Yhdysvaltalainen yliluutnantti Vern Pike imaisi savut tupakastaan tupakkatauolla majuri Thomas Tyreen kanssa apteekin lämmössä Zimmerstrassen ja Friedrichstrassen kulmassa. Oli perjantai, ja kello oli vähän vajaa viisi iltapäivällä Länsi- ja Itä-Berliinin rajalla. Friedrichstrasselta kuului tuttua jylinää.
Yhdysvaltalaisista panssarivaunuista oli tullut vähitellen tuttu näky Checkpoint Charlien ja Tempelhofin lentokentän välillä. Thomas kääntyi kuitenkin katsomaan Itä-Saksan rajapisteelle ja totesi sitten hämmästyneesti: ”Näetkö saman kuin minä?” Vern vastasi yhtä ällistyneenä: ”Sir, ne ovat panssarivaunuja! Eivätkä ne ole meidän.”
He eivät nähneet, olivatko panssarivaunut neuvostoliittolaisia vai itäsaksalaisia, mutta Thomaksen oli toimittava ja hän lähetti Vernin matkaan sanoen: ”En tiedä, kenen tankkeja ne ovat, mutta aja äkkiä Tempelhofiin ja tuo minun tankkini tänne niin pian kuin mahdollista.”
Vern kiirehti matkaan valkoisella Fordillaan. Hän tiesi, että viimeisillä panssarivaunuilla, jotka oli lähetetty pois rajalta, oli kymmenen minuutin etumatka. Kun hän saavutti panssarivaunujen rintaman, hän huusi ikkunastaan, että niiden tuli heti kääntyä ja seurata häntä takaisin Checkpoint Charlielle.
Saattue ajoi täyttä vauhtia Berliinin kaduilla pahimpaan ruuhka-aikaan. Hälytysvalot ja -sireenit saivat kaikki kuitenkin antamaan nopeasti tietä.
Hieman kello kuuden jälkeen Chckpoint Charlien luona rajan kummallakin puolella parinsadan metrin päässä toisistaan seisoi kymmenen panssarivaunua tykinputket rajan yli osoittaen. Ensimmäistä kertaa amerikkalaiset ja neuvostoliittolaiset tankit olivat vastakkain määräyksenä ampua, jos vastapuoli ampuu.
Berliinin muurin pystytys rikkoi sopimusta
Heikko taloustilanne ja haluttomuus elää ei-demokraattisessa kommunistisessa maassa sai 1950-luvulla monet itäsaksalaiset pakenemaan vapaan liikkuvuuden Berliinin kautta länteen. Jopa kolme miljoonaa itäsaksalaista lähti Länsi-Saksaan vuosina 1949–1961, ja heistä suuri osa Berliinin kautta.
DDR:n johdolle tilanne oli kestämätön, joten 13. elokuuta 1961 se sulki suuren osan Itä- ja Länsi-Berliinin välisestä rajasta. Berliinin muurin rakentaminen alkoi, ja itäberliiniläisiltä kiellettiin pääsy Länsi-Berliiniin.
Lokakuussa samana vuonna Itä-Saksan rajavartijat alkoivat vapaan liikkuvuuden sopimuksen vastaisesti tarkistaa rajan ylittävien länsisotilaiden ja -diplomaattien henkilöllisyyspaperit. Se tapahtui usein Checkpoint Charliella.
Yhdysvaltalainen M48-panssarivaunu rajalla Checkpoint Charliella. Taustalla olevassa julisteessa ovat Itä-Saksan johtajan Walter Ulbrichtin 15. kesäkuuta 1961 lausumat sanat: ”Kenelläkään ei ole aikomusta rakentaa muuria.”
Kiistatilanne Checkpoint Charliella
- lokakuuta Yhdysvaltojen lähetystön johtaja Allan Lightner ja hänen vaimonsa pysäytettiin rajalla heidän yrittäessään autolla Itä-Berliiniin Checkpoint Charlien kautta. Kehkeytyi pitkä keskustelu Lightnerin ja yhden rajavartijan välillä. Lightner yritti painaa kaasua ja ajaa väkisin läpi, mutta rajalla olevat esteet tukkivat tien.
Yhtäkkiä neljä yhdysvaltalaista M48-panssarivaunua ja kaksi panssaroitua miehistövaunua ajoi kohti rajaa Länsi-Berliinin puolella. Amerikkalaiset rajavartijat olivat raportoineet tilanteesta Yhdysvaltojen joukkojen päällikölle, ja vapaata liikkuvuutta puolustettaisiin nyt vaikka väkisin.
Panssarivaunut pysähtyivät ja suuntasivat tykkinsä kohti Itä-Berliiniä. Kahdeksan sotilasta marssi Lightnerin autolle ja saattoi hänet rajan yli itäsaksalaisten vartijoiden estämättä. Nämä vain tuijottivat epätietoisina siitä, miten tällaiseen tilanteeseen tuli suhtautua.
Lightner ylitti rajan sotilassaattueessa kolmesti saman illan aikana mielenosoituksellisesti ja painottaakseen oikeuttaan kulkea vapaasti. Vastaavia episodeja sattui lisää seuraavina päivinä, ja kymmenen M48-panssarivaunua oli aina valmiina lähtemään Checkpoint Charlielle.
Kovat olivat piipussa ja tunnelma oli jännittynyt 27. lokakuuta, kun raskaat aseet olivat valmiina muuttamaan kylmän sodan todella kuumaksi.
Pattitilanne Checkpoint Charliella
Neuvostoliittolaiset olivat raivoissaan. Eräs neuvostoupseeri yritti ratkaista tilanteen uhkailemalla: ”Tuollainen toiminta voi provosoida samankaltaiseen toimintaan meidän puoleltamme. Myös meillä on panssarivaunuja.”
Yhdysvaltalaiset jatkoivat sinnikkäästi. Perjantaina 27. lokakuuta neuvostojoukkojen komentaja Itä-Saksassa, Ivan Konev, sai tarpeekseen. Keskustelu Neuvostoliiton johtajan Nikita Hruštšovin kanssa johti selvään linjaan: Neuvostoliitto lähtisi Checkpoint Charlielle panssarivaunu panssarivaunua vastaan.
- lokakuuta hieman yli kello kuusi illalla kymmenen amerikkalaista M48:aa seisoi rajalla, ja niitä vastassa rajan toisella puolella 200 metrin päässä oli kymmenen Neuvostoliiton T-54 panssarivaunua. Tilanne Checkpoint Charliella oli jännittynyt äärimmilleen. Kukaan ei halunnut ampua ensin, mutta kumpikin osapuoli oli valmistautunut vastaamaan tuleen, jos toinen ampuisi.
Checkpoint Charlie oli Kennedyn dilemma
Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedy ja Nikita Hruštšov kävivät neuvotteluja katastrofin välttämiseksi. Yhdysvaltojen sotilasjohto Berliinissä uskoi, että Neuvostoliitto antaisi periksi, jos Yhdysvallat lähettäisi panssarivaunuja Berliinin muurin läpi. Kennedy ei halunnut ottaa sodan riskiä, mutta hän ei voinut myöskään esiintyä kommunistien edessä pehmeänä ja vetäytyä. Oli löydettävä kompromissi – jokaiselle jotakin.
Sitten tuli ehdotus, joka määritti Berliinin kohtalon tuleviksi 28 vuodeksi: Jos Hruštšov vetäytyisi ensiksi, Kennedy lieventäisi asennettaan Berliiniin ja hyväksyisi muurin. Lauantaina aamupäivällä 28. lokakuuta neuvostopanssarivaunu vetäytyi muutaman metrin taaksepäin, sitten yhdysvaltalainen panssarivaunu teki samoin. Hitaasti panssarivaunut perääntyivät, ja kello 11 tilanne Checkpoint Charliella oli rauhoittunut.
Molemmat osapuolet hengähtivät helpotuksesta. Kennedy ei kuitenkaan ollut tyytyväinen ja totesi: ”Ratkaisu ei ole paras mahdollinen, mutta muuri on helvetin paljon parempi kuin sota.”
Heinz Schäfer, itäsaksalainen rajavartija, muisteli, miten tilanteessa olivat kasassa kaikki katastrofin ainekset: ”Jos yksikin sotilas olisi menettänyt hermonsa, saattaa olla, että emme olisi tässä tänään.” Yhdessä amerikkalaisten panssarivaunuista olleen Tyler Willsonin muistikuvat olivat samankaltaiset: ”Yksi typerä liike, enkä tiedä, olisiko siitä syttynyt kolmas maailmansota, mutta ei ainakaan mitään hyvää.”