Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov seurasi aitiostaan DDR:n eli Saksan demokraattisen tasavallan 40-vuotisjuhlaparaatia.
Pitkät ohjuslavettien kolonnat, saksalaissotilaiden suorat rivistöt ja kommunistisen nuorisojärjestön FDJ:n edustajien joukot kulkivat paraatina hänen ohitseen.
Korkein neuvostojohtaja oli kutsuttu Itä-Berliiniin seuraamaan 7. lokakuuta 1989 mahtipontisia juhlallisuuksia. Itäsaksalaiset olivat tietoisia siitä, että Neuvostoliitossa oli alkanut Gorbatšovin johdolla uusi avoimuuden ja jälleenrakentamisen eli glasnostin ja perestroikan aika.
DDR:ssä aika sitä vastoin tuntui pysähtyneen: Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen SED:n johto, joka oli tähän asti orjallisesti seurannut neuvostolinjaa, etsi nyt omaa, entistä ankarampaa kommunismiaan.
Nuoriso vilkutti vieraalle ja alkoi yhtäkkiä huutaa: ”Gorba! Gorba! Pelasta meidät, Gorba!”
Puolan kommunistijohtaja Mieczysław Rakowski nojautui aitiossa Gorbatšovin puoleen ja kuiskasi: ”Ymmärrätkö, mitä nuo huutavat?”
Gorbatšov nyökkäsi. Tunnelma hänen ja juhlia isännöivän DDR:n johtajan Erich Honeckerin välillä oli kalsea, eikä se suinkaan kohentunut myöhemmin illalla, kun Gorbatšov varoitti Itä-Saksan politbyroon arvovaltaisia jäseniä sanoen, että SED:n olisi syytä luopua jyrkästä linjastaan.
”Aika rankaisee niitä, jotka ovat myöhässä”, Gorbatšov totesi Leniniä siteeraten. Tuona iltana SED:n kakkosmies Egon Krenz päätti syöstä Erich Honeckerin vallasta.
Palaa nyt syksyn 1989 jännittyneeseen ilmapiiriin, kun johtajien valtaleikit, kansan mielenosoitukset ja valtakunnallisen television viestintävirhe johtivat Berliinin muurin murtumiseen 9. marraskuuta 1989.
DDR juhlisti 40-vuotista taivaltaan 7.10.1989 mahtavalla paraatilla. Tuhannet kansalaiset osoittivat mieltään ennen ja jälkeen tapahtuman.
Kansa etääntyi johtajistaan
ITÄ-BERLIINI, Bornholmer Strassen rajanylityspaikka lauantai 7. lokakuuta: Vartijat olivat hälytysvalmiudessa, koska SED pelkäsi länsisaksalaismielenosoittajien häiritsevän juhlallisuuksia.
40 turvallisuuspalvelu Stasin rajavartijaa partioi Itä-Saksan puoleisella rajanylityspaikalla. Johtovuorossa oli 46-vuotias yliluutnantti Harald Jäger, joka oli liittynyt Stasin palvelukseen 28 vuotta aikaisemmin, heti koulun penkiltä päästyään.
Hänet oli juuri kutsuttu sisääntuloportille, jonka luona länsisaksalaisnuorukainen pyysi pääsyä vartiomiesten johtajan puheille.
Mies halusi tietää, miksi hän ei saanut ajaa itäpuolelle polkupyörällä. Jäger purskahti sydämelliseen nauruun myöntäen, ettei itsekään koskaan ollut tuota sääntöä ymmärtänyt.
”Oletteko innokas pyöräilijä?” Jäger kysyi.
Nuori mies kertoi olevansa ympäristöaktiivi ja toimivansa länsisaksalaisessa vihreässä puolueessa. Jäger joutui nyt harmikseen tarkistamaan, oliko nuorukaisella vaatteisiinsa kätkettynä laitonta propagandamateriaalia, ja tottahan sitä löytyi.
Länsisaksalainen piti nyt sääntöjen mukaan pidättää siihen saakka, että hänen henkilöllisyytensä voitaisiin selvittää ja se voitaisiin ilmoittaa kaikille sisääntuloporteille. Näin hän ei pääsisi läpi muillakaan kaupungin rajanylityspaikoilla.
Lopulta Jägerin onnistui palauttaa polkupyöräilijä länteen. Hän tunsi sympatiaa ympäristöaktivisteja kohtaan ja oli syvästi huolissaan Itä-Saksan laajasta saasteongelmasta, jota oli turhaan koettanut nostaa puoluekokouksen käsiteltäväksi.
Vakaumuksellista kommunistia harmitti, että puolue oli lakannut puuttumasta aidosti poliittisiin aiheisiin.
Hän oli pettyneenä seurannut, miten puolueen ja kansan välinen kuilu oli viime vuosina kasvanut samalla kun sekä taloudellinen että poliittinen kehitys olivat jähmettyneet paikoilleen.
Stasi valmistautui voimatoimiin
Leipzig, maanantai 9. lokakuuta: Leipzigissa oli kuukauden verran järjestetty maanantaisin hallituksen vastainen mielenosoitus, ja liikehdintä levisi nopeasti maan muihinkin suuriin kaupunkeihin. Nyt Leipzigin Nikolainkirkolle oli kokoontunut jo 70 000 mielenosoittajaa.
”Me olemme kansa!” kymmenettuhannet ihmiset huusivat. Mielenosoittajat kantoivat soihtuja, ympäröivillä kaduilla partioivilla runsaslukuisilla Stasin joukoilla puolestaan oli ladatut aseet.
Leipzigin sairaaloiden lääkärit ja sairaanhoitajat olivat täydessä valmiudessa vastaanottaakseen mahdollisissa mellakoissa haavoittuneita.
Kaikki tiesivät, että DDR:n johdon ja kansalaisten välienselvittelyn aika oli tullut. Stasi oli edellisenä päivänä asetettu täyteen hälytysvalmiuteen, ja sotilailla oli lupa ampua mielensoittajia kohti.
Neuvostoliiton panssarivaunut olivat aiemmin tukahduttaneet vastaavat kansannousut, mutta tällä kertaa tilanne vaikutti erilaiselta. Huhut väittivät, että Gorbatšov oli määrännyt DDR:ssä olevat neuvostosotilaat pysymään kasarmeissaan, ja näin kävikin.
Mielenosoitukset sujuivat rauhallisesti, ja Stasi pysytteli taka-alalla. Tilanne ei vielä purkautunut.
Itä-Saksan johtaja vaihtui
Itä-Berliini, SED:n politbyroon kokous, tiistai 17. lokakuuta: Puolueen kakkosmies Egon Krenz oli taustajoukkoineen valmis syrjäyttämään valtiota johtavan Erich Honeckerin.
Kun rentoutuneen tuntuinen Honecker avasi kokouksen ja kysyi, oliko kenelläkään muutosehdotuksia esityslistaan, politbyroon jäsen Willy Stolph nosti kätensä.
”Herra puheenjohtaja, ehdotan, että esityslistan ensimmäiseksi kohdaksi merkitään toveri Erich Honeckerin vapauttaminen tehtävästään pääsihteerinä ja että tehtävään valitaan Egon Krenz.”
Honecker jähmettyi paikoilleen ja katsoi tyhjin silmin Stolphia ja Krenziä. Sitten hän sanoi tyynesti:
”Ehdotus hyväksytty, avaan keskustelun.”
Yksi toisensa jälkeen Honeckerin vanhat toverit hylkäsivät hänet. Aluksi tunnelma oli raskas, mutta kun Honeckerin päätukija, suunnitelmataloudesta vastaava ministeri Günter Mittag totesi Honeckerin menettäneen puolueen tuen, jotkut politbyroon jäsenistä pystyivät vaivoin pidättämään nauruaan.
Mittag ei aavistanut, että seuraavaksi myös hän joutui jättämään korkean pestinsä.
Äänestyksen tulos oli tavalliseen tapaan yksimielinen. Jopa itse Honecker äänesti oman irtisanomisensa puolesta johdettuaan maata 18 vuotta. Egon Krenz puolestaan pysyi maan korkeimmassa virassa ainoastaan 46 päivää.
Uusi johtaja ei vakuuttanut ketään toimillaan. Hän ei ollut kiinnostunut uudistuksista vaan ylläpiti tuttua, pysähtynyttä hallintomallia. Tapahtumia seuranneissa mielenosoituksissa miljoona itäberliiniläistä huusi Krenzin vastaisia iskulauseita.
Yhdessä mielenosoituskyltissä Krenz oli kuvattu Punahilkka-sadun sudeksi, joka sanoi: ”Isoäiti, miksi sinulla on noin suuret hampaat?”
Gorbatšov (vas.) ja Honecker salasivat huonot välinsä.
Puhemies jäi neuvottomaksi
Itä-Berliini, torstai 9. marraskuuta: Kesästä lähtien miltei 200 000 itäsaksalaista oli poistunut maasta. Samalla, kun DDR oli vuotamassa tyhjiin, maanantaiset mielenosoitukset laajenivat. Maan hallitus etsi kiivaasti ratkaisua tilanteeseen.
Iltapäivällä SED:n politbyroo päätti lopettaa yritykset estää maastapako ja antoi tilalle uudet määräykset, jotka takasivat kaikille kansalaisille luvan poistua maasta. Passi ja viisumi päätettiin myöntää kaikille hakijoille.
Uraauurtava päätös oli tarkoitus julkistaa seuraavana päivänä kello 16, ja uusien sääntöjen oli määrä tulla voimaan välittömästi tämän jälkeen.
Käytännössä ensimmäiset passi- ja viisumihakemukset oli tarkoitus ottaa vastaan virastojen auetessa seuraavana maanantaiaamuna, jotta viranomaisille jäisi aikaa valmistautua suureen ryntäykseen.
Politbyroon jäsen Günther Schabowski ei ollut ehtinyt osallistua tärkeään kokoukseen, jossa asiasta päätettiin. Hänet oli valittu tiedottamaan kansainväliselle lehdistölle tilanteesta, ja tämä tehtävä piti hänet kiireisenä. Viime viikot työ oli ollut miltei ympärivuorokautista, ja edustaja oli urakasta väsynyt.
Joka päivä kello 18 Schabowski piti suosituksi tulleen tiedotustilaisuuden, ja tuona päivänä hän kiirehti keskuskomitean tiloihin kesken politbyroon kokouksen hiukan ennen iltakuutta. Hän pyysi puheenvuoroa ja kysyi:
”Onko tämänpäiväiseen lehdistötilaisuuteen tärkeitä uutisia?” Egon Krenz antoi kysyjälle joitakin asiakirjoja ja viittoi tätä poistumaan.
Krenz olisi todennäköisesti voinut estää kokonaisen historiallisen tapahtumaketjun, jos hän olisi vaivautunut edes lyhyesti selostamaan Schabowskille, että asiakirjojen sisältöä ei saisi paljastaa ennen seuraavaa iltapäivää kello 16.
Hän luotti kuitenkin siihen, että Schabowski tutustuisi papereihin itse ennen lehdistötilaisuutta.
Kiireisellä Schabowskilla ei ollut kuitenkaan aikaa lukea: hän jatkoi vauhdikkaasti kohti Mohrenstrassella sijaitsevaa kansainvälistä lehdistökeskusta ja siellä alkavaa tiedotustilaisuutta.
Jymy-yllätys lehdistölle
Itä-Berliini, lehdistökeskus, 9. marraskuuta klo 18: SED:n uusi johto halusi osoittaa kansalaisille ja koko maailmalle, että DDR oli matkalla kohti avoimuutta ja uudistuksia. Länsimainen lehdistö sai tiedot tuoreeltaan päivittäisissä tiedotustilaisuuksissa.
Schabowski kiiruhti otsa hiestä kiiltäen päivän lehdistö-tilaisuuteen ja toivotti kuulijat tervetulleiksi. Paikalla oli kansainvälisen lehdistön edustajia ja DDR:n kansallisen televisiokanavan kuvausryhmä suoraa lähetystä varten.
Toimittajat kuuntelivat välinpitämättöminä, kun Schabowski kävi läpi tavanomaisen kuuloisia päivän uutisia, eikä listalla tuntunut olevan mitään tärkeää.
53 minuutin jälkeen edustaja otti vihdoin nipustaan Krenziltä saamansa paperit ja luki pikaisesti niiden sisältöä tiedotusvälineille.
Koska hän ei ollut lainkaan ehtinyt perehtyä asiaan, häneltä jäi huomaamatta eräs tärkeä seikka, joka mainittiin vasta paperipinon viimeisellä sivulla.
Schabowski selitti itse asian oikein, mutta toimittajat olivat silti ymmällään: DDR oli yllättäen avaamassa rajansa, ja tämä sensaatiouutinen kerrottiin kuin ohimennen muuten sisällöltään laimeassa lehdistötilaisuudessa!
Jotkut jo pohtivat, oliko kyseessä pila, ja yksi toimittajista nousi kysymään, milloin uudet määräykset tulevat voimaan.
Schabowski selasi papereitaan ja empi hetken:
”Tämä tapahtuu... sikäli kuin ymmärrän, määräykset tulevat voimaan heti”, hän vastasi hämmentyneenä.
”Pakko olla väärinkäsitys!”
Itä-Berliini, Bornholmer Strassen rajanylityspaikka, kello 18.57: Rajanylityspaikan vartijoille ei ollut kerrottu politbyroon antamista uusista määräyksistä. Myöskään Bornholmer Strassen rajanylityspisteestä vastuussa ollut vartijoiden päällikkö Harald Jäger ei ollut kuullut asiasta.
Jäger oli rajavalvojien ruokalassa. Hänen 24 tunnin vahtivuoronsa oli määrä kestää aamukahdeksaan saakka.
Ruokalassa kävi leppoisa puheensorina, eikä kukaan kuunnellut valtion uutislähetystä. Rajavalvojat keskittyivät ruokaansa ja jutteluun muiden kanssa.
Kesken ateriointinsa Jäger kuuli kuitenkin televisiosta jotakin, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn niiltä sijoiltaan: puolueen edustaja Schabowski puhui ruudussa uusista matkustuslaeista.
Ruokalan melun vuoksi puheesta oli vaikeaa saada selkoa, mutta Jäger kuuli silti tarpeeksi. Matkustusrajoituksista oltiin luopumassa! Jäger haukkasi juuri leivänpalaa, kun toimittaja kysyi televisiossa, milloin uusi laki tulee voimaan. Samaa pohti Jägerkin.
”Välittömästi”, kuului vastaus.
Jäger oli tukehtua leipäänsä ”Miten niin välittömästi? Onko tuo edustaja seonnut?” hän mietti järkyttyneenä.
”Kuulitteko?” Jäger karjaisi, kun sai kurkkunsa vihdoin auki. Muut katsoivat häntä hämmästyneinä.
”Schabowski on seonnut! Hän ilmoitti juuri, että kaikki rajat on avattu”, Jäger jatkoi juosten samalla kohti ruokalan ulko-ovea.
”Harald, tuo ei voi olla totta. Olet takuulla ymmärtänyt jotain väärin”, yksi hänen kollegoistaan huusi perään.
Jäger ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan ryntäsi toimistoonsa ja painoi empimättä puhelimensa punaista nappia, joka avasi suoran linjan hänen ja hänen esimiehensä eversti Rudi Ziegenhornin välille.
”Mikä hätänä, toveri Jäger?” esimies kysyi. ”Joko tekin olette kuullut Schabowskin hölmöilystä?”
”Kyllä”, Jäger vastasi.
”Siitäkö syystä soitatte?”
”Kyllä. Mistä on kysymys?”
”Ei mistään”, eversti tokaisi ja jatkoi: ”Mitä se nyt voisi tarkoittaa? Mies on ymmärtänyt jotakin väärin, ei sen kummempaa.”
Eversti vakuutti, että mitään uusia ohjeita ei ollut tullut, ja kehotti Jägeriä lähettämään koteihinsa ne kansalaiset, jotka ehkä koettaisivat ylittää rajan.
Media unohti tärkeän yksityiskohdan
Länsi-Saksa, Televisioasema ZDF:n uutisstudio Maintzissa, kello 19.17: Heute-nimisellä uutislähetyksellä oli päivittäin miljoonia katsojia sekä Länsi- että Itä-Saksan puolella.
Kesken suoran lähetyksen uutistenlukija sai sähkeen, jota hän alkoi välittömästi lukea ääneen:
”SED:n politbyroon jäsen Günther Schabowski ilmoitti muutama minuutti sitten, että kaikki DDR:n kansalaiset saavat nyt vapaasti kulkea kaikista Itä- ja Länsi-Saksan välisistä rajanylityspaikoista”, uutistenlukija kertoi.
Uutissähkeen tiedoissa oli puutteita. Schabowski oli sanonut että ulkomaille pääsy edellytti passin ja viisumin hakemista, mutta tämä tärkeä tieto ei ollut kantautunut ZDF:n tai muidenkaan uutiskanavien tietoon.
Itäsaksalaiset väsyivät odottamiseen
Itä-Berliini, Bornholmer Strassen rajanylityspaikka, kello 19.56: Länsipuolelle mieliviä itäberliiniläisiä alkoi virrata Berliiniä halkovan muurin rajanylityspaikoille. Kun kulkulupaa ei hellinnytkään, kansalaiset purkivat turhautumisensa rajavartijoihin.
Yliluutnantti Jäger oli toivottoman haasteen edessä koettaessaan selittää lukitun portin luona, että raja oli kiinni:
”Kun toveri Schabowski ilmoitti uusista matkustussäännöistä, hän sanoi, että rajanylitykseen vaaditaan passi ja viisumi. Me emme voi niitä myöntää, olkaa siis hyvät ja odottakaa huomiseen ja...”
Jägerin ääni katosi vihaisena eteenpäin tunkevan kansanjoukon huutojen alle.
”Taas näitä samoja temppuja – aina meille valehdellaan!” eräs mies huusi.
Joukko alkoi huutaa kuorossa: ”Haluamme länteen! Haluamme länteen!”
Harald Jäger oli 18-vuotias sotilas, kun Berliinin muuri rakennettiin. 28 vuotta myöhemmin hän käski vartiovuorollaan avata muurin portit.
Krenz pakoili päätöksentekoa
Egon Krenzin virkahuone Itä-Berliinissä klo 21.10: Itä-Saksan johtaja oli juuri palannut kokouksesta tietämättömänä Berliinin rajanylityspaikoilla vallitsevasta kaaoksesta, kun puhelin soi.
Egon Krenz vastasi puhelimeen. Langan päässä oli Stasin entinen johtaja Erich Mielke, joka oli edelleen erittäin hyvin selvillä kaikista tapahtumista.
”Kansa pakkautuu rajanylityspaikoille. Nyt on pakko tehdä nopeita päätöksiä!” Mielke valisti hämmentynyttä maan johtajaa.
Krenz vastaili vältellen ja pohti samalla tilannetta. Rajat saattoi joko koettaa pitää suljettuina voiman ja tankkien avulla, tai sitten tapahtumien vain annettaisiin vyöryä omalla painollaan.
Vaikka Krenz johti virallisesti sekä valtakuntaa että maanpuolustusta, hän ei halunnut tehdä päätöksiä yksin ilman virallisten hallintoelinten tukea. Hän selitti asian Mielkelle, joka sulki pettyneenä puhelimen.
Pahimmat metelöitsijät portista läpi
Itä-Berliini, Eversti Ziegenhornin virkahuone, kello 21.19: Yhä enemmän kansaa saapui Berliinin rajanylityspaikoille. Rajavartijat olivat neuvottomia.
Eversti vilkaisi kiukkuisesti puhelimeen, joka pärisi työpöydällä; soittaja oli todennäköisesti jälleen Harald Jäger.
”Niin?” hän huusi puhelimeen.
”Olen määrännyt hätätilan”, Jäger sanoi hilliten itsensä. ”Bornholmer Strassella on täysi sekasorto.”
”Oikea päätös. Oliko vielä muuta vai riittääkö tämä?” eversti kysyi.
Toisessa päässä linjaa Jäger räjähti: ”Ei todellakaan riitä! Jos emme saa teiltä mitään päätöstä, joka ratkaisee tilanteen, käytän niitä voimia, joita meillä on, jotta voimme taata raja-aseman turvallisuuden, sillä...”
”Hetkinen!” eversti keskeytti. ”Soitan ensin ministeriöön. Pitäkää te suunne kiinni, onko selvä?”
20 minuutin päästä Jäger sai uudet ohjeet.
”Tehkää näin”, Ziegenhorn aloitti ja antoi Jägerille puhelimitse toimintaohjeet.
Niiden mukaan pahimmat metelöitsijät piti päästää muurin toiselle puolelle mutta heidän passinsa oli leimattava mitättömiksi siten, että he eivät rajan ylitettyään enää koskaan pääsisi palaamaan Itä-Saksan puolelle. Näin heistä tulisi tahtomattaan maanpakolaisia.
”Jos päästätte hiukan painetta pois, ongelma kuivuu itsestään kokoon”, Ziegenhorn vakuutteli.
Harald Jäger piti ohjeita outoina. Ei siitä tulisi mitään, jos kaikkein äänekkäimmät mellakoitsijat päästettäisiin läpi mutta muita ei. Käsky oli kuitenkin käsky, joten Jäger käski alaistensa toimia ohjeiden mukaan.
Vartijan ratkaiseva päätös
Itä-Berliini, Bornholmer Strassen rajanylityspaikka, kello 23.07: Illansuussa osa länsipuolelle menneistä itäberliiniläisistä pyrki takaisin uskoen pääsevänsä palaamaan kotiin.
Harald Jäger kutsuttiin maahantuloportille, jonka luona eräs nainen itki lohduttomasti. Nyyhkyttäen hän kertoi Jägerille halunneensa ainoastaan piipahtaa Länsi-Berliinissä.
Vartijat eivät nyt kuitenkaan päästäneet häntä enää takaisin Itä-Berliinin puolelle, vaikka hänellä oli kotona nukkumassa kaksi pientä lasta.
Jäger katsoi naisen mitätöidyksi leimattua passia.
”Haluan kotiin lasteni luo!” nainen itki.
Rauhoitellen Jäger avasi portin, jotta nainen pääsi takaisin. ”Tulkaa te loputkin sieltä!” hän totesi muille DDR:n puolelle palaamassa oleville, jotka odottivat levottomina kotiin pääsyä suljetun portin takana.
Jäger rikkoi selkeästi annettuja määräyksiä, mutta hän päätti viitata niille kintaalla: oli tullut korkea aika lopettaa tämä hulluus.
”Passintarkastus lopetetaan, sulkekaa leimasimet kassakaappiin”, hän komensi erästä nuorempaa alaistaan.
”Käskystä”, alainen vastasi enempiä kyselemättä.
Sitten Jäger meni DDR:n puoleiselle poistumisportille. Sen ulkopuolella seisova tuhatpäinen itäsaksalaisten joukko huusi: "Portti auki! Portti auki!"
Portti kesti, vaikka kansanjoukko painautui sitä vasten. Tilanne alkoi käydä vaaralliseksi niille, jotka olivat lähimpänä porttia, sillä tuhatpäinen kansanjoukko tunkeutui yhä lähemmäs. Jäger tajusi kauhuissaan, että paniikin iskiessä sadat ihmiset tallautuisivat kuoliaaksi.
Koko illan Jäger oli turhaan pyytänyt esimiehiltään jotakin ratkaisua tilanteeseen. ”Helvetti vieköön”, hän lopulta ajatteli ja valmistautui antamaan käskyn, jota merkittävämpää yksikään saksalaisupseeri ei ollut lausunut sitten toisen maailmansodan.
Hän meni porttia vartioivien virkailijoiden luo ja komensi: ”Avatkaa portti!”
Vartijat katsoivat Jägeriä sanattomina, sitten he katsoivat toisiaan. Kukaan ei liikahtanutkaan.
”PORTTI AUKI!” Jäger karjaisi.
”Kyllä, herra yliluutnantti!”
Niin myös tapahtui: portti avattiin, ja iloinen, juhliva ihmismeri alkoi virrata sen läpi. Berliinin muuri oli murtunut.
Tunnelma muuttui silmänräpäyksessä. Kun muuriin oli vihdoin saatu aukko, mielenosoittajat eivät enää kantaneet kaunaa rajavartijoita kohtaan, päinvastoin: vartijoita halattiin.
Miehet taputtivat heitä olalle, naiset antoivat poskisuudelmia. Eräs tuore morsian saattoi yhden rajavartijoista hämilleen lahjoittamalla tälle hääkimppunsa.
Harald Jäger seurasi tapahtumia liikutuksen ja ristiriitaisten tunteiden vallassa. Ensin hän tunsi helpotusta siitä, että hänen vahtivuoronsa aikana säästyttiin kuolemantapauksilta, ja oli myös tyytyväinen, koska hän koki toimineensa vakaumuksensa mukaisesti oikein.
Toisaalta taustalla kyti myös pelko siitä, mitä illan tapahtumista seuraisi sekä hänen maalleen että hänelle itselleen.
Jäger tiesi, että hänen velvollisuutensa oli raportoida esimiehilleen tapahtumien kulku, mutta minuutit kuluivat toisensa jälkeen, ja hän lykkäsi yhä ilmoituksen tekemistä.
Hänen oli pakko koota ajatuksensa, vaikka se tuntuikin mahdottomalta. Jalat vapisten hän lopulta palasi toimistoonsa ja painoi puhelimensa punaista nappia.
Kuultuaan alaisensa toimista eversti Ziegenhorn oli hetken aivan hiljaa. Lopulta hän sanoi:
”Hyvin toimittu, poika!” Everstin ääni oli helpottunut.
Ziegenhorn ilmoitti asiasta seuraavaksi Stasin päämajaan, jossa kenraali Gerhard Niebling suhtautui asiaan sangen leppoisasti: ”Pitäkää portit auki vain, ei tämä tästä enää muuksi muutu.”
Noin 45 minuutin ajan Bornholmer Strassen rajanylityspaikka oli ainoa, jossa portit olivat auki, mutta pian keskiyön jälkeen muutkin raja-asemat alkoivat aukoa porttejaan. Tuhannet itäsaksalaiset vaelsivat Länsi-Berliinin puolelle, jossa heidät otettiin avosylin vastaan oluen ja samppanjan virratessa.
Tuiki tuntemattomat halasivat toisiaan. Kansa skoolasi, lauloi ja tanssi Berliinin kaikkien aikojen suurimmassa ulkoilmajuhlassa. Sinä yönä pelkästään Harald Jägerin vartioman rajanylityspaikan läpi kulki 20 000 ihmistä, heidän joukossaan 35-vuotias Angela Merkel.
Jägerin vartiovuoro päättyi aamukahdeksalta. Kotona häntä odotti vaimo, joka oli vasta herännyt eikä ollut vielä kuullut uutisia. Jäger kertoi, että oli saanut komennollaan Berliinin muurin auki.
”Älä nyt hullujasi puhu”, vaimo vastasi.
Neues Forumin kaltaisten poliittisten kansalaisjärjestöjen toiminta näivettyi kannatuksen puutteessa: kansalaiset halusivat nyt kulutustavaroita ja lomamatkoja.
DDR kaatui muurin mukana
”Mikä kuuluu yhteen, kasvaa yhteen”, totesi Länsi-Saksan entinen liittokansleri Willy Brandt muurin auettua. Lausahdus kävi toteen Saksojen yhdistyessä.
DDR:n kommunistipuolue SED menetti valta-asemansa, ja sadattuhannet puolueen jäsenet palauttivat jäsenkirjansa. Egon Krenzin kausi puoluejohtajana päättyi 3. joulukuuta 1989, kun uudistusmielinen ja kansansuosiota nauttiva Hans Modrow otti hänen paikkansa.
Modrow oli avannut keskusteluyhteyden hallintoa kritisoivien tahojen kanssa jo ennen kesän maastapakoaaltoa. Hän aloitti hallitusyhteistyön myös muiden kuin kommunististen tahojen kanssa, ja maaliskuussa 1990 DDR:ssä järjestettiin ensimmäiset vapaat vaalit.
SED sai 16 prosenttia äänistä, ja konservatiivinen, Saksojen yhdistymistä ajava CDU voitti vaalit 40 prosentin ääniosuudella.
- heinäkuuta 1990 Länsi-Saksan markkaa alettiin käyttää sekä maan länsi- että itäosassa, ja saman vuoden lokakuun 3. päivänä Saksat yhdistyivät virallisesti.