjoittelivat jousiammuntaa Berliinin puistoissa, ja Ingo onnistui toimittamaan salaa Itä-Berliiniin radiopuhelimen, jota tarvittaisiin yhteydenpitoon pakoyrityksen aikana. 30. maaliskuuta 1983 valmistelut oli tehty. 

Berliinin muuria alettiin vuonna 1961 pystyttää betoniharkoista ja piikkilangasta. 

© All Over Press

Köysirataa pitkin muurin yli

Kello kahdelta iltapäivällä Holger­ Bethke ja Michael Becker alkoivat sähkömiehiksi pukeutuneina kuljettaa pakovälineitään tarkasti valitun Bouchéstrassella­ sisaitsevan talon viidennen kerroksen ullakolle. 

Nuorukaiset olivat yrittäneet ottaa huomioon kaikki yksityiskohdat: heillä oli muun muassa ääniä vaimentavia mattoja lattialle ja kengän pohjiin liimattavat villaiset eristeet, jotteivät he herättäisi huomiota yöllisen puuhailunsa aikana.

Varotoimet olivat tarpeen, sillä tietämättään miehet olivat valinneet vaarallisen pakopaikan. 

Itä-Saksan hallitus oli jo aikaa sitten varmistanut, että kaikki Berliinin muurin lähellä olevissa taloissa asuvat olivat uskollisia puolueen tukijoita, jotka eivät epäröisi hälyttää rajavartijoita nähdessään tai kuullessaan jotakin epäilyttävää. 

Odotettuaan lähes 13 tuntia ullakolla Holger tarttui radiopuhelimeensa kolmelta yöllä. Pian puhelimesta kuuluikin Ingon ääni: ”Olen paikalla, oletteko valmiit?”

Michael Becker avasi varovasti ullakon kattoikkunan ja pisti päänsä ulos. Poliiseja ei näkynyt, ja ainoa näköpiirissä oleva vartija oli vartiotornissa kauempana talorivistön päässä, mutta hänkin näytti karkureiden onneksi torkkuvan. Holger jännitti jousen, tähtäsi ulos ikkunasta ja ampui. 

Nuoraa kuljettava nuoli kimmahti lentoon, mutta laskeutui puuhun. Kaksikko pidätti jännittyneinä hengitystään peläten, että joku oli kuullut heidät. 

Vartiotornin vartija ei liikahtanutkaan. Uusi yritys. Tällä kertaa Holger osui länsipuolella olleen nelikerroksisen rakennuksen katolle, jonka yli nuolen olisi pitänyt lentää.

Enää kaksi nuolta oli jäljellä. Holger jännitti jälleen jousensa. Tällä kertaa nuoli lensi yli, mutta Ingo ei heti löytänyt sitä. Holger ja Michael odottivat hermostuneina radiopuhelimen ääressä Ingon tilannetiedotusta. 

Vasta lähes tunnin kuluttua Ingo lopulta ilmoitti ilouutisen: nuoli ja naru olivat löytyneet. Sen jälkeen miehet vetivät ensin hieman paksumpaa narua ja sitten teräsvaijerin muurin yli. 

Itä-Saksan puolella vaijeri kiinnitettiin tukevasti savupiippuun rakennuksen sisällä, ja sitten miehet antoivat Ingolle merkin kiristää vaijeri. 

Laastia ja pieniä tiilenkappaleita lenteli, kun Ingo veti autonsa avulla vaijerin kireälle. Melu kuulosti korviahuumaavalta, mutta kukaan ei tuntunut havahtuvan.

Holger ryömi ensimmäisenä ikkunasta. Hän ei voinut olla varma, kestäisikö vaijeri hänen painonsa niin, että hän pääsisi toiselle puolelle. 

Hän saattaisi jäädä roikkumaan keskelle Kuoleman kaistaletta. Katse tiiviisti Länsi-Berliiniin suunnattuna hän kiinnitti väkipyörän vaijeriin ja ponnisti liikkeelle. 

Ensimmäiset metrit hän liukui esteettä kohti vapautta, mutta vauhti pysähtyi toiselle puolelle kolmen–neljän metrin päähän katosta.

Päättäväisesti Holger heilautti jalkansa vaijerin yli ja hivuttautui sen varassa viimeiset metrit toivoen, että kirkkaat valonheittimet hänen allaan estäisivät rajavartijoita näkemästä häntä. 

Pian hän astuikin katolle Länsi-Berliinin puolella, ja hetken päästä myös Michael oli päässyt yli. Miehet eivät voineet kuin huutaa riemusta: ”Me teimme sen! Me teimme sen!”

Kello puoli viisi aamulla 31. maaliskuuta 1983 Holger Bethke näki veljensä Ingon lähes kahdeksan vuoden eron jälkeen. Mutta vielä yksi puuttui joukosta, kolmas veli Egbert.

Idea syntyi Playboyn artikkelista

Ingo ja Holger saivat ajatuksen tuoda Egbert lentämällä rajan yli, kun he vuonna 1984 lukivat Playboy-lehdestä artikkelin minihelikopterista. He lähettivät heti länsisaksalaisen ystävänsä Peter Jenden Itä-Berliiniin etsimään Egbert käsiinsä ja kertomaan tälle huimapäisestä suunnitelmasta. ­

Ingolla ja Holgerilla ei ollut mitään asiaa Itä-Saksaan, mutta Länsi-Saksan kansalaiset saivat melko vapaasti kulkea Länsi- ja Itä-Berliinin välillä. Peter löysi nopeasti Egbertin: 

”Mitä sanoisit, jos veljesi tulisivat hakemaan sinut pois helikopterilla”, Peter kysyi. ”Mikäs siinä!” Egbert huudahti, mutta lisäsi sitten epäillen: ”Mutta eiväthän he osaa lentää...”

Mutta veljet opettelivat. Playboyssa esitelty helikopteri oli pelkkä prototyyppi eikä sopinut suunnitelmiin, mutta pitkän harkinnan jälkeen vuonna 1987 veljekset päättivät käyttää hankkeeseensa Ikarus Fox -kevytlentokonetta.

Konetta valmisti länsisaksalainen Comco Ikarus Gmbh. Se oli erikoistunut ultrakevyisiin lentokoneisiin, jotka asiakas saattoi itse koota. Ingo kävi koneen lentokurssin, ja sitten veljekset harjoittelivat salaa yksityisellä pellolla Belgiassa. Hitaasti mutta varmasti myös Holger oppi käsittelemään konetta.

Veljekset valitsivat Egbertin noutopaikaksi Itä-Berliinissä Treptower Parkin suuren nurmikentän – aivan toisessa maailmansodassa kaatuneiden neuvostoliittolaissotilaiden mahtavan muistomerkin vierestä.

Jotta laskeutuminen ja sitä seuraava ilmaan nousu sujusivat mahdollisimman sukkelaan, Ingon kone varustettiin erityisvoimakkaalla moottorilla, joka lyhensi tarvittavan kiitoradan pituutta 30 metrillä. 

Saadakseen laskeutumisolosuhteista mahdollisimman tarkat tiedot veljekset päättivät, että Holgerin oli mentävä Itä-Berliiniin tutkimaan asiaa. Heillä oli Hampurissa tuttu, joka muistutti erehdyttävästi Holgeria. 

He suostuttelivat tuttavansa ”kadottamaan” passinsa, jotta hän voisi hakea uutta passia, mutta Holgerin kuvalla. Suunnitelma onnistui. 

Holger matkusti onnistuneesti väärän passin turvin Itä-Berliiniin, missä hän Egbertin kanssa painoi Treptower Parkissa mieleensä kaikki mahdolliset suunnitelmaan vaikuttavat yksityiskohdat nurmikentän myyränkoloja myöten. Sitten hän palasi länteen ongelmitta.

Ingo ja Holger maalasivat koneensa armeijan väreillä ja liimasivat niiden pyrstöön ja alapuolelle punaiset tähdet niin, että maasta katsottuna ne voitaisiin sekoittaa neuvostoliittolaisiin sotilaskoneisiin. Rajavartioinnista tietävä Ingo uskoi, että punatähdet voisivat tuoda heille armonaikaa. 

Koneen havainnut rajavartija ei tähden nähdessään heti ampuisi vaan ryhtyisi selvittelemään asiaa. 

Koska selvittely vaatisi pitkän puheluketjun aina neuvostoarmeijan komentokeskukseen asti, veljekset voittaisivat tarvitsemansa muutamat minuutit Egbertin noukkimiseen. Niin he ainakin toivoivat. 

Michael Becker (vas.) ja Holger Bethke (oik.) pakenivat vuonna 1983 muurin yli nuolien ja jousen avulla.

© Ullstein Bild

Ödel-dödel, kuuluuko?

26. toukokuuta kello 4.25 aamulla Ingo ja Holger lähestyivät Berliinin muuria pienillä koneillaan.

”Ödel-dödel?” Ingo kutsui radiopuhelimella veljeään tämän vanhalla lempinimellä.

”Ödel-dödel, kuuluuko?”

Egbert Bethke istui piiloon käpertyneenä pensaikossa Treptower Parkissa kuullessaan veljensä äänen omasta radiopuhelimestaan.

”Kuuluu...” hän vastasi hiljaa peläten, että poliisi tai satunnainen koiranulkoiluttaja huomaisi hänet. ”Täällä ollaan.”

”Selvä”, kuului vastaus, ”olemme tulossa!”

Egbertin äänen kuuleminen pudotti kiven Ingon sydämeltä. Kaikki oli sujunut toistaiseksi suunnitelman mukaan. 

Mutta juuri kun Ingo kääntyi Treptower Parkin ylle, ruohokentän toiselta laidalta tuli näkyviin jotain odottamatonta: kiertävä sirkus oli pystyttänyt leirinsä neliön muotoiselle alueelle suuren sirkusteltan ympärille. 

Ingo teki nopean päätöksen: hän aloitti laskeutumisen ja toivoi hartaasti, etteivät sirkuslaiset havahtuisi, ennen kuin hän olisi jälleen ilmassa Egbert kyydissään.

Ingon kaartaessa kohti ruohokenttää Holger kierteli koneellaan puiston yllä. Jos Ingo osuisi kuoppaan ja hänen laskutelineensä vaurioituisi, Holgerin pitäisi yrittää noutaa molemmat veljensä. Ei ollut lainkaan varmaa, että hänen koneensa edes jaksaisi nousta ilmaan kolme matkustajaa kyydissään.

Ingo liiteli mahdollisimman lähelle kenttää ja laskeutui sitten varovasti alas – ja laskuteline kesti. Hän suuntasi koneen kaatuneiden neuvostosotilaiden muistomerkin luo ja kaarteli ympäri valmiina nousemaan taas ilmaan. 

Egbert juoksi pusikosta kohti konetta ja veljeään, jota hän ei ollut nähnyt 14 vuoteen. ”Varo potkuria!” Ingo varoitti veljeään.

Egbert syöksyi matkustajan istuimelle. ”Lähdetään, Ingo, lähdetään jo!” hän huusi.

”Rauhoitu!” Ingo vastasi ja työnsi veljelleen kypärän päähän. Hän viittoili Egbertiä kiinnittämään turvavyönsä, mutta tämä oli niin kiihtynyt ettei pystynyt ajattelemaan kunnolla: ”Pidä kiirettä!” hän huusi vastaukseksi.

Kun Ingo kaasutti, päästi käsijarrun ja kiihdytti kuoppaisella nurmella, Egbert takertui ohjaussauvaan pysyäkseen penkillään tärähtelevässä ohjaamossa. 

Kun pieni kone saavutti lähtönopeuden, Ingon piti väkisin vääntää ohjaussauva veljensä käsistä. Päättäväisesti hän veti sauvasta, ja koneen pyörät irtosivat maasta. 

Kuolemankaistale suojasi veljeksiä

Koneessa oli nyt 80 kiloa enemmän painoa kuin sen noustessa ilmaan Länsi-Saksan puolella, ja puiston päässä olevat puut lähestyivät lähestymistään Ingon yrittäessä saada lisää ilmaa siipien alle. Lopulta hän pääsi matkaan puiden latvoja hipoen.

Kello oli 4.30. Ingo otti suunnan kohti Berliinin muuria. Muurille päästyään he lensivät tarkasti muurin yllä seuraillen sen mutkittelevaa kulkua kohti keskustaa. Paradoksaalista kyllä, juuri täällä, maailman yhden vartioiduimman rajan yläpuolella, Bethken veljekset tunsivat olevansa parhaiten turvassa. 

Itä-Saksan rajavartijat alapuolella eivät rohkenisi ampua, sillä he eivät voineet varmasti tietää, kenelle koneet kuuluivat. Helikopterit ja lentokoneet lännen tukikohdista Berliinistä eivät uskaltaisi lentää muurin lähelle ilmatorjunnan pelossa.

Pienen koneen liidellessä aamunkajossa Egbertin tunteet olivat sekavat. Äkillinen tunne siitä, että hän ei enää koskaan näkisi ystäviään ja sukulaisiaan Itä-Saksassa, sekoittui riemuun siitä, että hän oli vihdoin matkalla kohti vapautta. 

Muutaman minuutin kuluttua näköpiiriin ilmaantui tarkasti vartioitu Brandenburgin portti. Ingo ja Holger kääntyivät siitä kohti Länsi-Berliiniä ja alkoivat valmistautua laskeutumiseen.

Kello 4.38 Ingon kone laskeutui valtiopäivätalon takana olevalle suurelle ruohokentälle Länsi-Berliinissä, eikä Egbert pystynyt enää pidättelemään riemuaan. ”Tämä on aivan käsittämätöntä!” hän puoliksi nauroi, puoliksi karjui, ennen kuin hän hyppäsi koneesta, suuteli maata ja alkoi itkeä ilosta.

Kun ällistyneet poliisit jonkin ajan päästä ehtivät valtiopäivätalon edustalle hylätyn kahden pienen koneen luo, Bethken veljeksiä ei enää näkynyt paikalla. He olivat livahtaneet paikalta jo ajat sitten ja lähteneet juhlimaan hyvin ansaittua vapauttaan Länso-Saksassa. 

Lue lisää

Bodo Müller: Faszination Freiheit, Ch. Links Verlag, 2000. Frederick Taylor: The Berlin Wall, Bloomsbury, 2006. H.H. Hertle & M. Nooke: Die Todesopfer an der Berliner Mauer 1961-1989, Ch. Links Verlag, 2009.

Ehkä sinua kiinnostaa...